Minun rasistinen katseeni

En ole kirjoittanut itsestäni tässä blogissa juurikaan. Olen jättänyt sen tarkoituksella tekemättä. Blogin pitäminen ja itsekeskeisyys näyttävät vetävät toisiaan puoleensa, ja olen ainakin vähän yrittänyt taistella vastaan. Suuri syy on myös, että kirjoittaessani rasismista en kirjoita ilmiöstä, joka kohdistuisi ensisijaisesti minuun. Siksi olisi erikoista tehdä itsestään antirasismin keskipiste.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. Syy on viimeaikaisessa suomalaisessa rasismikeskustelussa. Olemme todistaneet avoimen rasistisen puheen valtavirtaistumista jo pitkään. Sen vanavedessä on kuultu viime aikoina ennätysmäärä irtisanoutumisia: tehdään erottelu rasismia ylläpitävän roskaväen ja muiden välillä. Ollaan tolkun ihmisiä. Kehotetaan ihmisiä irtautumaan rasistipuolue perussuomalaisista. Pohditaan, miten kurjistuva keskiluokka ja köyhälistö saataisiin mukaan.

Mikä ongelma tässä irtisanoutumisessa sitten on?

Kun olin kolmetoistavuotias, ajattelin asioista hyvin mustavalkoisesti, kirjaimellisesti. Vitsailin Israel-Palestiina -konfliktin lopettamisesta ydinpommilla. Pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Minulla ei juurikaan ollut maahanmuuttajataustaisia kavereita. En muista käyneeni yhden käden sormet ylittävää määrää keskusteluja muiden kuin kantasuomalaisten kanssa ennen kuin täytin 12 vuotta.

1990-luvun lopussa kotikaupungissani liikkui natsiskinejä ja nuorisojengejä, joissa oli maahanmuuttajataustaisia ja kantasuomalaisia nuoria. Natsiskinit joskus sylkivät päälleni, koska käytin löysiä housuja, mutta siitä olin melkein ylpeä.

Sitten, kun olin 15-vuotias, yksi maahanmuuttajataustainen nuori yritti ryöstää minut. Rahaa ei ollut, joten yritys epäonnistui. Tapaus jäi käsittelemättä, koska häpesin sitä ja pelkäsin. Silloin koulukaverini puhuivat, että ”jos noille vittuilee, koko suku tulee perään”. Uskoin puheet pohtimatta asiaa enkä tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut vanhemmilleni.

Vielä yliopisto-opinnot aloittaessani pelkäsin kaduilla. Aivan erityisesti pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Oletin jokaisen ihmisen potentiaaliseksi uhaksi itselleni.

Minulle oli kehittynyt rasistinen katse, tapa arvioida kohtaamiani ihmisiä heidän ihonvärinsä perusteella.

Tämä voisi olla tarina siitä, miten rasistinen katseeni on oikeutettu, trauman aiheuttama järkeenkäypä varotoimenpide. Pitkään kuvittelinkin, että pelossani, katseessani, oli kyse pelkästä ryöstötraumasta.

Niin ei kuitenkaan ole. Selitän miksi.

Koko läpivalkoinen lapsuuteni ja kaikki arkipäiväiset rasistiset vitsit pohjustivat sitä, että tulkitsin ryöstötilanteen niin kuin tulkitsin. Näin siinä ulkomaalaisen tekemän ryöstön, joka jotenkin liittyi ryöstäjän ihonväriin ja murtavaan tapaan puhua Suomea, vaikka en tiennyt hänestä mitään. Aloin välttää ihmisiä juuri ihonvärin perusteella, en esimerkiksi vaatetuksen tai uhkaavan käytöksen.  Jos valkoinen olisi yrittänyt ryöstää minut, en olisi alkanut välttää valkoisia kaduilla. Ryöstöyritys siis aktivoi kokonaisen joukon erilaisia rodullistavia ajattelutapoja, joita olin kerännyt koko elämäni.

Rasistinen katseeni ei syntynyt tuona iltana, vaan sille oli kaikki edellytykset siinä Suomessa, jossa kasvoin. Sille oli enemmän kuin tarpeeksi syitä syntyä ja vahvistua (sen voisi teknisellä termillä sanoa olevan ”ylimääräytynyt”). Kaikki ne puheet, kaikki ne tilanteet ja televisio-ohjelmat, joista opin, että normaalit sosiaaliset tilanteet käydään valkoisten Suomessa syntyneiden suomalaisten kanssa. Suomalaisten, joiden vanhemmat ja mielellään myös isovanhemmat ovat myös syntyneet Suomessa.

Jo ryöstöyrityksen aikaan viisitoistavuotiaana olin alkanut kyseenalaistaa rationaalisesti aiemmat avoimen rasistiset ajatukseni. En halunnut toimia tai ajatella syrjivästi. Minusta tuli jonkinlainen liberaali egalitaristi, halusin kaikille samat mahdollisuudet. Omaksuin siis sen lähtökohdan, josta käsin nyt suomalaiset sanoutuvat irti rasistisista puheista.

