Lista Matias Turkkilan ilmeisiä virheitä

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila on kirjoittanut viikonlopun Peli poikki! -mielenosoituksesta jutun “Väkivallan viikonloppu”. En jaksa kirjoittaa varsinaista blogitekstiä, jossa Turkkilan jutun lukuisat ongelmat käytäisiin läpi tyylikkästi, vaan olen tyytynyt listaamaan sen ilmeisimmät virheet alle.

Suosittelisin, että Turkkila lukee vaikkapa journalistin ohjeet ennen seuraavan tekstinsä julkaisemista, mutta kehotus menisi kuuroille korville, sillä Suomen uutiset ei ole sitounut noudattamaan näitä ohjeita. Heikosti lähteistettyä löpinää on siis luvassa jatkossakin.

Standard

Peli poikki! –mielenosoitus järjestettiin erilaisten yhteistyönä

Ensimmäinen Suomen vastarintaliikkeen vastaista mielenosoitusta suunnitteleva kokous, johon osallistuin, järjestettiin sunnuntaina 18. syyskuuta. Tieto Jimi Karttusen kuolemasta oli alkanut levitä edellisenä päivänä, ja meitä oli kokoontumisessa Helsingin keskustassa kymmeniä, suurin osa minulle tuntemattomia ihmisiä. Yhdistävä tekijä ihmisten välillä oli jonkinlainen kytkös tai kiinnostus fasisminvastaiseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Kokouksen aikana saimme tiedon, että myös toinen, Meillä on unelma –mielenosoitusta järjestämässä ollut ryhmä suunnittelee mielenosoitusta samasta aiheesta. Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin pyrkiä yhdistämään voimat, ja toisen ryhmän jäseniä tavattiin samana iltana Karttusen muistoksi järjestetyn kynttilämielenilmaisun yhteydessä.

Näin käynnistyi laajan fasismia vastustavan rintaman työskentely, jonka tuloksena alle viikkoa myöhemmin järjestettiin Helsingin keskustassa Peli poikki -suurmielenosoitus.

Kirjoitan tästä, koska kokemus oli jollain tavalla ainutlaatuinen: hyvin erilaisista taustoista tulevat toimijat rakensivat yhdessä fasismin vastaista aktiota, ja erimielisyydet onnistuttiin ratkaisemaan siten, että avoimilta konflikteilta tai ovet paukkuen poistumisilta vältyttiin. Fasisminvastaisessa työssä laaja rintama tuntuu välttämättömältä edellytykseltä, joten on kiinnostavaa yrittää kuvata, miten se lyhyen tähtäyksen työssä voi toimia

Kun ensimmäinen ryhmien yhteinen suunnittelukokous järjestettiin, pöydällä oli lukemattomia asioita. Sananmuodot, mielenilmauksen viesti, esiintyjät, lippujen ja poliittisten symbolien salliminen. Pitkä kokous helsinkiläisessä keikkapaikassa eteni konsensuspäätöksillä ja välillä äänestäen. Paikalla oli ihmisiä eri järjestöistä, verkkomedioista, aktivisteja, yrittäjiä ja kaikkea siltä väliltä. Edelliseen fasisminvastaisten toimijoiden kanssa järjestettyyn tapaamiseen verrattuna tunnelma oli erilainen: nopeatempoisempi ja ammattimaisempi. Tilaa oli kuitenkin edelleen kysymyksille ja kommenteille.

Yhteistyö valtiovaltaan eri tavoin suhtautuvien toimijoiden välillä voi olla haastavaa, koska helposti päädytään vaatimaan eri asioita. Toiset voivat haluta herättää julkista keskustelua ja saada poliitikkoja vastuuseen, kun taas toiset haluavat, että tavalliset ihmiset saisivat lisää rohkeutta toimia arjessaan. Huomasin itsessäni epäluuloisuutta ennen ensimmäistä yhteiskokousta juuri tämän suhteen: pelkäsin, että keskitytään symboleihin ja keskusteluun, valtioon ja kansanedustajiin. Lopulta koin, että onnistuttiin tekemään sekä että: toimimaan itse ja vaatimaan muilta samanaikaisesti.

