Ilmastopohdintojemme ongelma on se että luulemme voivamme pelastua

Silloin kun taustakehikko jää vaille huomiota, otamme ne helpoimmat, ilmeisimmät selitysmallit käyttöön. Silloin kun ei kysytä, millainen on yleinen yhteiskunnallinen tilanne jossa olemme, miten meitä hallitaan, kenellä on valtaa ja miten elämäntavat rakentuvat, silloin kun lähdetään ”vain kirjoittamaan”, tulee tehtyä tarina yksilön pohdinnoista kauramaidon eettisyyden ympärillä. Tartumme yksilön arkiseen kulutukseen osittain koska se on meille jatkuvasti joka paikassa tarjottava kehys jonka kautta jäsennämme arkeamme. Silloin myös ratkaisuksi etsitään hiililaskuria, joka antaa paremman kuvan yksilön kulutuksesta.  Näin tapahtuu Reetta Rädyn Lentävä vegaani -esseessä.

Lentämisen tarkasteleminen yksittäiskysymyksenä kadottaa ilmastonmuutoksesta oikeastaan kaiken oleellisen. Ympäristöongelmissa puheen keskittäminen yksilöiden lentämiseen, roskaamiseen ja maapallon ylikansoittumiseen hyödyttää suoraan länsimaalähtöisiä, halpaa energiaa tarvitsevia kasvuhakuisia yrityksiä, joiden pääintressi on pitää huomio poissa itsestään ja kapitalismista. Rädyn esseessä valtasuhteiden sijaan nähdään vain paletti erilaisia kuluttamisen ja rajoittamisen mahdollisuuksia.  ”Kalorilaskurit ja sykemittarit syrjään, tarvitsemme hiililaskurit”, Räty kirjoittaa, mutta oikeastaan pitäisi kirjoittaa, ”laskurit syrjään, tarvitsemme radikaalin uuden alun ja jotain mitä haluta”.

Juttu tulvii uskonnollisia viittauksia syystä. Näkökulma on yksilön puhtaudessa, yksilön puhdistautumisessa, jonka essee suorittaa. Kuluttajuus täydellistyy kun kaikki on pohdittua, myös synti, jokaisella ratkaisulla on syy ja tarina. Tätä on journalismi juuri nyt: Tekstit tarinallistetaan kertomaan yksilön näkökulmasta, oli aihe mikä tahansa. Koska kaikki toimittajat ovat valkoista ylempää keskiluokkaa, tämä tarkoittaa, että se kirjoittaa omista pohdinnoistaan ja kulutusvalinnoistaan ja länttää päälle kuvauksen ”essee”. Tämä uusi tunnustuksellinen esseistiikka oli ennen nimeltään päiväkirja, mutta nyt meidän kaikkien pitää lukea sitä, mitä tunnustettavaa itse kullakin toimittajalla on.

Sitten vielä se tärkein: Olisi hyvä hyväksyä, että yksikään merkittävä poliittinen muutos ei ole lähtenyt siitä, että ylempi keskiluokka päättää poliittisista syistä luopua jostain nautinnosta. Nautinnoista ei luovuta, vaan tarvitaan nautinnollisia asioita, jotka korvaavat toisia nautintoja. Näin ihminen toimii.

Kyse on lopulta siitä, että politiikka on epäonnistunut kaikessa, että politiikka ei pysty tässä ajassa mihinkään muuhun kuin tekemään asioita entistä huonommin, entistä niukemmin.  Ei tarvita parempaa eduskuntaa, sillä parlamentaarinen politiikka ei tule pysäyttämään ilmastonmuutosta. Koko kysymys on paljon vaikeampi kuin yksikään kärsivä lentävä vegaani myöntää itselleen. Koko tapamme ajatella politiikkaa tulee menemään uusiksi, kun kuluttajuuteen perustuva uusliberaali normaali räjähtää hitaasti sisäänpäin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana.

Rädyn ongelman ratkaisu ei ole symbolinen lentovero, se ei ole vielä tiedostavampi ylempi keskiluokka joka Imagen kautta löytää ratkaisun. Ratkaisu on sen sijaan että ratkaisua ei ole, ainakaan mitään sellaista ratkaisua, mitä etsitään.

Lennetään tai ei, ilmastonmuutos tulee kiihtymään, ja politiikka tulee epäonnistumaan. Ei ole mitään syytä olettaa, että politiikka sellaisena kuin olemme sen tottuneet ymmärtämään pysäyttäisi ilmastonmuutoksen. Kaikki tavallaan tietävät tämän jo, mutta koska toivottomuuden hyväksyminen kestää pitkään, vielä tehdään esseitä kuluttamisesta ja uusista vaihtoehdoista. Toivottomuudesta liikkeelle lähteminen tarkoittaa aivan toisenlaista polkua, jossa ei enää lähdetä liikkeelle kuluttajuudesta, eduskunnista, vaan luovutaan sellaisesta toivosta joka ei vastaa.

Uusi toivo on löydettävissä, mutta on ensin uskallettava antaa vanhan elämän mennä pois tieltä, sumentamasta näköä.

