Yle on saatettava vastuuseen roolistaan Ukkolan tapauksessa

Yksi tärkeä ja toistaiseksi vähälle käsittelylle jäänyt osa Sanna Ukkolan tapausta on hänen työnantajansa Ylen rooli tapahtumissa (lue kuitenkin tämä). ­Ukkola ei ole toiminut asiassa pelkästään yksityishenkilönä, vaan Yle on ottanut kantaa asiaan ja Ukkola on myös käyttänyt Yleä tapauksen selvittelyn alustana.

Ylen toiminta on ollut tapahtumien kulussa monessa suhteessa kyseenalainen. Asiaan liittyy kaksi keskeistä ongelmaa:

1.

Ukkolan annettiin kirjoittaa vastine Suvi Auvisen blogitekstille, joka julkaistiin Ylen uutisten pääsivulla. Hannulaa ei kuultu juttua varten vaikka hänet mainittiin siinä nimeltä. Tämä synnyttää merkittävän valtaepätasapainon tapauksen osapuolten välille ja on journalistisena päätöksenä kyseenalainen. Hannulan yksityisyydensuoja on tilanteessa olematon.

2.

Ylen entinen etiikkapäällikkö, nykyinen A-studion päällikkö Riitta Pihlajamäki julkaisi Ylen sivuilla kannanoton Ukkolan tapaukseen, jossa jälleen käsiteltiin Hannulaa nimeltä ja viitattiin useaan otteeseen häirintään ja uhkailuun. Tekstin julkaiseminen on merkittävää vallankäyttöä tapauksen kannalta, mutta siinä ei tarkenneta mitä häirinnän ja uhkailun käsitteillä tarkoitetaan ja käytetään niitä harhaanjohtavasti. On tiedossa, että Hannula ei ole lähestynyt Ukkolaa twiiteillään esimerkiksi tägäämällä tämän eikä kohdistanut niitä ensisijaisesti tämän luettavaksi. Häirinnän ja uhkailun käsitteisiin kuuluu tyypillisesti yritys tavoittaa juuri tietty henkilö.

___________________________________

 

Ylen toiminta näyttää harkitsemattomalta ja ongelmalliselta ja sitä on tärkeää käsitellä Julkisen sanan neuvostossa, kun tapauksesta on kulunut kantelun tekemiseen vaadittava viikko. Ukkolalle on annettu huomattavat vapaudet käyttää valtavaa media-alustaa henkilökohtaisen kiistan käymiseen. Yksittäisen kansalaisen sananvapaus kyseenalaistuu, kun valtiollinen media valitsee puolensa tilanteessa etukäteen. Hannulaa itseään haastateltiin Ylen uutisjuttuun vasta kohun toisen päivän iltana ja erillisessä jutussa. Hänellä ei ollut Ukkolan tavoin mahdollisuutta tilanteen alusta saakka puhua omalla äänellään mediassa.

Ukkolan tapauksessa hämmentää huomattava epäammattimaisuus, jota Ylen toiminta ilmentää. Täysin keskeneräiseen tilanteeseen, jossa on vastakkain kahden henkilön vastakkainen sana ei tietenkään pidä puuttua valtiollisen median koko arsenaalilla. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida toimituksessa siinä vaiheessa, kun Ukkola tarkensi häirinnäksi muutaman twiitin, joissa ei edes suoraan pyritty tavoittamaan Ukkolaa.

Yle on tärkeää sada vastuuseen toiminnastaan tässä tapauksessa. Myös jatkossa on oltava mahdollista esittää kovaakin kritiikkiä toimittajia ja medioita kohtaan ilman että siitä seuraa kriitikkoon kohdistuva yksisuuntainen ja usean jutun voimin tehtävä puuttuminen. Oli Ylen taholta varomatonta mainita häirintä ja uhkailu kannanotossa tapaukseen, jossa näiden käsitteiden käyttö on selvästi ollut Ukkolan taholta hyvin tulkinnanvaraista. Olisi myös tärkeää että suuri valtiollinen media tarkentaa näiden käsitteiden käyttöä jatkossa.

Ei voi olla niin, että kansalaisen mahdollisuudet kritiikin esittämiseen rajautuvat sen perusteella, että herkkänahkainen toimittaja ei pidä siitä mitä kuulee.