Itselleni ja monille muille tuossa kokouksessa näytti olevan tärkeää kyetä tekemään muutakin kuin edustukselliseen päätöksentekoon vetoava ele: valtiovallalle esitettävien vaatimusten rinnalla haluttiin korostaa käytännöllistä puolta, että nyt oltiin kadulla koska haluttiin myös toimia itse. Ilokseni tämä ajatus sai laajaa kannatusta. Pilliin puhaltamisesta tuli symboli sekä poliittisen pelin poikki puhaltamiselle, että konkreettiselle fasismiin puuttumiselle kadulla.

Yhteiskokouksen jälkeen viestintää, tekniikkaa, puhujia, turvallisuutta ja muita tapahtuman osa-alueita rakentavat ryhmät alkoivat toimia itsenäisesti ja keskustelu siirtyi sähköisiin kanaviin. Suuria keskusteluja verkossa käytiin esimerkiksi kansallisista symboleista kuten Suomen lipusta. Yksi tendenssi sekä mielenosoituksen osallistujien että osan järjestäjistä keskuudessa oli ottaa kansalliset symbolit uudelleen kansan antirasistisen enemmistön haltuun. Toiset järjestäjistä taas puhuivat kansallisten symbolien pois jättämisen puolesta niiden ulossulkevuuden takia. Näen nämä tendenssit tyypillisenä esimerkkinä juuri erilaisista tavoista suhtautua valtioon, nationalismiin ja sen symboleihin.

Ruohonjuuritason antifasistien ja ”muiden” suhteen kuvaaminen ei tietenkään riitä mielenosoituksen järjestelyprosessin kokonaisuuden hahmottamiseksi, koska nuo ”muut” ovat moniaineksinen joukko, jota ei voi kuvata yksinkertaisella tavalla. Olihan järjestelyissä lopulta mukana yhteensä reilusti yli sata ihmistä. Samalla tavoin myöskään antifasisteja ei voi kuvata yhtenä joukkona, vaan toimintastrategioissa ja näkemyksissä heidän välillään on huomattavia eroja. Itse sijoitun varmaankin jonnekin näiden kaikkien ryhmien väliin.  Kaikkia mielenosoituksen järjestäjiä voisi oikeutetusti kutsua ”ruohonjuuritasoksi” koska emme olleet siellä puolueiden tai yritysten edustajina, vaan aktivisteina. Kaikki mielenosoituksen ”radikaaliutta” lisäävät ehdotukset eivät myöskään tulleet yhdestä samasta lähteestä. Toivonkin, etten loukkaa tällä ketään.

Olen valinnut sanani niin kuin parhaiten osaan kuvatakseni mielestäni sinänsä tärkeää ilmiötä: Sen kautta, antifasistisen perinteen läsnäolon kautta, voidaan selittää mielestäni esimerkiksi sitä, että ohjelma ei päättynyt Finlandiaan, vaan siihen että yhdessä puhallettiin pilliin. Sitä, että tapahtumassa jaettiin antirasistiseen toimintaan kannustavaa flyeriä. En yritä sanoa, että mikään näistä asioista oli yksin jonkun tietyn ihmisen ansiota, mutta uskallan väittää, että nämä ja monet muut mielenosoituksen osatekijät olisivat olleet hiukan erilaisia, ellei antifasisteja olisi ollut järjestelyissä mukana taitavien järjestötyöntekijöiden, tapahtumatuottajien, toimittajien, artistien, yrittäjien ja muiden järjestäjien rinnalla.