Advertisements
Standard

Säkeitä miesasiamiehille

Minä en kelpaa teille, en voi olla yksi teistä, koska haluan tunnustaa että transnaiset ovat naisia, että miehillä on valtaa yhteiskunnassa, että feminismiä tarvitaan, koska koko yhteiskunta perustuu systemaattiselle sukupuolisorrolle / Te olette tyypillinen reaktiivinen liike siinä mielessä että varastatte kaiken mitä teillä on progressiivisilta vihollisiltanne / Yhtäkkiä keksitte että ”hei entä jos mekin oltaisiin marginaalinen identiteetti” ja sitten rakennetaan joku ilmaa täynnä oleva kehyskertomus siitä, miten historiallisesti kaikkein eniten materiaalista ja symbolista valtaa käsissään pitävä ryhmä onkin yhtäkkiä se kaikkein eniten sorrettu /Kyky pitää itseään tällä tavoin sorrettuna perustuu tietysti siihen että te ette ymmärrä mitä marginaalisuus tarkoittaa ettekä tajua valtasuhteista mitään / Näin ollen te pidätte esimerkiksi mustaa feminismiä lähtökohdiltaan samanlaisena liikkeenä kuin joku pilkkiseura, ja yhtä marginaalisena, koska pilkkiseuraankin saattaa kuulua vain vähän ihmisiä / Te palvotte keski-ikäisiä ukkeleita, jotka tarjoavat pseudotieteellisiä ja konservatiivisia tarinoita siitä, miten mytologisessa menneisyydessä miehillä oli todellinen valta ja miten se on asioiden luonnollinen järjestys/  Luonnollisuus kelpaa teille silloin kun sillä voi perustella valta-asemia, mutta jos teitä sairaalassa hoivaava rodullistettu nainen ottaa teiltä penisilliinin pois, luonto ilman lääketiedettä tai sähköä ei yhtäkkiä kelpaakaan, vaan teidän ihmisoikeuksianne pitää suojella hyvin epäluonnollisella ja monimutkaisella juridisella järjestelmällä / Te pidätte sellaisista ajatuksista kuin luonnollinen järjestys ja voimien tasapaino, mutta ette kestä sitä, että teiltä viedään yhteiskunnassa tilaa / Niinpä sosiaaliset mediat täyttyvät teidän sekavista valituksistanne siitä miten feminismi vie teiltä kaiken / Ette kuitenkaan osaa ottaa sitä takaisin luonnollisilla voimillanne / Teidän lähtökohtanne on että koko maailma on teille velkaa / Että teidän aatelisia oikeuksianne jokaiseen naiseen, jokaiseen työpaikkaan, jokaiseen mediaesiintymiseen, kaikkeen mahdolliseen pitää kunnioittaa / Lopulta koko aatteenne on pelkkä hiukan vaivalla peitelty valitus siitä, miten mieheksi kasvaminen ei enää tarkoita itsestäänselvästi että saa kaiken helpommalla kuin kaikki muut maailmassa / Vaikka oikeasti se kaiken lisäksi edelleen tarkoittaa juuri sitä / Se vähä järki mitä teidän jutuissanne on liittyy siihen että monilla menee yhteiskunnassa huonosti, mutta te yritätte ratkoa ongelmia ottamalla muilta perusoikeuksia pois ja vetämällä jakolinjoja sukupuolten ja etnisyyksien välille / Niin kuin jokainen konservatiiviliike te ette tajua taloudesta mitään ja sen takia teidän analyysinne vallasta antaa sijoittajien ja perijöiden rellestää rauhassa samaan aikaan kun te syytätte yksiä vähäosaisia toisten vähäosaisten ongelmista / Sanotte feminismin menneen liian pitkälle vaikka oikeastaan ajattelette että koko feminismiä ei pitäisi olla koska se rikkoo teidän perustavaa käsitystänne siitä että miehet on tehty hallitsemaan maailmaa / Teidän käsityksenne luonnollisesta järjestyksestä lepää olettamuksella että mies kuuluu hallitsemaan julkista sfääriä, ja kun puhutte miesten oikeuksista tarkoitatte oikeasti miesten etuoikeuksia, joiden suojeluun koko työnne pohjimmiltaan tähtää / Teidän on mahdotonta kuvitella että kukaan mies voisi olla feministi muusta syystä kuin yrittääkseen päästä sänkyyn toisten feministien kanssa, koska teidän on mahdotonta kuvitella muunlaista suhdetta eri sukupuolten välille kuin jatkuva vonkaaminen ja poliittisen liikkeen perustaminen kun vonkaaminen epäonnistuu / Teidät löytää erityisesti twitteristä, ja tämä johtunee siitä, että siellä on kaikista someista lyhyin sallittu merkkimäärä / Koska pohjimmiltaan teillä ei ole mitään sanottavaa, mutta loputtomasti toistettavaa

Standard

#ilovemyjob-hehkutus on tapa kertoa, että ei aio olla ”hankala tyyppi”

Teemme paljon töitä, ja työ kuormittaa ihmisiä.

