Miksi puoluepolitiikka on niin luotaantyöntävää?

Olen aina äänestänyt kuuliaisesti, koska olen omaksunut luutuneen käsityksen, että se on tärkeää. Silti minua on kalvanut tunne, että jokin tässä kaikessa on pielessä. Vaikka seuraan puoluepolitiikan käänteitä aktiivisesti, siihen osallistuminen ei oikein jaksa kiinnostaa. Viime aikoina olen pohtinut erästä konkreettista syytä siihen, miksi näin on.

Olen päässyt turhautumiseni syiden jäljille vasemmistoliiton sisäisen, noin 1000 jäsenen facebook-ryhmän avulla. Ryhmä muistuttaa vihreiden vastaavaa: siellä rivijäsenet keskustelevat politiikasta, nostavat esiin ajankohtaisia uutisia ja pohtivat, miten puolueen kannatusta voisi lisätä. Itsessään ryhmät ovat mainioita ruohonjuuritason vaikuttamisen mahdollistavia kanavia. Erityisesti viime aikoina huomioni on kuitenkin kiinnittynyt yhteen seikkaan: keskusteluissa paistaa usein huoli sellaisista kuvitteellisista ihmisistä ja ihmisryhmistä, jotka eivät itse ole keskustelussa mukana. Keskustelu siis pyörii usein jossain keskusteluun osallistuvien konkreettisten henkilöiden konkreettisten poliittisten aloitteiden ulkopuolella. Se keskittyy poissaoleviin potentiaalisiin kannattajiin, joiden jokaisen oikun seuraaminen ja ennalta arvaaminen näyttää olevan joidenkin mielestä poliittisen liikkeen tärkein tehtävä.

Hyvä esimerkki on vasemmistoliiton ryhmän hiljattainen keskustelu feminismistä. Keskustelun lähtökohta oli ehdotus vasemmistoliiton julistautumisesta feministiseksi puolueeksi. Ehdotus keräsi nopeasti paljon kommentteja, joista osa oli kiittäviä, osa ehdotuksen vastaisia. Huomionarvoista monissa vastustavissa ehdotuksissa oli, että ne eivät pitäneet ehdotusta ongelmallisena sen takia, että feminismissä olisi jotain vikaa. Sen sijaan ongelma ehdotuksessa oli feminismi-sanan ”kaiku” ja se, että se estäisi puolueelta laajemman äänestäjien suosion saavuttamisen.

Nämä kommentit tiivistävät turhautumiseni puoluepolitiikkaan hyvin. Ensimmäinen ajatukseni niitä lukiessani on, miten väsyttävää on, että huomio on aina jossain konkreettisen tekemisen ulkopuolella. Huoli kohdistuu aina potentiaalisiin äänestäjiin, jotka ajatellaan konservatiivisiksi ja ymmärtämättömiksi. Oikean, konkreettisen feministin ehdotus feministisestä politiikasta ei merkitse ollenkaan niin paljon kuin se joku jossain, joka varmaan pitää feminismiä ihan roskana. Tuo kuviteltu keskimääräinen joku saa siis äänensä aina paremmin kuuluviin kuin oikeat ihmiset. Ilmiö ei koske mitenkään erityisesti vasemmistoliittoa, vaan pätee puoluepolitiikkaan yleisemminkin. Puolueet tekevät asioita ennen kaikkea lähettääkseen viestejä mahdollisille äänestäjille. Kukaan ei oikein edes kysy, voisiko puolue olla sellainen liike, jossa näkyvät siinä mukana olevien ihmisten konkreettiset tarpeet tehdä muutoksia ennemmin kuin joidenkin kuvitteellisten ihmisten kuvitteelliset tarpeet.

Kun huomio on seuraavien vaalien tuloksessa, tekeminen vaalien välillä on ennen kaikkea erilaisia viestintäkampanjoita. Lähtökohtana ei siis ole, että ihmiset tekevät politiikkaa osana liikettä, vaan että puolue tekee politiikkaa heidän puolestaan, kunhan hyvällä viestinnällä vaan saadaan ihmiset äänestämään. Ihmisten puolueuskollisuuden heikentyessä kosiskelu yritetään ulottaa yhä laajemmalle joukolle, puhutella mahdollisimman monenlaisia ryhmiä. Tuloksena on tylsiä ja tasapaksuja kampanjoita vaalien alla.

