Leikkaushuumassa unohtuu, että yritykset ovat riippuvaisia työvoimastaan

YLEn A2-illassa oli 18.4. aiheena taloustalkoot, eli se, miten Suomi saadaan nousuun kunhan jokainen joustaa. Yrittäjä Jethro Rostedt ilmoitti ohjelmassa, että hän ei oman käsityksensä mukaan saa yhteiskunnalta tällä hetkellä mitään muuta kuin lapsilisät. Perään yrittäjäneuvos Päivikki Palosaari sanoi, että yrittäjältä on jo viety kaikki, joten talkoissa annettavaa ei enää ole. Vain osa ihmisistä siis voi joustaa.

Tällainen puhe ei ole mitenkään harvinaista. Ajatus voittoa tuottavasta yritystoiminnasta yhteiskunnasta riippumattomana, itsenäisenä ja itseriittoisena asiana toistuu tiuhaan julkisuudessa.

Ajatus on valitettavan harhainen. Jos katsotaan mitä tahansa työllistävää yritystä, se luo lisäarvoa omistajilleen yhteiskunnan kouluttamien työntekijöiden työpanoksella. Liiketoimintansa turvana sillä on oikeusjärjestelmä. Ja nämä ovat vain ilmeisimpiä esimerkkejä. Yritykset ovat lukemattomilla tavoilla riippuvaisia yhteiskunnasta, jossa ne toimivat. Siksi ne muun muassa maksavat veroja.

Ajatus yrittäjästä anteliaana hyväntekijänä on toistunut viime aikoina myös lakkojen yhteydessä. Esimerkiksi viime syksynä Metsäteollisuus kommentoi paperityöntekijöiden työnseisausuhkaa, että ”suomalaiset metsäteollisuusyritykset kärsivät merkittäviä vahinkoja” sen takia. Nordean Aki Kangasharju kommentoi samana syksynä Taloussanomille, että ”Auto- ja kuljetusalan työntekijöiden liitto AKT saattaisi jumittaa vientiteollisuutta pysäyttämällä satamatyöt. Jos muitakin tulisi mukaan, koko Suomi voisi pysähtyä. Se olisi täysi katastrofi”.

Näissä kauhistelevissa puheissa on hämmentävää se, että lakon tarkoitus on juuri osoittaa, että yritykset ja kansalaiset tarvitsevat työntekijöitä. Jos yritykset voisivat toimia ilman työntekijöitä, lakko ei haittaisi niitä tippaakaan. Kauhistelemalla lakkoja elinkeinoelämä itse asiassa osoittaa, että se on täysin riippuvainen elävästä työstä, ihmisistä, heidän osaamisestaan ja sitä kautta koko yhteiskunnasta.

Yritysten omistajia näyttää myös vaivaavan kummallinen ajatus täysin itse ansaitusta omaisuudesta. Siis ajatus siitä, että kaikki arvo, jota yritystoiminta tuottaa, olisi jotenkin itsestäänselvästi omistajalle kuuluvaa. Se näkyy muun muassa halukkuutena vältellä veroja ja muuttaa ulkomaille.

Kuitenkin palkkaneuvotteluissa on kyse juuri siitä, että koska yritys tarvitsee työntekijöitä arvon luomiseen, työntekijöillä on mahdollisuus neuvotella siitä, mikä osuus tuosta arvosta heille kuuluu. Samoin on pääomatulojen verotuksen kohdalla: koska yritys tarvitsee yhteiskunnalta infrastruktuuria, koulutusta ja turvallisuutta, yhteiskunnalla on mahdollisuus neuvotella siitä, mikä osuus esimerkiksi Rostedtin osinkotulojen arvosta sille kuuluu.

Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa on käytännössä kyse juuri tällaisista neuvotteluista. Siitä, että työntekijöille halutaan antaa pienempi osuus siitä arvosta, jonka heidän työnsä luo. Pääomatuloveroja ei haluta korottaa, vaan palkkoja leikata.  Kun kiristyksiä tehdään, niistä ei kuitenkaan puhuta tästä näkökulmasta. Ne esitellään yhteiskunnan kokonaisedun näkökulmasta.

Yhtä hyvin yhteiskuntasopimuksesta voi puhua yhteisen vaurautemme uusjakona. Tulonsiirtona, jossa yhteiskunnan yhdeltä ryhmältä siirretään varoja toiselle. Ja koska yrittäjät oikeasti tarvitsevat työntekijöitä ja yhteiskuntaa, on kyseessä tulonsiirto, ei mikään itsestäänselvyys. Työntekijälle maksettava palkka ei ole yrittäjän anteliaisuutta, eikä siitä sellaisena kannata puhua. Se on yhteisen vaurauden jakamista, ja työntekijä on osuutensa ansainnut.

jethro.png

Advertisements
Standard