Perustulokokeilu, lol

Kirjoitin keväällä 2016 Voima-lehteen jutun perustulosta, jossa käytiin läpi erilaisia perustulomalleja ja niiden yhteiskunnallista tausta-ajattelua. Jutun oli tarkoitus osoittaa, että perustulo voi olla muutakin, kuin työn vastaanottamista edistävä väline. Suurikokoinen perustulo tarjoaisi ihmisille lisää kontrollia omaan elämäänsä nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa työ yhä harvemmin riittää takaamaan kunnollisen toimeentulon. Pieni perustulo taas antaa vähemmän omaehtoista kontrollia, sillä sen saaja on vahvasti riippuvainen kulloisestakin työmarkkinatilanteesta ja joutuu ottamaan vastaan mitä saa. Perustulo ei ole pelkkä tekninen uudistus vaan poliittisen kamppailun yksi väline.

Sipilän hallituksen keväällä 2015 hallitusohjelmaan kirjaama perustulokokeilu oli valtion menoja leikkaavan ohjelman yksi kysymysmerkki. Millaista perustuloa nyt oltaisiin kokeilemassa? Kokeilun toteuttava KELA linjaa esiselvitysraportissaan kokeilun toteuttamisesta seuraavasti:

Hedelmällisessä koetilanteessa koeryhmillä olisi toisistaan poikkeavia perustulomalleja, jolloin olisi mahdollista tutkia monipuolisesti perustulon vaikutusmekanismeja.

Oltiinko nyt todella kiinnostuneita selvittämään, miten ihmisten elämiin vaikuttaisivat erikokoiset perustulosummat, tai miten suuren maan eri tyyppisillä alueilla elävät ja eri työmarkkina-asemissa olevat perustuloa hyödyntäisivät?

Ei oltu. Sosiaali- ja terveysministeriön 25. elokuuta julkaisema lakiesitys perustulokokeilun toteuttamiseksi on kaikkea muuta kuin ihmisten erilaisia tilanteita ja tarpeita huomioiva kokonaisuus. Se on tympeä ”töihin vaikka väkisin” -kokeilu, joka on, yllätys yllätys, suunnattu ainoastaan KELAn etuuksia nostaville työttömille. Ainoa asia, mistä ollaan kiinnostuneita, on työttömien saaminen pois tilastoista maksamalla osa riittämättömän palkan erotuksesta valtion kassasta. Ongelmallista tässä on muun muassa se, että pieni perustulo ei oikeasti takaa toimeentuloa edes työtä vastaanottaville esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, jossa yksiöiden vuokrat ovat järjestään yli 700 euroa. Tarvitaan muita tukimuotoja perustulon päälle, eli ketään ei nosteta tukiviidakosta pois. Ketään ei myöskään auteta kieltäytymään heikoilla ehdoilla tarjotusta työstä.

Nyt saatu esitys perustulokokeilusta osoittaa yhden asian selvästi: perustulo universaalina, työväestön neuvotteluasemaa ja arkea parantavana tulomuotona ei synny ilman poliittista painetta. Tympeään työajan lisäämiseen ja työn hinnan alentamiseen jumittunut porvariblokki ei tule antamaan mitään sellaisia uudistuksia, jotka voisivat horjuttaa pääoman mahdollisuuksia saada halpaa työvoimaa koneiston osaksi. Sellaisen odottaminen olisi yksinkertaisesti naiivia. Onkin spekuloitu, että alibudjetoidun ja suppean kokeilun tavoite olisi antaa näennäistä todistusaineistoa, että perustulo on käyttökelvoton ajatus. Oikeasti tietenkin käyttökelvoton on vain itse koeasetelma.

Juuri ennen lakiesityksen julkistamista uutisoitiin myös, että vasemmiston kansanedustaja Anna Kontulan kommentit samaisessa Voimaan kirjoittamassani artikkelissa ovat aiheuttaneet paheksuntaa porvarileirissä. Kokoomuksen lehti Verkkouutiset otsikoi juttunsa ”Vasemmistolainen perustulo mahdollistaisi työstä kieltäytymisen”, ja siinä referoidaan Nordean ekonomistin ja kokoomuksen kansanedustajan twitter-ivailua siitä, miten suuri perustulo ”romahduttaisi työllisyyden”.