Teini-ikäisenä en kuitenkaan pystynyt näkemään, miten syvälle puhetapoihimme, eleisiimme, tapaamme katsoa rasismi ulottuu. Miten taksikuski saattaa sanoa rodullistetulle suomalaiselle, että tämän ihonväri ”ei haittaa” häntä ja kuvitella olevansa suvaitsevainen. Miten työpaikalla mennään tarkistamaan omat takintaskut, kun joku luulee nähneensä ”tumman ihmisen” käymässä eteisessä. Miten maan suurimmassa sanomalehdessä voidaan puhua polarisaation lopettamisesta ja toisessa lauseessa rajata kaupungin asukkaista ”paikallisiksi” vain valkoiset.

En vieläkään tiedä mitään siitä pojasta, joka silloin yritti ryöstää minut. Sen kuitenkin tiedän, että rasistiset käytännöt, eleet ja rakenteet usein pakottavat ihmisiä käyttäytymään heihin kohdistuvien odotusten mukaisesti. Rasistinen katse synnyttää rodullistettuja kohteita ja kaikilla ei ole resursseja rakentaa itselleen positiivista, valkoisesta määrittelystä riippumatonta omaehtoista identiteettiä.

Tämän kirjoituksen lopuksi olisi komeaa kertoa siitä, miten nyt näen vain ihmisiä ja kohtelen kaikkia saman mitan mukaan. Sellaisen arvioiminen olisi kuitenkin tekopyhää enkä siihen ryhdy. Tyydyn sanomaan, että nykyään kokemus- ja tuttavapiirini onneksi ei ole niin homogeeninen kuin lapsuudessani, ja blogikirjoittamisen myötä olen alkanut varoa kaduilla kaljuja valkoisia miehiä. Mihinkään irtisanoutumiseen minusta ei kuitenkaan ole, eikä ole monista muistakaan.

Rasismin ylläpitäminen on niin syvällä Suomen käytännöissä, että niissä riittää tongittavaa loppuelämäksi. Sen takia avoimen rasistisia puhuvien ihmisten piirin muuttaminen ”niistä” ”meiksi” on yksinkertaista: lakataan kuvittelemasta, että olemme ottaneet jonkin ratkaisevan askeleen kohti ”värisokeutta”, nähdään kunnollisiksi itseään luulevien ihmisten rasismi. Suomen hallitus, yliopistot, taideinstituutiot, yritysten johtoportaat, mediat hylkivät edelleen rodullistettuja ja tuottavat rodullistavaa puhetta päivittäin.

Rasististen puheiden takana piilee kokonainen syrjivien käytäntöjen meri. Siksi hienon irtisanoutumisen sijaan valkoisten olisikin hyvä tutkia vähän tarkemmin, miten omat instituutiomme ja käytöksemme pitävät yllä rasismia. Tarvitaan oman toiminnan näkyväksi tekemistä, ei pelkkää objektiivista, ulkopuolisen asemasta tehtävää rasismin tarkkailua.

Se tulee olemaan kiusallista ja ahdistavaa, koska silloin emme saa olla tarinan antirasistisia sankareita.

veikkanen

Advertisements
Standard

Rasistien eristäminen ja sosiaalipolitiikka ovat kaksi eri asiaa

Natsi-Saksassa vuonna 1945 kukaan ei ymmärrä ketään. Pommit räjäyttelevät viimeisten pystyssä olevien talojen seiniä. Keskitysleirit tyhjenevät. Johtajat tekevät itsemurhia.

Vuonna 1945 on selvää, että kansallissosialistien kanssa ei voi neuvotella mistään. Ei ole mitään poliittista interventiota, joka voisi pysäyttää tuhoavan liikkeen.

Vuonna 2015 Suomessa tilanne on paljon monitulkintaisempi. Meillä on kansanedustajia , joiden lausuntoja voi ihan selvin päin kutsua rasistisiksi, mutta kaikki eduskuntapuolueet sitoutuvat parlamentarismiin ja perustuslakiin. Eduskunnan ulkopuolella rasistista puhetta on kaikkialla, varsinkin verkossa. Kaikki tuntevat MV-lehden, kaikki tuntevat Rajat kiinni! –facebook–ryhmän. Meillä on katupartioita.

1930- tai 1940-luvun Saksan kanssa Suomella on silti hyvin vähän tekemistä.

Juuri nyt pohdimme, mitä ihmettä pitäisi tehdä rasismille. Suurimmat puolueet ovat toimineet opportunistisesti ja ottaneet rasistista puhetta sietävän puolueen hallituskumppanikseen oikeuttamaan oikeistolaista talouspolitiikkaa. Valtiollinen media on tuonut rasistista puhetta televisiostudioihin tasapuolisuuden nimissä.

Myös pidemmän tähtäyksen ajattelua on. Heikki Hiilamo analysoi rasismin nousua Helsingin Sanomissa osana eriarvoistumiskehitystä. Hiilamon kirjoitus on tehty ymmärtävästä lähtökohdasta, eikä se julista rasistien pahuutta. Samaa ymmärtävää lähestymistapaa tavoittelee yrittäjä/toimittaja Kaarle Hurtig taannoisessa facebook-päivityksessään. Hurtig pahoittelee, että ei ymmärrä rasistisen maailmankuvan juuria ja soimaa korkean moraalisen statuksen omaksuvaa antirasistista kirjoittelua.