Advertisements
Standard

Mitä Sanna Ukkola voi opettaa meille turvallisista tiloista?

Toimittaja Sanna Ukkola on käynyt jo jonkin aikaa sotaa poliittista korrektiutta vastaan. Hän kirjoitti vuosi sitten kolumnin ”Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään”, jossa hän käsittelee sitä, miten vähemmistöjen pöyristyminen ja loukkaantuminen sataa populismin laariin. Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkimainingeissa tällaiset puheet olivat yleisiä. Ukkolan mukaan julkinen keskustelu on uhattuna.

Olemme astumassa kohti aikaa, jolloin julkinen keskustelutila herkistä aiheista on kaventumassa olemattomaksi. Tietyistä aiheista saa puhua vain tietyllä tavalla, jotta kukaan ei varmasti loukkaantuisi.

Vuotta myöhemmin Ukkolan työnantaja Ylellä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Atte Jääskeläinen ei enää päätoimita Ylen ajankohtaistoimitusta ja osin Jääskeläisen kanssa syntyneiden konfliktien seurauksena Ruben Stiller ei enää juonna Pressiklubia. Sanna Ukkola on saanut tärkeän ajankohtaisohjelman luotsin paikan.

Perjantaina 6.10. esitetyssä jaksossa Ukkola tekee juonnon USA:n alkuperäisväestön päähineitä mukaileva tekele päässään ja ohjelmassa esitetään pätkä Suomifilmistä, jossa näyttelijät ovat ns. ”blackfacessa”, eli kasvot mustaksi maalattuna. Ukkola on täysin tietoinen, että molempia eleitä on kritisoitu viittauksina valkoisten ihmisten harjoittaman sorron historiaan.

Sitten yksi twitter-käyttäjä tekee piikikkään twitter-äänestyksen, jossa pilkataan Ukkolaa. Ukkola selvittää tämän työnantajan ja on häneen yhteydessä. Twitter-käyttäjä Tero Hannulan mukaan hänellä ja Ukkolalla ei ole ollut suoraa viestinvaihtoa keskenään ennen tätä tapausta, ja hänen tililtään löytyy alle kymmenen Ukkolaa käsittelevää twiittiä. Ukkola on maininnut julkisuudessa vain kaksi Hannulan häneen kohdistamaa twitter-äänestystä.

Mikäli Ukkolan yhteydenotto työnantajaan perustuu muutamaan twiittiin, vaikuttaa selvältä että hänen reaktionsa on hätiköity ja herkkänahkainen. Häntä ei tägätä äänestyksissä, ja yleensä tällaisissa tapauksissa henkilön voi vain estää somessa. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja. Suoria yhteydenottoja ei tapahtunut, joten puhe “kiusaamisesta” tai “häirinnästä” tuntuu pitkälle viedyltä. Ukkola on merkittävässä asemassa oleva toimittaja, jonka yhteydenotto julkisuudessa tuntemattoman twiittaajan työnantajaan vaikuttaa selvältä painostamiselta ja yritykseltä vaientaa julkinen kritiikki.

Ukkolan reaktio on ilmeisen ristiriitainen suhteessa hänen puheisiinsa loukkaantumisherkästä ajasta ja vähemmistöistä. Hän näyttää nimenomaan ottavan itseensä kohdistuvan pilkan äärimmäisen tosissaan ja pyrkivän saamaan sen loppumaan. Ikään kuin mitään ei saisi enää sanoa.

Samalla Ukkolan reaktiota voidaan lukea hänen valkoisuutensa kautta. Ukkola ei määritelmällisesti voi valkoisena kantasuomalaisena ihmisenä joutua tilanteeseen, jossa hänen etnisyyteensä kohdistuisi pilkkaa johon hänen olisi reagoitava. Hän ei ole eikä voi joutua taloudellisesti tai kulttuurisesti alistettuun asemaan eikä joudu kamppailemaan oikeudesta määritellä omat symbolinsa itse. Ukkolalle yhteiskunta on etnisyyden, kulttuurin ja luokan näkökulmasta turvallinen tila.

Kun taas vähemmistön edustaja vaatii itselleen oikeutta edes väliaikaisiin turvallisiin tiloihin, Ukkolan kaltaiset ihmiset syyttävät häntä herkkänahkaisuudesta.

