Miksi puhutaan rasismista, kun joku arvostelee kulttuuria tai uskontoa?

Miten usein olenkaan lukenut väitteen että “ei uskonnon arvosteleminen ole rasismia”.

Tätä väitettä ei esitetä ainoastaan yhteyksissä, joissa ilmeinen tavoite on peittää oma tarkoituksellinen rasismi, vaan sitä esittävät myös ihmiset, jotka tuskin ajattelevat syrjinnän tai etnisten hierarkioiden olevan hyvä juttu. Ja ei uskonnon arvosteleminen aina olekaan rasismia.

Mutta on paljon tapauksissa jolloin se sitä on.

On tapahtunut siirtymä, jonka takia rasismi-sanan määritelmän tarkastelu on juuri tässä ajassa oleellista. Rasismia ilmaistaan yhä harvemmin ”rodun” kielellä. Tilalle ovat tulleet ”kulttuurin” ja ”uskonnon” kaltaiset käsitteet. Tästä kehityksestä on kirjoitettu jo ainakin kuutisenkymmentä vuotta (ks. Viren 2017), ja Suomessa nykyään enää vain pahimmat uusnatsit ja muut marginaaliset hahmot puhuvat rodun kielellä. Se ei tietenkään tarkoita että rasismi olisi kadonnut.

Juuri nyt yksi keskeinen käsitteellinen kamppailu ja kiista koskeekin rasismin määritelmää. Äärioikeiston tavoitteena on tyhjentää koko käsite niin, että sitä ei voisi enää käyttää ollenkaan. Jokaisesta solvauksesta kysellään uuvutustaktiikalla uudelleen ja uudelleen ”mikä tässä muka on rasistista?”. Rasismi-sanan käyttö on saatu politisoitua niin, että valtavirtamedia mielellään välttää sitä. Tämä on äärioikeiston kannalta edullista, koska se luo enemmän tilaa sen omille nimityksille, kuten ”kansallismielisyys”.

Mikä sitten on tunnistettavin esimerkki rasistisesta kielestä julkisuudessa tässä ajassa? Se ei ole oppi juutalaisesta rodusta niin kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Se on puhetta ”islamilaisesta kulttuurista” ja ”vieraiden kulttuurien edustajista”. Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen on esimerkiksi kutsunut islamia ”natsismia pahemmaksi syöväksi”. Turvapaikanhakijat samaistetaan tiettyihin ”arabikulttuurille” annettuihin piirteisiin mitä tulee naisten kohteluun ja suomalaiseen maalliseen valtiojärjestelmään sopeutumiseen. Nyt hierarkioita hallitaan kulttuurin ja uskonnon käsitteillä.

Jos rasismia tarkastelee ohutta rodun käsitettä koskevaa määritelmää tarkemmin, siinä on kyse tietyn etnisen hierarkian vahvistamisesta, joka on upotettuna toimintaamme eri tavoilla. Rasismi ei ole koskaan pelkkä yksilön mielipide, vaan se on hierarkioita ylläpitävä moninainen joukko puhetapoja ja käytäntöjä.

Sinun ei tarvitse olla ideologinen rasisti käyttäytyäksesi rasistisesti, riittää, että suosit tietynlaisia nimiä työnhaussa, pidät tietynlaisia puhetapoja uskottavampina ja luotettavampia kuin suomea murtavia puhetapoja, pidät tiettyjä uskontoja väkivaltaisina ja toisia neutraaleina. Rasismi ei ole pahojen ihmisten kultti, vaan joka paikkaan levittynyt rihmasto. Rasismi ei ole vain sitä, kun äärioikeistopoliitikko huutaa suu vaahdossa ”matujen karkottamisesta”. Rasismi on myös sitä, kun sallimme esimerkiksi turvapaikkaprosessissa etnisen alkuperän perusteella sellaisen kohtelun ihmisille, jota ei suomalaistaustaisille tai itselleen pysty edes kuvittelemaan.

Kun puhutaan juuri tästä kulttuurin tai uskonnon käsitteiden taakse piiloutuvasta rasismista, voidaan huomata, miten tänä päivänä yleinen puhe ja uhkailu sakkautuu ja kerrostuu juuri tiettyjen ”kulttuurien” ja ”uskontojen” ympärille. Se kiinnittyy niihin pakkomielteisesti, yhdenmukaistaa niitä (”ne ovat kaikki samanlaisia”) ja demonisoi niitä (”rajat vuotavat terroristeja Suomeen”). Niistä ei saada tarpeekseen.

Ihmisistä tulee uskontojen ja kulttuurien kantajia ja edustajia kun puhutaan islamista tai koko Afrikan mantereesta, siinä missä suomalainen valkoinen mies edustaa aina vain itseään.

Kiinnostavasti kuitenkin tämä kulttuuri- ja uskontopuhe kohdistuu ihan samoihin kohteisiin kuin ennekin: ei-valkoisiin ihmisiin.