Perustulo tosiaan voisi olla radikaali työntekemisen ehtoja muovaava voima. Työllisyyden romahduttamisen sijaan se tosin voisi tarkoittaa, että ihmiset voisivat tehdä enemmän asioita, joita he haluavat tehdä sen sijaan että tekisivät asioita, joihin heidät pakotetaan. Tämä yksinkertainen ajatus vapaudesta on kuitenkin vääränlaista vapautta niiden näkökulmasta, joiden tavoitteena on saada tuotanto pyörimään koko ajan halvemmalla ja nopeammin. Vapaus ei paljoa paina, kun arvonlisäys on uhattuna. Nyt toteutettava suppea ja yksisilmäinen kokeilu ei tule antamaan tietoa, joka oikeasti hyödyttäisi epävarmassa työmarkkina-asemassa olevia. Vapautta lisäävä ja valinnanvaraa parantava perustulo saavutetaan vain kamppailun avulla.

 

Pillory_(PSF).png

Kuva: Wikipedia

Standard

Valitse Maahanmuuttovirastolle uusi slogan!

Kaikille suomalaisille uutisista tuttu Maahanmuuttovirasto terävöittää ulkoista viestintäänsä valitsemalla uuden sloganin. Virasto on nyt julkaissut neljä vaihtoehtoa uudeksi tunnuslauseeksi ja ottaa yleisön valitseman suosikin käyttöön syksyllä! Alta löydät kaikki neljä vaihtoehtoa ja lyhyen kuvauksen jokaisen sloganin tausta-ajatuksesta.

 

”Likaisen työn tekijä”

LIKA.jpg

Slogan korostaa, että Maahanmuuttoviraston hoitaessa virastopäätöksinä rasistisen käännyttämispolitiikan, kenenkään yksittäisen ihmisen ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ihmisiä lähetetään täältä kuolemaan Euroopan rajojen ulkopuolelle. Jonkun on hoidettava likainen työ kuivassa virastossa, jotta me muut voisimme unohtaa koko asian.

 

”Disconnecting people”

DISCO.jpg

Slogan nostaa esiin Maahanmuuttoviraston aktiivisen roolin maahanmuuttopolitiikassa: virasto ei ole pelkkä muualla tehtyjen päätösten toimeenpanija, vaan tekee tiukennettua siirtolaispolitiikkaa myös itsenäisesti. Suomen lamasta nostaneen teknologiaihme Nokian vanha slogan herää eloon Maahanmuuttoviraston leikittelevässä sloganissa: tällä kertaa tosin ei luoda yhteyksiä kaupunkien, maiden ja maanosien välille, vaan ehdoin tahdoin katkotaan niitä estämällä perheidenyhdistämisiä.

 

”Pahuuden arkipäiväisyys”

PAHUUS.jpg

Hannah Arendtin käsite ”banality of evil” viittaa sellaiseen pahuuteen, joka seuraa ohjeistusten kyseenalaistamattomasta noudattamisesta. Kyetäkseen epäinhmillisiin ratkaisuihin ei tarvitse olla fanaatikko, sokea usko virastologiikkaan riittää. Tämä hiukan filosofinen slogan on edellisen tunnuksen vastakohta: se ohjaa ajattelemaan Maahanmuuttoviraston rivityöntekijöitä, hiljaisia sankareita, joiden työ harvemmin tuodaan julkiseen valokeilaan.

 

”Turvallisuus on mielentila”

TURVA.jpg

Slogan korostaa, että turvallisuutta ei tarvitse ajatella esimerkiksi sodan, vainon, väkivallan tai terrorismin kautta. Afganistan, Somalia tai Irak voivat myös olla turvallisia, kun virkamiehet vain tarpeeksi intensiivisesti ajattelevat niiden olevan turvallisia, ja mindfulness-tekniikoilla tyhjentävät mielensä turvallisuutta uhkaavista tekijöistä.

Mikä neljästä sloganista on oma suosikkisi?

Standard

7 duunia ja pari sokeaa pistettä

Verkossa kiertää juuri nyt hauska haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa. Siihen on osallistunut moni julkisuuden henkilö, onhan hauskaa nähdä, millaisia hanttihommia itse kukin on tehnyt työuransa alkupäässä. Työpaikkojen listaaminen alkoi Yhdysvalloissa muutama päivä sitten julkisuuden henkilöiden muisteluhetkien vauhdittamana. Näiden muistelojen suosion yksi tausta on varmasti ajatus siitä, että hyvin pärjäävätkin ihmiset ovat joskus olleet ”pohjalla”, eli joutuneet tekemään kaikenlaista sekalaista henkensä pitimiksi. Toisaalta julkisuuden henkilöiden, ehkä erityisesti poliitikkojen, kannattaa tehdä tällaisia listauksia korostaakseen, että ”oikeitakin töitä on tehty”.