Koska työ syö valtavan osan ihmisten ajasta, siitä myös puhutaan. Asiantuntijatyön vallattua yhä enemmän alaa 1970-luvulta alkaen, työstä puhumisen tavat ovat hitaasti muuttuneet. Samalla kun työpaikkojen muoto on muuttunut tehtaista kohti pieniä yksiköitä ja työtehtävät ovat erilaistuneet liukuhihnasta moninaisiin asiantuntijatehtäviin, puhe työstä on saanut uusia sävyjä.

Yksi uudehko työpuheen trendi on puhe työn rakastamisesta. Asiantuntijatyö, erityisesti sen luovemmat muodot, perustuu aiempaa työtä enemmän ihmisten väliselle kommunikaatiolle. Se käyttää tehdastyötä ja muita 1900-luvun alkupuolen yleisiä työn muotoja enemmän voimanaan ihmisen merkityksentuotantoa, suhteita ja haluja. Siis sellaisia asioita, joita on totuttu pitämään ihmisen omimpana alueena, persoonan alueena, sinä joka tekee meistä meidät.

#ilovemyjob-puheeseen voi ottaa subjektiivisen ja toisaalta yleisen näkökulman. Subjektiivisesta näkökulmasta kyse voi olla siitä, että kokee onnistumisia ja haluaa jakaa ilonsa siitä että työ sujuu. Työyhteiskunnassa keskeiset onnistumisemme ja epäonnistumisemme tapahtuvat keskeisesti juuri työn alueella. Työhön liittyvien positiivisten asioiden jakaminen on ymmärrettävä tarve. Monille luova asiantuntijatyö myös tarjoaa aidosti mielekkäitä haasteita ja mahdollisuuksia, aivan eri tavalla kuin mikään suorittava työ voisi tarjota.

Toisaalta työn rakastamisen puhetavalle on selkeä tilaus taloudellisesta näkökulmasta. Työ arvonlisäyksen eteen, joka nielee entistä suuremman osan vapaa-ajasta, joka tunkeutuu persoonan alueelle, tarvitsee vahvoja työkaluja varmistaakseen suostumuksemme. Harva länsimaissa on enää orjuutettu sanan perinteisessä merkityksessä väkivalloin. Sen sijaan työtä tehdään suostumukseen nojautuen. Tämän suostumuksen tuottaminen on jälkiteollisten yhteiskuntien kohtalonkysymys. Miten saada ihmiset luovuttamaan itsensä niin kokonaisvaltaisesti työlle?

Tähän vastaa työn rakastamisen ajatus. Tuottamalla tehokkaasti kertomuksia ja kokemuksia työstä intohimosta tehtävänä yhteiselämänä ja itsen toteuttamisen alueena tuotetaan halua tehdä työtä entistä enemmän. Käskevää, orjuuttavaa valtaa paljon tehokkaampaa on muokata ihmisen subjektiivisuutta sellaiseksi, että työnteko todella asettuu keskeiseksi ja mielekkääksi osaksi omaa persoonaa.

Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: ei välttämättä ole olemassa jotain ”todellisempaa” maailmaa työn rakastamisen tuolla puolen, kyse ei siis ole välttämättä todellisuuden peittävästä lumeesta. Silti on tärkeää todeta, että työn rakastaminen on tuotettua, ja on olemassa vahva koneisto, joka puskee näitä merkityksiä osaksi elämäämme. Kulttuurin, taiteen, ajankohtaisohjelmien ja jopa työvoimatoimistojen, kansanedustajien ja naapuriemme suilla.

Työn rakastamisesta puhuminen kietoutuu osaksi sosiaalista mediaa. Sosiaalisista medioista on 2010-luvulla muodostunut keskeinen ihmisen itsen brändäämisen markkinapaikka. Työtä tehdään persoonana, joka myy itseään tuotteena. Jotta ihminen vaikuttaisi käyttökelpoiselta tuotteelta, hänen on välitettävä yhteistyöhaluisuutta, kyvykkyyttä ja positiivista asennetta. Yhteistyöhalukkuuden signalointiin kuuluu myös asiallinen kommunikaatio, kaikkien näkemysten kunnioittaminen ja siistityt valokuvat. Sosiaalinen media onkin oivallinen tapa havainnollistaa, mitä työn ja persoonan sulautuminen tarkoittaa: Alue, kuten facebook, joka on synnytetty ihmisten henkilökohtaisen, yksityisen elämän vuorovaikutuksen alustaksi, on muuttunut paikaksi, jossa on pidettävä varansa, jotta tulevat työmahdollisuudet eivät tuhoudu.

Vaikka #ilovemyjob on oman raadannan rakastamisen ja tottelevaisuuden tuottamisen työkalu, ei ole tarkoituksenmukaista syyttää yksittäisiä ihmisiä siitä, että he toimivat nykyisten työmarkkinoiden ehdoilla. Se, että sosiaalisesta mediasta on tullut yhteistyöhalukkuuden signaloinnin alue, ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat menneet samanaikaisesti pilalle ja myyneet sielunsa. Työn teettämiseen kuuluu nimittäin aina myös pakon puoli: ne joihin pehmeä hallinta ei pure, saadaan ruotuun viimeistään tuhoamalla työstä kieltäytymisen mahdollisuudet heikentämällä sosiaaliturvaa ja patoamalla perustulouudistus.