Yliopistoissa opiskelijat vaativat “turvahuoneita”, joissa he saavat olla suojassa pahalta maailmalta. Joissain yliopistoissa tarjotaan värillisille opiskelijoille omia, erillisiä asuntoloita, jotta he eivät joutuisi kokemaan “mikroaggressioita”.Olemme astumassa kohti aikaa, jolloin julkinen keskustelutila herkistä aiheista on kaventumassa olemattomaksi.

Ukkolan tapauksen opetus turvallisista tiloista on, että valkoiselle etuoikeutetulle ihmiselle koko yhteiskunta on turvallinen tila, ja siksi hänen on helppo olla ymmärtämättä, miksi vähemmän etuoikeutetut voivat vaatia itselleen turvallisia tiloja. Ukkolan reaktio Hannulan twitter-käyttäytymiseen on yksinkertaisesti vaatimus pitää koko yhteiskunnan tila Ukkolalle turvallisena, koska pilkka ilmeisesti rikkoo hänen koskemattomuuttaan. Hän haluaa saada olla suojassa pahalta maailmalta, vaikka hänen tapauksessaan loukkaus ei kohdistu etnisyyteen. Valkoisilla ihmisillä se ei koskaan kohdistu.

On ehkä liikaa pyydetty, että tämä tapaus saisi Ukkolan pohtimaan, miksi vähemmistöt voivat tarvita turvallisia tiloja tai vaatia oikeuksia määritellä tiettyjen symbolien käyttöä. Kyse on siitä, että siinä missä me Ukkolan kaltaiset ihmiset voimme navigoida yhteiskunnan tiloissa ilman oman rodullistetun identiteetin ja sortohistorian jatkuvaa kivuliasta käsittelyä, kaikilla tätä etuoikeutta ei ole. Ukkolan voisi kuitenkin toivoa kaiken tämän jälkeen tunnistavan, mistä ”loukkaantumisessa” on kyse. Siinä on kyse oman tilan loukkaamisesta, vaikka se rodullistetuille ja monille vähemmistöille onkin paljon rajatumpi tila. Siinä on kyse oikeudesta edes johonkin omaan.

Kiitos tästä opetuksesta.

EDIT: Tarkennettu Ukkolan väitteitä häirinnästä

Standard

Ylen kolumnisti tuo Hommaforumin sinunkin näytöllesi

Jari Ehrnrooth on kirjoittanut nyt vuoden ajan kolumneja YLE uutisten verkkosivuille. Ehrnrooth herätti huomiota vuosi sitten ensimmäisellä kolumnillaan, jossa hän puhui yhteiskunnan tuista riippuvaisista ihmisistä vapaamatkustajina. Ehrnrooth on Ylelle hyödyllinen hahmo samalla tavalla kuin Sanna Ukkola: sopivan provokatiivinen ja kurin ja kontrollin puolella kaikenlaista laiskottelua ja heikkoutta vastaan. Hän tuo Ylen kolumnistipalettiin särmikkyyttä, mikä tarkoittaa tässä maailman ajassa halua haukkua köyhiä ja pilkata ihmisoikeusliikkeitä.

Ehrnrooth on myös kirjoittanut useamman tekstin uskonnosta, joista uusin on otsikoitu ”Islamisoitumisen uhka ja uskonnon vapaus”. Tämä teksti on sisällöltään ennalta arvattava. Kiinnostavan kirjoituksesta kuitenkin tekee se, että sen kautta on mahdollista osoittaa jotain oleellista asiantuntijuudesta mediassa ja samalla Ehrnroothin asemasta Ylellä.

Aloitetaan epäolennaiselta vaikuttavasta asiasta, eli Ehnroothin tekstin allekirjoituksesta. Se menee näin:

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

Ehrnrooth profiloidaan asiantuntijaksi mitä moninaisimpien titteleiden kautta. Ei ole tavallista mainita uutissivuston kolumnissa useita eri dosentuureja. Myös “filosofi”-titteli saa kulmakarvat nousemaan. Munkkiniemeläisyys taas sijoittaa kirjoittajan luontevasti sivistysporvarien jatkumoon. Ehrnroothin tittelisarja tuntuu olevan yritys vakuuttaa, että vaikka olisit eri mieltä, hän on kuitenkin asiantuntija, ja siksi sinun kannattaa kuunnella. Asiantuntijuus korostuu esimerkiksi hänen poliittisen sijoittumisensa ohi.