Peli poikki –mielenosoitus oli tapahtumatuotannon juhlaa, ammattimaisesti järjestetty, sujuva kokonaisuus, jonka mediatyö johti valtavaan huomioon sekä kotimaisessa että kansainvälisessä mediassa ja poikkeuksellisen suureen osallistujajojukkoon. Tämä oli mahdollista siksi, että kymmenet alan ammattilaiset tekivät viikon aikana valtavan määrän työtä kokonaisuuden eteen. Tämä kaikki ei ole tyypillistä suomalaisille mielenosoituksille. Se oli samalla mielenosoitus, jonka kutsutekstissä mainitaan ääneen fasismi ja uusnatsit, ja jonka yhdessä puheessa puhuttiin Suomen poliisin rasismista. Tämä taas ei ole tyypillistä ammattimaisesti tuotetuille suurmielenosoituksille. Ja juuri tässä yhdistelmässä riittävää määrätietoisuutta, asioiden sanomista ääneen ja huikeaa ammattimaisuutta tiivistyy mielestäni se, mikä mielenosoituksessa meni oikein.

En kärsi idealismista siinä mielessä, että ajattelisin asioiden olevan nyt ratkaistuja, kun ihmiset kävivät kadulla. Mielenosoituksen puhuja Maryan Abdulkarim kuvasi osuvasti mielenosoitusta tärkeäksi hetkeksi, jolloin voimme terapoida ja halata toisiamme. Tuo kuvaus sanoo samalla hiljaa, että mikään ei vielä muutu, ellei onnistuta toimimaan myös jatkossa, ellei toimita arjessa. Laaja yhteistyö järjestelytyössä on mielestäni kuitenkin muistamisen arvoinen asia. Se liittyy fasismin vastaisen yhteisymmärryksen rakentamiseen, josta Mikael Brunila puhui mielenosoituksessa pitämässään puheessa. Käytännön edellytykset yhteisymmärryksen syntymiselle järjestämisprosessissa olivat mielestäni, että ihmisiä kuunneltiin.

Kirjoitan omasta puolestani, jollekulle muulle tarina voi olla ihan toinen, mutta en havainnut että ihmisten yli oltaisiin kävelty Peli poikki! –mielenosoitusta koskevissa tärkeissä päätöksissä. Erimielisyyksiä oli, mutta ne kyettiin käsittelemään. Se on mielestäni tärkeää jatkon kannalta: että erilaiset tulevat yhteen ja voivat edustaa itseään päätöksenteossa. Nyt erilaiset tulivat yhteen, koska kaikki olivat järkyttyneitä kuolemantapauksesta ja pitkään jatkuneesta rasismin ja fasismin kasvusta yhteiskunnassa. Kaikki olivat vihaisia ja halusivat luoda toivoa. Toivon että laajan yhteistyön mahdollisuuksia on myös jatkossa.

Pelipoikki_kuva_Sami_Mannerheimo-35.jpg

Kuva: Sami Mannerheimo

Standard

Sanat, joita Sipilä pelkää

Juha Sipilältä saatiin lopulta reaktio viikonloppuna tapahtuneeseen Jimi Karttusen kuolemaan, kun hän 19.9. julkaisi blogissaan kirjoituksen aiheesta. Ajantasaisin medioista saatavilla oleva tieto tapahtuneesta on, että kokenut väkivaltarikollinen, vastarintaliikkeen katutappelija Jesse Eppu Torniainen potkaisi Karttusta rintaan liikkeen katutapahtumassa aiheuttaen tämän kaatumisen ja pään lyömisen katuun. Viikkoa myöhemmin Karttunen kuoli saatuaan aivoverenvuodon.

Sipilän teksti on kammottavaa luettavaa. Hän rinnastaa ensimmäisessä kappaleessa yksityishenkilön Otanmäessä tekemän henkirikoksen järjestäytyneen uusnatsiliikkeen tapahtumassa liikkeen jäsenen tekempään henkirikokseen. Nämä ovat kaksi eri asiaa, ja Sipilä hyvin tietää sen: toinen on poliittista väkivaltaa, toinen ei. Natsismia ei mainita kirjoituksessa sanallakaan, vaan kaikki “ääri-ilmiöt” sotketaan samaan soppaan, joka saadaan lopulta näyttämään niin monimutkaiselta, että sen edessä voi sitten voimattomana levitellä käsiään.