Jos haluaa taistella rasismia vastaan, on lähdettävä siitä, että ymmärtää mitä rasismi on. Kapealla määritelmällä katsottuna näyttää että rasismi olisi yhtäkkiä kadonnut yhteiskunnan marginaaliin. Tarkemmin katsottuna huomaa, että se on joka paikassa samoilla tavoitteilla kuin ennenkin mutta uusissa vaatteissa. Tämä rasismi on uskallettava nimetä. Se on yhdenmukaistavaa ja jakaa ympärillämme olevia ihmisryhmiä hierarkioihin kuvitellun ”alkuperän” tai ”luonteen” perusteella. Määrittelyä ei saa jättää äärioikeistolle.

On hyvä muistaa, että rasismi ei ole koskaan ollut yhtä kuin natsien rotuoppi, vaan rasismin historia on nimenomaan joukko keksintöjä ja tekniikoita joilla voi oikeuttaa ihmisryhmien eriarvoisen kohtelun joihinkin ominaisuuksiin vedoten. Tieteellinen rasismi on vain yksi kappale rasismin paljon pidemmässä historiassa. Siitä näkökulmasta tarkastellen rotuopit ja nyt leviävät opit islamilaisesta kulttuurista näyttävätkin yllättävän samankaltaisilta.

Rasismin käsitteestä ja kulttuurista lue Eetu Virenin, 2017, Jälkisanat Frantz Fanonin Poliittisia kirjoituksia -käännökseen 

Advertisements
Standard

Täydellinen opas miten suhtautua McVegan-hampurilaiseen

McDonald´sin McVegan-hampurilainen tuli Suomessa valtakunnalliseen myyntiin aivan vuoden 2017 lopulla. Hampurilainen on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita, sekä vihaa että ylistystä. Moni kokenee olonsa hämmentyneeksi: mitä hampurilaisesta oikein pitäisi ajatella?

Tarjoan tässä selostuksen, mistä McVegan-keskustelussa on kysymys ja myös ohjeet siihen, miten itse hampurilaisen kanssa tulee toimia käytännössä. Näin keskustelu voidaan saattaa onnelliseen päätökseen ja siirtyä eteenpäin.

Ensin on tarkasteltava vähän taustaa. Nähdäkseni koko McVegan-keskustelun voi ymmärtää vain, mikäli palaa 90-luvulle ja vuosituhannen vaihteeseen. Silloin olivat vallalla kuluttajaboikotit ja globalisaatiokriittinen liike. Mielenosoittajaryhmä kävi kaatelemassa McDonald´sin pöytiä, Naomi Kleinin No logo suomennettiin ja nuorten aktivistien keskustelut pyörivät sen ympärillä, mitä yrityksiä ei haluta ”tukea” ja mitä halutaan ”tukea”. McDonald´sista tuli myös Suomessa kansainvälisten suuryhtiöiden arkkihahmo, joka tuhoaa sademetsiä, edistää ilmastonmuutosta ja polkee työntekijöiden oikeuksia.

Nyt, noin viisitoista vuotta myöhemmin, McVegan tuo takaisin kaiut vanhoista kuluttajuuskeskusteluista. McVeganin ostaja vie rahansa McDonald´siin ja siis tukee globaalia suuryritystä joka tekee kaikenlaisia pahojaan maailmalla. Tämän kritiikin vastapooli taas on 2010-lukulainen skaalan ja myöntämisen retoriikka: McVegan normalisoi veganismia ja tekee helpommaksi, vähemmän snobistiseksi ja halvemmaksi ulkona syömisen vegaaneille.

Kuluttajakriittiselle näkökulmalle on tapahtunut jotakin viidessätoista vuodessa. Kuluttajaboikotit ovat kuivuneet kasaan, ja nyt ruohonjuuritason keskusteluja hallitsevat muut teemat kuten feminismi, representaatiot, intersektionalismi ja antifasismi.

Tässä myös piilee McVegan-kritiikin suurin ongelma. Siinä missä organisoiduilla boikoteilla on mahdollista myös saavuttaa tavoitteita kunhan ne määritellään riittävän spesifisti, McVegan-huomauttelut näyttävät pelkältä päämäärättömältä moralismilta. Ei olla organisoimassa boikotteja joilla olisi spesifejä tavoitteita, sanotaan vain että ”älä syö tuolla”. Poliittinen ruohonjuuritaso suurimmaksi osaksi jätti ilomielin vuosituhannen taitteeseen juuri tällaisen yksilön kulutusvalintoihin keskittyvän syyllisyyden ja oikeamielisyyden dynamiikan.

Kulutusmoralismista on luovuttu, koska se jähmettää yksilötasolle kysymyksiä, jotka ovat kollektiivisia: miten ruuantuotanto voidaan organisoida kestävästi, miten voimme rakentaa yhteistä rintamaa ja niin edelleen. Toinen oleellinen kysymys liittyy tietysti siihen, että globaalia kapitalismia ei voi tarkastella hyvien ja huonojen yritysten taistelukenttänä, vaan ennemmin tuotannon järjestelmänä, jossa riistäminen kuuluu pelin henkeen. Emme voi poimia yhtä pahantekijää tarkastelematta koko sen mahdollistavaa rahataloutta.