Mutta mitä itse teksti sitten paljastaa?

Kirjoituksessa Ehrnrooth tarkastelee islamia suhteessa länsimaihin ja arvioi, miten yhteiskunnan pitäisi suhtautua tällaiseen ilmiöön. Teksti etenee akateemisen kuivasti, esittää kolme ”loogisesti” asetettua kysymystä uskonnon ja vapauden suhteesta, referoi filosofi John Lockea ja päätyy lopulta loppupäätelmään.

Se on, että länsimaiden on ”pidettävä varansa” suhteessa islamiin.

Teksti etenee kuivasti, mutta sillä on selvä politiikkansa. Jo otsikossa tapahtuu oleellinen poliittinen asemoituminen: tarkastelun lähtökohta on Euroopan ”islamisoituminen”, jota ei määritellä itse tekstissä mitenkään. Tämä käsite tulee lähelle ennen kaikkea moneen kertaan kumottuja ”eurabia”-teorioita, joissa oletetaan virheellisten väestömallien pohjalta, että islam olisi valtaamassa Euroopan. Islamisoitumisen käsite on tuttu ennen kaikkea äärioikeiston foorumeilta, ei akateemisesta tutkimuksesta.

Ehrnroothin akateeminen tyyli peittää myös sen, että hän tarkastelee islamia monien oikeistokonservatiivien tavoin monoliittina, yhtenä stabiilina kokonaisuutena. Tämä tulkinta on ilmiöiden materiaalisuutta ja historiallisuutta painottavasta kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta hyvin ongelmallinen. Islam on hänelle ”arvojärjestelmä”, ei siis joukko paikallisia ja historiallisesti muuttuvia uskontulkintoja. Islam on yksi kokonaisuus, joka on ristiriidassa toisen kokonaisuuden, ”länsimaisen arvojärjestelmän” kanssa. Tämä tarkastelutapa on paitsi äärimmäisen jäykkä, myös idealistinen (sanan filosofisessa merkityksessä): konflikteissa on kyse ennen kaikkea aatteiden konflikteista. Tällä logiikalla esimerkiksi terrorismissa ei ole kyse siitä, että joukko elämäänsä kyllästyneitä näköalattomia toisen polven maahanmuuttajia löytää jotain tekemistä suuresta jihadismiunelmasta, vaan terrorismissa on kyse siitä, että ”islamilainen arvojärjestelmä” joutuu konfliktiin länsimaisen kanssa.

Ehrnrooth mainitsee, että ”islamilaisessa kulttuuripiirissä ei ole muodostunut yhtään liberaalia demokratiaa”. Hän jatkaa kovin sanankääntein:

Jäämme siis odottamaan islamilais-arabialaisen kulttuurin uudistumista ja näyttöä siitä, että puolikuun arvojärjestelmä ei ole vastakkainen sille yksilön vapauden ja oikeuksien arvojärjestelmälle, joka on syntynyt juutalais-kristillisen kulttuurin piirissä. Sehän olisi voittouutinen paitsi ihmisoikeuksille myös maailmanrauhalle.

Yksi islamilais-arabialainen kulttuuri. Yksi perussuomalaisten puheenjohtajan tavoin vinoileva tupladosentti, filosofi ja kirjailija. Ehrnroothin tarkastelussa länsimaat ovat vapauden ja oikeuksien arvojärjestelmä. Hän maalaa suurella pensselillä, pelkistää kaiken aatejärjestelmiksi. Tässä olisi tietenkin helppo luetella sellaisia asioita kuin Yhdysvaltojen kaksi miljoonaa vankeudessa elävää ihmistä, eurooppalaisen rasismin satojen vuosien historia ja niin edelleen. Oleellisempaa kuitenkin on kysyä, mitä Ehrnroothin kirjoittamistavan perusteella voidaan päätellä asiantuntijuudesta ja sen toiminnasta mediassa.