Jotain häiritsevää tässä kaikessa on. Ei niinkään töiden listaamisessa, vaan siinä, mitä noiden listojen olisi tarkoitus kertoa. Listat ovat tietenkin vain listoja, eikä kenenkään yksittäisen ihmisen motiiveja listata omia työpaikkojaan voi oikein tuntea tai asettaa kyseenalaisiksi. Yritän sen sijaan listata tässä muutaman listauksiin meidän yhdessä rakentamanamme sosiaalisena ilmiönä liittyvän sokean pisteen

Ensinnäkin, ajatus siitä, että paskat duunit johtaisivat jotenkin maagisesti ”hyviin duuneihin” ei yksinkertaisesti ole paikkansapitävä. On paljolti ihmisen taloudellisesta taustasta, ihonväristä, sukupuolesta ynnä muista yksilöstä osin riippumattomista seikoista kiinni, avautuvatko työmarkkinoilla juuri ne oikeat ovet. Ne, joista kuljettuaan voi listata omat seitsemän duuniaan polkuna kohti menestystä. Esimerkiksi Suomessa rodullistettuna kieltä puhumattomana siirtolaisena monet työt eivät ole tavoiteltavissa, vaikka olisi koulutustakin. Silloin seitsemän ensimmäinen duunin listaaminen ei ole mielekästä, sillä ne ovat samaa paskaduunia kuin seuraavatkin seitsemän.

Toiseksi, taustanarratiivi, että tehtyäsi kaikkea sekalaista lopulta päädyt hienoon duuniin on ongelmallinen sen kannalta, että työelämän kiireiden ja paineiden lisääntymisen jäljiltä koko ajatus hyvästä työstä on kyseenalainen. Toki on muodikasta puhua siitä miten rakastaa työtään, työyhteisöään ynnä muuta, mutta masennuslääkereseptien, terapioiden, opintovapaiden ja varhaiseläkkeelle hakevien määrien kasvu kertoo toisenlaista kieltä. Seitsemän ekaa duunia saattavat olla erilaisia kuin se nykyinen työsi mainostoimiston AD:nä, mutta miksi itket iltaisin, kun olet kuitenkin saavuttanut unelmaduunisi? On ongelmallinen ajatus ylipäätään, että työ voisi olla ihmisille yleisesti ensisijainen elämän mielekkyyden lähde. Juuri tätä logiikkaa #sevenfirstjobs kuitenkin näyttäisi vahvistavan.

Kolmanneksi, menestyjät listaamassa urapolkujaan on mainio esimerkki siitä, miten sosiaaliset mediat tuottavat huonommuuden ja kykenemättömyyden tunnetta niille, joille ei ole jaettu yhtä hyviä kortteja käteen. Vaikka menestyjien onni onkin usein pelkkä illuusio, sosiaalisessa mediassa nähdään vaivaa, että se näyttäisi todelta. Itse olen hyvässä asemassa tällä hetkellä, mutta muistan kyllä muutaman vuoden takaiset masennuksen tunteet, kun työelämä näytti jo valmiiksi menetetyltä mahdollisuudelta. Silloin en olisi halunnut katsella sitä, miten sankarityöntekijät ympärilläni käyvät läpi polkuaan kohti huippua. Seitsemän työpaikan tilalla on monilla seitsemän hoitolaitosta ja ainakinseitsemänkymmentä hylättyä hakemusta.

Ehkä #sevenfirstjobs-listauksessa häiritsevintä on, että pelkkänä työpaikkojen listaamisena se näyttää raivostuttavan neutraalilta, ikään kuin siihen ei liittyisi mitään tausta-ajatuksia. Lähemmin ja kollektiivisena ilmiönä tarkasteltuna se kuitenkin näyttää, miten ajatuksemme työstä, työmarkkinoista ja niillä etenemisestä kaipaavat ravistelua ja päivittämistä. Toisaalta, ajatus hanttihommista menestykseen ponkaisemisesta ei ole sattumalta niin usein kerrottu: se saa ihmiset tyytymään omaan, heikkoon asemaansa, ja uskomaan, että he ovat matkalla jonnekin, vaikka jalat näyttäisivätkin polkevan juoksuhiekkaa.

seitseman

 

Standard

Ally tahtoo keksin

Professori Alf Rehn on viime kuukausina osallistunut keskusteluun feminismistä Suomessa. Rehn kirjoitti toukokuussa kolumnin YLElle, jossa hän tunnustautui feministiksi ja käy läpi feministeihin liittyviä ennakkoluuloja. Nokkosia-blogin vastine Rehnille kannattaa ehdottomasti lukea.