Entä sitten retoriikka, jossa McVegania tarkastellaan merkittävänä käänteenä, voiton merkkinä? On tietenkin aika optimistista ajatella, että veganismi voisi pelkällä kuluttajien ostoinnolla tuhota globaalin lihateollisuuden. Vaikka Suomessa veganismi on ollut suuri trendi viime vuosina, lihan kulutus on kasvanut joka vuosi. Ilmastokriisin näkökulmasta aikaa vapaaehtoiseen ja kuluttajavetoiseen vegaanivallankumoukseen ei yksinkertaisesti ole, eläineettisestä näkökulmasta aika tietenkin on ollut aina loppu. McVeganin näkeminen osana jonkinlaista lineaarista ja vääjäämätöntä kehitystä kohti parempaa on oikeastaan saman vuosituhannen vaihteen kulutuskriittisen näkökulman perillinen. Se vain katsoo, että asiat muuttuvat itsestään kuluttajatrendien myötä siinä missä kuluttajamoralismi tarjoaa pelkkää eitä ilman mitään organisoitumisyrityksiä.

Mitä McVeganista siis pitäisi ajatella? Että se on hampurilainen, jonka saa kolmella eurolla. Että se saattaa saada ihmisiä kokeilemaan veganismia, mutta että lihateollisuuden murtaminen on tehtävä politiikalla ja pakolla. Että niitä voi syödä eikä siitä kannata mennä moraalisesti rikki, koska voimia kannattaa ohjata sellaisen politiikan tekemiseen, josta saa iloa, ja jossa katse käännetään yksilöstä kollektiiviseen, ja yhdestä yrityksestä koko kapitalistiseen imperiumiin.

Standard

Miksi elämää varjostaa jatkuva tunne uhasta?

Elän jatkuvasti katastrofin uhan alla.

Tapahtumaketju etenee suunnilleen näin: On tavallinen päivä. Pohdin jotain vapaa-ajan asioitani, viipyilen kirjan äärellä tai kävelen ulkona. Joskus se iskee myös vaikkapa hampaita pestessä. Yhtäkkiä tulen kylmäävän tietoiseksi vääjäämättömästä romahduksesta.

Romahduksia on useita erilaisia. Esimerkiksi: tänään ne tajuavat etten osaa työtäni, vanhempani tulevat kuolemaan, en selviä kaikista projekteistani, alkoholisoidun, masennun, ihmissuhteeni menevät kaoottiseen solmuun, en tule koskaan säästämään rahaa tai saamaan eläkettä.

Täysin banaalilta ja epäkiinnostavalta kuulostavat pelot ovat seuranneet minua koko aikuisen elämäni. Ne olisi helppo palauttaa yksilöpsykologiseksi neuroottisuudeksi, kiintymyssuhdeongelmiksi tai joksikin muuksi oireiluksi. Olen kuitenkin huomannut, että tällaiset katastrofiuhat näyttävät seuraavan lähes kaikkia ihmisiä ympärilläni.

Arjesta on tullut romahdusten odottelua. Elämässä on kyse selviytymisestä myös niille, joilla menee tilastojen mukaan ”hyvin”.

Juttelin ystäväni kanssa hiljattain siitä, miten elämä valuu hukkaan, kun käyttää parhaat vuotensa jatkuvaan katastrofien pelkäämiseen. Katson elämäni jokaista vuotta jälkikäteen aina samasta näkökulmasta: Jospa en olisi käyttänyt tätä vuotta stressaamiseen, olisin voinut nauttia siitä. Tästäkin kuitenkin selvittiin. Stressi ei kuitenkaan ole asennekysymys. Oikeasti stressi on merkki siitä, että elämä on vaikeaa, ja kehomieli hallitsee tilannetta stressihormoneilla. Stressi on elämän jatkuvaan kamppailuluonteeseen suhtautumista.

Stressiä voi tietenkin oppia hallitsemaan, mutta pelkät stressinhallintakurssit eivät saa kiinni aikamme keskeisistä kysymyksistä. Ennemmin pitäisi tarkastella sitä, miten nukumme vähemmän kuin aiemmin, teemme enemmän töitä, toimeentulomme on epävarmempaa ja maksuttomat yhteiskunnalliset instituutiot jotka ovat taanneet vakautta, kuten sosiaaliturva, päivähoito, terveydenhuolto, ovat uhattuina. Katastrofin tunne syntyy pitkittyneestä stressitilasta. Stressi taas johtuu siitä, että elämästä, ihan siitä tavallisesta elämästä, on tullut mahdotonta.

Itse hoidan katastrofejani taistelemalla itselleni aikaa lepoon sieltä mistä sitä irti saa, ja toisaalta perehtymällä siihen, miten tämä nykyinen katastrofien aika on syntynyt. Inhottavien kokemusten sietämistä helpottaa, kun ne irrottaa yksilöpsykologiasta ja tarkastelee niiden yhteiskunnallista luonnetta. Miten olemme hävinneet aikamme, unemme ja yhteiset palvelumme. Miten maailma on muuttunut meille vihamieliseksi ja mitä asialle voisi tehdä.

