Toimittaja uneksi kävelevänsä algerialaisella rannalla

Helsingin sanomien toimittaja Saska Saarikoski on saanut uudesta Ylioppilaslehdestä tilaa kokonaiset neljä aukeamaa.  Ele on kiinnostava ja lehdelle sopiva: fuck authority –asenteelle tehdään ironinen keikaus, kun tilaa annetaan haastattelujutussa valkoiselle keski-ikäiselle keskustaoikeistolaiselle miestoimittajalle. Heh heh.

Juttu on hyvin kirjoitettu ja näkökulma kiehtoo aluksi. Saarikoskelle mediatilan antamisella vitsaillaan. Mutta kantaako vitsi?

Saarikoski sanoo jutussa muun muassa seuraavat asiat:

– Feminismi on älyllistä pluralismia niin kauan, kun sen avulla osoitetaan epäreiluja valtarakenteita, mutta jos poliittisen korrektiuden nimissä pyritään vaientamaan kaikki keski-ikäiset miehet, nurkkiin tunkee tunkkainen nukka.

– Uskon, että länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat kuitenkin niitä, joille hyvä kehitys kaikkialla perustuu. Puhun näistä perusarvoista, tieteen vapaudesta, uskonnonvapaudesta, sananvapaudesta, mielipiteenvapaudesta. Ne ovat universaaleja. Sen takia mulla on feminismin ja islamin kanssa ongelmia.

Perusteleeko neljän aukeaman jutun kirjoittamisen se, että valkoinen menestynyt keski-ikäinen miestoimittaja rakentaa olkiukkoja feminismistä ja ilmoittaa länsimaisten arvojen olevan hyvän kehityksen perusta kaikkialla? Tai se, että hän suree yhtenäiskulttuurin (joka on tietenkin täysin valkoista) kuolemaa? Tai kertoo tarinan siitä, miten hylkäsi vasemmistolaisuuden, koska 90-luvun Persianlahden sota –kritiikki ei ollut rakentavaa? Perusteleeko jutun se, että se ärsyttää Saarikosken kriitikoita?

”Mä oon niin sivullinen, mä oon niin järjettömän sivullinen kaikesta!”, Saarikoski sanoo. Hän latelee jutussa mielipiteitä, mutta toisaalta vakuuttelee jäävänsä kaikkein vastakkainasettelujen ulko- tai yläpuolelle. Onko näin?

Albert Camus´n romaani Sivullinen on Suomen lukioissakin luettu eksistentialistisen kirjallisuuden klassikko. Siinä merkitykset elämästään kadottanut päähenkilö Meursault, sivullinen, ampuu rannalla puolivahingossa arabin, jonka nimi jää selvittämättä. Meursault saa tuomion, mutta ei tule ymmärretyksi. Hänelle maailma on vailla mieltä.

Sivullisuus on kokemus, joka on tyypillisesti mahdollista ihmiselle, jolla on valtaa. Jotta voit sanoa, että sinua ei kiinnosta, sinun täytyy olla asemassa, jossa sinut jätetään rauhaan. Konfliktien ulkopuolelle jättäytyminen edellyttää, että sinun toimeentulostasi ei yhtäkkiä leikata merkittävää osaa, poliisit eivät joka käänteessä ratsaa sinua koska näytät heidän mielestään terroristilta, päällesi ei syljetä kadulla ihonvärisi takia ja niin edelleen. Sivullisuus on nojatuolifilosofin asema, jossa leijaillaan konfliktien yläpuolella.

Sivullisuus on myös harha. Jos toimit suuren sanomalehden kulttuuritoimituksen esimiehenä, et ole sivullinen. Jos sinun keskustaoikeistolaisia mielipiteitäsi julkaistaan maan suurimmassa sanomalehdessä, et ole sivullinen. Jos kaksi toimittajaa tulee ovellesi Yhdysvaltoihin saakka, jotta voisit kertoa länsimaisten arvojen olevan maailman parhaita ja feminismin ongelmallista, et ole sivullinen. Olet kulttuurisessa ytimessä. Et ole sivullinen, et vain ymmärrä omaa vallankäyttöäsi ja etuoikeuksiasi.