Rehn julkaisi heinäkuun lopussa facebook-profiilissaan toisen feminismiä käsittelevän kirjoituksen. Aiheena oli jälleen feministiksi tunnustautuminen, mutta tällä kertaa Rehn keskittyi hänelle suunnattuihin kritiikkeihin. Rehn kirjoittaa feministisen toimintansa aiheuttamista reaktioista väkevästi:

[S]e että saa jatkuvasti kuulla että tekee väärin kun yrittää puhua jonkun asian puolesta, niiltä joita haluaisi tukea, se syö kyllä kovasti tahtoa edes käydä sitä keskustelua.

Eli jos alan tästedes pitämään pääni kiinni mitä tulee yhteiskunnan sukupuolitettuun järjestelmään, tämä on ainakin osasyy.

Kirjoitus on kerännyt laajaa suosiota ja liki sadan kommentin keskustelun. En käy tässä keskustelua läpi, mutta mielestäni Rehnin alkuperäistä postausta voi käyttää esimerkkinä sellaisesta ilmiöstä, jota Suomessa ei juurikaan ole tuotu esiin julkisessa keskustelussa, nimittäin liittolaisuuden ajatuksesta.

Liittolainen, ally, viittaa henkilöön, joka toiminnallaan tukee jotakin sorrettua ryhmää johon ei itse kuulu. Liittolaisia voivat olla esimerkiksi valkoiset antirasistit, miesfeministit, transoikeuksia ajavat cis-henkilöt ja niin edelleen. Ainakin teoriassa. Käytännössä liittolaisuus on kuitenkin erittäin ongelmallinen ilmiö erityisesti silloin, kun liittolainen itse määrittelee olevansa sellainen. Silloin etuoikeutettu henkilö arvioi itse oman toimintansa riittävän hyväksi ja hyödylliseksi, jotta voi katsoa auttavansa sorrettua ryhmää kamppailuissaan.

Esimerkiksi Rehn määrittelee itse feminisminsä oikeanlaiseksi. Ongelmia tällaisessa itsemäärittelyssä nousee tyypillisesti siitä, että innokkaat liittolaiset määrittelevät kamppailuja sorrettujen ryhmien puolesta, nostavat omat tunteensa ja kokemuksensa keskiöön ja tiedostamatta ylläpitävät sortavia käytäntöjä. Tämä on teema, jota olen pohtinut paljon myös oman kirjoittamiseni kohdalla eikä minulla ole selvää vastausta siihen, onko siitä mitään hyötyä sorretuille vai sen sijaan jopa haittaa.

Rehnin uusin ulostulo poiki joukon reaktioita, joissa häntä pyydettiin jatkamaan työtään. Muutamat ensimmäiset kommentit olivat miehiltä, jotka kannustivat Rehniä olemaan ”luovuttamatta”. Myös esimerkiksi RKP:n kansanedustaja Eva Biaudet kannusti Rehniä jatkamaan. Moni keskustelija julisti ”äärifeminismin” ongelmallisuutta. Rehn siis jokseenkin sai mitä välillisesti tilasi: oikeutuksen toimilleen hyvänä liittolaisena. Liittolaisuus-problematiikan kautta tarkasteltuna Rehn kuitenkin teki jotain hyvin ongelmallista: hän asettautui uhripositioon, ja tulkitsi omaan toimintaansa kohdistuvan feministisen kritiikin ongelmaksi.