Myös oikeistokonservatismi on samaa katastrofien ajan hallitsemista. Lupaus järjestyksestä, hallinnasta ja hierarkioista on henkilökohtaisen romahduksen partaalla eläville ihmisille jopa niin houkutteleva, että kaikki näihin liikkeisiin sisältyvä älyllinen epärehellisyys, rasismi ja tuhovoima annetaan anteeksi.

Siinä, missä kokemus henkilökohtaisten katastrofien uhkasta on yhteiskunnallinen, myös vastauksen siihen on oltava poliittinen. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa siitä, että kysyy, kuka hyötyy siitä, että olemme jatkuvasti hädän tunteen vallassa ja siten emme ehdi ajatella omaa pitkän tähtäyksen etuamme.

Standard

Hyviksen muotokuva

Me kaikki olemme välillä hän, mutta jotkut ovat hän koko ajan. Hyvis.

Hyviksen tunnistaa muutamasta tuntomerkistä. Ensinnäkin, hän korostaa aina että ”mehän olemme samalla puolella”. Lisäksi hyvis on hyvien puolella. Hyvikselle on tärkeää muistuttaa, että lopulta mielipide-erot sinun ja hänen välillään ovat silloitettavissa, ja te molemmat taistelette pahaa vastaan.

Hyvis kutsuu itseään ”uteliaaksi”. Hän sanoo olevansa vilpittömän kiinnostunut kaikista ilmiöistä ja niiden eri puolista. Käytännössä se tarkoittaa, että hyvis lueskelee tekstejä esimerkiksi robotiikasta, startupeista ja länsieurooppalaisten metropolien uusista muoti-ilmiöistä. Näitä tekstejä luetaan usein amerikkalaisten aikakauslehtien verkkosivuilta. Hyvis itse ajattelee valikoivansa asiat niiden yleisen kiinnostavuuden perusteella, ulkopuolelta tosin näyttää että hän lukee asioita jotka ovat riittävän kaukana köyhyydestä, kurjuudesta ja muusta tylsyydestä, joita hyvis pitää tärkeinä ilmiöinä mutta joita hän tarkkailee vain etäältä.

Hyvis on omasta mielestään ”kriittinen”. Käytännössä se tarkoittaa, että hyvis signaloi mahdollisimman usein olevansa kriittinen, mutta asettuu usein kuitenkin vallan puolelle. Yksi hyvis haluaa kehittää kapitalismista inhimillisen ja paremman version, toinen hyvis näkee jakamistaloudessa potentiaalia siitä huolimatta että kaikki sen olemassaolevat muodot ovat kahden kerroksen työmarkkinoita luovia riistomuotoja, kolmas välittää yhtäkkiä ihan saatanasti Tiernapoikaperinteen monipuolisen historian vaalimisesta, kun joku sanoo sen olevan loukkaava.

Hyvis sanoo haluavansa muutosta, mutta ei näe minkäänlaista vaivaa sen eteen, että muutoksia tapahtuisi.

Hyviksen käsitys itsestään hyviksenä perustuu paljolti sille, että hänellä on ollut aiemmin mielipiteitä, joista hän on tosin suurelta osin luopunut ”realismin” takia. Realismi tarkoittaa, että hyvis on luetellut itselleen mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Mahdollisia ovat sellaiset asiat, jotka voidaan toteuttaa kasvattamatta julkisen sektorin menoja ja haastamatta valtaa.

Keskusteluissa hyvis edustaa tervettä järkeä ja kyselee kysymyksiä, mutta ei koskaan muuta kantojaan. Hyvis saapuu paikalle yleensä kertomaan, miten asia menee ja minkä takia se on niin monimutkainen tai mahdoton, että sitä ei kannata yrittää muuttaa. Aloitus ”olemme samalla puolella” saa peräänsä litanian siitä miten asiat ovat menneet ihan mahdottomiksi. Hyviksen mukaan juuri nyt ollaan historian siinä kohdassa, jossa ihmisoikeusliikkeiden, joita hyvis sanoo kannattavansa, vaatimukset ovat kertakaikkiaan kohtuuttomia.

Hyvis vaikuttaa sisältäpäin. Hän tienaa hyvin ja tuntee kaikki. Hyvis verkostoituu, koska se on välttämätöntä jotta asioita voi viedä ”eteenpäin”. Hyvis puhuu nimenomaan eteenpäin viemisestä. Hyvis joko kieltää kuuluvansa eliittiin tai sitten sanoo, että eliittiin kuuluminen on hyvä asia koska sitten voi muuttaa asioita niiden kanssa joilla on eniten valtaa.

Hyvien puolella oleva hyvis ei taistele, vaan analysoi. Hänellä ei ole ideologiaa, vaan ainoastaan uteliaisuutensa. Hyvis siirtää huomaamattasi jokaisen keskustelun lähemmäs poliittista keskustaa, josta hän kuitenkin itse sanoutuu tiukasti irti. Hyvis on aina muistuttamassa keskustelun tärkeydestä, ja pitää yleensä kaikkia suoran toiminnan vaikuttamisen keinoja väärinä juuri nyt, vaikka pitääkin Rosa Parksia ja suffrageetteja sankareinaan.