Näissä puheenvuoroissa on pitkä tähtäys ja ne saavat lukijan nyökyttelemään. Molempien lähtökohtaa voi kuvata löyhästi sosiaalipoliittiseksi siinä mielessä, että molemmat tarkastelevat ihmisten käyttäytymistä heidän yhteiskunnallista taustaansa vasten ja pyrkivät sen kautta löytämään tapoja muuttaa käytöstä.

Sitten on Terhi Kiemunki. Tuntemattomien, muslimeiksi olettamiensa lasten virpomista pilkkaava perussuomalainen piiripäällikkö ja kansanedustajan avustaja, Rajat kiinni! –aktiivi ja rasistisen puheen ammattilainen. Hän on potentiaalisesti vaarallinen. Kiemunki ei ole yksin. Perussuomalaisten kunnanvaltuutettu Jarmo Kyyrö toimii myös Rajat kiinni! –ryhmässä ja muun muassa puolustaa rasististen kuvien julkaisemista ”rohkeana totuuden julistamisena”. Samassa ryhmässä on passiivisina jäseninä useita perussuomalaisia kansanedustajia.

Kun tarkastellaan Hiilamon ja Hurtigin lähtökohtaa, sitä ei voi yksinkertaisella tavalla kiistää. Ihmisillä on aina jokin tausta, johon heidän käyttäytymisensä voi suhteuttaa. Kukaan ei synny pahana tai hyvänä eikä koko vastakkainasettelun ylläpitämisestä seuraa muuta kuin hyviksi itseään luulevien omahyväisyyttä. Ihmisiä on tärkeää ymmärtää ja rasismin sidokset ihmisten elämien epävarmistumiseen on hyvä nähdä.

Aivan toinen kysymys on, voidaanko nykyisten Rajat kiinni! –aktiivien ajatusmaailmaa muokata ”hyvien” ihmisten interventioilla. Eli onko rasistista, väkivaltaa oikeuttavaa puhetta mahdollista suitsia yhteiskuntapolitiikalla, kohtaamisilla, pitkän tähtäyksen interventioilla.

Suomi vuonna 2016 ei ole Berliini vuonna 1945. Silti on selvää, että sosiaalipolitiikan aikajänne tai vaikutuspiiri ei ole sellainen, että sillä pysäytettäisiin Terhi Kiemunki, Teuvo Hakkarainen tai Jarmo Kyyrö. Heidän rasismiaan ei voi yksinkertaisella palauttaa heidän taustaansa, eikä heitä siksi voi pysäyttää muokkaamalla heidän toimeentuloaan, heidän mahdollisuuksiaan löytää töitä tai keskustelemalla heidän epävarmuuksistaan. Sen sijaan heidän rasisminsa pitää paljastaa ja heidät pitää laittaa siitä vastuuseen. Heidät pitää pysäyttää.

Sosiaalipolitikka ja ymmärtävä lähestymistapa kyllä toimivat silloin kuin pohditaan yhteiskuntapolitiikan pitkää linjaa ja rasismin kasvualustan myrkyttämistä. Hiilamon ja Hurtigin puheenvuoroissa on paljon hyvää, vaikka Hiilamo suhtautuukin globalisaatioon aavistuksen kohtalonuskoisesti eikä kumpikaan onnistu kohtaamaan valkokaulusrasismin ilmiötä, jonka palauttaminen pelkkiin ihmisten taustatekijöihin on ongelmallista (ellei taustana sitten yksinkertaiseti nähdä sitä, että ihminen on valkoinen). He eivät kuitenkaan käsittele sitä tilannetta, josta käsin monet antirastistit argumentoivat. Vaikka haluttaisiinkin pysäyttää rasismi perustulolla ja ihmisten kohtaamisilla, voidaan ilman ristiriitaa haluta myös, että Terhi Kiemunki saa potkut tänään.

Sen lisäksi, että rasistisen puheen sosiaalipoliittinen tausta nähdään, rasismi on tärkeää ymmärtää konkreettisina valtasuhteina, joihin puututaan yksinkertaisesti muuttamalla niitä heti. Rasistien poistaminen julkisuutta antavista asemista vähentää rasistista puhetta julkisuudessa jo tänään. Tämä poistaminen ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että kannattaa tasa-arvoisia vaikutusmahdollisuuksia kaikille ihmisille ja muita pitkän tähtäyksen syrjintää vähentäviä politiikkainterventioita.

Hurtig ja Hiilamo laajentavat välillä yksisilmäiseksi ja sosiaalipoliittiseen sokeuteen taipuvaa rasismikeskustelua. Silti on tärkeää muistaa eri aikajänteet ja erilaisten interventioiden vaikutusmahdollisuudet. Kaikkea pitää tehdä samaan aikaan, mutta vain osa vaikutuksista nähdään vielä tänä aikana.