Natsiliikkeen väkivallasta seurannutta kuolemantapausta käsittelevään tekstiin mahtuu tällainen lause:

Erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu helposti karkaa käsistä. Puhekin on teko.

Suomessa on kuollut henkilö, joka pahoinpideltiin natsiliikkeen tapahtumassa aivan pääkaupungin keskustassa kirkkaassa päivänvalossa ja käytännössä poliisin silmien alla. Ja pääministeri höpisee kannanotossaan sosiaalisen median keskusteluista, turvapaikanhakijoista ja kotoutumisesta. Kuten erinomaisen selvästi on tuotu esiin, Suomen vastarintaliike ei liity turvapaikanjakijoihin. Se on ollut väkivaltainen natsijärjestö jo kauan ennen Suomen nykyistä turvapaikanhakijatilannetta. Liikkeen toiminta ei ole tavallisten kansalaisten turhautumista, vaan jotain paljon paljon synkempää ja vakavampaa.

Sipilä näyttää pelkäävän yksinkertaisia sanoja: “natsi”, “poliittinen väkivalta”, “fasismi”. Jos niitä ei sano ääneen, ei myöskään osoita aikovansa aidosti puuttua siihen, että ihmiset joutuvat pelkäämään kävellessään Vastarintaliikkeen lippujen ohi kadulla.

 

 

Standard

Jotkut voivat olla kyllästyneitä odottamaan

Elielinaukiolla on useita poliisipartioita, kun väkivaltaiseksi tunnettu natsiliike jakaa materiaalejaan ja heiluttelee suuria lippujaan. Yksi ihminen kuolee. Poliisipartiot eivät ole paikalla natsiliikkeen takia, ja ylikomisarion mukaan ei voida olettaa, että poliisi tunnistaa sen liput. Miksi poliisi nyt tunnistaisi muun muassa SUPOn viime syksynä näkyvästi esiin nostaneen liikkeen tunnukset?

Sisäministeri antaa lausunnon, että väkivaltaisten järjestöjen laillisuus selvitetään. Hän ei lupaa paljoa, samaa on yritetty aiemmin:

Silloin poliisi ja syyttäjänvirasto tulivat siihen tulokseen, että ei olisi mitään hyötyä, jos laki tehtäisiin. Järjestöt kokoontuvat tai eivät kokoonnu, oli laki tai ei. Otan asian uudelleen arvioitavaksi.

Pääministeri ei sano kuolemasta tai natsiliikkeestä sanaakaan sinä viikonloppuna, jona se tulee ilmi. Kaikki ovat hiljaisia ja neuvottomia.

juhatwitter

Tällaisessa tilanteessa, voitko sinä, tai voinko minä kategorisesti tuomita sen, jos joku haluaa estää natsien toimintaa juuri nyt? Ei poliisin suunnanmuutosta odottaen, ei äärioikeistoyhteyksistään tunnetun hallituspuolueen toimia odottaen, ei odottaen ylemmän tahon reaktiota, vaan toimimalla itse kaikkien ihmisten arvokkuutta puolustaen?

ps_rasismi

Sellainen ajatus on pelottava: mistä tulevat moraaliset suuntaviivat tekojen arvioimiselle? Mutta oikeastaan pelottavampi kysymys on, miksi tällä hetkellä odotamme, että nuo suuntaviivat annetaan meille tahoilta, jotka selvästikään eivät ota Suomen väkivaltaisen äärioikeiston toimintaa vakavissaan.

Pitää kysyä, miksi haluamme pakottaa odottamaan, että ”joku tuolla jossain” tekee asialle jotain?

Standard

Pekka ja Pätkä historian välittäjinä?

