5 syytä, miksi tarvitsemme Li Anderssonia

Puoluepolitiikka ei ole erityisen lähellä sydäntäni enkä siksi ole antanut sille blogissa suurta roolia. Teen nyt pienen poikkeuksen. Nimittäin ainoat hetket, kun puoluepolitiikan tekeminen on tuntunut minusta jotenkin mielekkäältä, ovat liittyneet Li Anderssonin puolesta kampanjoimiseen.

Nyt, kun vasemmistoliitto on valitsemassa puheenjohtajaa, kerron, miksi Li Andersson mielestäni on ainoa järkevä valinta ei vain puolueen, vaan koko Suomen kannalta.

1. Talouspuhe on umpikujassa

Talouskuriretoriikan haastaminen on epäonnistunut osin siksi, että sen vastustajat eivät osaa argumentoida uskottavasti. Andersson osaa. Hän on perehtynyt ja kykenee oikeasti muotoilemaan vaihtoehtoista politiikkaa asiantuntemuksensa pohjalta.

 

2. Puolueet pitää demokratisoida tai niillä ei tee mitään

Andersson vaatii hierarkioiden purkamista puolueessa ja lisää jäsenvaltaa. Mikäli hän onnistuu tässä, puoluepolitiikassa voi vielä olla jotain mieltä.

 

3. Politiikassa vallitsevat hegemoniset totuudet

Andersson ei ole huutelija, vaan rakentaa poliittista kokonaiskuvaa, lukee ja keskustelee paljon. Hän osaa haastaa ja murtaa oikeistolaisen logiikan vaihtoehtoisilla malleilla ja käsitteillä, on kyse sitten yksityistämisestä, turvapaikkapolitiikasta tai ilmastonmuutoksesta.

 

4. Poliitikot ovat laitostuneita ja todellisuudesta vieraantuneita

Andersson seuraa, mitä kansalaisyhteiskunnassa tapahtuu. Hän ei vain istu eduskunnassa, vaan keskustelee ihmisten kanssa, jotka moni ohittaa kadulla nenäänsä nyrpistäen.

 

5. Työväenliike unohti kunnianhimon

Kun SDP esittää leikkauslistoja ennen vaaleja, ja SAK neuvottelee palkanalennuksista, jonkun on puhallettava peli poikki ja kysyttävä, milloin meistä tuli tällaisia pelkureita. Anderssonin politiikassa on sellaista voimaa, jota työväenliikkeessä joskus oli. Toisin kuin ay-konservatiivit, hän myös ymmärtää työn muutoksen vaativan korkeaa perustuloa kannustinraippojen sijaan.

 

Lopuksi:

Jos joku ei usko puoluepolitiikkaan, en syytä. Pääasia, että toimii jollain tavalla tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta.  Itse suhtaudun äänestämiseen yhtenä taktiikkana, joka yksinään ei riitä mihinkään, mutta jota en yleensä jätä käyttämättä. Anderssonin tukeminen on yksi vastaveto sille luokkapolitiikalle, jota Suomessa tällä hetkellä yhteisen edun nimissä tehdään.

 

li.jpg

 

Standard

Kuluttajan vapaus olla passiivinen

Ajatushautomo Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on kirjoittanut eräänlaisen vastineen Alepa-fillareita ja kaupallista kaupunkitilaa käsittelevään blogimerkintääni. Ulkomainontaa liittyvistä huomioistani kimmokkeen saaneena Pursiainen toteaa toivovansa, että ” kaupallisuus tunkeutuu joka puolelle kaupunkitilaa. ”

Ensinnäkin sanon, että kirjoitukseen ei olisi järkevää vastata, ellei siinä olisi jotain vetoavaa. Minäkin tunnistan kaupunkitilojen neonvalojen kutsuvuuden enkä halua, että kaupunki on pelkkiä hallintorakennuksia. Onneksi näin ei tarvitsekaan olla.

Julkkisfilosofi Slavoj Žižek on sanonut, että on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.  Pursiaiselle näyttää tämän toteamuksen hengessä todella olevan mahdotonta kuvitella kaupunkitilaan mitään muuta kuin lisää sitä, mitä siellä jo on. Olisiko tosiaan niin, että ilman ulkomainontaa Helsinki muuttuisi hallintorakennusten öiseksi saaristoksi?

Olen joskus viettänyt aikaa sellaisissa epäkaupallisissa tiloissa kuin Kalasataman konttiaukio ja Turun Kirjakahvila. Muutama asia joita niissä oli, olivat: valoja, ihmisiä, puhetta, musiikkia, ruokaa, aktiivisuutta. Kerran kävin katsomassa balkan-keikkaa kööpenhaminalaisen kirjaston yläkerrassa! Asioita, joita en nähnyt olivat ankeus, pimeys ja passiivisuus. Nämä paikat eivät olleet mustia hallintokortteleita, vaan kansalaisten oman aktiivisuuden määrittämiä, kaikille avoimia tiloja.

Koko keskustelu ulkomainonnasta, ajautuu sivuraiteille, jos se laitetaan koskemaan sitä, pitäisikö kaupungeissa olla aktiivisuutta. Totta kai pitäisi. Minä vain en oleta, että ainoa tapa synnyttää aktiivisuutta on täyttää puisto H&M:n mainostauluilla.

Pursiaisen puheenvuoro tarkastelee kaupunkitilan historiaa möykkynä ilman eroja. Aina on ollut kaupankäyntiä, joten miksi ei täytettäisi kaupunkia mainoksilla? Silloin hän ei kysy kysymystä siitä, millaista itse kaupunkitila on kokemuksellisesti? Millasta se on tänään?