Kun on kyse sortomuodosta, joka ei kohdistu henkilöön itseensä, tämän pitäisi erityisen tarkasti kuunnella, mitä hänelle osoitettu kritiikki pitää sisällään. Pelkkä lukeneisuus, johon Rehn toistuvasti vetoaa, ei tarkoita, että omassa toiminnassaan onnistuisi toimimaan sorrettujen tukena. Mediapersoonana, jonka brändin merkittävä osa on julkisen keskustelun käynti omilla kasvoilla Rehn hyötyy siitä, että asettaa itsensä feminismikeskustelun keskiöön. Se on hänelle yksi tapa rakentaa Rehn-tuotetta, samalla kun hän varmasti aivan vilpittömästi pitää feminismiä tärkeänä asiana. Liittolaisuuden kannalta Rehn ei ole onnistunut erityisen hyvin: hän haluaa ja saa tunnustusta feministiselle työlleen samanaikaisesti kun tuhannet feministit kamppailevat arjessaan ilman mitään toivoa kuulla kiittäviä sanoja ponnistuksistaan. Sitten kun feministiyhteisö haluaa korjata Rehnin sanavalintoja, hän reagoi uhkaamalla lopettaa kokonaan feminismin puolesta puhumisen.

Mielestäni liittolaisuuteen kuuluu se, että ne etuoikeudet jotka tekevät sinusta sorretun sijaan liittolaisen, ovat riittävä kiitos kaikesta, mitä ikinä voit tehdä sorrettujen puolesta. Näin pitäisi myös Rehnin ajatella silloin, kun hänelle esitetään kritiikkiä omasta toiminnastaan. Se, että kukaan ei tartu sinuun baarissa, raiskaa sinua, ohita sinua rekrytoinnissa sukupuolensa perusteella tai steriloi sinua on se kiitos, joka sinulle liittolaisena kuuluu. Samalla kyse on myös velvoitteesta: meidän on tehtävä asioita nöyrästi sorrettujen rinnalla, koska muuten vain nautimme sorrettujen kustannuksella saamistamme etuoikeuksista. En aio kehottaa Rehniä jatkamaan kirjoitteluaan, mutta kehottaisin häntä pohtimaan omaa liittolaisuuttaan: miten siitä voisi tulla enemmän sellaista, että siinä on kyse aidosti muistakin kuin hänestä itsestään?

ally.jpg

Kuva: Richard Scott, Flickr.

Standard

Hallitus alkoi yhtäkkiä kyynelehtiä perheenyhdistämisen tärkeyttä

Hallituspuolue Kokoomus on päättänyt ryhtyä helpottamaan oleskelulupaprosesseja. Mutta ei tietenkään niiden, jotka tarvitsevat luvan paetakseen sotaa. Hallituksen valmistelussa oleva aloite helpottaa ”huippuosaajien”, sijoittajien ja startup- väen lupaprosesseja. Ollaan Kauppalehden sanoin luomassa ”ohituskaistaa”, jonka avulla maahan asettuminen helpottuu huomattavasti normaalien käytäntöjen ohi.

Aloitetta näyttäisi olevan helppo kiittää, mikäli kannattaa vapaata liikkuvuutta ja toivoo Suomeen uutta liiketoimintaa. Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen kuin päällepäin näyttää. Hallituksen aloite on osoitus äärimmäisen kylmästä taloudellisesta laskelmoinnista, jossa ihmishengen arvo määräytyy sen mukaan, mikä hänen asemansa tuotantoprosessissa on. Mikäli voit kasvattaa voittoja tai maan investointiastetta, olet tervetullut. Suomi lähettää samanaikaisesti ihmisiä takaisin sota-alueille ja evää turvapaikkoja ihmisiltä, jotka ovat ISISin välittömän uhan alaisuudessa. Kysymys ei ole siitä, etteikö yksien, vaikkapa sitten ”huippuosaajien” lupaprosessia pitäisi helpottaa. Kysymys on siitä, että on epäinhimillistä päästää maahan vain niitä, joissa nähdään suoran arvonlisäyksen mahdollisuus.

Maahanmuuttopolitiikan ei pitäisi perustua ajatukseen, että ihmisen arvo määrittyy tämän välittömien suoritusten kautta. Käytännössä suurin osa maahanmuuttopoliittisesta argumentaatiosta kuitenkin perustuu juuri tähän ajatukseen, ”hyvien” maahanmuuttajien seulomiseen ja ”huonojen” etenemismahdollisuuksien torppaamiseen. Lyhytnäköiset hyötylaskelmat ja hallituksessa vaikuttava silkka rasismi tekevät Suomen maahanmuuttopolitiikasta yksinkertaisesti epäinhimillistä ja ajattelematonta.