Oman työn hehkuttaminen, yhteistyöhalukkuuden korostaminen ja rakkaus kaikkea kohtaan ovat luokkapetturuuden sijaan siis ennen kaikkea esimerkkejä siitä, mitä työ on tänä päivänä. Kun ei voi kieltäytyä, on myönnyttävä. Samalla kerrotaan, että tarkoitus ei ole vastustaa. Siinä missä työväenliikkeen puhe työstä aikoinaan perustui ajatukselle, että työn ja pääoman välillä on pysyvä ristiriita ja työläisen on suojattava itseään, #ilovemyjob kertoo kokonaan toista tarinaa. Ristiriidan korostamisen sijaan puhe häivyttää konfliktin ja kertoo valmiudesta yhteistyöhön: ”Minä en aio olla se hankala tyyppi, vaan olen valmis yhteistyöhön, kunhan vaan saan siten pidettyä pääni pinnalla.

EDIT: Tarkennettu väitettä työn määrän kasvusta

 

 

 

 

Standard

9 vinkkiä, miten murretaan hierarkioita ylläpitävä keskustelukulttuuri

Julkista keskustelua ohjaillaan vaatimalla tiettyjen normien noudattamista. Näitä normeja ei yleensä perustella kunnolla, vaan ne esitetään itsestäänselvyyksinä. Näissä normeissa korostuu kunnollisuus, konfliktien ja vallasta puhumisen välttäminen, numerouskovaisuus ja näennäinen terve järki.

En pidä siitä, että vallitsevien taloudellisten, seksuaalisten, sukupuolisten tai etnisten hierarkioiden puolustajat kertovat muille, miten keskustelua pitäisi käydä.

Tarjoankin jokaiselle tarvitsevalle avuksi tällaisten normien selättämiseksi anti-normien listaa:

1. Ideoita ei tarvitse perustella niin että ne olisivat valtiontaloudellisesti kannattavia.

(Suurin osa asioista ei ole taloudellisesti kannattavia nytkään, suurimman osan asioista hintaa ei myöskään pystytä koskaan laskemaan kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Numerot ovat useimmiten vain näennäistieteellinen kikka jolla ehdotus saadaan näyttämään uskottavammalta.)

2. Omaa puhetta tai ehdotuksia ei tarvitse sovittaa kapitalismiin.

(Hyvin usein kysytään, miten tämä muka on mahdollista toteuttaa yritysvetoisessa niukassa julkisessa taloudessa. Ei tarvitse pystyä. Koko oletuksen voi heittää roskiin.)

3. Keskustellessa ei tarvitse olla sen kohteliaampi, kuin muut osapuolet.

(Loputonta kohteliaisuutta vaaditaan usein myös sellaisilta joiden kimppuun on hyökännyt trolliarmeija. Mikäli sinulle haistatellaan, on ihan okei haistatella takaisin. Se ei tee sinusta ”yhtä huonoa”.)

4. Ehdotuksen ei tarvitse edetäkseen tai ollakseen uskottava nauttia enemmistön kannatusta.

(Ajatukset sukupuolten tasa-arvosta, syrjimättömyydestä, maksuttomasta terveydenhuollosta tai uskonnonvapaudesta ovat olleet alun perin marginaalisia kantoja. Enemmistö kannattaa yleensä vain hyvin tunnettuja ja nykyhetkessä maltillisia asioita.)

5. Ei tarvitse olla ”realistinen”.

(Realismi on kontrollointiin käytettävä turvasana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”toteutettavissa niin että mitään ei muuteta”. Eli toteutettavissa ilman että yksikään hierarkia murtuu.)

6. Ei tarvitse teeskennellä, että olisi olemassa yhteinen etu, tai että kaikki voisivat olla samaa mieltä.

(Keskustelussa on voimakas piilonormi, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista tai välttää. Entä jos ottaisikin lähtökohdaksi, että juuri ristiriitojen näkyviin tuominen varmistaa, että asian kaikki puolet tulevat esiin, ja myös niitä kuunnellaan jotka yleensä vaiennetaan?)

7. Omia tunteita ei tarvitse piilottaa.

(Suomalainen keskustelukulttuuri on myrkyllisen maskuliininen. Yksi sen keskeinen normi on, että mitä paremmin teeskentelee, että ei tunne mitään ja on ”kiihkoton”, sitä uskottavampi on. Kaikki tuntevat ja tunteiden pitää saada näkyä.)