Samasta syystä puolueissa ei ole riittävästi toiminnan mahdollisuuksia. Puolueet eivät juuri osallistu konkreettisiin aloitteisiin, esimerkiksi kerää tarinoita naisten seksuaalisesta ahdistelusta, puolusta marjanpoimijoiden oikeuksia tai kerää rahaa ISISin uhkaamille kurdeille. Ne voisivat hyvin tehdä noita kaikkia, mutta niiden toiminta keskittyy kapeaan edustukselliseen politiikkaan. Puolueet eivät ole liikkeitä, vaan vaaliorganisaatioita.  Niiden fokus ei ole niissä mukana olevien ihmisten tarpeiden ilmaisussa ja toiminnassa, vaan aina jossain muualla: sen konservatiivisen, keskiverron ja passiivisen äänestäjän metsästyksessä, vaaleissa, jossain meidän elämiemme ulkopuolella. Kansalaisten luottamus on kansalaisten aktiivisuutta tärkeämpää.

Tämä kirjoitus on epäoikeudenmukainen puolueita kohtaan, sillä niiden aktiivit totta kai tekevät juuri tuollaisia omaehtoisia asioita, joita yllä listataan. Kysymys onkin siitä, että tällainen aktiivisuus ei ole puolueiden ydintoimintaa, vaan jotakin siinä sivussa, jotakin mikä unohtuu aina kun uusi gallup-tulos tulee.

Mitä asialle pitäisi sitten tehdä? Se ei välttämättä ole oleellinen kysymys. Mikäli puolueet eivät ole innostava tapa tehdä politiikkaa, ihmisten aktiivisuus ennen pitkää ohjautuu johonkin muualle. Mikäli puolueet haluavat estää tämän, niiden täytyy pystyä muuhunkin kuin graafikoiden palkkaamiseen. Ainoa tapa tehdä politiikasta kiinnostavaa on antaa ihmisille mahdollisuus tehdä sitä itse. Puolueiden haaste on tulla tarpeeksi mielekkääksi tavaksi toteuttaa tämä.

 

ceci.jpg

Standard

Blogit ovat riistettävää yhteisomaisuutta

Kun juttelen kavereiden kanssa, joita en ole nähnyt vähään aikaan, he monesti mieltävät bloggaamisen nykyiseksi työkseni. Monille se, että kirjoitan tekstejä blogiin tarkoittaa, että saan siitä rahaa. Nekin, jotka eivät ajattele bloggaamisen tuottavan suoraan tuloja, puhuvat siitä, miten se ”ennen pitkää poikii” asioita. Tähän liittyy ajatus siitä, että blogi on tapa rakentaa henkilöbrändin arvoa ja siitä seuraa kaikenlaista maksua vastaan suoritettavaa työtä.

Mitä bloggaamisesta sitten on seurannut? Minua on pyydetty mukaan podcastiin, perustamaan uutta mediaa, journalistikollektiiviin, sanomaan mielipide Paavo Väyrysestä, paneeliin ja dj-vieraaksi. Kaikkiin ilmaiseksi.  Olen suostunut kaikkiin ehdotuksiin, joihin olen voinut, koska ne ovat olleet kiinnostavia juttuja. Blogeihini perustuvia juttuja on myös ollut erinäisissä suurissa medioissa, näkyvimmin Alepa-fillareihin liittyen. Siitäkään minulle ei tietenkään ole maksettu.

Ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevät blogit ovat hyödyllisiä mediataloille. Kun bloggaajat repivät elantonsa ties mistä ja kirjoittavat blogeja vapaa-ajallaan, ei HS:n, Iltasanomien tai Uuden Suomen tarvitse maksaa näistä uutispohjista penniäkään. Diili on täydellinen: bloggaaja kirjoittaa merkinnän, joka tullessaan riittävän viraaliksi voidaan uutisoida. Joskus blogin nimi muistetaan mainita mutta ei aina. Blogit myös synnyttävät keskustelua, jonka suuri media voi sitten poimia kypsänä hedelmänä omiin kanaviinsa.