Ja juuri nyt poliittisen rasismin pysäyttäminen on Suomessa akuutimpi kysymys kuin aikoihin.

veikkanen

Standard

Pääsiäissatu:  Korvissa suriseva kärpänen

Pääsiäislomansa on jokainen ansainnut. Siksi yksi twitter-tili ja sen mukana koko kaupunki vaikeni kiirastorstaina 24. maaliskuuta. Viimeinen asia, joka piti hoitaa oli pieni korvissa suriseva kärpänen. Se oli surissut tammikuusta saakka.

Paras tapa hoitaa asia on viranomaisyhteistyö. Ihmisoikeuksien kieltäminen ei onnistu yhdeltä ihmiseltä, vaan siihen vaaditaan kokonainen syrjivä koneisto. Jos haluaa poistaa ihmisen näkyvistä ja rekistereistä, paras tapa on hyödyntää viranomaista, joka saa käyttää fyysistä väkivaltaa. Niinpä tiistaiyönä 22-23.3. poliisi heitti joukon kodittomia majoitusta hakevia pihalle Helsingin sosiaalipäivystyksestä. Heidän tilannettaan ei arvioitu, vaan ovea osoitettiin kasvottoman viranomaisen röyhkeydellä. Tapaus yritettiin kiistää, mutta ikävä kyllä se saatiin nauhalle.

Yksi kadulle heittäminen ei vielä nujerra ihmisiä, joita kukaan ei ole ikinä halunnut mihinkään, ja heidän tovereitaan. Tarvitaan vielä ainakin toinen kerta. Näin ajatteli apulaiskaupunginjohtaja hoveineen viimeisenä työpäivänään ennen ansaittua lomaa. Korvassa suriseva vaativa, ihmisoikeuksin, perustuslaein, nauhoittein, tiedottein hyökkäävä kärpänen pitäisi saada uskomaan, että kaupunki ei ole kiinnostunut.

Mikä on tylyin mahdollinen tapa kertoa, että mitään ei aiota edelleenkään tehdä, että tämä tarina kuultiin jo monta kertaa, että jättäkää minut rauhaan, nythän alkaa pääsiäinen?

Tiedote? Ei, liian arvovaltainen. Twiitti? Ei, liian henkilökohtainen. Vaan: uudelleentwiittaus. Se on sopiva keino. Älä puhu omalla suullasi, vaan laita maailmalle joukko jotakin sotkua. Jotain sotkua, joka vaikuttaa ulkopuolisille siltä, että jotain tehdään, mutta kertoo totuuden niille, jotka osaavat lukea.

Niinpä apulaiskaupunginjohtajan twitter-tilin pääsiäistä edeltävät kaksi viimeistä viestiä ovat 1. Kolmannen sektorin lisämajoituksen kehumista (jonne todellisuudessa ei mahdu) ja 2. Sosiaalipäivystykseen ohjaamista (josta ajettiin jo kertaalleen ihmiset poliisivoimin pihalle). Muiden suilla. Asia on hoidettu. Niin pienellä vaivalla, että hädänalaisten pulaan jättäminen tuskin koskaan on ollut näin mutkatonta.

Mitä sitten tapahtui? Apulaiskaupunginjohtaja vetäytyi pääsiäisen viettoon. Kodittomat vetäytyivät kuka minne pääsikin: kadulle, puiden siimekseen, pieni osa vapaaehtoisten hätämajoitukseen. Pääsiäisenä yöt käyvät pakkasella. Aamut ovat kauniita.

Kun kaupunki herää taas pääsiäisen jälkeen, se toivoo, että ääni on lakannut. Mutta ei se lakkaa.

raty

Standard

Pääsiäiskirje: kiusaamisen ja kritiikin ero

Vaikeinta sinuun liittyvän keskustelun käymisessä on arvioida, hyödytkö sinua kohtaan esitystä kritiikistä enemmän kuin siitä, että sinusta vaiettaisiin.

Aloitat Big Brother -kilpailijana. Sitten sinusta tulee poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtaja. Poltatte EU:n lipun. Järjestätte Muhammed-pilakuvakilpailun, joka tosin perutaan. Annatte tukenne katupartioille.

Toimit julkisuudessa poliittisessa roolissa. Osallistut poliittiseen keskusteluun. Olet pirun taitava sen synnyttämisessä.

Otat salaa kuvan niqabia käyttävästä naisesta ja postaat sen sosiaaliseen mediaan. Kerrot naisen puolesta, että hän ”joutuu” pukeutumaan ”säkkiin”. Esiinnyt mielenosoituksessa samassa tilaisuudessa monien äärioikeiston edustajien ja uusnatsibändin kanssa, marssitte soihdut kädessä samana iltana. Kyseenalaistat Suomessa asuvan rodullistetun henkilön oikeuden osallistua musiikkikilpailuun, hänen englanninkielistä, muutamia muunkielisiä sanojaan sisältävän laulutekstin kieltä kutsut ”afrikkalaiseksi” ja kutsut häntä nigerialaiseksi tietämättä mitään hänen itsemäärittelystään. Kutsut islamia natsismia suuremmaksi syöväksi. Käytät blogitekstissäsi kuvaa, jossa olet liimannut #stopterrorism –hashtagin lentokentän terminaalissa seisovien rodullistettujen ihmisten päälle, jotka ilmeisesti pitäisi tulkita turvapaikanhakijoiksi.