YLE esitti tänään elokuvan Pekka ja Pätkä n#####einä ja sai siitä paljon palautetta ( esim. 1, 2, 3). Perustelluimmalta tuntuvan palautteen viesti oli että n-sana ja blackface, eli valkoisen ihmisen esiintyminen mustana, ovat rasismia, ja olleet sitä myös elokuvan esittämisajankohtana, ja siksi elokuvan esittäminen on kyseenalaista.

YLEn ohjelmapäällikkö Pentti Väliahdet on vastannut esiin nousseeseen kritiikkiin muutaman kappaleen tekstillä, jota YLEn sometiimi on liimaillut eri puolille sosiaalista mediaa. Siinä Väliahdet sanoo, että elokuva rasismeineen kuuluu Suomen historiaan. Hän tosin sanoo myös, että elokuva nauraa aikansa ennakkoluuloille. Eli elokuva Väliahdetin mukaan on sekä rasistinen että antirasistinen. Tiedä häntä.

 

Oleelliselta tässä kaikessa tuntuu, että YLE jätti elokuvan kontekstualisoinnin bloggaajille ja somekeskustelijoille. Ilman asian näkyviin nostamista Pekka ja Pätkä olisivat saaneet hassutella televisiossa tänään ihan niin kuin ennenkin. Nyt sen sijaan elokuvan esittäminen nousi uutiseksi Iltasanomissa, MTV:llä ja YleX:llä. Kuvio on outo: Väliahdetin mukaan kyse on nimenomaan Suomen rasistisen historian käsittelystä, mutta millaiseksi käsittely olisi jäänyt ilman nyt kuultua kritiikkiä? Olemattomaksi. Vielä oudompaa on, että YleX:n haastattelussa Väliahdet myös torjuu ehdotukset elokuvan kontekstualisoimisesta esimerkiksi siihen liitettävällä televisiokeskustelulla:

Iltapäivien Suomi-filmit on hänen mukaansa suunnattu ennen kaikkea iäkkäämmille katsojille, jotka ymmärtävät jo tämän kontekstin, koska he ovat eläneet 1960-luvun Suomessa ja kokeneet myös sen jälkeen tapahtuneen kulttuurinmuutoksen.

Jos pitäisi arvata, mistä tässä outoudessa on kyse, tässä yritykseni: Pekka ja Pätkä on päätynyt esitettäväksi ilman sen kummempaa harkintaa. Se on täytettä ikäihmisille suunnattuun iltapäiväohjelmistoon siinä missä kaikki muukin. Kun asiasta nousee keskustelu, Ylen ohjelmapäällikkö päätyy itsepäisyydessään väittämään, että elokuvan näyttäminen on tietoisesti harkittua historian käsittelemistä. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikki Suomen rasismin historiaan liittyvä keskustelu on tapahtunut vasta kohun synnyttyä. Lopulta on kyse siitä, että ei haluta perääntyä, ei haluta joutua jatkossa muuttelemaan omia lähetysvalintoja tai ohjelmistolinjauksia ennakkotapauksen takia. Kyse on myös välinpitämättömyydestä kritiikkiä kohtaan.

Tämä kaikki ei automaattisesti tarkoita, että elokuva pitäisi kieltää. Sen sijaan se tarkoittaa, että pitäisi ajatella ennen kuin laittaa jotakin ruutuun.

Moni, myös Väliahdet, on huomauttanut, että todella suuri osa muustakin televisiosisällöstä on eri tavoin ongelmallista. Tähän voi vastata mielestäni kolmessa osassa:

1. Muun sisällön ongelmallisuuden esiin nostamisen ei pitäisi hämärtää tai estää nyt esiin nostettua keskustelua elokuvasta, jonka n-sanan käyttö ja blackface ovat niin näkyviä että huomio on kiinnittynyt juuri siihen. Keskustelu on täysin relevantti vaikka maailmassa on miljoona samantyyppistä ongelmaa.