Mediat etsivät koko ajan uusia tapoja tuottaa sisältönsä pienemmällä työ- ja rahamäärällä. Blogit ovat tähän oiva vastaus, sillä niiden kohdalla harvaa kyseenalaistaa sen, että niiden tekemisestä ei yleensä makseta. Niinpä mediat ovat alkaneet muodostaa omia blogialustojaan, joiden kautta kerätään lisää liikennettä sivuille. Yksittäisten bloggaajan kautta tällaiselle alustalle siirtyminen voi olla hyvä diili, sillä se voi tuoda lisää lukijoita ja jopa tulojakin. Ennen kaikkea se on hyvä diili alustalle, joka saa parhaimmillaan satoja tuhansia uusia kävijöitä blogin ansiosta.

Kun kirjoitin blogissani alkuvuodesta Savon Sanomissa ilmestyneestä rasistisesta mielipidekirjoituksesta, Savon Sanomat oli minuun yhteydessä ja pyysi vastinetta. Sen sijaan, että he olisivat pahoitelleet rasistisen tekstin julkaisemista, he halusivat ohjata lisää kävijäliikennettä sivuilleen jatkamalla rasismidebattia ja tuomalla siihen uusia ääniä. Unohdin lopulta vastata pyyntöön. Tämä oli kiinnostava esimerkki siitä, millaisia logiikoita mediat noudattavat: oman sivun liikenteen maksimointi mainostulojen toivossa on aina ensisijaista ja siihen saadaan yksi hyvä ja halpa sytyke blogeista.

Yhteiskunnallisia blogeja kirjoitetaan, koska kirjoittajat haluavat vaikuttaa asioiden tilaan ja olla vapaita. Ilmaiseksi tehtyinä ne ovat yhteisomaisuutta, jonka tuottaminen mahdollistuu kirjoittajan muilla tuloilla. Bloggaaja on yksi uuden työn hahmoista : hustlaaja, joka raataa tullakseen kuulluksi ja nähdyksi, ja sietää loputtoman määrän vittuilua, koska kulman takana siintää palkinto, oli se sitten maksettu blogipaikka, kolumnistipesti tai vallankumous. Bloggaaja tuottaa ilmaiseksi, eikä kontrolloi sitä, kuka tuota ilmaista heinää syö.

Oikeastaan koko sosiaalinen media toimii samalla logiikalla kuin blogit siinä mielessä, että ihmiset tuottavat sinne mielellään ja ilmaiseksi kaikenlaista tietoa ja merkityksiä, joita yritykset voivat hyödyntää lukemattomilla eri tavoilla. Blogit ovat tämän yhteistuotannon eritysmuoto, jota medioiden on helpompi hyödyntää, koska niiden muoto on jo valmiiksi lähellä kolumnia tai uutista. Bloggaaja jaksaa maineen ja töiden toivossa hustlata, ja moni käyttää mielellään tuon energian tuotteensa arvon lisäämiseksi. Osa alkaa saada kirjoittamisesta rahaa, mutta suurin osa ei, ja juuri tuo armeija hyödyttää medioita, jotka mielellään käyttävät ilmaiseksi tuotetun aineksen hyväkseen. Hiljattain ilmestynyt uutta työtä ja kapinaa käsittelevä suomalainen teos ilmaisee tämän problematiikan osuvasti:

[P]elkkä commonsien [yhteishyödykkeiden] luominen ei riitä mihinkään – toistakaamme jälleen, se tuottaa usein vain ilmaisia infrastruktuureita pääomalle ja jättää tuottajansa köyhyyteen.

– Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka (2015)

Standard

Mikä minä olen vertaamaan?

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, miten oma etuoikeutettu asema johtaa hyvässä tarkoituksessakin toimivat ihmiset mokailemaan. Kirjoitin, että silloin on tärkeää myöntää virheensä ja muuttaa toimintatapojaan. Oli kai odotettavissa, että pääsisin hyvin pian testaamaan kykyäni tähän käytännössä.