Hyvä päivä hyvikselle on sellainen, jona hän on herättänyt keskustelua. Huono päivä taas on sellainen, jossa yhteiskunnan valtasuhteet muuttuvat oikeasti. Silloin hyvis on sitä mieltä että edetään liian nopeasti ja liian rajusti.

 

Standard

Älä ole se tyyppi, joka ilmoittaa että ollaan menty “liian pitkälle”

Metoo-kampanjan yhteydessä olen törmännyt enemmän kuin kerran yhteen tiettyyn kommentoinnin lajiin, joka hiertää minua pahasti. Sen kaava on suunnilleen tämä: ”Tässä ollaan nyt menty liian pitkälle ja tämä kääntyy itseään vastaan. Kannatan kyllä itse asiaa ja se on hieno, mutta joku raja.”

Esimerkiksi systemaattista seksuaalista ahdistelua eri ammattialoilla ja instituutioissa näkyviin tuonut Metoo on kuulemma mennyt väärille raiteille, nyt kaivellaan esiin vääriä asioita menneisyydestä ja toteutetaan jotain omia valtapyrkimyksiä ja niin edelleen.

Tällaisia kommentteja esittäviä yhdistää nähdäkseni muutama asia:

1) He ovat yleensä cis-miehiä.

2) Tämä ”meni liian pitkälle” on yleensä heidän näkyvin ulostulonsa asiaan liittyen.

Don´t get me wrong. Kaikki toiminta elää kritiikistä ja sitä on tärkeää esittää. On kuitenkin eri asia esittää punnittua kritiikkiä kuin olla se ääni, joka ainoana ulostulonaan on epämääräisesti toppuuttelemassa ”liian pitkälle” mennyttä kampanjaa.

Liian pitkälle menemisen kritiikkiä arvioidessa on tärkeää huomioida tämä: Joka ikinen yhteiskunnallisen vallan suhteita horjuttava avaus johtaa järkytyksiin. Jokaisessa niissä loukataan ihmisten tunteita ja ne aiheuttavat epävarmuuksia ja ahdistusta niissä jotka kuuluvat viiteryhmään, jonka valtaa horjutetaan. Ihmiset menettävät työpaikkojaan ja asemiaan. Metoo ei ole poikkeus: se kiinnittää huomion nimenomaan miesten tyypillisesti harjoittamaan ahdisteluun ja siten sitä joutuvat pohtimaan myös ne miehet jotka eivät tunnista itseään ahdistelijoiksi. Jokainen voi sitten valita, haluaako olla se tyyppi, jonka mielestä taas ollaan menty ”liian pitkälle”, vai hyväksyykö sen, että valtasuhteita ei voi muuttaa ilman että kaikki tuntevat värähtelyt ja jälkijäristykset.

Valtava, miljardien dollarien viihdeteollisuuden piiristä lähtenyt kampanja tietysti tuo mukanaan myös lieveilmiöitä: joku varmasti yrittää käyttää sitä oman asemansa parantamiseen. Lieveilmiöitä voi käsitellä, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ne ovat kuitenkin täysin marginaalisia suhteessa kokonaisuuteen. On myös tärkeää osata erottaa ei-toivottavat lieveilmiöt siitä, että kampanja yksinkertaisesti järjestää asioita uudelleen ja se voi tuntua järkyttävältä. Jälkimmäinen ei ole mikään ongelma, vaikka se voi siltä tuntuakin. Se ei myöskään ole lieveilmiö, vaan kampanjan päätarkoitus.

”Liian pitkälle” meneminen ei tosiaan ole mikään vain Metoo-kommentoinnin erityispiirre joka perustuisi syvälliseen analyysiin kampanjasta. Se esiintyy jokaisen merkittävän ihmis- ja eläinoikeuskysymyksen yhteydessä. Antirasismissa mennään liian pitkälle, samoin ”nykyfeminismissä” ja niin edelleen. Ilmiö on jokseenkin aina yllä kuvatun lainen: ne joiden mielestä mennään liian pitkälle eivät yleensä osallistu koko asiaan mitenkään muuten kuin yrittämällä horjuttaa kokonaisuutta. ”Liian pitkälle” menemisen kritiikki on ennen kaikkea vaientamisen tekniikka, jota ei voi arvioida ottamatta huomioon sen toistuvaa luonnetta ja siten piilevää kytköstä konservatismiin.

Summa summarum: mieti kaksi kertaa, haluatko olla se tyyppi, jonka ainoa kontribuutio on kertoa että taas ollaan menty liian pitkälle.

Standard

Teuvo Hakkarainen on osoitus siitä, miten usein miehenä pääsee kuin koira veräjästä

Kaikki Suomessa tuntevat Teuvo Hakkaraisen. Hän on se viitasaarelainen kansanedustaja, jonka ensimmäisestä päivästä eduskunnassa Helsingin Sanomat teki videon. Siinä Hakkarainen sanoo, miten riittää että rajalle tullessa riittää että sanoo ”turvapaikka” ja heti pääsee sisään. Hän käytti myös sanaa ”n—-iukko”.