Yksi vastaus tähän on: mikäli sinulla ei ole rahaa, et ehkä voi istua. Epäkaupalliset tilat eivät liity pelkkään kaupungin visuaalisuuteen vaan myös siihen, miten kaupunkitilaa voi käyttää ja kenelle se rajataan. Kaupallinen tila rajataan niille, jotka kykenevät osallistumaan taloudelliseen kiertoon. Ei-kaupallinen taas ei ole rajattua.

Laajempi kysymys koko keskustelun taustalla on kysymys vapaudesta. Minua ihmetyttää ajatus vapaudesta kuluttajan kapeana vapautena olla markkinointiviestinnän kohde. Paljon mielikuvituksettomampaa vapautta on vaikea kuvitella. Kuluttaja ei määritä itse, mitä kaupunkitilassa on, vaan alistuu globaalin kaupan voimasuhteisiin kaupunkitilassa, jonka ei edes tajua kuuluvan itselleen.

Vapauden käsitteeseen nimensä perustava ajatuspaja ei näe vapautta siinä, että paikallisesti ja omaehtoisesti määritetään mitä ympäristössä tapahtuu. Kansainvälisen suuryrityksen kaksikymmenmetrinen mainos talon seinässä on puhtain vapauden muoto, koska se edustaa yritysten omistajien vapautta omistaa, yrityksen vapautta mainostaa ja kansalaisen vapautta kuluttaa. Käytännöllisesti mitään passiivisempaa, kokemusta köyhdyttävämpää on vaikea kuvitella kuin tuon mainoksen katsominen, mutta teoriassa se on vapautta.

Pursiainen houkuttelee lukijaa samastuttavalla retoriikalla metrolaiturin nakkimyyjistä ja olutkojuista. Sellainen kuluttajuus onkin kivaa, mutta se ei kerro paljoakaan siitä, miten rajoittavaa ja ulossulkevaa läpikaupalliset, läpiyksityiset tilat todellisuudessa ovat. Vastakuvan tälle kivalle ja söpölle kuluttajuudelle löytää Helsingin Itäkeskuksesta, jossa vartijoiden yksi päätyö on rajata kuluttamiseen kyvyttömät ihmiset tilan ulkopuolelle. Onko heidän vapautensa vähemmän tärkeää, vai ovatko he mokaamalla omat asiansa luovuttaneet vapautensa pois?

Keskustelu kaupunkitilasta harhautuu helposti kohti abstraktioita: voi olla teoriassa johdonmukaista vaatia läpikaupallista kaupunkia, mutta ihan toinen kysymys on, voiko sellaisessa tilassa käytännössä elää ihmisarvoista elämää.

kbp

Kuningasidea-yhtye esiintymässä Kallio Block Partyssa vuonna 2014. Tämä kuva ei ole kaunis Alepan takia. Kuva: Maija Autio

 

 

Standard

Minkä puolesta työväenliike marssii vappuna?

Vappumarssi on yksi suomalaisen työväenliikkeen keskeisiä symboleita ja siksi siinä tapahtuvat muutokset ovat kiinnostavia. Helsingin sanomat uutisoi nimittäin joitain päiviä sitten, että Helsingin vappumarssin suunta on kääntynyt: tänä vuonna marssitaan Pitkäsillan yli Hakaniemestä keskustaan ja Kansalaistorille. Porvariston ja työväen aikoinaan erottaneen sillan ylittämisellä porvariston suuntaan saattaa olla enemmän merkitystä kuin ensi näkemältä voisi luulla.

Uudenlaista marssia kommentoi pääkaupunkiseudun SAK:n edustaja Simo Utriainen sanoilla ”kyllä kansa kaipaa jotain piristystä”. Mutta onko piristys todella se, mitä tarvitaan, vai sittenkin kapina?

Suuntansa kääntäneen marssin järjestävä SAK päätti maaliskuussa hyväksyä alustavasti yhteiskuntasopimuksen, joka koostuu käytännössä vain palkanalennuksista. Toinen järjestäjä, maan suosituimman puolueen statusta hipova SDP, on muun muassa mennyt mukaan velkapelkoiseen retoriikkaan ja koonnut vaihtoehtobudjetin, jossa luvataan ottaa vähemmän velkaa kuin hallitus. Vuosi sitten SDP myös esitti neljän miljardin valtiontalouden sopeutuslistan.

Marssin lopuksi Kansalaistorille toivotaan mukaan erityisesti lapsiperheitä. Tapahtuman osallistujia rajataan HS:n jutussa muun muassa pukeutumisen perusteella:

Kaikenlaiset karnevaaliasut ovat tervetulleita vappumarssille, mutta koko kasvot peittäviä naamioita tai kommandopipoja ei sallita. 

Vuonna 2014 SAK pyysi poliisia siirtämään ilman kummempia järjestyshäiriöitä aiemmin marssineen antiautoritääristen ryhmien niin kutsutun mustan blokin vappukulkueen perälle. Utriaisen tämän vuoden kommenteista voi päätellä että samanlaista kohtelua olisi odotettavissa ja niinpä antiautoritäärisillä on oma marssi jo toista vuotta.

Marssitapahtuman facebook-seinällä esitetään vielä lisätoive:

Kulkueen järjestäjät edellyttävät kulkueeseen osallistuvilta, että muita kulkueeseen osallistuvia kunnioitetaan eikä esim. kulkueessa kannettavissa banderolleissa tai plakaateissa käytetä asiatonta kieltä.