Ehrnroothin kirjoittelu on hyvä osoitus siitä, miten muodollisella koulutuksella ja asemalla on mahdollista tehdä helpommin nieltäväksi sellaisia sisältöjä, jotka ovat akateemisesti kiistanalaisia, tutkijayhteisön marginalisoimia ja poliittisesti syvästi ongelmallisia. Kirjailija, tupladosentti ja filosofi voi ladella ihan samanlaista tekstiä kuin Hommaforumin hiukan keskimääräistä lukeneempi muukalaispelkoinen trollikäyttäjä. Mediassa kuitenkin aseman saamiseen riittää Ehrnroothin kaltaisen kirjoittajan kohdalla kaksi asiaa: 1) Muodollinen asiantuntijuus edes jollain alueella 2) Riittävä provokatiivisuus ja halu astua oman asiantuntemusalueen ulkopuolelle. Ehrnrooth on kiinnostava, koska hän puhuu kuin Halla-aho mutta ei johda puoluetta, ja täten on hiukan enemmän ”neutraali” asiantuntija.

Ehrnroothin tekstin allekirjoitus, jossa luetellaan hänen tittelinsä ei siis ole ollenkaan epäolennainen. Se on ”vapaudu vankilasta” -kortti, jonka avulla äärioikeistofoorumin kieli valuu säännöllisen kolumnipaikan kautta valtiollisen median uutissivulle. Eikä kukaan edes huomaa mitään.

 

ehnrooth

Standard

Testaa onko kumppanisi aivan perseestä!

Kaikkia meitä askarruttaa sama kysymys: olemmeko osanneet valita oikein? Olemmeko ihmisen kanssa, joka sopii meille, vai olemmeko kenties valinneet jonkun, joka on aivan perseestä?

Tämän kysymyksen ratkaisemista varten on olemassa joukko yksinkertaisia testejä, jolla voit selvittää, onko kumppanisi sittenkin jotain muuta kuin aluksi toivoit. Onko hän lintu vai kala, toiveidesi mukainen vai hirviö?

Tässä testit numeroidussa järjestyksessä:

1. Onko hän foliohattu?

Puhuuko kumppanisi jatkuvasti ”kaikesta siitä mitä meille ei kerrota”? Lukeeko hän lähinnä vain liian pitkiä blogitekstejä joissa on kuvia pyramideista joiden keskellä silmä? Käyttääkö hän termejä kuten globalisti, bilderbergiläiset ja uusi maailmanjärjestys? Naurahtaako hän tietävästi, jos mainitset syyskuun yhdennentoista terrori-iskut?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti foliohattu.

2. Onko hän libertaaritrolli?

Lukeeko kumppanisi Ayn Randia ja luulee että se on kirjallisuutta? Puhuuko kumppanisi markkinoista, niin kuin ne osaisivat ajatella ja järjestää yhteiskunnan monimutkaisimmatkin palvelut paremmin kuin kukaan muu? Onko kumppanillesi tärkeää, että kaikki asiat järjestetään paremmuuden mukaan selkeisiin hierarkioihin, niin että heikoimmat jäävät pohjalle ja vahvimmat hallitsevat? Määritteleekö kumppanisi itsensä älyköksi?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti libertaaritrolli.

3. Onko hän miesasiamiesvouhottaja?

Puhuuko kumppanisi usein parisuhdemarkkinoista ikään kuin kyseessä olisi tieteellinen teoria? Tuhahteleeko hän kun puhut naisen eurosta? Kokeeko hän, että ”heteromies on ajettu ahtaalle” ja että “feminismi on mennyt liian pitkälle” kykenemättä perustelemaan miten? Onko hän sitä mieltä, että miehillä on ”oikeus” saada seksiä naisilta?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti miesasiamiesvouhottaja.

4. Onko hän nettirasisti?

Kiertääkö kumppanisi ympäri sosiaalisia medioita kommentoimassa ”suvakeiksi” kutsumiensa ihmisten postauksia ivallisesti ja tunnekylmästi? Onko hän sitä mieltä että maahanmuutosta ei saa puhua samalla kun puhuu ja kirjoittaa koko ajan maahanmuutosta? Puhuuko hän Jussi Halla-ahosta tai Ilja Janitskinista pelkällä etunimellä?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti nettirasisti.

5. Onko hän putinisti?

Onko kumppanisi mahdotonta kommentoida Venäjän hallintoa kriittisesti käsittelevää tekstiä viittaamatta Yhdysvaltojen politiikan ongelmiin tai kyseenalaistamatta tekstin väitteitä ”länsipropagandana”? Haluaako hän muistuttaa, että me saamme ”valtamediasta rajoitetun ja propagandistisen kuvan siitä mitä ihan oikeasti tapahtuu” Venäjällä?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti putinisti.