Kokoomuksen aloitteen hengen tiivistää hyvin Juhana Vartiaisen maininta perheenyhdistämisestä:

Ihmisille on myös tärkeää sen perheen saaminen mahdollisimman jouhevasti paikalle.

Perheenyhdistämisestä ollaan tekemässä erittäin vaikeaa turvapaikanhakijoille, mutta ymmärtävää ja tunnepitoista puhetta perheenyhdistämisistä kyllä saadaan kuulla, kunhan pelissä on lupaus kasvavasta kansantuotteesta.

Mitä tulee lupaukseen hyvinvointivaltion rahoituspohjan paranemisesta uusien ”osaajien” avulla, jokainen voi pohtia, millainen kiinnostus porvarihallituksella on verottaa yrityksiä palvelujen turvaamiseksi. Oleskelulupaa ei myönnetä palvelujen parantamiseksi, vaan yritysten toimintaedellytysten kohentamiseksi. Hallituksen kiittäminen tästä esityksestä ei ole perusteltua, sillä maahanmuuttopolitiikan yleislinja on ihan yhtä epäinhimillinen kuin ennenkin.

Standard

Mikael Jungner on osa omaa ongelmaansa

Entinen demarikansanedustaja, nykyinen viestintäyhtiö Kreabin Helsingin yksikön toimitusjohtaja Mikael Jungner on kertonut facebookissa näkemyksensä ihmiskunnan ongelmien syistä. Jungnerin mukaan ”tyhmän enemmistön tonttuilu” on se liikevoima, joka suistaa maailman katastrofiin. Tilalle tarvittaisiin lisää ”avarakatseisia älykköjä”. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat Jungnerin mukaan Donald Trumpin suosio, Brexit-äänestys, suomalaisten rasismi ja Turkin tilanne.

Jungner näyttää sijoittavan itsensä avarakatseisten puolelle. Hän on itse dynaaminen, nykyaikainen ja ratkaisukeskeinen ihminen, ei todellakaan osa ongelmaa. Hän on keski-ikäinen rikas valkoinen mies, poliittisesti keskeltä oikealla, hypännyt politiikasta lobbaajaksi ja halveksuu itseään heikommassa asemassa olevia. Täydellinen älykkö, mikäli älykön määritelmä on henkilö, joka sijoittaa itsensä kaikkien valta-asemien ulkopuolelle ja luulee näkevänsä maailman sen yläpuolelta.

Jos sitten katsotaan niitä konkreettisia esimerkkejä, jotka Jungner esittää tyhmän enemmistön tonttuilusta, melkein kaikissa näyttää jollain tavalla olevan kysymys demokratiasta, siis siitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Juuri se on selvästi ongelmallista, koska ihmiset eivät ole riittävän kypsiä. Jungnerin tulkinnasta poiketen kuitenkin sekä Trump että Brexit voidaan kuitenkin nähdä ilmiöinä, joissa demokraattisen systeemin kriisi johtaa protestiin, joka toki on kamalalla tavalla suunnattu, mutta kuitenkin  protesti. Kyse ei siis ole vain Trumpista tai Brexitistä, vaan siitä, että valta pakenee ihmisiltä ja he haluavat ottaa sen takaisin, päättää itse ohi eliittien. Koko Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, samoin EU, tukevat taloudellisten eliittien vaurastumista ja ovat vaikeita hahmottaa kokonaisuuksina. Ihmisillä on kokemus, että heidän asemansa kurjistuu suhteessa muihin, ja että poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei muuta tätä tilannetta.

Jungner näyttää näkevän demokratian suurimpana ongelmana ihmisten tyhmyyden, ei järjestelmää itseään. Siinä voi olla järkeä silloin, jos oma asema taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä perustuu uusliberalistisille opeille esimerkiksi valtiosta markkinoiden häiriöttömän toiminnan takaajana, vyönkiristyspolitiikasta ja pankkien tukemisesta verorahoilla. Höttöinen puhe henkisestä kasvusta ja koulutuksesta kuulostaa ihan kivalta, mutta on muistettava että Jungner itse on poliittisessa toiminnassaan pyrkinyt nimenomaan pienentämään julkista sektoria ja pelotellut valtion velanotolla. Hänen menneistä vaalikonevastauksistaan saa kyhättyä helposti elinkeinoelämän ja rikkaiden valkoisten ihmisten etuja pönkittävien näkemysten kollaasin. Muun muassa kehitysyhteistyövarojen lisääminen oli vuonna 2011 Jungnerin mukaan mahdotonta valtion velkaantumisen takia.