Teet myös kaiken tämän julkisuudessa poliittisessa roolissa.

Sitten, kun sinua mielenosoituksessa kutsutaan rasistiksi, ilmoitat tekeväsi siitä rikosilmoituksen. Kun ilmoitukseesi reagoidaan sosiaalisessa mediassa kampanjalla, jossa ihmiset puhuvat rasistisuudestasi, kutsut sitä joukkokiusaamiseksi.

On selvää, että määrittelet rasismin kapeaksi rotuperustaiseksi tarkoitukselliseksi syrjinnäksi. Tiedät, että sinua ei voi saada kiinni kenenkään kutsumisesta vaikkapa n******ksi. Rikosilmoituksesi lähtökohta on, että tulkitset rasismin eri tavoin kuin ne ihmiset, jotka kutsuvat sinua rasistiksi.

Silloin ohitat kokonaan eurooppalaisen rasismin toisen maailmansodan jälkeisen verbaalisen strategiamuutoksen, jossa rodun käsite jätettiin uusnatseille ja kaikki muut siirtyivät kulttuuriperustaiseen argumentointiin. Siten voitiin säilyttää rasismin rodullistava ydin salonkikelpoisessa muodossa: miljardit ihmiset, jotka sattuvat pääosin olemaan länsimaisen valkoisuuden ulkopuolella, määritellään länsimaisesta valkoisesta positiosta ”sopimattomiksi”. Tämä määrittely johdetaan länsimaisten valkoisten tekemästä yleistyksestä, jota kutsutaan heidän ”kulttuurikseen” tai ”uskonnokseen”.

Sitä on rasismi sen yleisimmässä muodossa vuonna 2016. Rasismi ei ole pelkkää yksittäisten natsien rotuteoriaa, vaan se on valkoista globaalia ylivaltaa tukevien käytäntöjen vyyhti, jossa sinulla on osasi, vaikka et sitä myönnä tajuavasi.

Tai ehkä tiedostat tämän, mutta se ei kiinnosta sinua. Sinua kiinnostaa uhriutumisen sinulle tuottama julkisuus. Olisit voinut itsekin aloittaa #SueMeSebu –kampanjan, jos joku muu ei olisi keksinyt sitä sinua ennen. Tai ainakaan se ei ole täysin ristiriidassa omien päämääriesi kanssa.

Kun sanot, että sinua kiusataan, tavoitteesi on sulkea julkinen toimintasi julkisen arvostelun ulkopuolelle. Ilmeisellä tavalla poliittisessa tarkoituksessa tehty rasismi-sanan käyttöön liittyvä kampanja on sinun tulkintasi mukaan henkilöön käyvä. Mutta kun toimii julkisesti, kun tekee henkilöstään julkisen, on valmistauduttava siihen, että tuohon julkiseen henkilöön kohdistuu arvostelua.

Kiusaamista olisi sellainen arvostelu, jossa kiinnityttäisiin johonkin poliittisen toimintasi kannalta epärelevanttiin seikkaan, johon et voi vaikuttaa, kuten ulkonäköösi, perhesuhteisiisi tai seksuaaliseen suuntautumiseesi. Sen sijaan rajanveto kysymyksessä, mikä antaa oikeuden käyttää sanaa rasisti, ei ole kiusaamista. Se on kriittistä poliittista keskustelua, sananvapauden ytimessä.

Saat valmistautua siihen, että kritiikki ei pääty sen kautta, että viet sen Suomen poliisin luettavaksi. Rasismi-sanaa ei tulla sinun pyynnöstäsi rajaamaan taas pelkkään rotubiologiaan tai puheeseen ihonväristä. Mutta tämän taidat jo tietää.

Toistan: Vaikeinta sinuun liittyvän keskustelun käymisessä on arvioida, hyödytkö sinua kohtaan esitystä kritiikistä enemmän kuin siitä, että sinusta vaiettaisiin. Tämä kirjoitus on tehty siitä lähtökohdasta, että ehkä kuitenkin olisi vaarallisempaa antaa sinun vapaasti tanssia julkisuudessa islamkritiikkisi nuoralla. Liian moni on valmis ottamaan sinut vastaan ilman yhtään kriittistä kysymystä.

Me poliittiset vastustajasi, (huom. poliittiset, ei kiusaavat) vihaamme tätä peliä, mutta emme voi olla pelaamatta sitä kanssasi.

veikkanen

 

Standard

Vain valkoiset ovat paikallisia

Maan suurin sanomalehti haluaa tietenkin nyt analysoida terrorismin syitä. Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kirjoittaa paperilehdessä kunniapaikalle nostetussa analyysissaan ”Euroopan todellisuudet erkanevat” Brysselin tapahtumien syistä. Yläjärvi nostaa osiin siinä esiin tärkeän kysymyksen polarisaatiosta. Hyvä avaus.