8. Kaikkien ei tarvitse saada osallistua kaikkeen, ja se ei liity sananvapauteen mitenkään.

(Tietyn keskustelun säännöt voi määritellä niin, että ne tekevät keskustelun mielekkääksi tai esimerkiksi suojaavat marginalisoituja ihmisiä. Jokainen voi myös itse päättää kenen kanssa keskustelee. Tämä esimerkiksi tarkoittaa, että tahallaan vahingoittamaan pyrkivät nettitrollit tai mansplainaajat voi sulkea keskusteluista ulos ilman ennakovaroitusta. Sananvapaus on uhattuna yleensä vasta kun jonkun oma julkaisutoiminta omissa kanavissa joutuu ennakkosensuurin käsiin.)

9. Joskus on perusteltua kiinnittää huomio keskustelijaan argumentin sijaan.

(Kun sata valkoista miestä tulee peräkkäin väittämään, että Aku Louhimiestä kiusaavat lahjattomat ja kateelliset näyttelijät, voi olla perusteltua tarkastella myös väitteiden esittäjiä eikä pelkkää argumenttia. Paska argumentti, joka esitetään etuoikeutetusta positiosta, on julkisessa keskustelussa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Silloin voi auttaa kysyä myös, mahtaisiko esittäjän asema olla yksi syy, miksi väite esitetään.)

 

 

Standard

Liike Nyt: Kun oikeisto väittää olevansa oman kriisinsä ratkaisu

Liberalismi, aate joka nojaten kansallisvaltioihin, edustukselliseen demokratiaan ja kapitalismiin  on hallinnut länsimaita viimeiset parisataa vuotta, on kriisissä. Tämä on ilmeinen asia kun tarkastelee länsimaiden viimeistä kymmentä vuotta: finanssikriisi, joka levisi Yhdysvalloista Eurooppaan on vahvistanut yleistä levottomuutta, jota massatyöttömyys pitää tasaisesti yllä. Länsimaiden uusi normaali ovat yskivä talous, heikentyvät palvelut ja työssäkäyvät köyhät. Oikeistokonservatiiviset populistit ovat löytäneet jalansijansa tämän kriisin ratkaisemisesta mielikuvituksen alueella (toiseus suomalaisuuden uhkana) konkreettisten järjestelmän peruskivien siirtelyn sijaan.

Myös liberaalit ovat viimeistään Trumpin myötä heränneet kriisiinsä. Kriisipesäke ei kuitenkaan tietysti itse onnistu ratkaisemaan itseään. Esimerkiksi Emmanuel Macronin liike En Marche on yleisesti osoitettu vain oikeistoliberalismin jatkamiseksi hiukan muokatuin sanankääntein. Macron vastaa Ranskan oikeistokonservatistien kritiikkiin ajamalla vahvaa EU:n talouskuripolitiikkaan sitoutumista, työelämän heikennyksiä ja vihreää kapitalismia. Macron vastaa yskivään talouteen, heikentyviin palveluihin ja työssäkäyvien köyhyyteen hakemalla kasvua kurittamalla julkista taloutta lisää palkkatason ja verojen alentamisella.

Hjallis Harkimon Liike Nyt asettuu tietenkin tähän liberalismin näennäisen itseänsä korjaamisen jatkumoon. Aloitteen sisältö kumisee populistista tyhjyyttään: se näyttää tulkitsevan politiikan kriisin puhtaasti äänestämisen kriisinä. Ratkaisuksi tarjotaan tekniikkaa ja asiantuntijoita, teknologista alustaa, joka tekee äänestämisen helpommaksi ja tuottaa keskustelua. Vastaavaa ideaa, että ehdokas äänestää nettiäänestysten tulosten mukaisesti on esimerkiksi piraattipuolueen piirissä nähty jo aikoja sitten. Tosin tämäkin teknokraattinen ratkaisu vesitetään, sillä Harkimo ei edes sitoudu äänestämään verkkosivun äänestysten mukaisesti.

Oma surullinen mutta odotettava lukunsa on myös Liike Nytin poliittisen keskustelun painotus. Keskustelun korostaminen on erittäin yleinen tapa jolla liberalismissa ohjataan huomio valtasuhteista poispäin. Keskustelua voivat tämän ajattelutavan mukaan käydä “kaikki” ja se jotenkin oletettavasti johtaa parempiin ja kaikkia tyydyttäviin tuloksiin.

Tämän keskustelufiksoutuneen ajattelutavan kritiikin traditio on pitkä. Keskustelussa yleensä on erittäin vahva piilonormisto joka tekee osallistumisesta eriarvoista: tietynlaisia keskustelun tapoja ja oletuksia suositaan. Toiseksi, mikäli keskustelijoilla lähtökohtaisesti on hyvin erilaiset määrät taloudellisia resursseja ja muuta valtaa, keskustelu todennäköisesti ei muuta näitä materiaalisia asetelmia, koska se ei ole edullista niille joilla valtaa on. Haastatteluissa Jungner ja Harkimo ovatkin korostaneet, että erityisesti “asiantuntijoiden” ääniä kaivataan lisää. Ei siis mitä tahansa keskusteluijoita.

Liike Nyt jättää kokonaan näkyvistä sen laajemman liberalismin katastrofin, josta tyytymättömyys nousee: että lupaus paremmasta on petetty ja tilalle on tullut kiristystä ja epävarmuutta. Että kiinnostus politiikkaan hiipuu ennen kaikkea koska asiat eivät muutu paremmiksi.