Jungner haluaisi, että ihmiset toimisivat poliittisessa järjestelmässä järkevämmin, mutta on omalla urallaan omistautunut verkostoitumaan taloudellisten ja poliittisten eliittien kanssa ja myös välittämään lobbarina näiden keskinäisiä suhteita. Jungner näkee jopa ongelmana sen, että siirtymiä näiden eliittien välillä ei tapahdu enemmän. Kuitenkin juuri Brexitin tai Trumpin kaltaisissa poliittisissa ilmiöissä on kyse siitä, että politiikasta vieraantuneet ihmiset etsivät tapoja horjuttaa rahan ja vallan ohjaamia järjestelmiä. Jungner on tässä suhteessa osa ongelmaa, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset pitävät politiikan ammattilaisten ja verkostoitujien käsissä, muiden ulottumattomissa.

Siellä missä Jungner näkee avarakatseisia älykköjä joku muu voisi nähdä hyvin pärjääviä ihmisiä, joilta kukaan ei ota pois ja joiden ei sen takia tarvitse vaatia muutoksia siihen, miten omistaminen, demokratia, tuloerot tai palvelut maassa makaavat. Sellaiset älyköt eivät näe asioita niiden yhteiskunnallisissa yhteyksissä, vaan höpisevät intohimosta ja henkisestä kasvusta. Osattomuuden ja rasismin selittäminen niiden puutteella on tapa irtisanoutua vastuusta, oman toiminnan vaikutuksista. Jungnerin ei tarvitse toki välittää häneen kohdistetusta kritiikistä, sillä hän ei lobbarina ole poliittisessa vastuussa, eikä hänen tarvitse kuunnella tonttuja, jotka kyseenalaistavat hänen avarakatseisuutensa. Voimme vain toivoa, että hän joskus epähuomiossa vilkaisee Kreabin wc-tiloissa peiliin, ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään mitä pinnalla näkyy: Katsooko kuvastimesta todella takaisin maailmaa parantava intellektuelli, vai vain rikas, oikeistolainen valkoinen mies, jota kuunnellaan hiukan liian usein?

jungner.png

 

Standard

Ei ollut aikaa ennen kuplia

Pitkäsilta kulkee Helsingissä Kaisaniemestä Hakaniemeen. Sen nimi on Pitkäsilta, koska se erotti aikoinaan työläiskaupunginosan porvaristosta. Kalliossa asuttiin ja elettiin eri tavoin kuin Kruununhaassa, tämä oli kaikille selvää. Elintasokuilu, luokkajako, oli yksi Hakaniemen taloihin 1900-luvulla järjestäytyneen työväenliikkeen vaatimusten lähtökohta.

Nyt Pitkäsilta ei erota köyhää työväestöä vauraasta porvaristosta, vaan Kallio on Helsingin tietotyöläisten koti. Yhtä selvää jakoa maassa suuren köyhän työväestön ja vauraan porvariston välillä ei ole, vaikka tuloerot kasvavat taas vauhdilla. Vuonna 1966 Suomen tuloeroja kuvaava Gini-kerroin oli yli 30%. Alimmillaan 1980-luvulla se kävi noin 20 prosentissa ja nyt se on 25 prosentin tienoilla.

Nyt on muodikasta puhua kuplista, ja porvaristosta sillalla aikoinaan erotettu Kallio on nyt ”punavihreän kuplan” koti. Suomalaisten poteroituminen ja kokemusten eriytyminen huolettavat niin piispa Irja Askolaa kuin ajatushautomo Demos Helsinkiä, perussuomalaiset taas imevät kuplahekumoinnilla voimaa identiteettipolitiikkaansa. Huolestuneet sanovat kuplien olevan demokratiaa uhkaava asia, kun ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan. Demos Helsinki kuvailee asiaa näin:

Yksi on varmaa. Sosiaalisen median luomista kuplista on vapauduttava. Ne ovat juuri nyt suurin uhka demokratialle. – – Meillä ei ole vielä näyttöä demokratiasta, joka tapahtuisi muualla kuin kaduilla, siellä missä erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan.