6. Onko hän tolkkufanaatikko?

Onko kumppanisi vaikeaa tehdä eroa vakaumuksellisen natsin ja häntä vastustavan mielenosoittajan välillä? Puhuuko hän miltei suu vaahdoten “kiihkottomuuden” tärkeydestä ja siitä että viranomaisten pitää aina saada tehdä työnsä, oli kyse sitten vankileirin rakentamisesta tai pakkopalautuksesta? Etsiikö hän pakkomielteisesti vastapuolta jokaiseen asiaan ja ihmettelee, miksi murhaajaa ei kutsuta mukaan, kun omaiset kertovat aamutelevisiossa suruprosessistaan?

Mikäli vastaus yhtee näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti tolkkufanaatikko.

7. Onko hän aivan perseestä?

Mikäli yhdenkään ylemmän testin tulos oli positiivinen, kumppanisi on hyvin todennäköisesti aivan perseestä.

profiili

Standard

Miksi me ihan oikeasti haluaisimme ottaa leijonasymbolin takaisin?

Kun olin pieni, koulussa laulettiin Lippulaulua aina silloin tällöin. Siinä lauletaan ”sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin”. Silloin tuo tuntui hiukan hassulta näytelmältä, johon osallistuttiin koska oli pakko. Emme kuitenkaan kavereideni kanssa ajatelleet, että tässä oltiin nyt lipun puolesta kohti miekkaa syöksymässä. Näimme jo silloin lippuun liittyvän fiksaation vähän hassuna.

Kasvoin aikuiseksi. Opiskelin peruskoulussa ja lukiossa, miten kansallisvaltiota on rakennettu luomalla yhteisiä symboleja joilla on saatu sekalaisista traditioista ja etnisyyksistä koostuva rahvas kiinnittymään johonkin yhteiseen. Historianopetuksen keskeinen oppi nationalismiin liittyen oli, että sen aggressiiviset symbolit on luotu jotta ihmisiin saataisiin iskostettua halu uhrata itsensä jonkin suuremman eteen.

Tärkein opetus tietenkin oli, että sellaiset kansalliset symbolit kuin lippu ja leijonavaakuna, ovat tyhjästä taiottua fiktiota. Kertomus, jonka tehtävä on kiihottaa.

Tämän opin kanssa olen elänyt elämäni maassa, jossa mielestäni hyvää on muun muassa työväen korkea järjestäytymisaste, kamppailuilla saavutettu suhteellisen oikeudenmukainen tulonjako ja mahdollisuus kouluttautua ilman rahaa. Näistä saavutuksista en kuitenkaan kiitä ensisijaisesti valtiota vaan ihmisiä, enkä ole koskaan osannut samastua lippuihin ja miekkaa heiluttaviin symboleihin.

Siksi jaksan kovasti ihmetellä, kun ihan järkevinä pitämäni tahot yrittävät epätoivoisesti saada nuo symbolit näyttämään mielekkäiltä ja vallata ne takaisin. Mitä helvettiä me oikein tekisimme miekan päällä taiteilevalla leijonalla?

Vihreät teki ensimmäisen offensiivin tämän aiheen kanssa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, kun puolueen kampanjastrategia oli esittäytyä vastavoimana perussuomalaisille. Silloin nähtiin sateenkaarileijonia ja muuta mukavaa liberaalia nationalismileikittelyä. Leikittelyn tuloksena puolue otti vaaleissa komean tappion.

Opetus oli nähdäkseni, että kansalliset symbolit eivät ole otettavissa takaisin, koska niissä ei ole mitään sellaista mikä sopisi yhteen progressiivisen, ihmisten vapaata liikkuvuutta ja universaaleja sosiaalietuuksia kannattavan poliittisen liikkeen kanssa. Perussuomalaiset ja muut rasistiset liikkeet ovat paljon parempia näiden symbolien käytössä.

Nyt presidenttiehdokas Pekka Haavisto kampanjoi leijonasymbolilla Sauli Niinistöä vastaan. Ensivaikutelmani tilanteesta on vähän samanlainen kuin silloin kerran pienenä, kun tylsistyneenä yritin leikkiä koirani lelulla. Ei se ollut minua varten tehty, en pystynyt siihen samastumaan, ja jälkikäteen ymmärsin että olisi kannattanut mieluummin käyttää jotakin omaa.