Kirjoituksessa on yksi valitettava ongelma: sen läpikeskiluokkainen ja tiukkoja rajoja meidän ja muiden välille vetävä näkökulma vetää maton tekstin tärkeimpien argumenttien alta.

Yläjärvi ottaa lähtökohdakseen suomalaisten kokemuksen Brysselin läheisyydestä. Lentokenttä on monille niin tuttu, että Yläjärven mukaan ”isku sinne on isku kotiin”. Me Euroopan toisella puolella asuvat suomalaiset siis voimme kutsua Brysseliä kodiksemme, kuulua samaan piiriin.

Yläjärvi kertoo itse asuneensa Brysselin yhdellä ”siirtolaistaustaisella alueella”. Hän kirjoittaa:

Tuolloin kuitenkin halvat ja isot loft-asunnot houkuttelivat alueille vielä jonkin verran paikallisiakin, etenkin nuoria lapsettomia aikuisia. Jotain toivoa oli vielä ilmassa, vaikka perheelliset keskiluokkaiset kiersivät turvattomiksi koetut korttelit jo kaukaa ja radikalisoitumisesta keskusteltiin mediassakin huolestuneeseen sävyyn.

Brysselin lentokenttä voi siis olla suomalaisten koti, mutta Brysselin kaupunginosien maahanmuuttajataustaiset asukkaat eivät ole ”paikallisia”? Eikö tämä jos mikä ole rodullistavaa ulossulkemista? Ties kuinka monennen sukupolven brysseliläiset ja eurooppalaiset eivät kelpaa paikallisiksi, koska heissä vaan on jokin erilaisuuden pysyvä polttomerkki. Ovatko sitten suomalaiset vaikkapa toisen polven maahanmuttajataustaiset paikallisia täällä? Entä saako Brysselin lentokenttä olla heille koti?

Terroriuhat ja ratsiat ovat asioita, jotka Yläjärven mukaan brysseliläiset ovat yrittäneet ”ajatella pois”:

Vihanneksia markkinoilta, viiniä lähikaupasta – ai tuolla oli terroristiratsia, kappas, mitäs tehtäisiin ruoaksi tänään? Nyt ei enää voi [ajatella ratsioita pois].  

Brysseliläinen tarkoittaa tässä mitä ilmeisemmin sellaista ihmistä, jota poliisi ei ratsaa kadulla ihonvärin tai huivin perusteella. Ratsiat ovat Yläjärven määrittelemälle brysseliläiselle jotain, mitä katsellaan ulkopuolisena ja kummeksuen. Näkökulma on siis etuoikeutetun, todennäköisesti valkoisen brysseliläisen.

Yläjärvi nostaa esiin asuinalueiden eriytymisen ongelmat osana terrori-ilmiötä. Kauas toisistaan etääntyneet maailmat kohtaavat terrori-iskuissa:

Pahenevien rinnakkaistodellisuuksien arki on uhkakuva, jota useimmat eurooppalaiset eivät halua omakseen. Eurooppalainen sietää kyllä monia asioita yksilönvapauden nimissä – naapuri saa olla vähän erilainen, koska moninaisuus on meille arvo. Mutta juuri tästä syystä jokainen meidän omassa keskuudessamme suunniteltu terrori-isku on kuin meitä syljettäisiin naamalle kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei pidä tunteesta, että meidän moniarvoisuuttamme pidetään pilkkana jossain ihan lähellä, ehkä tuossa oman nurkan takana.

Tässäkin kohdassa vaikuttaa siltä, että ”meidän moniarvoisuutemme” ja eurooppalaisuutemme on muiden kuin Brysselin ongelma-alueiksi määriteltyjen kaupunginosien asukkaiden moniarvoisuutta ja eurooppalaisuutta. Ei siis niiden, joita ei lasketa paikallisiksi.

Yläjärven analyysi näyttää tarkoittavan hyvää. Se puhuu arvojen tasolla yhteisyyden puolesta. Käytännössä se kuitenkin sortuu näkökulma- ja sanavalinnoillaan juuri sen polarisaation vahvistamiseen, jota vastaan se puhuu.

Ongelmien kunnollinen kohtaaminen vaatisi vähän enemmän vaivannäköä ja oman position tutkiskelua.

 

New Image.jpg

Standard

Islamofoobikot pitävät terrorismin voimissaan

Ennen kuin Brysselin terrori-iskuista oli kiirinyt tieto Suomeen, Helsingin Sanomat kirjoitti viime syksyn Pariisin iskujen tekijöiden jahdista. Belgiassa 18.3. kiinniotettu Salah Abdesalam piileskeli kuukausien ajan Brysselissä Molenbeekin kaupunginosassa. Molenbeekin työttömyysprosentti on noin 10 prosenttia korkeampi kuin Brysselin keskiarvo. Se on vielä kauempana koko maan keskiarvosta.  Monet iskujen tekijät olivat sieltä kotoisin, myös Abdesalam:

Samaan aikaan poliisit eivät tiettävästi saaneet juuri lainkaan apua Belgian maahanmuuttajataustaiselta yhteisöltä Abdeslamin paikallistamiseksi. Belgialaisille ja kansainvälisille medioille puhuneet paikalliset kuitenkin kertoivat myöhemmin, että ”kaikki tiesivät” Abdeslamin piileskelevän alueella.