Koreografi Sonya Lindfors kirjoittaa Saarikosken haastattelun ilmestymispäivänä Ruskeat tytöt –blogin vieraskynässä siitä, miten hänen teostensa vastaanotossa hukkuu ajatus mustan tilan luomisesta. Lindfors kommentoi tilan luomista, uudelleenkeskittämisen (recentralizing) käytäntöjä näin:

Minä ja me rodullistetut taiteilijat asetamme itse itsemme, kehomme ja kokemuksemme keskiöön. Yritämme haastaa taiteen kentän meille antaman position. Me haluamme tulla pois marginaalista.

Sivullinen taas on aina keskipisteessä ja leikkii kuin ei olisi. Hänen kokemuksensa on kaikkein helpoin keskittää kulttuurissa. Hänellä on käsissään kaikki kortit. Hän voi valita, olisiko tänään lehden pääkirjoitussivulla, vai käyskentelisikö rennosti kaupunkitilassa ilman että kukaan huutaa rasistisia solvauksia, ilman että tarvitsisi tehdä paskaduuneja kun ei päässyt kouluihin. Hän ei koe olevansa minkään konfliktin osa, koska hän nauttii sen ryhmän etuoikeuksista, joka on globaalien sosioekonomisten ja etnisten valtahierarkioiden huipulla. Hän ei ehkä ymmärrä tilan antamisen tai saamisen käsitettä, koska näkee julkisuuden vain rajattomana kaikille avoimena tilana, jossa argumentit riitelevät ihmisten sijaan.

Saarikoski vertaa itseään ”boheemeihin ja radikaaleihin”. Hän ei aidosti vaikuta näkevän, että hänen radikaaliutensa on juuri radikaalia tavallisuutta, vallan uusintamista, jossa liberaalikapitalismin eniten suosima ihminen universalisoi etuoikeutensa parhaiksi mahdollisiksi arvoiksi.

Ylioppilaslehden jutun lopussa yritetään purkaa keski-ikäisten miesten tilannetta. Saarikosken kaltaisten asemaa kuvaillaan näin:

[N]yt keski-ikäistynyt sukupolvi vain yrittää. Kirjoittaa arvokkaille juttupaikoille, uskoo ja toivoo, että mielipiteet luetaan siitä, vaikka yleisöä kiinnostavat vain juoksublogit. Kansakunnan kaapin päällä tutisuttaa. Rakenteita dekonstruoidaan alhaalta päin, selittämistä paheksutaan.

Mutta onko näin? Tutiseeko jokin? Ovatko rakenteet murtumassa? Muutaman nimen lausuminen saattaa auttaa vastaamaan tähän kysymykseen: Juha Sipilä. Alexander Stubb. Timo Soini. Timo Haapala. Matti Apunen. Kaius Niemi. Saska Saarikoski. Antti Rinne. Aki Kangasharju. Björn Wahlroos. Sauli Niinistö. Puhe- ja parlamentaarisen vallan valkoinen maskuliininen huippu.

Valta on siellä missä se on aina ollutkin: vain tietyillä. Heillä, jotka päiväunissaan vaeltelevat sivullisina pitkin rantoja ja samastuvat boheemeihin. Oikeasti he istuvat jykevässä nojatuolissa katse jykevästi suunnattuna kohti omien ajatustensa neutraalia lennokkuutta.

sivullinen

Advertisements
Standard

One thought on “Toimittaja uneksi kävelevänsä algerialaisella rannalla

  1. Pingback: Ylilauta vai Ylioppilaslehti? Seksuaalinen häirintä ei ole journalismia - Image-blogit

Comments are closed.