Standard

Poliisi ilmoitti aikovansa rikkoa lakia, pitäisikö siihen puuttua?

Suomessa on muutama asia, joihin ei ole ollut tapana koskea. Yksi on yleinen asevelvollisuus, toinen on poliisin toiminta. Suomalainen humalainen luottaa poliisiin siihen asti, kunnes tulee pahoinpidellyksi putkassa ja kuolee vammoihinsa. Suomalaiset tavan tallaajat uskovat mieluummin että maa on litteä kuin että poliisin toiminnassa voisi olla jotain pielessä.

Siksi ei ehkä ole yllättävää, että poliisi voi rikkoa perustuslakia ja poiketa ihmisoikeussopimuksista ilman seuraamuksia. Puhun tietenkin etnisestä profiloinnista.

Etninen profilointi tarkoittaa henkilön yksilöimistä poliisitoimien kohteeksi ainoastaan tämän ulkonäön perusteella. Suomessa etnisestä profiloinnista on käyty keskustelua silloin tällöin, yleensä ilman mitään konkreettisia seurauksia. Etnisen profiloinnin tyypillinen esimerkki on poliisin suorittama ulkomaalaisvalvonta.

Jos pohtii, mitä mahdollisuuksia poliisilla on arvioida, kenen satunnaisen kulkijan henkilöllisyyspaperit kannattaa tarkistaa, vastaus on mitä ilmeisemmin, että ei mitään. Ihmisestä ei voi päätellä päällepäin, onko hän ”ulkomaalainen” tai ”laillisesti maassa”. Silti on luultavaa, että poliisi ei tee tarkistuksiaan täysin satunnaisesti. Tarkastukset kohdennettaneen ihmisiin, jotka ovat, kuten poliisi tällä ääninauhalla asian ilmaisee ”ulkomaalaisen näköisiä”. Tämä tarkoittaa etnistä profilointia.

Kihlakunnansyyttäjä selvittää tällä hetkellä poliisin heinäkuussa ulkomaalaisvalvonnan yhteydessä tekemiä kiinniottoja. Poliisia epäillään etnisestä profiloinnista ja siten laittomasta toiminnasta kiinniottojen yhteydessä.

Nyt poliisi on ilmoittanut tekevänsä ulkomaalaisvalvontaa 18-20.9. Tämä ohimennen tehty ilmoitus pitäisi tutkia lähemmin. Meneekö poliisi Helsingin Bulevardille ja alkaa käydä läpi trendiravintoloista poistuvia trenssitakkisia valkoisia ihmisiä? Vai kenties lauttasaarelaisen rivitaloalueen edustalle pysäyttelemään Volvoja? Tuskin. Poliisi menee etukäteen tarkkaan syynätyille alueille ahdistelemaan rodullistettuja ihmisiä. Ainoa tapa tehdä ulkomaalaisvalvontaa on etninen profilointi. Tämä on kaikkien tiedossa, ja asialle on annettu hiljainen hyväksyntä.

Elämme herkkää aikaa, jona hyvin niukalla enemmistöllä toimiva Suomen hallitus kerää irtopisteitä maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin kohdistuvilla kovilla otteilla. Se on tapa peittää palvelujen raju alasajo ja pienituloisten aseman heikentäminen. Turussa tapahtunut puukotus antaa lisää vettä myllyyn. Hallituksella on erinomaiset mahdollisuudet siirtää huomio maahanmuuttopolitiikkaan samalla kun meidän kaikkien hyvän elämän edellytyksiä karsitaan. Etnisen profiloinnin katsominen läpi sormien on osa tätä poliittista savuverhoa.

Harvemmassa tapauksessa viranomainen voi tehdä ilmoituksen aikeestaan rikkoa lakia niin että siihen ei puututa millään tavalla. Olisiko syytä?

Standard

Helsinki, meidän pitää puhua

Nykyään on muodikasta sanoa rakastavansa Helsinkiä. Se on osittain Helsingin turismikoneiston markkinointityötä, helsinkiläisyyden brändäämistä ihmisten ikiomana juttuna, osittain spontaania kotiseuturakkautta.