Tässä tapauksessa kaikki alkoi humanismista. Humanismista sellaisena aatteena, joka nostaa inhimillisen etusijalle, omaksi kategoriakseen ja katkaisee yhteydet kaikkiin muihin olentoihin. Humanismin historiaan kuuluvat inhimillisen kokemuksen etusijalle asettavan Rene Descartesin puheet siitä, miten eläimet eivät tunne kipua. Ei-inhimillisen olemassaoloa on perusteltu vain suhteessa inhimilliseen, siihen mitä ihminen tarvitsee. Tätä samaa logiikkaa seuraa esimerkiksi uusi Metsähallituslaki.

Humanismiin kuuluu myös inhimillisen kielen ensisijaisuus ja kielettömien sortaminen. Tuotantoeläimet eivät voi ilmaista kärsimystään sanoilla, ja siksi niiden puolesta puhuvat esimerkiksi eläinaktivistit, lainsäätäjät ja maanviljelijät (huomaa, että eläimistä käytetään pronominia ”ne”, ihmisistä ”he”). Tämä kielettömyys ja toisaalta pitkä ihmisen ensisijaistamisen historia ajaa etsimään metaforia eläinten kärsimykselle ihmisten maailmasta, jotta joku kiinnostuisi.

Minulle tuo ihmisen ensisijaisuuden purkaminen ja eläinten posthumanistinen tunnustaminen meidän kaltaisiksemme on yhtä tärkeä projekti kuin mikä tahansa ihmisoikeusprojekti. En ajattele, että oman olemassaoloni voi oikeuttaa yhtään sen paremmin kuin jonkin muun älykkään eläimen.

Samaan aikaan on kuitenkin olemassa myös rasistinen tendenssi toiseen suuntaan. Koska ei-inhimillistä pidetään vähempiarvoisena,  ihmisryhmiä vihaavat haluvat työntää eriväriset ja eri tavoin uskovat  yksilöt eläinten kategoriaan, eläimellistää. Tällä käytännöllä on yhtä pitkä historia kuin inhimillisen ensisijaistamisella ja esimerkiksi Rajat kiinni! –facebook-ryhmä on sitä täynnä.

Mutta viisastelu sikseen. Kirjoitin posthumanististen pohdintojeni pohjalta tekstin, jossa vertasin eläinten tehotuotantoa holokaustiin. Tein vertauksen varauksilla,  mutta se oli silti virhe ja pyydän sitä anteeksi. Virheen osoitti minulle Ruskeat tytöt –blogin nopeasti verkkoon ilmestynyt vastaus.

Kirjoitukseni ei ole mikään ensimmäinen laatuaan, vaan samaa vertausta on yritetty ennenkin. Suurin ongelma näin katuvan näkökulmasta ja Ruskeiden tyttöjen oppeja kerraten siinä on nähdäkseni vertaaminen ylipäätään, kun se tehdään ulkopuolelta käsin. Siis ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen historiallisen holokaustikokemuksen asettaminen suhteeseen jonkin muun kanssa, kun vertauksen tekijä olisi välttänyt leirit ja kelvannut SS-upseereille tupakaveriksi.

Ongelma on siinä, että vaikka minä voin omaksua teoreettisen posthumanismin, jossa vertaan itseäni muihin eläimiin osoittaakseni niiden arvon, rodullistetuihin kohdistetaan systemaattisesti eläimellistäviä vertauksia alentamisen ja ihmisarvon riistämisen tarkoituksessa ilman, että siihen liittyisi mitään valintaa. Ongelma on myös siinä, kuten Hubara huomauttaa, että vertaus ontuu: natsismissa ei ollut kyse tehotuotannosta, vaan nimenomaan vihasta ja tuhoamisesta, inhimillisen syöksemisestä ei-inhimillisen alueelle.

Ei-inhimillisen kärsimyksen ilmaiseminen vaatii edelleenkin herättelevää kielenkäyttöä. Yritän itse jatkossa etsiä sellaisia ilmaisutapoja, jotka eivät loukkaa kenenkään oikeutta kertoa kärsimyksensä tarina omin sanoin ja ilman muiden asettamia vertailukohtia. Kiitos kohtalaisen lempeästä huomautuksesta, Ruskeat tytöt.