On huomionarvoista, että juuri tällä hetkellä oikeistoliberaaleilla on Suomessa ennennäkemätön suora valta (pääministeri, sisäministeri, presidentti, eduskuntapaikat, valtuustot), ja sitä tukemassa laaja institutionaalinen hegemonia (sanomalehdet, ajatushautomot, virkamieslogiikka). Kaikki avaimet ovat jo kädessä, ja nyt teeskennellään, että sama oikeistoliberalismi voisi olla vaihtoehto itselleen.

Liike Nyt näyttää ennen kaikkea, mitä meiltä puuttuu. Surkeana näennäisratkaisuna se osoittaa kohti sitä ratkaisujen puutetta, josta poliittinen kenttä kärsii. Juuri nyt olisi tilaa sellaiselle ajattelulle, joka ei teeskentele että yksi patenttiratkaisu (rajat kiinni tai suora demokratia) voisi ratkaista länsimaiden tuotannon järjestelmän pitkittyneen kriisin.

Ennemmin pitää lähteä liikkeelle siitä, että talouden ongelmista maksavat tällä hetkellä kaikki muut paitsi niiden aiheuttajat. Oma uskoni demokratiaan palautuu ehkä vasta, kun lähtökohdaksi otetaan Jungnerin ja Harkimon aatteellisen kodin, liberalismin, kriisi.  Epävarmuuden jatkuva lisääntyminen ei ratkea, mikäli kuunnellaan vain samoja omiin patenttiratkaisuihinsa uskovia elähtäneitä politiikan kehäraakkeja.

Standard

4 kipukohtaa Laura Huhtasaaren ja Maria Veitolan välisessä dialogissa

Jos jokainen suomalainen oppii vielä tänä päivänä jotain yhteistä, niin se on että on käytävä dialogia. Verkkokeskusteluissa, suomiareenoilla, presidenttien puheissa, joka paikassa muistutetaan, että ihmisten on kohdattava toisensa, ja vaarallisinta on jäädä omaan kuplaan.

Tästä on vaikeaa olla eri mieltä. Ihmisten tosiaan on tärkeää kohdata toisensa, ja riitoihin saadaan yleensä selvyys vasta kun jutellaan kasvokkain ja yritetään aidosti ymmärtää toisen asemaa. Kokonaan toinen kysymys on, kenen kaikkien kanssa tällainen dialogi on mielekästä. Vielä oma kysymyksensä on, miten tämä kaikki onnistuu televisiossa.

Yökylässä Maria Veitola -ohjelman torstaina 15.3. lähetetyssä jaksossa vierailtiin perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaaren luona. Veitola kommentoi jakson alussa kameralle näin: “Kuitenkin kaikista tärkeintä on, että me jotka olemme eri mieltä asioista, tutustumme toisiimme ja yritämme jotenkin ymmärtää toisiamme”.

Yritän seuraavassa neljän kohdan kautta avata, mitä ilmeisiä kipukohtia Huhtasaaren ja Veitolan kohtaamiseen liittyy.

1. Julkisen dialogin ongelma

Vaikka olisi sitä mieltä, että dialogi ja erilaisten lähtökohtien ymmärtäminen sinällään on tärkeää, voi vain ihmetellä, miten hanakasti suomalaiset tv-juontajat ajattelevat, että valtakunnallisilta kanavilta lähetetyissä ohjelmissa voisi saavuttaa jonkin ”aidon kohtaamisen”. Mikä tällaista kohtaamista sitten estää? No, ainakin se, että haastateltava on täysin tietoinen, että tässä on merkittävä mahdollisuus hallita omaa julkikuvaa. Silloin ei valmistauduta ymmärtämään Maria Veitolaa ja käymään dialogia, vaan televisioesiintymiseen.

Oikeasti dialogin edellytyksenä olisi, että mitään sanottua ei nauhoiteta, että ihminen kohdataan ilman tämän institutionaalista roolia, ja että tämä kokee voivansa sanoa myös asioita joita ei normaalisti sanoisi. Televisiokamera ja mahdollisuus suureen julkisuuteen sulkevat suoraan tällaiset mahdollisuudet pois. Kaikki on suunniteltua, yllättäviä asioita tapahtuu vain näennäisesti.

2. Populistipoliitikon sekoittaminen rivikansalaiseen

Toinen asia, jota dialogia saarnaavien toimittajien puheissa voi ihmetellä on, miksi populistipoliitikot sekoitetaan rivitallaajiin. Jos yrittää ymmärtää esimerkiksi rasismin syitä, ei kannata mennä kyselemään niistä Laura Huhtasaarelta tai Teuvo Hakkaraiselta (Veitola on yöpynyt molempien luona). He ovat ihmisiä, jotka hyötyvät taloudellisesti ja poliittisesti muukalaispelosta, mutta he eivät ole sen asiantuntijoita, millaisissa olosuhteissa äänestetään perussuomalaisia ja aletaan syyttää turvapaikanhakijoita omista ongelmista.