Helsingissä on myös viime vuosina tapahtunut paljon asioita, joihin on syytä olla tyytyväinen. On syntynyt Baana ja Sompasauna, metroa vahtivat nykyään kaupungin omat vartijat väkivaltaisten testosteronijärkäleiden sijaan, on syntynyt hienoja museoita kuten HAM ja kaupunginmuseo, on saatu toimiva kaupunkipyöräjärjestelmä ja tehty erittäin kunnianhimoinen yleiskaava.

Silti. Helsinki, we need to talk.

Helsinki ei ole eurooppalaisittain tai pohjoismaisittain ajatellen erityisen kiva, toimiva tai saavutettava kaupunki. Kaupungilla on paljon suuria ongelmia, jotka voitaisiin ratkaista, jos haluttaisiin.

Aloitetaan ilmeisimmästä, joka toki on yleismaailmallinen pääkaupunkien ongelma: Helsingissä on krooninen asuntopula, minkä takia vuokra-asumisen hinta on noussut naurettavan korkeaksi, ja on tavallista käyttää kolmannes palkastaan pelkkään vuokraan. Suomalaisittain rakentaminen on hidasta, ja kaupungin kaikki talot pidetään myös niin naurettavan hyvässä kunnossa, että mitään halpoja vaihtoehtoja ei ole. Vaikka menisi lähiöön, saa edelleen maksaa itsensä kipeäksi.

Sitten voimme siirtyä Helsingin ikiomiin ongelmiin. Helsingin kevyt liikenne on pelkkä vitsi. Kaupunki on vaarallinen pyöräilijälle, pyörätiet on rakennettu miten sattuu, ne loppuvat yllättäen, niille voidaan lyödä betoniin valettuja liikennemerkkejä, ja koko verkosto on puutteellinen.

Vaikka Baana on ihan kiva juttu, tuntuu täysin naurettavalta, että Mannerheimintiellä ja Hämeentiellä ei edelleenkään ole pyöräkaistoja koko matkalla. Epäreilu ja ilmeinen vaihtoehtoinen esimerkki on Kööpenhamina, jossa pyöräilykulttuuriin kuuluu paitsi koko kantakaupungin kattavat toimivat ja aina puhtaat väylät, myös sääntöjen tarkka kunnioitus. Helsingissä ihmiset viis veisaavat säännöistä, väyliä aurataan miten sattuu ja kaikkia vituttaa.

Helsingin jalkakäytävät taas ovat puhtaita ja tylsiä. Kaupunki on rakennettu niin, että yhdellekään jalankulkijalla ei ole yhtään syytä pysähtyä mihinkään. Ei ole aukioita, ei ole puita, ei penkkejä. Ympäri Eurooppaa kaupunkien kadut ovat täynnä ympärivuotisia terasseja, istutuksia ja autoilta rahoitettuja aukioita ja levennyksiä.

Helsinki on siinä mielessä tyypillinen suomalaiskaupunki, että vaikka pienituloisia on vaikka millä mitalla, mitään pienituloisille suunnattuja palveluja tai ei-kaupallisia tiloja saa kantakaupungista hakea. Halpaa ruokaa, halpaa juomaa ei oikein saa mistään, keskustasta viiden kilometrin säteellä ei ole yhtään vallattua taloa tai kulttuurikeskusta, ja sellaisen luominen näyttää nykytilanteessa käytännössä mahdottomalta. Kaupunki palvelee hyvätuloisia ja tylsiä ihmisiä. Keskeiset paikat kuten Allas Sea Pool tehdään niin naurettavan hintaisiksi, että sen omilla työntekijöillä tuskin olisi paikkaan mitään asiaa ilman henkilökunta-alennuksia.

Helsinkiläiset käyvät mielellään eurooppalaisissa metropoleissa, koska ne ovat mukavampia kuin Helsinki. Kaikilla kaupungeilla on omat huonot puolensa, mutta Helsingillä nämä liittyvät erityisesti siihen, että kaupunkitila on hyvätuloisen, autoilevan ja tylsämielisen ylemmän keskiluokan hallitsemaa, kaikki on kallista ja mahdollisuuksia pelkkään oleiluun ilman rahaa ei juuri ole.

Minäkin kyllä rakastan Helsinkiä, mutta me pystyisimme niin paljon parempaan.

Standard