Standard

Lihateollisuus on se natsismi, jota sinä et pysäyttänyt

DISCLAIMER: Lue Ruskeiden tyttöjen tätä kirjoitusta koskeva oikeutettu kritiikki ennen kuin luet itse tekstin! Tässä myös vastaukseni kritiikkiin, jossa pyydän alta löytyvän tekstin tekemää vertausta anteeksi.

”Mitä helvettiä?!”, minä kiroan kun näen HK:n rasistisella stereotypialla leikkivän makkaramainoksen, jossa ”Hassan”-makkaraa kuvataan jalona villinä, ”rakenteeltaan karkeana, mutta luonteeltaan hienostuneena”. Tällainen ei voi käydä päinsä. Mutta samalla kun raivostun rasistisesta stereotypiasta, en kyseenalaista mitenkään sitä, että koko tuote on olemassa, koska meillä on täysin laillista pitää älykkäitä olentoja hirveissä oloissa ja syödä ne.

Me kaikki osaamme kysyä samat kysymykset, kun luemme natsismin kauhuista: miksi tavalliset ihmiset eivät tehneet mitään? Miten tämän annettiin tapahtua? Näyttää käsittämättömältä, että ihmisten systemaattista tuhoamista on voitu harjoittaa vuosien ajan onnistuneesti. Tuhoamisleirien paluu on asia, jonka estämiseen tolkun ihmiset ovat sitoutuneet. Rasismista irtisanoutuvat kaikki puolueet, järjestöt ja yritykset, paitsi se yksi yhdistysrekisteriin eksynyt suuruudenhullujen pipopäiden katupartio. Osaamme kaikki sanoa rotusorto, ja jotkut valkoiset jopa myöntävät velvollisuudekseen tunnistaa rasisminsa tässä päivässä, koska ei se ole minnekään kadonnut.

Tuhoamisleirit ja avoin rasismi osataan nyt tuomita, koska tuo nimenomainen avoimen syrjinnän muoto on nyt kirjoitettu näkyviin koulukirjoihin, lakiin ja standardihistoriankirjoitukseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi rakenteelliselle rasismille osattaisiin tai haluttaisiin tehdä mitään. Se ei myöskään tarkoita, että osaisimme tunnistaa muita sortomuotoja. Koska natsismi oli niin hirveä asia, muita asioita ei helposti verrata siihen.

30 000 porsasta rahdattu Puolaan – Yle: Raskaat kuljetukset rikkovat säädöksiä”, kuuluu Länsiväylän uutisen otsikko 24. toukokuuta. ”Mitä helvettiä?!”, kiroan jälleen.  Ensimmäisenä mieleeni tuleva ongelma ei kuitekaan ole se, että 30 000 älykästä olentoa tuhotaan Puolassa, vaan se, että ne kuljetetaan sinne väärin. Muiden eläinten kuin ihmisten kohtelua parannetaan ennen kaikkea pienin lainsäädännöllisin reformein, mutta niiden kuolema ei ole itsessään kysymys, josta suurin osa meistä suostuu kiinnostumaan. Sitten kun porsaat saadaan sinne Puolaan asiallisesti, voidaan tuhoamista taas jatkaa.

Natsien tuhoamisleirit ihmisen ihmiseen kohdistamana käsittämättömänä julmuutena eivät saa unohtua, ja niiden vertaaminen muihin sortomuotoihin on ongelmallista, varsinkin jos vertauksen tekee kaltaiseni ihminen, jonka oikeutta olla olemassa rasistit eivät kyseenalaista. Jotakin tuhoamisen logiikasta on kuitenkin tärkeää nähdä nykyajassa: normaalius ja ”ensimmäisyys”.

Rotuaatteet olivat yleisiä Euroopassa ennen 1940-lukua. Ne olivat normaaleja tapoja ajatella ihmisistä. Natsismi oli ensimmäinen miljoonien ihmisten systemaattisen tuhoamisen laboratorio. Vasta sen jälkeen se oli olemassa tapahtuneena asiana. Natsismi voi vielä palata laajaan suosioon samassa muodossa, mutta se on epätodennäköistä. Aatteet ihmisen eriarvoisuudesta muuttavat muotoaan tunnistamattomiksi. Yhtäkkiä puhutaankin vaikkapa rodun sijaan islamista, vaikka pohjimmiltaan tavoitteena on edelleen pitää eri näköiset ja sopimattomiksi määritellyt omassa lokerossaan, alempana. Islam määrittää ihmistä rasistien puheissa pysyvänä ominaisuutena, ja silloin siitä on tullut rodullistettu uskonto.