Populistipoliitikot ovat aina ja kaikkialla ennen kaikkea opportunisteja. Tavallisuus heistä karisee viimeistään siinä vaiheessa kun on pari vuotta eduskunnassa takana.

Joitakin vuosia sitten Helsingin Töölönkadulla sijaitsevan Sininauhasäätiön asuntolan asukkaat kävivät asuntolan ympärillä kiihtyneen rikosuutisoinnin myötä tapaamassa naapurustoa ja järjestivät avoimia tilaisuuksia joissa töölöläiset voivat puhua omista huolistaan. Tätä voi kutsua mielekkääksi dialogiksi, populistipoliitikoiden tv-haastatteluja ei.

3. Rasismi mielipiteenä

Veitolan lähestymistavan varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole, että dialogi ohjelmassa olisi heikkotasoista. Tämä olisi korkeintaan ikävää katsojalle mutta ei varsinainen yhteiskunnallinen haitta. Ongelma syntyy siitä, kun näennäisen dialogin verukkeella repäistään muukalaisvihamielistä agendaa ajava poliitikko pois politiikan kontekstista. Veitola pelkistää Huhtasaaren agendan “mielipiteeksi” muiden joukossa, niin kuin valtajulkisuudessa aina tehdään. Kun Huhtasaari esitellään sympaattisena ja tavallisena keskustelukumppanina, hänen politiikkansa saa samalla hyväksynnän: olen eri mieltä kanssasi, mutta en aktiivisesti tee mitään sen estämiseksi että levität rasistista ajattelua.

Hyvän mielen henkilökuvat näyttävät kohteensa sympaattisina. Tämä ei ole mikään sattuma tai osallistujien vaivannäön seuraus, vaan näin tapahtuu systemaattisesti aina, oli kyseessä sitten fasisti Tuukka Kuru Kiehumispiste-dokumentissa, tai Cannonball MC:n johtohahmot Arman Alizadin ohjelmassa. Veitolan ohjelma näytti Huhtasaaren mukavana mutta vähän eri mieltä olevana suomalaisena.

Veitola on itse puolustanut tätä lähestymistapaa sillä, että Huhtasaari on kansan valitsema kansanedustaja. On kuitenkin toimittajan vastuulla tarkastella valittua lähestymistapaa kriittisesti: voiko rasismia tarkastella mielipideilmaston yhtenä osana, jonka puolesta voi argumentoida? Millainen velvollisuus toimittajalla on kehystää Huhtasaarta käsittelevää ohjelmaa? Ohjelman juonnoissa Huhtasaarta kuvaillaan neutraaleilla ja positiivisilla sanoilla.

Voi tietysti kutsua sitä ihmisten aliarvioimiseksi, että vaatii Huhtasaaren rasistisen politiikan näkymistä häntä käsittelevissä ohjelmissa. Mutta juuri tähän samaan ajatukseen perustuu esimerkiksi kaikki mainontaa koskeva säätely: että ihmiset ovat erehtyväisiä sekä puutteellisten tietojen ja harhaanjohtavien viestien vietävissä, ihan me kaikki. Television voima on valtava, ja vaikka osaamme kaikki olla ajoittain kriittisiä, on tärkeää, että journalistit ottavat vakavissaan vastuunsa siitä, millaista julkisuutta ja yleistä mielipidettä he luovat. On tärkeä kysymys, millaisia näkemyksiä pidetään hyväksyttävinä ja televisiokelpoisina.

4. ”Tavallinen suomalainen perhe”

Veitolan ja Huhtasaaren kohtaamisen yksi ilmeinen edellytys on, että Veitola voi nähdä Huhtasaaren vain yhtenä äänenä muiden joukossa yhteiskunnassa. Tämän edellytys taas on, että Veitola on valkoinen ja suomalaissyntyinen, eikä Huhtasaaren lietsoma rasismi näin ollen ole voinut häneen kohdistua. Veljeily avoimen rasististen liikkeiden kanssa, loputtomat islamvihamieliset puheenvuorot eduskunnassa ja blogissa, kaikki tämä tekee Huhtasaaresta suoraan vaarallisen Suomessa oleskeleville rodullistetuille ihmisille. Hänen levittämäänsä agendaa ei voi pelkistää vain mielipiteeksi, ellei ole itse sen kohdealueen ulkopuolella. Veitola nimittääkin Huhtasaaria ohjelmassa ”tavalliseksi suomalaiseksi perheeksi”. Tällainen kahden valkoisen ihmisen dialogi siitä, pitäisikö kaikki vääränväriset ja vääräuskoiset ajaa Suomesta ulos vai ei, on aikamoinen etuoikeustrippi.