2. Puhuessaan muun televisiosisällön ongelmallisuudesta Väliahdet näyttää melkein itsekin kyseenalaistavan omat puheensa suomalaisesta rasismista pelkkänä historiallisena ilmiönä. Kuten Koko Hubara Pekkaa ja Pätkää käsittelevässä kirjoituksessaan mainitsee, Putous ja Kingi etnisine parodioineen ovat osoituksia, että kysymys tv- ja elokuvaviihteen rasismista on paljon ajankohtaisempi ja kivuliaampi kuin puhe “historiasta” antaa ymmärtää.

3. Mielestäni on täysin ok vaatia samankaltaista keskustelua laajennettuna kaikkeen television rasistiseen sisältöön ja siihen, miten se pitäisi kehystää. Olemmeko jo käyneet sen keskustelun? Minä väitän että emme ole ja siksi emme voi myöskään ohittaa sitä olan kohautuksella.

Huudot sensuurista ovat mielestäni tapoja ohittaa kysymyksen varsinainen haaste: miten voimme käsitellä Suomen rasistista historiaa ja nykyhetkeä niin, että rasistista viihdettä ei paineta piiloon ja unohdeta, mutta ei myöskään vain uusinneta sen ilmaisutapoja?

 

Standard

Kun olet tottunut sanomaan mitä huvittaa

Viime aikoina olen törmännyt usein samantyyppiseen tilanteeseen: Keski-iän ylittänyt kantasuomalainen mies esittää mediassa päällisin puolin edistyksellisiä mielipiteitä, mutta tekee sen tavalla, joka haiskahtaa pahasti. Maaliskuussa Riiko Sakkisen antirasistisesta taideprojektista huomautettiin että se antaa tilaa rasistiselle kuvakielelle, ja toukokuussa Alf Rehnin feministipuheenvuoron osoitettiin uusintavan seksistisiä puhetapoja. Molemmissa tapauksissa kritiikin kohde reagoi palautteeseen aggressiviisesti ja uhriutuen: Sakkinen ilmoitti lopettavansa yhteistyön blogialustan kanssa, jolla kritisoitu ulostulo julkaistiin ja Alf Rehn uhkaili feminismin puolesta puhumisesta luopumisella.

Nyt on Jari Tervon vuoro. Kirjailija puhuu 10.9. julkaistussa Helsingin sanomissa kahden sivun haastattelussa mitä sylki suuhun tuo, mutta antirasistiksi ilmoittautuen. Haastattelu alkaa sillä, että Tervo kuvailee suomalaisia ”autistiseksi” kansaksi perustuen lukemaansa autismitutkimukseen. Kliininen diagnoosi ja hämärä puhe kansanluonteesta sekoittuvat iloisesti ja lopputulos on vahingollinen: kuten Helsingin sanomien facebook-sivun kommentoija Mirkka Ojala asian ilmaisee, autismi-sanaa käytetään negatiivisessa merkityksessä, epätarkasti ja rasismiin kytkien. Voi myös ylipäätään kysyä, mitä iloa on antirasistisesta puheesta joka yrittää luonnehtia ”kulttuurin” määrittäviä ominaispiirteitä. Esimerkiksi islamvaltaisista maista saapuviin turvapaikanhakijoihin kohdistuva rasismi perustuu täsmälleen samaan logiikkaan.

Tervo esittelee haastattelussa myös uutta inkeriläisiä käsittelevää kirjaansa ja sitä varten tehtyä tutkimustyötä. Hän kertoo, miten sai projektin aikana paljon yhteydenottoja inkeriläisiltä jotka olisivat halunneet osallistua tarinan koostamiseen, mutta ”romaani ei ole ryhmätyö”. Tervo kertoo myöhemmin haastattelussa ”halunneensa kertoa inkeriläisistä muutakin kuin siloitellun tarinan”.  Hän siis ottaa oikeudekseen, kertoa muiden tarinan, mutta suhtautuu negatiivisesti ajatukseen, että noilla muilla voisi olla jotain sanottavaa tarinan sisältöön. Haastattelusta ei käy ilmi, onko Tervo ollenkaan kuullut inkeriläisiä heidän koettelemuksistaan, lähdeaineistoksi hän mainitsee ainoastaan kirjalliset lähteet. Onko toisten kokemuksia kunnioitettu? Kirjailijana hänellä on sananvapaus, mutta tapa jolla hän asettaa sanansa herättää kysymyksiä. Onko inkeriläisten tarina parhaiten kerrottu silloin kun kirjailija saa rauhassa kuvitella?