Sinä ja minä emme näe tehotuotannon normaaliutta ja ensimmäisyyttä. Emme näe sitä, koska normalisointiin käytetään paljon aikaa ja rahaa. Edes tässä kirjoituksessa ei lue, että ”kaikki älykkäiden eläinten tappaminen on väärin”, vaan siinä puhutaan ”tehotuotannosta”, koska tuskin kukaan kuuntelisi noin radikaalia väitettä. Eläinten tuhoamisen valtava intensiteetin kasvu viimeisen sadan vuoden aikana ei ole asia, joka mainittaisiin historiankirjoissa.

Osaamme puuttua sortoon ainoastaan sen niissä muodoissa, jotka meille on opetettu. Ja kompuroimme siinäkin. Emme kysy “mitä helvettiä?!”, kun näemme lihapaketteja kaupassa. Emme osaa kuulla korvissamme lastenlastemme kysymysten kaikua tulevaisuudesta: ”Miksi te sallitte sellaisten asioiden tapahtua? Miksi sinä et tehnyt mitään?”.

Tämän takia on hyvä joskus verrata 1930- ja 1940-lukujen natsismia muihin asioihin: noita asioita tapahtuu ympärillämme juuri nyt.

animalia.jpg

Standard

Helsingin toisesta keskustasta tehdään vielä ensimmäistä kamalampi

Helsingin väkimäärä kasvaa ja kaupungissa on siksi käynnissä useampia suuria rakennusprojekteja, muun muassa Kalasatamassa ja Pasilassa. Pasilan uuden keskuksen rakentamisprojektia on markkinoitu niin tehokkaasti ”Helsingin toisena keskustana”, että muun muassa YLE on omaksunut nimityksen uutisointiinsa. Kalasataman ja Pasilan rakentamishankkeet ovat molemmat pitkäjänteisiä suurprojekteja, jotka muokkaavat merkittävästi helsinkiläisten yhteistä kaupunkitilaa.

Huomionarvoista näissä rakentamisprojekteissa on, että molempien keskiössä on alueelle nouseva suuri kauppakeskus. Kivijalkakauppoja, elävää kaupunkia ja toimivaa katutilaa korostavana aikana tämä tuntuu kummalliselta. Onko kaupunkikehittämisen ytimessä todella oltava tylsien ostaritilojen luominen? Esimerkiksi Helsingin Yleiskaavan visio kaupungista vuonna 2050 on tällainen:

Helsinki on vuonna 2050 rohkeasti urbaani, elämää sykkivä metropoli. Urbaani Helsinki on enemmän kivijalkakauppoja, pyöräkaistoja, raitiovaunujen kolinaa, torikahveja, kansainvälisyyttä, kaupunkituottavuutta, rantasaunoja, kaupunginosatapahtumia sekä kävelykatuja.  —  Kävelykatuja ja katutiloihin avautuvia toimintoja löytyy ympäri Helsinkiä. Ihmiset kerääntyvät julkisille paikoille järjestämään omia tapahtumiaan, tapaamaan toisiaan, viettämään aikaa ja tekemään työtä vuodenajasta ja vuorokauden ajasta riippumatta.

Kauppakeskuksissa vuokrat ovat tyypillisesti korkeita, tilankäyttö rajattua ja liikkeiksi valikoituu kansainvälisiä ketjuja, jotka on nähty jo moneen kertaan. Persoonallinen, paikallinen, omaehtoinen tai edullinen ei oikein sovi kauppakeskuksen logiikkaan, ellei edullisuus sitten onnistu myymällä valtavia määriä liukuhihnatavaraa.