Tiistaina 22.3., kun Brysselissä toteutettiin kuolonuhreja vaatineiden terrori-iskujen sarja, monien islamia ja maahanmuuttajia henkeen ja vereen vastustavien reaktio odotetusti oli tehdä iskuista omien poliittisten vaatimustensa tuorein lyömäase. Rajoja vaadittiin kiinni ja ihmeteltiin, miksi terrorismi ei vaikuta maahanmuuttopolitiikkaan.

Jos näitä vaatimuksia tarkastelee suhteessa Molenbeekin kaupunginosan tilanteeseen, yksi asia on selvä: eurooppalaisten muslimien ajaminen syvemmälle marginaaliin erilaisten kontrollien ja vainojen kautta tuottaa juuri vastakkaisia tuloksia kuin mitä niillä väitetään haluttavan. Molenbeekin kaltaisten alueiden yhteiskunnasta, sen palveluista ja resursseista irtileikatut ihmiset eivät näe kovin monta syytä tehdä yhteistyötä viranomaisten kanssa. Viranomaisten, joiden rasismista he saavat kärsiä vuodesta toiseen. (Millään alueella tämä ei tietenkään koske koko väestöä, vaan marginalisoiduinta osaa siitä.)

Presidentti Ahtisaaren johtaman Crisis Management Initiativen asiantuntija Hussein Al-Taee kertoi Pariisin iskujen aikaan siitä, miten terroristit hyötyvät Euroopan rasistisesta ilmapiiristä:

Isis pyrkii iskullaan lisäämään eripuraa ja konfliktia Euroopassa saattamalla pakolaiset ja maahanmuuttajat syrjittyyn asemaan. Näin järjestön on helpompi rekrytoida uusia jäseniä ja innostaa kannattajiaan.

Islamofoobikot ja rasistit, jotka reagoivat terrori-iskuihin vainoamalla kaikkia muslimeita tai vääränvärisiä, vahvistavat terrorismia niin Daeshin sydänseuduilla kuin Euroopassa. Yhteiskuntaan osallistuminen (tai sen muuttaminen) tulee osalle Euroopassa mahdottomaksi ja populistiset, maailmaa yksinkertaistavat ja voimaa antavat liikkeet alkavat kiinnostaa. Terrorismia tuotetaan jokapäiväisellä rasistisella politiikalla Euroopassa.

Pahinta, mitä islamisteille voisi tapahtua, olisi, että eurooppalaisiin rodullistettuihin kohdistuvat syrjivät rakenteet purettaisiin ja pakoreitit Daeshin kynsistä pidettäisiin auki. Silloin Eurooppaa olisi huomattavasti vaikeampi haavoittaa.

Niinpä kaikki rasistista politiikkaa kannattavat ihmiset voisivat hetkeksi pysähtyä. Nyt näyttää siltä, että terroristit saavuttavat tavoitteensa sellaisten ihmisten avulla, jotka kovaäänisemmin väittävät suojaavansa maanosaamme terrorismilta. Islamofoobikot voisivat pohtia, mitä he saavat aikaan syyttäessään muslimeja Euroopan epävakaudesta.

 

frisk

Standard

Rasismia vastaan, tekopyhyyden puolesta

Eilen suomalaisia kosketti YLEn aamu-tv:ssä vierailleen Valtteri Saarisen puheenvuoro rasismista ja siihen puuttumisesta. Minäkin jaoin liikuttuneena videon ja ajattelin, että hienoa, kun rasismia kokeva itse pontevasti vetoaa ihmisiin, joihin se ei kohdistu.

Ruskeat tytöt –blogin facebook-päivitys kuitenkin käänsi ajatukseni YLEn rooliin asiassa. Saarinen oli sanavalmis ja rohkea ja voi saada ihmiset puuttumaan rasismiin julkisilla paikoilla, mutta asian käsittely Aamu-tv:n toimituksen puolesta jäi pinnalliseksi. Huomio on arjen tilanteissa ja puheissa, ja silloin helposti yksinkertaistamme. Ajattelemme rasismia yksilön tekona, jonka hän voi valita tehdä tai jättää tekemättä.

Silloin huomioimatta jää, että valkoiset ihmiset ryhmänä hyötyvät valta-asemastaan suhteessa rodullistamiinsa ihmisiin. Se näkyy globaalissa työnjaossa ja myös Suomen työnjaossa. Se näkyy globaalissa varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa ja myös Suomen varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa.

