Rasistien eristäminen ja sosiaalipolitiikka ovat kaksi eri asiaa

Natsi-Saksassa vuonna 1945 kukaan ei ymmärrä ketään. Pommit räjäyttelevät viimeisten pystyssä olevien talojen seiniä. Keskitysleirit tyhjenevät. Johtajat tekevät itsemurhia.

Vuonna 1945 on selvää, että kansallissosialistien kanssa ei voi neuvotella mistään. Ei ole mitään poliittista interventiota, joka voisi pysäyttää tuhoavan liikkeen.

Vuonna 2015 Suomessa tilanne on paljon monitulkintaisempi. Meillä on kansanedustajia , joiden lausuntoja voi ihan selvin päin kutsua rasistisiksi, mutta kaikki eduskuntapuolueet sitoutuvat parlamentarismiin ja perustuslakiin. Eduskunnan ulkopuolella rasistista puhetta on kaikkialla, varsinkin verkossa. Kaikki tuntevat MV-lehden, kaikki tuntevat Rajat kiinni! –facebook–ryhmän. Meillä on katupartioita.

1930- tai 1940-luvun Saksan kanssa Suomella on silti hyvin vähän tekemistä.

Juuri nyt pohdimme, mitä ihmettä pitäisi tehdä rasismille. Suurimmat puolueet ovat toimineet opportunistisesti ja ottaneet rasistista puhetta sietävän puolueen hallituskumppanikseen oikeuttamaan oikeistolaista talouspolitiikkaa. Valtiollinen media on tuonut rasistista puhetta televisiostudioihin tasapuolisuuden nimissä.

Myös pidemmän tähtäyksen ajattelua on. Heikki Hiilamo analysoi rasismin nousua Helsingin Sanomissa osana eriarvoistumiskehitystä. Hiilamon kirjoitus on tehty ymmärtävästä lähtökohdasta, eikä se julista rasistien pahuutta. Samaa ymmärtävää lähestymistapaa tavoittelee yrittäjä/toimittaja Kaarle Hurtig taannoisessa facebook-päivityksessään. Hurtig pahoittelee, että ei ymmärrä rasistisen maailmankuvan juuria ja soimaa korkean moraalisen statuksen omaksuvaa antirasistista kirjoittelua.

Näissä puheenvuoroissa on pitkä tähtäys ja ne saavat lukijan nyökyttelemään. Molempien lähtökohtaa voi kuvata löyhästi sosiaalipoliittiseksi siinä mielessä, että molemmat tarkastelevat ihmisten käyttäytymistä heidän yhteiskunnallista taustaansa vasten ja pyrkivät sen kautta löytämään tapoja muuttaa käytöstä.

Sitten on Terhi Kiemunki. Tuntemattomien, muslimeiksi olettamiensa lasten virpomista pilkkaava perussuomalainen piiripäällikkö ja kansanedustajan avustaja, Rajat kiinni! –aktiivi ja rasistisen puheen ammattilainen. Hän on potentiaalisesti vaarallinen. Kiemunki ei ole yksin. Perussuomalaisten kunnanvaltuutettu Jarmo Kyyrö toimii myös Rajat kiinni! –ryhmässä ja muun muassa puolustaa rasististen kuvien julkaisemista ”rohkeana totuuden julistamisena”. Samassa ryhmässä on passiivisina jäseninä useita perussuomalaisia kansanedustajia.

Kun tarkastellaan Hiilamon ja Hurtigin lähtökohtaa, sitä ei voi yksinkertaisella tavalla kiistää. Ihmisillä on aina jokin tausta, johon heidän käyttäytymisensä voi suhteuttaa. Kukaan ei synny pahana tai hyvänä eikä koko vastakkainasettelun ylläpitämisestä seuraa muuta kuin hyviksi itseään luulevien omahyväisyyttä. Ihmisiä on tärkeää ymmärtää ja rasismin sidokset ihmisten elämien epävarmistumiseen on hyvä nähdä.

Aivan toinen kysymys on, voidaanko nykyisten Rajat kiinni! –aktiivien ajatusmaailmaa muokata ”hyvien” ihmisten interventioilla. Eli onko rasistista, väkivaltaa oikeuttavaa puhetta mahdollista suitsia yhteiskuntapolitiikalla, kohtaamisilla, pitkän tähtäyksen interventioilla.

Suomi vuonna 2016 ei ole Berliini vuonna 1945. Silti on selvää, että sosiaalipolitiikan aikajänne tai vaikutuspiiri ei ole sellainen, että sillä pysäytettäisiin Terhi Kiemunki, Teuvo Hakkarainen tai Jarmo Kyyrö. Heidän rasismiaan ei voi yksinkertaisella palauttaa heidän taustaansa, eikä heitä siksi voi pysäyttää muokkaamalla heidän toimeentuloaan, heidän mahdollisuuksiaan löytää töitä tai keskustelemalla heidän epävarmuuksistaan. Sen sijaan heidän rasisminsa pitää paljastaa ja heidät pitää laittaa siitä vastuuseen. Heidät pitää pysäyttää.

Sosiaalipolitikka ja ymmärtävä lähestymistapa kyllä toimivat silloin kuin pohditaan yhteiskuntapolitiikan pitkää linjaa ja rasismin kasvualustan myrkyttämistä. Hiilamon ja Hurtigin puheenvuoroissa on paljon hyvää, vaikka Hiilamo suhtautuukin globalisaatioon aavistuksen kohtalonuskoisesti eikä kumpikaan onnistu kohtaamaan valkokaulusrasismin ilmiötä, jonka palauttaminen pelkkiin ihmisten taustatekijöihin on ongelmallista (ellei taustana sitten yksinkertaiseti nähdä sitä, että ihminen on valkoinen). He eivät kuitenkaan käsittele sitä tilannetta, josta käsin monet antirastistit argumentoivat. Vaikka haluttaisiinkin pysäyttää rasismi perustulolla ja ihmisten kohtaamisilla, voidaan ilman ristiriitaa haluta myös, että Terhi Kiemunki saa potkut tänään.

Sen lisäksi, että rasistisen puheen sosiaalipoliittinen tausta nähdään, rasismi on tärkeää ymmärtää konkreettisina valtasuhteina, joihin puututaan yksinkertaisesti muuttamalla niitä heti. Rasistien poistaminen julkisuutta antavista asemista vähentää rasistista puhetta julkisuudessa jo tänään. Tämä poistaminen ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että kannattaa tasa-arvoisia vaikutusmahdollisuuksia kaikille ihmisille ja muita pitkän tähtäyksen syrjintää vähentäviä politiikkainterventioita.

Hurtig ja Hiilamo laajentavat välillä yksisilmäiseksi ja sosiaalipoliittiseen sokeuteen taipuvaa rasismikeskustelua. Silti on tärkeää muistaa eri aikajänteet ja erilaisten interventioiden vaikutusmahdollisuudet. Kaikkea pitää tehdä samaan aikaan, mutta vain osa vaikutuksista nähdään vielä tänä aikana.

Ja juuri nyt poliittisen rasismin pysäyttäminen on Suomessa akuutimpi kysymys kuin aikoihin.

veikkanen

Advertisements
Standard