Veitolan ohjelma on hyvä esimerkki siitä, miten pienillä eleillä valtajulkisuuden loputon usko keskusteluun ja mielipiteenvaihtoon toimii myös itseään vastaan. Huhtasaari on Veitolan ohjelman selvä voittaja, sillä ei häntä kuten muitakaan populisteja ole koskaan kiinnostanut vähääkään, osoittaako joku epäloogisuuksia hänen näkemyksissään. Mitä siitä jos Huhtasaari jakaa facebookissa artikkeleita lukematta? Rasismi ei perustu loogiselle argumentaatiolle vaan epämääräiselle kokemukselle uhasta. Juuri sillä Huhtasaari ratsastaa eteenpäin, ja siihen ei päästä käsiksi viemällä kamerat hänen olohuoneeseensa.

 

Standard

Helsingin Sanomat luo tahallaan keskusteluja tyhjästä, ja ”Aino-kohu” on vain uusin niistä

Olen seurannut tätä ilmiötä yli vuoden ajan. Joka kerta kun olen nähnyt sen tapahtuvan, olen ollut samalla tavalla hämmentynyt.

Kriisiytyneen median aikakaudella ei kannata elätellä mitään illuusioita, koska silloin vain pettyy. Totta kai otsikointi ja aihevalinnat sopeutuvat siihen, mikä verkossa toimii. Helsingin Sanomat on alkanut tehdä entistä paremmin verkkoon soveltuvaa uutisointia, ja paperilehden otsikot nykyään osin samoissa jutuissa erilaisia kuin verkossa.

Ei kannata odottaa, että mikään kaupallinen media jättäisi reagoimatta toimintaympäristönsä muutoksiin. Tässä asiassa on kuitenkin otsikointia paljon syvempi taso: Olen huomannut viimeisen vuoden aikana useita tapauksia, joissa Helsingin Sanomat (ja myös muut uutismediat) tietoisesti provosoivat verkon kärkästä keskustelukulttuuria ja vastakkainasetteluja synnyttääkseen keskusteluja ja perusteluja jatkouutisille.

Olen kirjoittanut aiemmin yksityiskohtaisesti auki tapauksen, jossa Helsingin Sanomien alainen Nyt.fi  ensin tarkoitushakuisella otsikoinnilla vuoden vanhasta koulujen tasa-arvo-oppaasta sai verkon oikeistokonservatiivit raivostumaan. Sitten perään julkaistiin jutun kirjoittajan näkökulmateksti, jossa ihmeteltiin ja toppuuteltiin syntynyttä kohua.

Kuulostaako tutulta? Myös helmikuussa 2018 keskusteluttava Aino-kohu vaikuttaa täysin tarkoitushakuisesti Helsingin Sanomien synnyttämältä. Ensin tehdään Ateneumin johtajan blogitekstistä uutinen, jossa kerrotaan, että keskustelu seksismiin liitettävien teosten poistamisesta museoista on ”saapunut Suomeen”. Niin se toden totta saapuikin, HS:n jutun myötä. Jutussa puhutaan pitkällisesti MeToo-kampanjasta, vaikka muutamat poistamispyynnöt joita museonjohtaja on kertomansa mukaan saanut on esitetty ennen koko kampanjan alkua. Muutama päivä myöhemmin uutisoitiinkiin jo ”kohusta” Aino-triptyykin ympärillä, ja haastateltu johtaja kertoo, että nyt synnytetty keskustelu on poikinut paljon enemmän poistopyyntöjä kuin MeToo-kampanja.

Tässä toki osasyyllinen on myös museo-organisaatio itse, joka muutamien yhteydenottojen perusteella esittäytyy sankarina, joka ei anna painostuksen edessä periksi. Ikään kuin museo tekisi suomalaisen maalaustaiteen kaanonin keskeisimpiä teoksia koskevia linjauksia ikinä, missään maailman olosuhteissa, muutamien yhteydenottojen perusteella.

Helmikuun kahdeksantena päivänä Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa otsikolla ”Pitäisikö Kalevala kieltää?”. Tekstissä puhutaan Hitleristä, Stalinista ja Maosta, ja yhteys Aino-keskusteluun tai oikeastaan tunnistettavaan todellisuuteemme oli jo katki. Näin paljon saatiin irti yhdestä kohtalaisen hyvin asiansa kontekstualisoivasta museonjohtajan blogitekstistä.

Ja esimerkkejä on lisää. Vuoden 2016 syksyllä Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Alkuperäinen aloitus on tässäkin provosoiva ja altis väärinymmärryksille.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi oli yhtenä allekirjoittajana päätoimittajien kannanotossa ”luotettavan median puolesta” vuonna 2016. Siinä kirjoitetaan muun muassa näin:

Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta. Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole niin kirkas eikä oikea polku löydy edestä oikein taskulampullakaan. Helsingin Sanomat selkeästi näkee vaivaa luodakseen keskusteluja tavoilla, joilla saadaan verkon kommenttipalstoja hallitsevat hyvin äkkipikaiset ja usein vähemmistöjä solvaavat äänet aktivoitumaan. Useiden esimerkkien valossa minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulkita tämä lehden systemaattiseksi strategiaksi. Läpinäkyvyyden nimissä Helsingin Sanomien olisi mielestäni syytä vastata tähän, ja perustella toimintatapaansa.

Standard