Prioriteetit paistavat toiveista läpi: kunnollisuus ja sisäsiisteys ennen kaikkea, jotta kaikilla olisi hyvä mieli. Marssia, sen järjestäjiä ja ohjeistuksia tarkastellessa näyttää selvältä, että heikennyksistä kärsivät kansalaiset eivät saa omalta liikkeeltään muuta kuin ilmapallot käteen tänäkään vuonna. Radikalismia ei mukaan haluta, ei marssijoiden eikä vaatimusten tasolla.

Jääkö vastarinnan ajatus kulkueen taakse horisonttin ja tervehditäänkö Kansalaistorilla kompromissiratkaisuja, torjuntavoittoja ja budjettikuria? Tervehditäänkö siellä työväenliikkeen kyvyttömyyttä tehdä radikaalia vastarintaa: vaatia korkeaa perustuloa, talouskuripolitiikan lopettamista tai lyhyempiä työpäiviä?

Työväen vappumarssi ei ehkä ole enää marssi heikossa asemassa olevien puolesta. Pääjärjestäjistä vain vasemmistoliitolla on oikeita vaatimuksia vyönkiristyspolitiikan lopettamiseksi. Muiden osalta marssi uhkaa muuttua esitykseksi, jolla luutuneet, kerran radikaalit instituutiot juhlistavat hitaasti lipeävää otettaan.

hagis2.png

 

Standard

Keskustelu palautettiin taas kerran tunteisiin

Helsingin kaupunkipyöristä käytiin yhden päivän ajan vilkasta keskustelua muun muassa Lisää kaupunkia Helsinkiin –facebook-ryhmässä. Uutispäivä taisi olla hiljainen, kun Helsingin Sanomatkin lopulta tarttui siihen ja teki uutisen.

Itse pyöristä on sanottu se, mitä niistä ylipäätään kannattaa sanoa. Keskustelusta löytyy kuitenkin toinen kiinnostava puoli: se on oiva esimerkki julkisen keskustelun emotionaalistamisesta. Tarkoitan käsitteellä sitä, että keskustelussa korostetaan tunteita, halutaan nostaa ne esiin ja puhutaan ne edellä.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Tätä:

rage2

Keskustelussa kaupunkipyöristä ei ollutkaan yhtäkkiä kyse pyöristä, mainoksista kaupunkitilassa tai kaupungin hankintapäätöksistä, vaan keskustelijoiden tunteista. Keskiössä oli “someraivo”, “ahdistuminen”, “mielen pahoittaminen” ja “tunteiden kuumeneminen”.

Someraivoista, kansan raivostumisesta ja tunteiden kuumenemisesta puhutaan usein mediassa. Tunteisiin, yksilötason reaktioihin keskittymällä saadaan ihmisten huomio kiinnitettyä. Kiinnostavaa Alepa-fillarikeskustelussa kuitenkin on, että noita raivon ja ahdistuksen tunteita on vaikeaa löytää muualta kuin näistä viesteistä, jotka niihin viittaavat. Itse kommentit pyöriin liittyen ovat pääosin liittyneet siihen, miksi ne näyttävät siltä kuin näyttävät, paljonko mainostila on maksanut ja mitä vaihtoehtoja nyt tehdylle hankinnalle voisi olla. Kirosanoja ja huutomerkkejä ynnä muita tunteisiin viittaavia merkkejä näkyi sosiaalisessa mediassa vain vähän.

Kriittisen keskustelun palauttaminen keskustelijoiden tunteisiin onkin kiinnostuksen herättämisen lisäksi tapa viedä huomio pois itse argumentaatiosta ja vähätellä varsinaista aihetta. Kun eri mieltä oleva saadaan näyttämään tunteidensa viemältä, tämän argumentit näyttävät vähemmän painavilta. Silloin niihin ei tarvitse edes vastata. Niinpä keskustelun palauttaminen tunteisiin on myös strateginen peliliike, ei pelkkä neutraali nykykeskustelun piirre.

Vaikka aihe tuntuisi triviaalilta, on perusteetonta olettaa, että sen tosissaan ottavat ihmiset esimerkiksi itkevät näppäimistönsä päälle siitä kirjoittaessaan tai joutuvat kirjoittamaan tekstin kolmeen kertaan raivosta tärisevien käsien virhelyöntien takia. Joskus keskustelu on ihan vain keskustelu, johon sitä käyvien ihmisten tunteet eivät liity millään tavalla.

 

Standard

Alepa-fillari on alennustilamme symboli

Aistiemme jatkuva tunkeileva pommittaminen vaikuttaa kulttuuriseen elämäämme.

Näin brittilehti Guardian siteeraa YK:n kulttuurioikeuksien lähettiläs Farida Shaheedia katumainonnan vaikutuksista. Lehden viime vuonna julkaisema pitkä artikkeli käsittelee ulkomainonnan vastaista liikettä, joka on levinnyt monien eri maanosien metropoleihin. Samassa artikkelissa siteerataan ulkomainontayritys Clear Channelia, joka kuvailee ulkomainontaa näin:

Kun brändit mainostavat kaduillamme, niistä tulee osa julkista sosiaalista tilaa ja ne tulevat osaksi ihmisten ajatuksia ja keskusteluja.

Kuulostaa pelottavalta, eikö?

Helsingissä kaukaisten metropolien huolet ja kamppailut katutilasta eivät puhuta. Sen sijaan olemme innoissamme, kun kaupungin kauan odotettu uusi kaupunkipyöräjärjestelmä on viimein valmis vihittäväksi. Moni eurooppalainen metropoli, etunenässä Pariisi ja Kööpenhamina, on tullut saavutettavammaksi ja houkuttelevammaksi toimivan kaupunkipyöräsysteemin kautta.