Tervon, Rehnin ja Sakkisen ilmiöitä yhdistää, että nämä kulttuurisesti näkyvät puhevallan käyttäjät ovat selvästi tottuneet luottamaan oman toimintansa oikeellisuuteen. Siihen, että heidän näkökulmansa on puhdas sorrosta jota he vastustavat. Sakkisen ja Rehnin reaktioissa näyttää olevan taustalla ajatus, että heidän toimintansa sorrettujen puolesta on lahjahevonen, jonka suuhun ei sovi katsoa, sillä se nyt olisi epäkiitollista. Voisiko olla niin, että ajat ovat tässä suhteessa muuttumassa? Että meiltä tulevilta ja nykyisiltä sediltä odotetaan enemmän kuin vain rehvakasta kielenkäyttöä ja erilaisten sankariviittojen päälle pukemista? Helsingin sanomissa ei selvästi ajatella vielä näin, koska Tervon autistipuheisiin ei jutussa puututa, mutta valtajulkisuuden reunoilla näyttää jo kuohuvan.

Kaikkein vaikeinta etuoikeutetussa asemassa oleville oikeuden sotureille on tietysti myöntää, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Sen myöntäminen taitaa kuitenkin olla ainoa tapa, jolla voi oikeuttaa sen että jatkossa avaa suunsa. Mitä vastaat, Jari?

IMG_20160910_122709.jpg

Standard

Olemme epäonnistuneet, mitä seuraavaksi?

Sipilän hallitus on toiminut reilun vuoden. Tuona aikana on päätetty leikkauksista koulutuksesta ja pienituloisilta sekä työttömiä kurittavista ja nöyryyttävistä toimista. Hallituksen alkukausi oli aktiivista mielenosoitusten aikaa samalla kun punavihreä oppositio vastusti kurjistamispäätöksiä eduskunnassa.

Vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa päätetään uusista koulutusleikkauksia ja palkanalennuksiin johtavaa kilpailukykysopimuksen syntymistä juhlistetaan viimeistenkin liittojen taivuttua pitkien neuvottelujen jälkeen. Hallituspuolueista perussuomalaisten kannatus on puolittunut, keskustan ja kokoomuksen säilynyt korkeahkona. Oppositiopuolueista vihreät on kasvattanut selviten kannatustaan. Puolue on torjunut ehdotuksen punavihreän blokkipolitiikan rakentamisesta, mikä saattaa vihjata, että se on valmis tekemään seuraavassa hallituksessa yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa.

Puoluepolitiikalta ei ole varaa odottaa pelastusta Suomen oikeistolaisimmassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vuosikymmeniin. Suuri perustulo ei näytä kiinnostavan ketään sen vertaa, että sitä pidettäisiin aktiivisesti esillä, työntekoa pyhempää asiaa ei osata keksiä edes vasemmistossa ja leikkauspolitiikan tuskat unohtunevat oppositiopuolueiltakin helposti, mikäli vain portti hallitukseen aukeaa.