Saarisen haastattelua seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin Terhi Kiemunkia ja vihapuhetta koskeva juttu, jossa haastatellaan akatemiatutkija Anna Rastasta. Siinä puhutaan poliitikkojen ”sortumisesta vihapuheisiin”. Sen alla on uutinen, jonka mukaan Kiemunki ei saa potkuja avustajan tehtävästään. Kansanedustaja Mäkipää sen sijaan “tuomitsee” puheet ja pyytää avustajaansa allekirjoittamaan paperin, jonka mukaan tällaista ei jatkossa tapahdu. Viereisellä sivulla on kommenttipuheenvuoro, jossa pyydetään rasisteja jättämään ”edes lapset vihanne ulkopuolelle”

Näitä kaikkia kolmea uutista yhdistää se, että rasistinen valtajärjestelmä pelkistetään puheiksi ja tunteiksi, joihin sorrutaan ja jotka voidaan helposti esimerkiksi rajata uudelleen. Rasismissa kuitenkin on historiallisesti ollut kyse muun muassa siitä, että tuottavuus paranee, kun määrittelemme että työvoimalla ei ole ihmisoikeuksia eikä siitä siten tarvitse maksaa. Myös maiden ja raaka-aineiden riistäminen helpottuu, kun voi määritellä niiden aiemmat haltijat ihmisyyden ulkopuolelle.

Satojen vuosien aikana kehkeytyneisiin muun muassa resurssien jakautumiseen liittyviin asetelmiin ei reagoida mitenkään, kun Kiemunki laitetaan allekirjoittamaan papereita tai rasistisia puheita levittävää pyydetään pesemään suunsa saippualla.

Poistaako allekirjoitettu paperi sen, että Kiemunki käyttää toistuvasti turvapaikanhakijoista sanaa “partavauva”? Poistaako se sen, että Kiemunki kertoo voivansa pahoin nähdessään ”mustia miehiä” keräämässä rahaa SPR:lle? Poistaako se sen, että Kiemunki on rasistisen Rajat kiinni! –liikkeen aktiivi? Voidaanko puhua siitä, että Kiemunki tai Teuvo Hakkarainen ”sortuisivat” rasistisiin puheiisin puhuessaan neekeriukoista tai partavauvoista?

Ei. Ei tietenkään. Kiemungin allekirjoittaman paperin viesti on, että kaikki jatkuu ennallaan, business as usual.

”Business as usual” viestittää Kokoomuksen puheenjohtaja, valtionvarainministeri Alexander Stubb facebook-päivityksellään, jossa hän kirjoittaa hymyilevän jakokuvan yläpuolella:

Rasismi on aina yksiselitteisesti tuomittavaa ja väärin. Aikuisina meillä on vastuu huolehtia, että kukaan ei syrji toista ja jokainen on arvokas omana itsenään.

Näin siis sanoo ihminen, joka johtaa perussuomalaisten kanssa hallitusyhteistyötä tekevää puoluetta. Hallituspuolueiden yhteisessä turvapaikkapoliittisessa ohjelmassa käytetään muun muassa epäinhimillistävää ilmaisua ”turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta”. Kokoomuksella on myös edustajissaan omat rasistista järjestelmää tukevat vahvat äänensä.

Rasismin pelkistäminen arjen tilanteissa tapahtuvaksi huuteluksi on hyödyllistä lehti- ja televisiotoimituksissa sellaisille, jotka haluavat kuulostaa oikeamielisiltä, mutta eivät halua horjuttaa valtaa. Politiikassa arjen tilanteisiin keskittyminen sopii niille, jotka haluavat samalla näyttää hyvältä ja tehdä eriarvoistavaa politiikkaa. Rakenteellisen rasismin torjuminen tarkoittaa muun muassa resurssien ohjaamista niille ihmisille, joilla niitä on yhteiskunnassa vähiten. Tällä hetkellä mennään päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat mukana samassa liberaalissa konsensuksessa, että avoimen rasistinen solvaaminen ei ole hyväksyttävää. Osa näistä puolueista kuitenkin haluaa tehdä Suomesta mahdollisimman vähän ”houkuttelevan” maan turvapaikanhakijoille ja leikkaa kehitysavusta, jonka yksi tehtävä on purkaa globaalia eriarvoisuutta. Leikkauspolitiikkaa kannatetaan myös yleisesti.

Tässä kontekstissa perussuomalaisten uutinen viime syksyltä koskien Suomen kotouttamisjärjestelmää kuulostanee tutulta:

Sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä kertoi Työmiehen tuumaustunnilla, että maahanmuuttajien tuki- ja kotouttamisjärjestelmään tulee merkittäviä tiukennuksia ja uudistuksia.

– Uudessa järjestelmässä maahanmuuttajien vastuu itsestään kasvaa ja rahoituksen taso tulee olemaan pienempi kuin työmarkkinatuki. Haemme tason niin, että se on varmasti alhainen, Mäntylä painottaa.

Rasisminvastainen viikko on oiva aika tehdä ulostuloja liittyen puheisiin. Laajempi kuva pysyy kuitenkin ennallaan: kaikki Suomessa ovat samanarvoisia paitsi ne muut.

racism-shooter

Standard