Minun rasistinen katseeni

En ole kirjoittanut itsestäni tässä blogissa juurikaan. Olen jättänyt sen tarkoituksella tekemättä. Blogin pitäminen ja itsekeskeisyys näyttävät vetävät toisiaan puoleensa, ja olen ainakin vähän yrittänyt taistella vastaan. Suuri syy on myös, että kirjoittaessani rasismista en kirjoita ilmiöstä, joka kohdistuisi ensisijaisesti minuun. Siksi olisi erikoista tehdä itsestään antirasismin keskipiste.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. Syy on viimeaikaisessa suomalaisessa rasismikeskustelussa. Olemme todistaneet avoimen rasistisen puheen valtavirtaistumista jo pitkään. Sen vanavedessä on kuultu viime aikoina ennätysmäärä irtisanoutumisia: tehdään erottelu rasismia ylläpitävän roskaväen ja muiden välillä. Ollaan tolkun ihmisiä. Kehotetaan ihmisiä irtautumaan rasistipuolue perussuomalaisista. Pohditaan, miten kurjistuva keskiluokka ja köyhälistö saataisiin mukaan.

Mikä ongelma tässä irtisanoutumisessa sitten on?

Kun olin kolmetoistavuotias, ajattelin asioista hyvin mustavalkoisesti, kirjaimellisesti. Vitsailin Israel-Palestiina -konfliktin lopettamisesta ydinpommilla. Pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Minulla ei juurikaan ollut maahanmuuttajataustaisia kavereita. En muista käyneeni yhden käden sormet ylittävää määrää keskusteluja muiden kuin kantasuomalaisten kanssa ennen kuin täytin 12 vuotta.

1990-luvun lopussa kotikaupungissani liikkui natsiskinejä ja nuorisojengejä, joissa oli maahanmuuttajataustaisia ja kantasuomalaisia nuoria. Natsiskinit joskus sylkivät päälleni, koska käytin löysiä housuja, mutta siitä olin melkein ylpeä.

Sitten, kun olin 15-vuotias, yksi maahanmuuttajataustainen nuori yritti ryöstää minut. Rahaa ei ollut, joten yritys epäonnistui. Tapaus jäi käsittelemättä, koska häpesin sitä ja pelkäsin. Silloin koulukaverini puhuivat, että ”jos noille vittuilee, koko suku tulee perään”. Uskoin puheet pohtimatta asiaa enkä tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut vanhemmilleni.

Vielä yliopisto-opinnot aloittaessani pelkäsin kaduilla. Aivan erityisesti pelkäsin ei-valkoisia ihmisiä. Oletin jokaisen ihmisen potentiaaliseksi uhaksi itselleni.

Minulle oli kehittynyt rasistinen katse, tapa arvioida kohtaamiani ihmisiä heidän ihonvärinsä perusteella.

Tämä voisi olla tarina siitä, miten rasistinen katseeni on oikeutettu, trauman aiheuttama järkeenkäypä varotoimenpide. Pitkään kuvittelinkin, että pelossani, katseessani, oli kyse pelkästä ryöstötraumasta.

Niin ei kuitenkaan ole. Selitän miksi.

Koko läpivalkoinen lapsuuteni ja kaikki arkipäiväiset rasistiset vitsit pohjustivat sitä, että tulkitsin ryöstötilanteen niin kuin tulkitsin. Näin siinä ulkomaalaisen tekemän ryöstön, joka jotenkin liittyi ryöstäjän ihonväriin ja murtavaan tapaan puhua Suomea, vaikka en tiennyt hänestä mitään. Aloin välttää ihmisiä juuri ihonvärin perusteella, en esimerkiksi vaatetuksen tai uhkaavan käytöksen.  Jos valkoinen olisi yrittänyt ryöstää minut, en olisi alkanut välttää valkoisia kaduilla. Ryöstöyritys siis aktivoi kokonaisen joukon erilaisia rodullistavia ajattelutapoja, joita olin kerännyt koko elämäni.