Mutta: Kun pyöräsysteemiä on suunniteltu, kansainväliset keskustelut ulkomainonnasta ovat todella selvästi olleet toissijainen huoli. Samoin toissijaiseksi näyttää jääneen tyyli. Ja kritiikki kaupan monopolisoitumista kohtaan. Ja terve järki. Sanoinko jo terve järki?

Niinpä meille annettiin Alepa-fillari.

Ennen kuin tutustumme tarkemmin tähän pyörään, vilkaistaan, miltä verrokkikaupunkien Kööpenhaminan ja Pariisin kaupunkipyörät näyttävät.

velibit

Hiukan futuristinen ja muovinen ulkomuoto, ei juuri tekstejä, ei mainoksia. Kelpo menopelejä. Entä sitten Helsingin pyörä?

alepamies2.png

Tämä mies ei ole sattumalta allapäin. Hän ajaa Alepa-fillaria. Se on julkisen sektorin ja kaupunkitilan kurjistumisen näkyvä symboli.

S-ryhmän nykyinen markkinaosuus päivittäistavarakaupasta on 45,9 prosenttia. Pelkästään Alepoja on Helsingissä 69. Kaupan nimi muuten tulee sanoista Alennushalli Pajunen Helsingin nykyisen kaupunginjohtaja Jussi Pajusen suvun mukaan. Vapun jälkeen vihittävät pyörät ovat muistutus päivittäistavarakaupan monopolista ja Helsingin kyvyttömyydestä kunnioittaa itseään edes sen verran, että pitäisi julkista tilaa halkovat kaupunkipyörät omissa nimissään. Alennushallin pyörä kertoo alennustilastamme.

Julkinen ei-kaupallinen tila on Helsingissä vähissä, mikä on ollut muun maussa Keskustakirjaston rakentamisen yksi perustelu. Alepa-fillari ja kaikki Alepa-kaupat luovat yhdessä kaupunkitilasta kirkkaankeltaista Alepa-tilaa. Pyöräänkin Alepa-logo on kuvien perusteella saatu mahtumaan viisi kertaa. Siellä ihmiset näkevät Alepaa joka paikassa, ajattelevat Alepaa ja puhuvat Alepasta. Sellainen kaupunkitila on vähemmän monimuotoinen, siellä on vähemmän tilaa pienille yrittäjille, koska heidän liikkeistään kukaan ei koskaan kuule. Alepa-pyörä ei tietenkään yksin saa tätä aikaan. Se on vain kirsikka kakun päällä ja pitkän kehityksen symboli.

Kaupunkipyörä voisi olla ylpeydenaihe, kaupungin symboli. Alepa-fillarista ei koskaan tule sellaista. Se toimii symbolina ainoastaan halulle tehdä asiat niin halvalla kuin ikinä mahdollista ja myydä julkinen tila samalla parhaiten tarjoavalle.

Kaupunkipyörät ovat hieno lisä kaupungin liikennemuotoihin, mutta ne voisivat olla paljon enemmänkin. Helsinki olisi voinut antaa ihmisille mahdollisuuden pyöräillä niin, että pyörä kertoo jotain positiivista itse kaupungista. Olisimme voineet pyöräillä niin, että emme samalla näyttäisi naapurikaupan muovikassilta.

EDIT2 26.4. Kl 12.18: Kaupunkipyöräjärjestelmän hankkimisesta vastanneen HKL:n johtokunnan jäsen Lilja Tammisen mukaan “Alepa-fillari”-konseptista ei ole kerrottu johtokunnalle etukäteen. Tamminen sanoo vaativansa asiasta selvityksen.

EDIT1 26.4.2016 Kl 11.27: Tarkempi kuvien tarkastelu osoitti, että Alepa-logo on pyörässä ilmeisesti viisi, ei kolme kertaa.

 

Standard

”Vältä Kania” – Matkailusivuston Suomi

Kirjoitin kaverin pyynnöstä muutaman jutun matkailusivustolle vuonna 2014. Diili oli yksinkertainen: 40 dollaria jutusta, ei editointikierroksia vaan suoraan eetteriin. Jutut olivat Suomea koskevia listoja. Lopetin kirjoittamisen, koska summa ei tuntunut riittävältä korvaukselta tuhansia facebook-jakoja sivulle keräävistä teksteistä. Lisäksi tuntui väkivaltaiselta tiivistää alueen ja väestön moneus muutaman kohdan listaksi.

Koin, että minulla meni myös liikaa aikaa juttujen tekemiseen palkkioon nähden. Tähän ongelmaan on kuitenkin keksitty toisella matkailusivustolla ratkaisu, joka sopii hyvin klikkijournalismin aikakauteen. Kun palkkiorahat ovat tiukilla, helpoin tapa tehdä matkailujournalismia on tietenkin keksiä jutut päästään. Klikkauksien määrään valehtelu tuskin vaikuttaa ja harva paikallinen päätyy lukemaan omaa maataan koskevia tekstejä.

Niinpä about.com-sivuston Scandinavia-osuus on Suomea tuntevalle todella hauskaa luettavaa. Kaikki Scandinavia-jutut on ilmeisesti kirjoittanut sama ”Terri Mapes”, josta on löytyy hyvin vähän tietoa verkosta. Hän esiintyy paikallisena, esimerkiksi Suomen pahimpia kaupunkeja käsittelevän jutun lopussa on ”paikallisen loppusanat”.