Ostoselämyksiä tärkeämpi kysymys on tietysti, millaista kaupunkitilaa kauppakeskus on. Haastattelin taannoin lehtijuttuun maantieteen professori Hille Koskelaa, joka puhui muun muassa siitä, miten vähän epäkaupallista tilaa Helsingin keskustassa on ja miten vaikeaa vähävaraisen on liikkua tiloissa, jotka edellyttävät ostamista. Kampin keskus nousi keskustelussamme esiin tilana, jossa julkinen ja yksityinen sekottuvat, kun kauppakeskuksessa sijaitsee bussiterminaaleja ja metroasema. Ongelma tässä on, että kauppakeskus rakennetaan ennemmin eksyttämään kävijä aina vain uusiin kauppoihin siinä missä aseman pitäisi auttaa nopeassa suunnistamisessa. Pasila on merkittävä liikenteen solmukohta ja tulee myös olemaan tulevaisuuden merkittävä kävijöiden eksyttäjä.

Kun lukee Kalasataman ”Redin” ja Pasilan ”Triplan” verkkosivuja, on vaikea päättää, kumpaa vihaisi enemmän. Molempien sivut lupaavat tylsää, rahaa vaativaa ja siten ulossulkevaa kaupunkielämää.  Heitin kolikkoa ja päädyin keskittymään tällä kertaa ensisijaisesti Triplaan. Tämä kaupungin toinen keskusta ja Pasilan ”keskustakortteli” esitellaan rakennusyhtiö YIT:n verkkosivuilla aikamoisin sanankääntein:

Vetovoimainen kaupunkikulttuuri ruokkii kaikkia aisteja ja imee mukaansa kellon ympäri. Mall of Tripla kutsuu elämään ja se kutsuu kuluttamaan. Siellä kulttuuri, viihde, ruoka ja juoma tukevat toisiaan. Vihreät keitaat antavat tilaisuuden hengähtää. Mall of Tripla on kaupunki kaupungissa, josta ei tarvitse koskaan poistua. Tervetuloa Suomen parhaaseen brändiseuraan.

Ajatella, mahdollisuus jäädä ikuisiksi ajoiksi kauppakeskukseen! Keskuksen mairealla esittelyvideolla luvataan myös, että kauppakeskuksesta tulee suurempi kuin Kampin keskuksesta, Suomen suurin. Lupaus kulttuurista tai ”kaupunkikulttuurista” kuitenkin herättää kysymyksiä. Mistä kulttuurista nyt oikein puhutaan? Ylimpään kerroksen luvatuista elokuvateattereista ja alakerran katuruuasta? Siitä, että kerroksilla on “Little Manhattanin” kaltaiset näennäisen menevät englanninkieliset nimet, vaikka kaikki tietävät, että Manhattanilta ollaan aika kaukana? Myös Helsingin kaupungin, YIT:n ja kunnallisten sekä valtiollisten infrayhtiöiden yhteisellä ”Uusi Pasila” –sivustolla lupaillaan ”elävää kulttuuritoimintaa”, mutta missään ei viitata siihen, miten tämä käytännössä toteutuu. Onko alueelle tulossa teattereita, tapahtumatiloja, bändikämppiä tai järjestötiloja? Todennäköisesti ei ainakaan kahta viimeistä, koska niissä ei tarvitse ostaa mitään.

Helsingin kaupungin ”ensimmäinen keskusta” ei ole sekään kummoinen, mutta ainakaan tilaa ei hallitse vain yksi kauppakeskus, vaan siellä on kauppakeskusten rinnalla myös  kirjastoja, toreja, ravintoloita, yliopiston rakennuksia ja ylioppilaskunnan järjestötiloja. Se ei ole Triplan tavoin ”kaupunki kaupungissa”, eli kauppoja kauppakeskuksessa, vaan ihan vain kaupunki.

Tripla-konsepti on tehty jopa liian helpoksi kritiikin kohteeksi: Se on taas yksi esimerkki suuren rakennusyhtiön ja kaavoittavan kaupungin mielikuvituksen ja kriiittisen ajattelun puutteesta. Uudistuvan kaupunginosan keskukseksi on rakennettu passivoiva kuluttamisen tila, ja sen ympärille rakentuva asuinalue tuntuu jääneen unholaan. Havainnekuvissa asumiseen keskittyvä ”Ratapihakortteli” näyttää lähinnä Jehovan todistajien paratiisikuvaukselta, jossa ihmiset viihtyvät tyhjissä tiloissa ilman mitään ulkoista syytä. Muunlaisia tiloja, kuten asukastaloa, kirjastoa, skeittipuistoa tai galleriaa, ei suunnitelmista löydy, tai sitten ne on piilotettu kauppakeskushypen taakse. Uusi Pasila –sivuilla, joiden taustalla on myös Helsingin kaupunki, puhutaan paljastavasti koko ajan ”asiakkaista” esimerkiksi kävijöiden, käyttäjien tai asukkaiden sijaan.