Tässä herää kysymys, milloin erilaiset ihmiset ovat muka kohdanneet toisensa demokratian parissa. Tehtaanjohtaja kohtasi kyllä työläisensä tehdassalissa ja lakaisijat kotikadullaan, mutta se ei tarkoittanut, että heillä olisi yhteinen projekti tai jaettu kokemus. Helsinki ei ollut 1970-luvullakaan muun Suomen kaltainen, vaan sen väkiluku oli jo silloin yli 10 prosenttia koko maan väkiluvusta. Eikö Pitkäsillan takainen Kallio ollut työläiskupla? Eikö vauras Helsingin porvaristo ollut kupla? Tai saamelaiset? Keksittiinkö erilaisuus vasta 2010-luvulla?

Ajatus sosiaalisesta mediasta kuplien luojana on hämäävä sikäli, että se saa ajattelemaan, että sosiaalisen median ulkopuolella ihmiset kohtaisivat erilaisia ihmisiä jotenkin aidommin. Mahtavatko kohdata tai ovatko koskaan kohdanneet? Ihmisten elämäntyylien ja makutottumusten eriytyminen liittyy elimellisesti esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin yhteiskuntaluokka ja etnisyys. Nämä jaot ovat olleet olemassa jo ennen 2010-luvun kuplajargonia. Paljon sitä kiinnostavampi on ajatus siitä, miten työelämä on muuttunut 1970-luvulta asti yksilöitä erilaistavaksi, persoonalle rakentuvaksi ja mitkä seuraukset tällä on ihmisten kohtaamisille ja yhteistoiminnalle.

Ei vain somessa, vaan myös kaduilla ihmiset kohtaavat toisensa erilaisina, erilaisin tarpein, eri tavoin puhuen, eivätkä välttämättä ymmärrä toisiaan. On turhaa fetisoida jotenkin somea aidompana sitä kohtaamista, kun Woltille nälkäpalkalla ruokaa kuljettava prekaari rodullistettu ojentaa sushiannoksen mainostoimiston AD:lle. Tai sitä, kun Rajat kiinni! –mielenosoittaja huutaa poliisimuurin yli iskulauseita ja vastamielenosoittajat huutavat takaisin. Verkko ei ole erityinen ihmisiä erottava asia, vaan erot liittyvät aina asemiin tuotannossa, sukupuoleen ja etnisyyteen. Ihmiset asuvat eri paikoissa, kuluttavat eri tavoin, liikkuvat eri välineillä, puhuvat erilaisilla tavoilla ja riistävät toisiaan. Verkko on vain yksi näiden kuilujen ilmenemisen tapa.

Kuplaongelma ei ole uusi ilmiö eikä oikein osuva kuvauskaan. Yhtä hyvin voi ajatella, että ihmisten huoli kuplasta nousee vasta siitä, kun he voivat käydä sosiaalisessa mediassa vakoilemassa, miten heitä  vähemmän koulutetut tekevät kielioppivirheitä ja puhuvat kummallisia. Huoli kuplasta syntyy, kun ihmiset näkevät sosiaalisessa mediassa erot, jotka ovat olleet olemassa täysin siitä riippumatta. Voi aivan hyvin siis väittää, että some myös yhdistää eikä vain erota.

Kuplahuolen yksi ongelma on myös, että ihmisten kontaktit, joita some sitten filtteröi, ovat alunperinkin sidoksissa heidän sosioekonomiseen taustaansa, mutta ajatus somekuplasta peittää sen. Facebook-kaverit eivät valikoidu sattumalta, vaan ne tulevat korkeakouluista, SuomiAreenalta, työpaikoilta, paikoista, joissa ihmiset ovat taustastaan johtuen. Kun puhumme vain vuorovaikutuskuplista, peitämme valtasuhteet, vaurauden jakautumisen, luokan, etnisyyden ja sukupuolen.  Vaikka joku voi vakavalla naamalla sanoa, että sosiaalinen media on suurin demokratian uhka 2010-luvulla, uskallan väittää, että vielä vakavampi on ajattelutapa, jossa ihmisiä toisistaan erottavat tekijät tunnistetaan väärin pelkkinä teknisenä vuorovaikutusalustojen ongelmana.

Jos kuplia halutaan rikkoa, se edellyttää, että tunnistetaan miten ihmisten erilainen, mutta riittävän samankaltainen yhteiskunnallinen asema voi olla yhteisen toiminnan lähtökohta. Sillä on vähemmän väliä, tuleeko Björn Wahlroos minua liikennevaloissa vastaan.

kallio2.jpg

Kuva: Wikimedia Commons

Standard