Jossain toisessa todellisuudessa tämän voisi ajatella riittävän edustajan potkimiseen ulos puolueesta. Hakkaraiselle se oli vain uudelleenvalintaa pohjustavan julkkiskansanedustajakauden lähtölaukaus.

Hakkaraisella ei ole varsinaista ideologiaa, vaan hänet tunnetaan rasistisesta ja seksistisestä käytöksestä sekä toistuvista alkoholiin ja rikoksiin liittyvistä kohuista. Hakkarainen edustaa Irwinin lauluista ja Uuno Turhapuro -elokuvista tuttua haistapaskamentaliteettiä: epä-älyllistä kapinaa, joka ei välitä työväen järjestäytymistä sen enempää kuin herrojen sikarikerhoistakaan.

Vanhoihin perussuomalaisiin tällainen asenne sopi kuin nenä päähän, sillä puolueelle on tärkeää, että sitä ei liitetä niin sanottuun vanhaan valtaan ja vakavastiotettavuuden normeihin. Hakkarainen on symbolinen takuu sille, että joku puolustaa valkoisen keski-ikäisen suomalaisjuntin oikeutta olla juuri niin sivistymätön ja törkeä kuin hän haluaa.

Nyt on saatu osoitus, että myös uusissa perussuomalaisissa on tilaa Hakkaraiselle, kun tämä sai kanssakansanedustajaan kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta rangaistukseksi ”vakavan varoituksen”. Varoituksen jakamisen päivänä puheenjohtaja Halla-aho kirjoitti somepäivityksen, jossa hän suomii toimittajia eduskunnan pikkujoulujen käsittelemisestä. Näkymätön alateksti päivityksessä on, että perussuomalaiset ei sopeudu ulkoa asetettuihin vaatimuksiin, vaan käsittelee sisäisesti mahdolliset ongelmansa.

Teuvo Hakkaraiselle annettu suojelus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnassa valkoisista miehistä pidetään erityistä huolta. Hän nostaa valtiolta 6000 euron kuukausipalkkaa samanaikaisesti kun sekoilee toistuvasti humalassa milloin moottoripyöräkerholla, milloin eduskunnan pikkujouluissa, ajelee ylinopeutta ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Jos Hakkarainen olisi maahanmuuttaja, puolue vaatisi häntä välittömästi karkotettavaksi. Mutta ei meidän Teuvoa nyt sentään.

Lokakuussa Hakkarainen sanoi Seiska-lehdelle, että MeToo-kampanja on ”hömppää”:

– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää, Teuvo täräytti hymyillen ja hohotti makeasti päälle.

Joissain toisessa todellisuudessa tämäkin olisi riittänyt potkujen perusteeksi. Hakkaraisen tapauksessa se oli kuitenkin vain joulukuussa tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun ennakkovaroitus.

Kun Hakkarainen riehui eduskunnassa viime viikolla, hän ei tehnyt mitään, mitä ei olisi voinut ennalta arvata. Hakkaraisen asennemaailma ja käytös ovat pelottavan hyvin tiedossa ottaen huomioon, että hän on voinut työskennellä kansanedustajana melkein seitsemän vuotta.

Kun Hakkarainen puhuu rasistisia, ahdistelee, riehuu humalassa ja saa aina anteeksi, samalla saa anteeksi jokainen suomalainen mies. Hakkarainen kelpaa Ville Haapasalon ja Maria Veitolan ohjelmiin, hän on meidän oma kovan onnen Teuvomme. Hakkarainen voi tehdä mitä vain ja silti saada jatkaa asemassaan. Sillä hän osoittaa, miten paljon töitä tehtävänä edelleen on: patriarkaalinen valta ei murru itsestään, vaan se on murrettava.

Puuttuminen seksuaaliseen ahdisteluun ja rasismiin ei tarkoita varoituksia ja useiden vuosien sormien läpi katsomista. Perussuomalaiset osoittaa Hakkaraisen paapomisellaan, että se asettuu aina lopulta heteropatriarkaalisen vallan puolelle. Siitä näkökulmasta mikään ei ole niin tärkeää kuin valkoisten miesten oikeus olla välinpitämätön muiden oikeuksista.

 

 

Standard

Olemme menettäneet aloitteen oikeistolle ja hukanneet kyvyn rakentaa kertomuksia

Slate-julkaisussa ilmestyi hiljattain Andrew Kahnin artikkeli ”Trump Hasn’t Killed Comedy – He’s just killed our dumb contemporary idea of comedy”. Jutussa käsitellään sitä miten Trumpiin kohdistuva amerikkalainen standup-komedia on juuttunut paikalleen. Se on pelkkää totuuden paljastamista, siis sen kamaluuden toistamista, joka on silmiemme edessä, Trumpin typerien päätösten kauhistelua. Jutussa Kahn väittää, että komedia  on tässä muodossa menettänyt tehonsa siinä missä alt-rightin meemejä hyödyntävä fasismi herättelee ja kauhistuttaa ihmisiä paljon tehokkaammin.