Mapesilta löytyy kirjoituksia, kuten “The Worst Cities in Finland“, ”Why You Shouldn´t Visit Finland” ja ”10 Things I Hate About Finland”. Sivulla on myös positiivisia juttuja, kuten viime kuussa julkaistu “101 of the Finnish Culture”. Jutut ovat Suomea koskevia listoja, joissa käydään läpi suomalaisen kulttuurin eri puolia. Vastaavia Suomi-listoja on verkko pullollaan.

About.comin jutuissa on niin paljon siteerattavia kohtia, että on vaikeaa päättää mistä aloittaisi. Jokaisen tylsyydestä kärsivän kannattaa lukea jutut itse.

Tässä, sivustojen logiikkaa kunnioittaen, kahdeksan kohdan lista parhaista paloista:

1. ”Kania pidetään yhtenä pahimmista kaupungeista turvattomuuden takia. – Kasvanut humalaisten määrä aiheuttaa kaaosta, kuten tappeluja, murhia ja jengirikollisuutta.”
(Toim.huom. Kani-nimistä kuntaa ei Suomesta löydy)

2. ”Turussa autot hallitsevat kaupungin väyliä. Kaupunki on vanha ja sitä luonnehtivat kapeat kadut ja kujat.”
(Toim.huom. Turku tunnetaan nimenomaan leveistä kaduista.)

3.”Suomen paikallinen ruoka on suurimmaksi osaksi luomua ja siinä käytetään hyvin vähän, jos ollenkaan mausteita.”

4. ”Suomalaiset välttelevät julkisia hellyyden osoituksia hinnalla millä hyvänsä. Sydämellistä male-bonding- taputusta selkään voidaan pitää holhoavana.”

5. ”Työttömyys kasvaa ja jotkut työttömät Suomessa vievät homman uudelle tasolle – he ovat todenneet, että kannattaa istua kotona tekemättä mitään. Monet ovat sitä mieltä, että korkea työttömyys johtuu tästä säälittävästä hyvinvointivaltioideologiasta.”

6. ”Suomen voi jakaa neljään alueeseen, jotka ovat Järvi-Suomi, Lappi, Läntiset järvet ja Etelä.”

7.”Inhoan sitä, että murha- ja alkoholikuolleisuusluvut ovat kasvussa Suomessa.” (Toim.huom. Murhaluvut ovat tasaisia, alkoholikuolleisuus laskussa.)

8. ”Vakavista rikoksista joutuu vankiloihin, joissa ei ole vartijoita.”

Kiitokset matkailujournalismin ansaintalogiikan muutoksille sunnuntaiaamuni piristämisestä!

EDIT:

Asiasta ovat sittemmin uutisoineet Helsingin Sanomat ja Iltalehti. Tarkensin ylle, että kirjoitin itse toiselle sivustolle, en about.comiin.

kani

 

Standard

Bachelorin edessä taipuu koko luomakunta

Mies. Valkoinen mies. Menestynyt valkoinen mies. Keski-ikäistyvä menestynyt valkoinen mies.

Etelä-Afrikassa mies katsoo kaukaisuuteen. Valkoinen nainen tulee hänen luokseen. He syleilevät.

bach4.png

Naiset ovat menestyvälle keski-ikäiselle valkoiselle miehelle ”tyttöjä”. Tytöille hän on Juha. Heitä on monta ja siksi heillä on yleisnimi, lajin nimi, Juhaa on vain yksi ja siksi hän on Juha.

Keski-ikäistyvän menestyvän valkoisen miehen katseen alle järjestetään koko luomakunta. Ylhäältä alas. Hänen tyttönsä. Hänen Afrikkansa.

Mies syleilee tyttöjä. Mies taluttaa villieläimiä. Ne tottelevat häntä. Mies ja tytöt hassuttelevat pukeutumalla asuihin. Tytöt sanovat olevansa ”inkkareita” tai ”vaarallisia” hunnutettuja naisia. He ovat matkimiaan rodullistettuja naisia vähän ylempänä, turvallisesti Juhan katseen alla.

bach2
bach3.png

Kaikki järjestetään yhden miehen takia, joka on tyttöjen kyseenalaistamaton halun kohde. Hänestä puhutaan:

Juha on on komea, kohtelias, pitkä ja urheilullinen herrasmies. Juha työskentelee mainostoimistossa liiketoimintajohtajana ja on luonut arvostetun uran myös kansainvälisesti. Hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaksi lastaan. Urheilu on aina ollut olennainen osa Juhan elämää, ja hän on harrastanut monia eri lajeja kamppailulajeista crossfittiin.

Juha haluaa pitää huolta tytöistä. Juha haluaa pitää huolta luomakunnasta. 300 000 silmäparia kääntyy Juhaan. Juha katsoo takaisin, alas maailman piirii.

Ja Juha näkee, että se on hyvä, että se ei koskaan muutu. Että se on hänen.

bach1.png

Standard

Kauppalehti yllättyi: vasemmisto ei kannata oikeistopolitiikkaa

Suomessa on tällä hetkellä blokkipoliittinen asetelma. Talouskuripolitiikkaa kannattava päministeri Juha Sipilä valitsi hallitukseen Keskustan rinnalle kaksi puoluetta, jotka ovat valmiita ajamaan läpi toivotut vyönkiristykset. Syntyi oikeistoblokki, jota yhdistävät muun muassa nämä käsitykset:

  • Työllisyys paranee lisäämällä työvoiman tarjontaa, eli pakottamalla ihmiset ottamaan työtä vastaan esimerkiksi heikentämällä työttömyysturvaa
  • Vienti on nyt keskeisin tapa saada talous kasvuun ja se saadaan aikaan alentamalla työn hintaa
  • Julkinen sektori on liian suuri, ei-tuottava kuluerä, ja yksityisen sektorin pitäisi huolehtia työllistämisestä
  • Julkisen sektorin velkaantuminen on itsessään ongelma, jonka takia tarvitaan leikkauksia eikä elvytystä

Nämä käsitykset ja niiden pohjalta tehty politiikka ei ole itsestäänselvää, vaan ideologista. Ne ovat tyypillisiä oikeistolaisen politiikan ajatuksia. Niille vaihtoehtoisia ajatuksia ovat oppositiopuolueet esitelleet muun muassa omissa vaihtoehtobudjeteissaan (1,2,3).

Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi on kuitenkin hämmentynyt. Kirjoituksessaan ”Iloisesti sirkuttava muutosvastarinta” Ahosniemi valittelee, että ” hallitus on joka rintamalla törmännyt väkevään EI-liikkeeseen, joka torppaa kaikki hyvät ideat alkuunsa.” Ahosniemi listaa joukon hallituksen esityksiä, joita oppositio ei ole hyväksynyt.

Ahosniemi puhuu ”hyvistä ideoista”, ei politiikasta. Hänelle kyse on ”Suomen nostamisesta suosta”. Ahosniemen listan hallituksen ehdotuksista, joita on vastustettu, kuuluu seuraavasti:

Julkisen sektorin lomien lyhentäminen                                     
Opintotuen leikkaukset                                      
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen                                              
Paikallinen sopiminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin                                                        
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset                                               
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla                                                    
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä                                                
Päivähoitomaksujen nostaminen                                                
Työntekijän koeajan pidentäminen                                            
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Lomarahojen leikkaukset                                                                                             
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Tämän listan ”hyvistä ideoista” valtaosa voidaan jakaa kolmeen luokkaan seuraavasti:

ENEMMÄN TYÖTÄ SAMALLA / PIENEMMÄLLÄ PALKALLA
Julkisen sektorin lomien lyhentäminen
Ensimmäinen sairauslomapäivä työntekijän omaan piikkiin
Työajan pidentäminen juhlapyhiä vähentämällä
Lomarahojen leikkaukset
MUUT TOIMEENTULON HEIKENNYKSET
Opintotuen leikkaukset
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaukset
Päivähoitomaksujen nostaminen
TYÖNHAKIJOIHIN KOHDISTUVAT KURITOIMENPITEET
Muun kuin omaa koulutusta vastaavan työn vastaanottaminen
Työn tekeminen työttömyyskorvausta pienemmällä palkalla
Työntekijän koeajan pidentäminen

Ne ovat siis tyypillisiä alussa listatun oikeistoideologian mukaisia ehdotuksia. Ei tarvitse ajatella, että ne ovat väärin tai tyhmiä myöntääkseen, että ne selvästi ovat ideologisia. Kenenkään ei pitäisi ihmetellä, että keskustavasemmistolainen oppositio vastustaa niitä.

Luokittelun jälkeen jää lyhyempi ehdotuslista:

Paikallinen sopiminen
Aktiivinen katuminen veropetostapauksissa
Yksityisten palvelujen lisääminen terveydenhuollossa
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen
Työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi

Yksi ehdotus koskien työntekijän neuvotteluaseman mahdollista heikentymistä, yksi koskien veronkiertäjien rangaistusten lieventämistä (jonka hallitus itse veti takaisin), yksi koskien yksityisen sektorin voitontavoittelun tuomista julkisen alueelle, yksi koskien oppisopimuskoulutusta ja yksi starttirahaa.

Kolme ensimmäistä viidestä ovat myös laskettavissa ideologisesti oikeistolaisiksi ehdotuksisksi. Jälleen, ei tarvitse vastustaa niitä myöntääkseen niiden ideologisuuden. Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen ja työttömyyskorvausten muuntaminen starttirahaksi ovat listan ainoita kohtia, joiden poliittinen väri ei ole aivan itsestäänselvä.

Miksi politiikka on niin vaikeaa? Sitä kysyy tavallaan Kauppalehtikin, mutta päätoimittajalla mielessä on vain, miksi hyviä ideoita ei kuunnella. Minulle tuo kysymys näyttäytyy vähän toisin. Minä pohdin, miksi päätoimittajan on niin vaikeaa myöntää, että politiikassa on vaihtoehtoisia näkemyksiä eikä mitään objektiivisesti hyviä ideoita.

Opposition tehtävä on vastustaa ja esittää vaihtoehtoja. Päätoimittaja voisi edes yrittää muistaa, että nyt esitettävät hallituksen ideat eivät ole ainoita mahdollisia.

 

man

Kuva: Pixabay

 

Standard

Toimittaja uneksi kävelevänsä algerialaisella rannalla

Helsingin sanomien toimittaja Saska Saarikoski on saanut uudesta Ylioppilaslehdestä tilaa kokonaiset neljä aukeamaa.  Ele on kiinnostava ja lehdelle sopiva: fuck authority –asenteelle tehdään ironinen keikaus, kun tilaa annetaan haastattelujutussa valkoiselle keski-ikäiselle keskustaoikeistolaiselle miestoimittajalle. Heh heh.

Juttu on hyvin kirjoitettu ja näkökulma kiehtoo aluksi. Saarikoskelle mediatilan antamisella vitsaillaan. Mutta kantaako vitsi?

Saarikoski sanoo jutussa muun muassa seuraavat asiat:

– Feminismi on älyllistä pluralismia niin kauan, kun sen avulla osoitetaan epäreiluja valtarakenteita, mutta jos poliittisen korrektiuden nimissä pyritään vaientamaan kaikki keski-ikäiset miehet, nurkkiin tunkee tunkkainen nukka.

