Keskustelu, jota ei käyty

Koko Hubara on synnyttänyt aiheellisen keskustelun suomalaisen kirjallisuuuden kulttuurisesta omimisesta (cultural appropriation). Kaikki alkoi Hubaran blogitekstistä ”Othe(i)ron”, jossa hän käsittelee Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron-teosta ja sen juutalaiskuvastoa. Hubara kritisoi muun muassa eksotisoivaa hepreankielisten kirjainten käyttöä ja sellaisen marginaalisen kulttuurisen kokemuksen varastamista, johon hän itse osin samastuu.

Tässä tekstissä en ota kantaa siihen, pitävätkö Hubaran syytökset paikkansa. Sitä keskustelua käyvät jo minua perehtyneemmät kirjoittajat.

Oneiron julkaistiin syksyllä. Tänä keväänä julkaistiin Ranskassa keski-ikäisen valkoisen tuomarin Marc Trévidicin romaani Ahlam. Siinä länsimainen, rikas ja koulutettu taiteilija Paul muuttaa Tunisiaan viattomalle Kerkennahin saarelle maalaamaan maisemia. Hän ystävystyy kalastaja Farhatin kanssa ja alkaa opettaa tämän lapsille taiteita. Poika Issam alkaa maalaamaan ja tytär Ahlam soittaa pianoa. Paulin katse hallitsee romaania erityisesti alussa, ennen kuin aikuisiksi kasvavien Ahlamin ja Issamin näkökulmat tulevat mukaan. Vaikka Ahlam saa romaanissa oman äänen, hänen ja Paulin suhdetta määrittää sama epätasapaino kuin Paulin ja Tunisian suhdetta ylipäätään. Paul käskee ja kirjailija on kirjoittanut Ahlamin haluamaan totella. Paul maalaa ja Ahlam toimii mallina, on kaunis ja eksoottinen.

Trévidicin romaanissa omimisen ongelmat ovat ilmeisiä, joten se on hyvä ja samalla epäreilu esimerkki suhteessa Lindstedtiin. Se pitää yllä sääntöä, että keskiluokkaisilla valkoisilla on etuoikeus tonkia sellaisten ryhmien kokemuksia, joilla ei ole vastaavia mahdollisuuksia kirjoittaa vastatekstejä. Monilla ei ylipäätään ole mahdollisuuksia käydä keskustelua eksklusiivisilla kirjallisilla areenoilla, edes Ranskassa.

Hubara kertoo yrittäneensä saada Laura Lindstedtin radioon keskustelemaan omimistematiikasta, mutta Lindstedt kieltäytyi, koska ei pitänyt näkökulmaa relevanttina.

Nyt onkin hyvä katsoa, mitä kautta Lindstedt itse ylipäätään käy keskustelua.

Hän on kirjoittanut romaanin eli keskustelee kirjallisella kentällä. Hän viimeistelee väitöstutkimusta, eli keskustelee kirjallisuudesta keskustelevalla akateemisella kentällä. Häntä on myös haastateltu muun muassa Suomen Kuvalehteen, eli hän keskustelee porvarillisen julkisuuden kentällä. Näitä kaikkia kenttiä yhdistää kaksi asiaa: eksklusiivisuus ja valkoisuus. Lindstedtillä on mahdollisuus valita areenansa (ja myönnettäköön, että Finlandia-puheen käyttäminen leikkauspolitiikan arvosteluun tekee minusta hänen ikuisen faninsa ja seuraajansa).

Nyt kun lukija on huijattu näin pitkälle, voin paljastaa, että en ole lukenut Oneironia. Silti pidän tätä pointtia sanomisen arvoisena:

Suomessa ei tarvitse keskustella ihonväristä, kulttuureista tai etuoikeuksista, jos ei halua tai jaksa. Vastaukset Hubaran blogiteksteihin ovat osin osoittaneet juuri tällaista väsymystä: ”en ymmärrä” on yleinen kommentti Ruskeat tytöt –facebook-seinällä.

Oneironin syyllisyyttä tai syyttömyyttä tärkeämpää keskustelussa on se, että se paljastaa keskustelun olemattomuuden aiheen ympärillä. Suomessa romaaneja kirjoittavat etuoikeutetut ihmiset, joiden vapautta kuvitella toiseuksia ei kukaan ole tähän mennessä yrittänyt kyseenalaistaa. Sen sanominen, että kirjoittajalla on väliä, ei sovi perustelematta jäävään kliseeseen, että kaikesta pitää voida kirjoittaa.

Keskustelua veisi eteenpäin huomion kääntäminen kustantamisen rakenteisiin, siihen, että niin vähän eriväristen ja eritaustaisten kirjoittamaa kirjallisuutta julkaistaan. Huomion kiinnittyminen vain yhteen kirjailijaan yksinkertaistaa oikeasti koko kirjallista julkisuutta koskevaa asetelmaa.

Osa keskustelijoista näyttää luottavan siihen, että kirjallisuus jotenkin itsestään tulevaisuudessa antaisi tilaa vähemmistöille ja valtakulttuurin ulkopuolelle jääville. Ilman kamppailua näin ei varmasti tapahdu.

Hubara joka tapauksessa osasi viitata kipukohtiin, joita oireellisesti ei julkisessa keskustelussa ole juuri näkynyt. Tarkoista väitteistä ja sävyistä voi ja pitää tietysti keskustella.

veikkanen

Advertisements
Standard