Tämä artikkeli avaa mielestäni jotain oleellista myös Suomesta: että progressiivisten, ei-konservatiivien ei kannata juuttua totuuden paljastamiseen. Ei ole realistista ajatella, että riittää kun paljastaa että hallituksen politiikka on ongelmallista, näyttää pahuuden ja saa sen lakkaamaan. Näin ei selvästikään tapahdu. Vaikka nauraisimme ja paljastaisimme kuinka, poliittiset voimasuhteet eivät oleellisesti muutu.

Kiinnostava konkreettinen esimerkki totuuden paljastamisen ja kritiikin riittämättömyydestä liittyy uuteen muotikäsitteeseen antroposeeniin ja siihen littyvään tarinankerrontaan, tai oikeastaan tarinan puuttumiseen. Antroposeeni on käsite joka kuvaa aikakautta jona ihmisestä on tullut merkittävä maapallon ekosysteemejä ja geologiaa muokkaava voima. Siihen liittyy oleellisesti ilmastonmuutos.

BIOS-hankkeen tutkija Tero Toivanen puhui Helsingin kirjamessuilla pitämässään puheenvuorossa siitä, miten antroposeeni poikkeaa siinä mielessä aiemmista “suurista kertomuksista” että siitä puuttuu poliittinen subjekti. Ei ole asetelmaa, jossa olisi protagonisti ja antagonisti. Ilman toimijuutta ei myöskään päästä käsiksi ilmastonmuutoksen kaltaiseen ongelmaan muuna kuin teknisenä ja hallittavana ongelmana, jolloin sen sisäänrakennettu poliittisuus jää piiloon. Puuttuu tarina.

Nämä asiat eivät ole sellaisia että niistä voisi vetää jonkun yleistävän säännön: yhteiskunnallinen dynamiikka on avointa ja vaikeasti ennustettavissa. Puhutaan tendensseistä ja epävarmoista kehityskuluista, tavallaan siis kukaan ei tiedä mistä puhuu.

Jos kuitenkin katsoo millaisessa poliittisessa asetelmassa juuri nyt ollaan Suomessa, näyttää että hallitsevia, näkyviä ja purevia politiikan kertomuksia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi Suomen kuntoon laittaminen, velaksi elämisen lopettaminen ja hallitsematon maahanmuutto.Nämä ovat jotain muuta kuin kriittistä tiedon käyttämistä, nämä ovat kertomuksia, jotka hallitsevat meitä mielikuvien kautta. Ja niitä kertomuksia eivät kerro progressiiviset.

Miten käyttää tarinaa?

Olen pohtinut että kritiikki on saavuttanut jonkinlaisen umpikujan. Jos ajattelee kritiikkiä valistuksen projektin osana, jossa edetään tuomalla esiin väärä tieto ja sitä kautta edetään kohti oikeaa, totuutta, tuntuu, että suomalaisessa politiikassa sillä on hyvin vähän käyttöä juuri nyt. Ei tunnu hyödylliseltä strategialta vain kertoa, että kaikista oikeuksista leikataan, että meille valehdellaan, että leikkauspolitiikka ei tuota talouskasvua, että hallituksen politiikka on epäinhimillistä suhteessa turvapaikanhakijoihin. Sitä on tehty ilman merkittäviä poliittisia siirtymiä jo vuosia.

Tuntuu, että Suomessa vasemmisto keskittyy oikeiston tekemisten ympärivuorokautiseen kauhisteluun. Vasemmisto näyttäytyy katkerana valittajana, luuserijenginä jolla ei ole omia aloitteita. Paljon useampi samastuu Cheek-Kokoomus -akselin voittajakertomukseen. Mieluummin epäkriittinen pärjääjä kuin katkera vasemmistolaisluuseri.

Tuntuu että pitäisi kritiikin lisäksi pitää ajatella juuri tarinaa, ajatella sitä ei-tiedonkäsittelyllistä puolta ihmisessä, johon kiivaasti vedotaan valeuutisten toinen toistaan suuremmilla tarinoilla ja toisaalta yhtä lailla Helsingin sanomien klikkiotsikoilla.

Tässä herää tietysti kysymys vastuullisuudesta: emme halua heittää kaikkia periaatteita roskiin ja heittäytyä tarinoiden vietäväksi. Sen sijaan haluamme luoda sellaista ihmisen affektiivis-emotionaalista puolta puhuttelevaa tarinankerrontaa, joka samalla ei kuitenkaan ”johda harhaan”, ei saa ihmisiä toimimaan omaa etuaan vastaan, ei nosta jotain rajaavaa subjektiivisuutta yli muiden (ubermensch, ideaalityöläinen jne), ei pelaa taantumuksellisuuden pussiin.