Rasistinen katseeni ei syntynyt tuona iltana, vaan sille oli kaikki edellytykset siinä Suomessa, jossa kasvoin. Sille oli enemmän kuin tarpeeksi syitä syntyä ja vahvistua (sen voisi teknisellä termillä sanoa olevan ”ylimääräytynyt”). Kaikki ne puheet, kaikki ne tilanteet ja televisio-ohjelmat, joista opin, että normaalit sosiaaliset tilanteet käydään valkoisten Suomessa syntyneiden suomalaisten kanssa. Suomalaisten, joiden vanhemmat ja mielellään myös isovanhemmat ovat myös syntyneet Suomessa.

Jo ryöstöyrityksen aikaan viisitoistavuotiaana olin alkanut kyseenalaistaa rationaalisesti aiemmat avoimen rasistiset ajatukseni. En halunnut toimia tai ajatella syrjivästi. Minusta tuli jonkinlainen liberaali egalitaristi, halusin kaikille samat mahdollisuudet. Omaksuin siis sen lähtökohdan, josta käsin nyt suomalaiset sanoutuvat irti rasistisista puheista.

Teini-ikäisenä en kuitenkaan pystynyt näkemään, miten syvälle puhetapoihimme, eleisiimme, tapaamme katsoa rasismi ulottuu. Miten taksikuski saattaa sanoa rodullistetulle suomalaiselle, että tämän ihonväri ”ei haittaa” häntä ja kuvitella olevansa suvaitsevainen. Miten työpaikalla mennään tarkistamaan omat takintaskut, kun joku luulee nähneensä ”tumman ihmisen” käymässä eteisessä. Miten maan suurimmassa sanomalehdessä voidaan puhua polarisaation lopettamisesta ja toisessa lauseessa rajata kaupungin asukkaista ”paikallisiksi” vain valkoiset.

En vieläkään tiedä mitään siitä pojasta, joka silloin yritti ryöstää minut. Sen kuitenkin tiedän, että rasistiset käytännöt, eleet ja rakenteet usein pakottavat ihmisiä käyttäytymään heihin kohdistuvien odotusten mukaisesti. Rasistinen katse synnyttää rodullistettuja kohteita ja kaikilla ei ole resursseja rakentaa itselleen positiivista, valkoisesta määrittelystä riippumatonta omaehtoista identiteettiä.

Tämän kirjoituksen lopuksi olisi komeaa kertoa siitä, miten nyt näen vain ihmisiä ja kohtelen kaikkia saman mitan mukaan. Sellaisen arvioiminen olisi kuitenkin tekopyhää enkä siihen ryhdy. Tyydyn sanomaan, että nykyään kokemus- ja tuttavapiirini onneksi ei ole niin homogeeninen kuin lapsuudessani, ja blogikirjoittamisen myötä olen alkanut varoa kaduilla kaljuja valkoisia miehiä. Mihinkään irtisanoutumiseen minusta ei kuitenkaan ole, eikä ole monista muistakaan.

Rasismin ylläpitäminen on niin syvällä Suomen käytännöissä, että niissä riittää tongittavaa loppuelämäksi. Sen takia avoimen rasistisia puhuvien ihmisten piirin muuttaminen ”niistä” ”meiksi” on yksinkertaista: lakataan kuvittelemasta, että olemme ottaneet jonkin ratkaisevan askeleen kohti ”värisokeutta”, nähdään kunnollisiksi itseään luulevien ihmisten rasismi. Suomen hallitus, yliopistot, taideinstituutiot, yritysten johtoportaat, mediat hylkivät edelleen rodullistettuja ja tuottavat rodullistavaa puhetta päivittäin.

Rasististen puheiden takana piilee kokonainen syrjivien käytäntöjen meri. Siksi hienon irtisanoutumisen sijaan valkoisten olisikin hyvä tutkia vähän tarkemmin, miten omat instituutiomme ja käytöksemme pitävät yllä rasismia. Tarvitaan oman toiminnan näkyväksi tekemistä, ei pelkkää objektiivista, ulkopuolisen asemasta tehtävää rasismin tarkkailua.

Se tulee olemaan kiusallista ja ahdistavaa, koska silloin emme saa olla tarinan antirasistisia sankareita.

veikkanen

Advertisements
Standard