– Uskon, että länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat kuitenkin niitä, joille hyvä kehitys kaikkialla perustuu. Puhun näistä perusarvoista, tieteen vapaudesta, uskonnonvapaudesta, sananvapaudesta, mielipiteenvapaudesta. Ne ovat universaaleja. Sen takia mulla on feminismin ja islamin kanssa ongelmia.

Perusteleeko neljän aukeaman jutun kirjoittamisen se, että valkoinen menestynyt keski-ikäinen miestoimittaja rakentaa olkiukkoja feminismistä ja ilmoittaa länsimaisten arvojen olevan hyvän kehityksen perusta kaikkialla? Tai se, että hän suree yhtenäiskulttuurin (joka on tietenkin täysin valkoista) kuolemaa? Tai kertoo tarinan siitä, miten hylkäsi vasemmistolaisuuden, koska 90-luvun Persianlahden sota –kritiikki ei ollut rakentavaa? Perusteleeko jutun se, että se ärsyttää Saarikosken kriitikoita?

”Mä oon niin sivullinen, mä oon niin järjettömän sivullinen kaikesta!”, Saarikoski sanoo. Hän latelee jutussa mielipiteitä, mutta toisaalta vakuuttelee jäävänsä kaikkein vastakkainasettelujen ulko- tai yläpuolelle. Onko näin?

Albert Camus´n romaani Sivullinen on Suomen lukioissakin luettu eksistentialistisen kirjallisuuden klassikko. Siinä merkitykset elämästään kadottanut päähenkilö Meursault, sivullinen, ampuu rannalla puolivahingossa arabin, jonka nimi jää selvittämättä. Meursault saa tuomion, mutta ei tule ymmärretyksi. Hänelle maailma on vailla mieltä.

Sivullisuus on kokemus, joka on tyypillisesti mahdollista ihmiselle, jolla on valtaa. Jotta voit sanoa, että sinua ei kiinnosta, sinun täytyy olla asemassa, jossa sinut jätetään rauhaan. Konfliktien ulkopuolelle jättäytyminen edellyttää, että sinun toimeentulostasi ei yhtäkkiä leikata merkittävää osaa, poliisit eivät joka käänteessä ratsaa sinua koska näytät heidän mielestään terroristilta, päällesi ei syljetä kadulla ihonvärisi takia ja niin edelleen. Sivullisuus on nojatuolifilosofin asema, jossa leijaillaan konfliktien yläpuolella.

Sivullisuus on myös harha. Jos toimit suuren sanomalehden kulttuuritoimituksen esimiehenä, et ole sivullinen. Jos sinun keskustaoikeistolaisia mielipiteitäsi julkaistaan maan suurimmassa sanomalehdessä, et ole sivullinen. Jos kaksi toimittajaa tulee ovellesi Yhdysvaltoihin saakka, jotta voisit kertoa länsimaisten arvojen olevan maailman parhaita ja feminismin ongelmallista, et ole sivullinen. Olet kulttuurisessa ytimessä. Et ole sivullinen, et vain ymmärrä omaa vallankäyttöäsi ja etuoikeuksiasi.

Koreografi Sonya Lindfors kirjoittaa Saarikosken haastattelun ilmestymispäivänä Ruskeat tytöt –blogin vieraskynässä siitä, miten hänen teostensa vastaanotossa hukkuu ajatus mustan tilan luomisesta. Lindfors kommentoi tilan luomista, uudelleenkeskittämisen (recentralizing) käytäntöjä näin:

Minä ja me rodullistetut taiteilijat asetamme itse itsemme, kehomme ja kokemuksemme keskiöön. Yritämme haastaa taiteen kentän meille antaman position. Me haluamme tulla pois marginaalista.

Sivullinen taas on aina keskipisteessä ja leikkii kuin ei olisi. Hänen kokemuksensa on kaikkein helpoin keskittää kulttuurissa. Hänellä on käsissään kaikki kortit. Hän voi valita, olisiko tänään lehden pääkirjoitussivulla, vai käyskentelisikö rennosti kaupunkitilassa ilman että kukaan huutaa rasistisia solvauksia, ilman että tarvitsisi tehdä paskaduuneja kun ei päässyt kouluihin. Hän ei koe olevansa minkään konfliktin osa, koska hän nauttii sen ryhmän etuoikeuksista, joka on globaalien sosioekonomisten ja etnisten valtahierarkioiden huipulla. Hän ei ehkä ymmärrä tilan antamisen tai saamisen käsitettä, koska näkee julkisuuden vain rajattomana kaikille avoimena tilana, jossa argumentit riitelevät ihmisten sijaan.

Saarikoski vertaa itseään ”boheemeihin ja radikaaleihin”. Hän ei aidosti vaikuta näkevän, että hänen radikaaliutensa on juuri radikaalia tavallisuutta, vallan uusintamista, jossa liberaalikapitalismin eniten suosima ihminen universalisoi etuoikeutensa parhaiksi mahdollisiksi arvoiksi.

Ylioppilaslehden jutun lopussa yritetään purkaa keski-ikäisten miesten tilannetta. Saarikosken kaltaisten asemaa kuvaillaan näin:

[N]yt keski-ikäistynyt sukupolvi vain yrittää. Kirjoittaa arvokkaille juttupaikoille, uskoo ja toivoo, että mielipiteet luetaan siitä, vaikka yleisöä kiinnostavat vain juoksublogit. Kansakunnan kaapin päällä tutisuttaa. Rakenteita dekonstruoidaan alhaalta päin, selittämistä paheksutaan.