Yksi suuri asia, joka on tärkeää tunnustaa vuosi Sipilän hallituksen aloittamisen jälkeen on, että leikkauspolitiikan vastainen liike on epäonnistunut. Kansalaisliikehdintä ei ole saavuttanut merkittäviä voittoja eikä olla myöskään onnistuttu artikuloimaan tavoitteita, politiikan uutta suuntaa tai subjektia. Vuodesta toiseen mielenosoituksissa kaikuvat samat iskulauseet kansan kapinasta, miljonääri-Sipilästä ja köyhistä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, mitä halutaan. Halutaanko teolliset työpaikat takaisin ja lisää ihmisiä Kelan palkkalistoille? Onko leikkauspolitiikan vastaisen liikkeen tavoite palata byrokraattiseen ja väestöllisesti homogeeniseen hyvinvointivaltioon, vai onko tämäkin tunkkainen tavoite liian konkreettinen?

Moni on pitänyt epäoikeudenmukaisena sitä, että 3. syyskuuta järjestetystä hallituspolitiikan vastaisesta mielenosoituksesta ei uutisoitu Helsingin sanomissa. Vaikka porvarilliselta medialta ei paljoa kannata odottaa, ei Hesarin päätös ole täysin yllättävä. Mielenosoitus ei liittynyt mihinkään konkreettiseen, ajankohtaiseen itsensä ulkopuoliseen asiaan, vaan sen viesti ja ajankohta olivat täysin geneerisiä. Sen olisi voinut järjestää koska tahansa. Se ei myöskään esittänyt mitään uutta vaatimusta, vaan toisti samaa mitä aiemminkin on sanottu.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä liike, joka onnistuisi puhuttelemaan erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä juuri nyt, kiinnittymään haluihimme ja vaatimaan jotain sellaista mikä lisäisi vapauttamme. Liike, joka olisi riittävän röyhkeä irtautumaan valtion, kansan ja työn kaltaisista ongelmallisista ja vapautta rajoittavista kehyksistä. Sellaisen liikkeen rakentamisen aika ei ehkä vielä ole tullut. Tällä hetkellä osaamme vain suut auki katsoa, miten vuosikymmenien aikana rakennetut sosiaalitulon muodot viedään käsistämme.

Aion marssia jokaisessa hallituspolitiikan vastaisessa kulkueessa vaikka pitäisin niiden tavoitteita kuinka hatarasti muotoiltuina. Silti toivon, että nyt kun Suomen oikeistolaisimman politiikan kautta on jatkunut vasta yhden vuoden, osattaisiin pysähtyä ja käynnistää kriittinen keskustelu siitä, mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Olisi tärkeää miettiä, millaisia taktiikoita konkreettisissa aktioissa pitää käyttää, mutta samalla myös kehittää laajempaa yhteiskunnallista analyysia: Työväestön kriisi ei alkanut Sipilän hallituksen valinnasta, vaan laajat eurooppalaisen tason muutokset liittyen työn tuottavuuteen ja työväestön neuvotteluvoiman heikkenemiseen ovat pohjustaneet nykyistä leikkauspolitiikkaa jo vuosikymmenien ajan. Näitä kysymyksiä yritettiin tuoda esiin voimallisimmin kymmenen vuotta sitten prekarisaatioliikkeen aktioissa, mutta tuntuu että vain vähän noista opeista on jäänyt nykyisen leikkauspoliittisen liikkeen hyppysiin.

Omien saavutusten juhlistaminen tuntuu paremmalta kuin oman epäonnistumisen tunnustaminen. Se, että saadaan tuhansia ihmisiä kaduille on toki osoitus siitä, että erittäin moni ihminen pitää nykyistä yhteiskunnallista kehityskulkua ongelmallisena. Silti olisi tärkeää pohtia, miten ihmisiä saataisiin kadulle kaksinkertainen, kymmenkertainen määrä. Miten heidät saataisiin jäämään kaduille? Miten pakotetaan hallitus perumaan koulutusleikkaukset? Miten organisoidaan itsensätyöllistäjien lakko? Miten ylipäätään rakennetaan liikkeitä 2010-luvulla? Näitä kysymyksiä on aika pohtia nyt, koska vaihtoehtona on vaipua toistamaan samoja toimimattomia keinoja vuodesta toiseen.

avaimet.jpg

Standard