Tarinan käytöstä luopuminen ei ole varsinaisesti ratkaisu. Sen sijaan on pohdittava narratiivisuuden yhteiskunnallista hyötykäyttöä. Vaikka en yritä ehdottaa tällaista kertomusta (eikä yksi riittäisi muutenkaan), yritän linjata lyhyesti, mitkä ovat sellaisia kysymyksiä, joihin olisi vastattava, kun rakentaa kertomusta:

  1. Kuka on me?

Miten rakennetaan positiivista, voimaa käyttävää poliittista subjektia, miten vältetään jatkuva uhrin ja “pillinviheltäjän”, tyhjän kriitikon rooli? Poliittinen vasemmisto ja antiautoritääriset piirit ovat jatkuvasti sanomassa ei. Ei tarvitsee rinnalleen myöntävää politiikkaa, tuhat kyllä-sanaa sadan ei-sanan rinnalle. Millainen me esittää vaatimuksia?

  1. Mitä halutaan, mitä kohti ollaan menossa?

Tyypillisesti taantumuksellista kertomusta, esimerkiksi valeuutisen kertomusrakennetta luonnehtii stereotyyppisten hahmojen toisteinen käyttäytyminen: huijarimaahanmuuttaja, röyhkeä maahantunkeutuja, suomalainen sankari ja niin edelleen. Tällaisissa kertomuksessa ei esitetä varsinaisesti mitään ratkaisuja sellaisiin ongelmiin jotka kouluttamattomia ja pienituloisia vaivaavat, vaan selitetään ongelmat syyttämällä muita heikossa asemassa olevia. Kiinnostavan poliittisen kertomuksen pitäisikin kyetä esittämään elämäämme parantavia vaatimuksia eikä vain osoittelemaan syyllisiä.

  1. Miten olla röyhkeä ja vastuullinen samanaikaisesti?

Miten puhutella ja synnyttää yhteenkuuluvuutta ja toimintavalmiutta vajoamatta autoritäärisyyteen, kapean tai psykologisoivan viholliskuvan muodostamiseen? Miten voidaan luoda kertomus ilman että se idealisoi jotain kapeaa ihmiskäsitystä?

Kiinnostava esimerkki kertomusmuodosta, herättelevästä kampanjoinnista on Jeremy Corbynin Labourin slogan “For the many, not for the few”. Siinä asetetaan harvainvalta ja epätasainen tulonjako vastakkain moninaisuuden ja tasa-arvoisen tulonjaon kanssa, siinä tarinassa ei luoda jakolinjoja ihmisten välille. Toisaalta siinäkään ei vielä rakenneta vahvaa poliittista subjektia tai subjektien joukkoa.

Tarinan rajat ja mahdollisuudet

On tärkeää tietysti huomioida, että vaikka kertomuksia tarkastellessa on helppoa unohtaa materiaaliset suhteet, ne kuitenkin määrittävät rajoja sille, mitä tarinoilla voi tehdä ja mihin niistä tartutaan.

Ihmisten kokemukset omasta asemastaan, halut ja mahdollisuudet, poliittisten liikkeiden potentiaali jne. ovat asioita joita ei voi määritellä ennalta. Emme voi tietää, mikä on mahdollista ennen kuin kokeilemme.  Tiedämme kuitenkin, että mahdollisuuksia luoda poliittisia liikkeitä ja kertomuksia raamittavat sellaiset asiat kuin tulonjako, tuotantosuhteet, sukupuolijärjestelmä ja niin edelleen.

Pelkkä tarina ei voi muuttaa materiaalisia suhteita tai jättää niitä huomiotta, vaan sen on lähdettävä liikkeelle niistä olosuhteista jotka vallitsevat.

Pelkän kertomisen rinnalla on myös ajateltava, miten organisoidutaan materiaalisesti mikäli halutaan muutakin kuin vain kanavoida valtaa harvoille. Perussuomalaisille ja MV-lehdelle on yhdentekevää ajatella kysymystä organisoimisesta, koska ne tavoittelevat vain tiettyä käytösmallia, klikkauksia tai ääniä. Jos taas halutaan muuttaa radikaalilla tavalla materiaalisia suhteita kuten tuotantoa ja tulonjakoa on ajateltava, miten se tehdään.

Jotain kertomuksilla voi kuitenkin aina tehdä, kuten lukemattomat esimerkit osoittavat: voi luoda kokemuksen voimasta, vahvistaa kokemusta yhteisestä ja muuttaa yhteiskunnallisia suhteita tarinankerronnan avulla.

Tiedämme kaikki, että lukutaito ei estä tarinasta viehättymistä, että se että innostumme, ei tarkoita että emme voisi tarkastella kriittisesti tarinaa josta innostumme. Siinä mielessä eräänlainen vastaus vastuulliseen tarinankerrontaan ei välttämättä piile itse tarinassa, vaan siinä että sen puhuttelemilla ihmisillä on analyyttinen apparaatti jonka avulla tarkastella tarinaa.

Tilanne on hyvä, jos voimme samanaikaisesti uida affektiivisuuden virrassa ja nähdä mihin suuntaan se meitä kuljettaa. Meidän ei siis pidä pelätä kertomuksia, vaan kokeilla niitä.

Teksti pohjautuu puheenvuoroon Kertomuksen vaarat -hankkeen koulutusseminaarissa Tampereen yliopistolla 15.12.2017.

wo9m6Qt.png

Standard