Mutta onko näin? Tutiseeko jokin? Ovatko rakenteet murtumassa? Muutaman nimen lausuminen saattaa auttaa vastaamaan tähän kysymykseen: Juha Sipilä. Alexander Stubb. Timo Soini. Timo Haapala. Matti Apunen. Kaius Niemi. Saska Saarikoski. Antti Rinne. Aki Kangasharju. Björn Wahlroos. Sauli Niinistö. Puhe- ja parlamentaarisen vallan valkoinen maskuliininen huippu.

Valta on siellä missä se on aina ollutkin: vain tietyillä. Heillä, jotka päiväunissaan vaeltelevat sivullisina pitkin rantoja ja samastuvat boheemeihin. Oikeasti he istuvat jykevässä nojatuolissa katse jykevästi suunnattuna kohti omien ajatustensa neutraalia lennokkuutta.

sivullinen

Standard

Leikkaushuumassa unohtuu, että yritykset ovat riippuvaisia työvoimastaan

YLEn A2-illassa oli 18.4. aiheena taloustalkoot, eli se, miten Suomi saadaan nousuun kunhan jokainen joustaa. Yrittäjä Jethro Rostedt ilmoitti ohjelmassa, että hän ei oman käsityksensä mukaan saa yhteiskunnalta tällä hetkellä mitään muuta kuin lapsilisät. Perään yrittäjäneuvos Päivikki Palosaari sanoi, että yrittäjältä on jo viety kaikki, joten talkoissa annettavaa ei enää ole. Vain osa ihmisistä siis voi joustaa.

Tällainen puhe ei ole mitenkään harvinaista. Ajatus voittoa tuottavasta yritystoiminnasta yhteiskunnasta riippumattomana, itsenäisenä ja itseriittoisena asiana toistuu tiuhaan julkisuudessa.

Ajatus on valitettavan harhainen. Jos katsotaan mitä tahansa työllistävää yritystä, se luo lisäarvoa omistajilleen yhteiskunnan kouluttamien työntekijöiden työpanoksella. Liiketoimintansa turvana sillä on oikeusjärjestelmä. Ja nämä ovat vain ilmeisimpiä esimerkkejä. Yritykset ovat lukemattomilla tavoilla riippuvaisia yhteiskunnasta, jossa ne toimivat. Siksi ne muun muassa maksavat veroja.

Ajatus yrittäjästä anteliaana hyväntekijänä on toistunut viime aikoina myös lakkojen yhteydessä. Esimerkiksi viime syksynä Metsäteollisuus kommentoi paperityöntekijöiden työnseisausuhkaa, että ”suomalaiset metsäteollisuusyritykset kärsivät merkittäviä vahinkoja” sen takia. Nordean Aki Kangasharju kommentoi samana syksynä Taloussanomille, että ”Auto- ja kuljetusalan työntekijöiden liitto AKT saattaisi jumittaa vientiteollisuutta pysäyttämällä satamatyöt. Jos muitakin tulisi mukaan, koko Suomi voisi pysähtyä. Se olisi täysi katastrofi”.

Näissä kauhistelevissa puheissa on hämmentävää se, että lakon tarkoitus on juuri osoittaa, että yritykset ja kansalaiset tarvitsevat työntekijöitä. Jos yritykset voisivat toimia ilman työntekijöitä, lakko ei haittaisi niitä tippaakaan. Kauhistelemalla lakkoja elinkeinoelämä itse asiassa osoittaa, että se on täysin riippuvainen elävästä työstä, ihmisistä, heidän osaamisestaan ja sitä kautta koko yhteiskunnasta.

Yritysten omistajia näyttää myös vaivaavan kummallinen ajatus täysin itse ansaitusta omaisuudesta. Siis ajatus siitä, että kaikki arvo, jota yritystoiminta tuottaa, olisi jotenkin itsestäänselvästi omistajalle kuuluvaa. Se näkyy muun muassa halukkuutena vältellä veroja ja muuttaa ulkomaille.

Kuitenkin palkkaneuvotteluissa on kyse juuri siitä, että koska yritys tarvitsee työntekijöitä arvon luomiseen, työntekijöillä on mahdollisuus neuvotella siitä, mikä osuus tuosta arvosta heille kuuluu. Samoin on pääomatulojen verotuksen kohdalla: koska yritys tarvitsee yhteiskunnalta infrastruktuuria, koulutusta ja turvallisuutta, yhteiskunnalla on mahdollisuus neuvotella siitä, mikä osuus esimerkiksi Rostedtin osinkotulojen arvosta sille kuuluu.

Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa on käytännössä kyse juuri tällaisista neuvotteluista. Siitä, että työntekijöille halutaan antaa pienempi osuus siitä arvosta, jonka heidän työnsä luo. Pääomatuloveroja ei haluta korottaa, vaan palkkoja leikata.  Kun kiristyksiä tehdään, niistä ei kuitenkaan puhuta tästä näkökulmasta. Ne esitellään yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta.

Yhtä hyvin yhteiskuntasopimuksesta voi puhua yhteisen vaurautemme uusjakona. Tulonsiirtona, jossa yhteiskunnan yhdeltä ryhmältä siirretään varoja toiselle. Ja koska yrittäjät oikeasti tarvitsevat työntekijöitä ja yhteiskuntaa, on kyseessä tulonsiirto, ei mikään itsestäänselvyys. Työntekijälle maksettava palkka ei ole yrittäjän anteliaisuutta, eikä siitä sellaisena kannata puhua. Se on yhteisen vaurauden jakamista, ja työntekijä on osuutensa ansainnut.

jethro.png

Standard