PASILA.png

Tehtävä: kumpi kuva esittää tulevaisuuden Pasilaa?

Mitä sitten pitäisi tehdä kauppakeskuksen sijaan? Elettävää kaupunkia, esimerkiksi. Sellaista, joka mahdollistaa omaehtoisuuden, vetelehtimisen ilman rahaa, ryhmien kokoontumiset, taiteen tekemisen, urheilun, kaupunkitapahtumat ja pienyrittäjyyden. Kaupunkitilan pitäisi olla sellaista, että siitä ei tarvitse pelätä tulevansa häädetyksi pois. kauppakeskukset tyypillisesti ovat juuri niitä tiloja, joissa vallitsevat tiukat normit kävijöiden suhteen.

Sitä odotellessa minulla on uusi, muunneltu slogan mielessä Triplalle:

ODOTUKSET.png

Standard

On aika keskustella valkoisuudesta

Kun googlasin tänään sanan “valkoisuus”, ensimmäiset tulokset Googlen incognito-asetuksilla olivat verkkosanakirjaohjeita sanan taivuttamiseen, kuivaverianalyysia käsittelevä pro gradu -työ ja parin eri lehden julkaisema STT:n uutinen ei-valkoisten Oscar-ehdokkaiden pienestä määrästä tämän vuoden Oscar-gaalassa. Löytyi yksi etsimääni aiheeseen liittyvä juttu, mutta ei varsinaista keskustelua valkoisuudesta etuoikeutena. Ruotsiksi saman haun ensimmäinen tulos oli erilainen: “vardagsrasismen”-sivun kaikki tagilla “vithet” merkityt tekstit ja toisena kirjoitus “Rodusta ja valkoisuudesta tämän päivän Ruotsissa“. Englanniksi ensimmäinen tulos oli wikipedia-artikkeli kriittisestä valkoisuustutkimuksesta ja toisena New York Timesin valkoisuutta ja rasismia käsittelevä artikkeli “What is Whiteness?”

Suomessa julkinen keskustelu valkoisuudesta on ollut vähäistä, mutta se on saanut aivan viime aikoina puhtia. Valkoisuus-normista on puhuttu enemmän kuin ennen akateemisen maailman ulkopuolella, sillä teemaa on nostettu näkyvästi esiin Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin kautta sekä mustaksi feministiksi itsensä määrittelevän Maryan Abdulkarimin ja koreografi Sonya Lindforsin työssä. Urbanapa-kollektiivin Toiseus 101-kirjassa, jonka tekemiseen kaikki edellämainitut ovat osallistuneet, valkoisuudesta kirjoittavat myös valkoiset ihmiset, Niko Hallikainen ja Hanna Järvinen. Myös Anna Pöysän Mafalala-blogissa on viime aikoina käsitelty valkoisuutta ja pidempään eri yhteyksissä julkista keskustelua aiheesta on käynyt Atlas Saarikoski.

Minulla on valkoisuuskeskusteluun liittyen kaksi teesiä:

  1. Keskustelua on kasvatettava paljon entistä näkyvämmäksi
  2. Valkoisten ihmisten on osallistuttava keskusteluun

Perustelen seuraavaksi lyhyesti molempia teesejäni.

Teesi 1. Keskustelua on kasvatettava paljon entistä näkyvämmäksi

Miksi valkoisuudesta pitäisi kirjoittaa? Ennen kaikkea siksi, että valkoisuus on vallankäytön kannalta äärimmäisen keskeinen, mutta paljolti näkymätön ilmiö. Kun rodullistetut suomalaiset nyt käyvät näkyvää keskustelua omasta positiostaan, se haastaaa samalla tarkastelemaan valkoisuuden normia.  Valkoiset ihmiset eivät tyypillisesti tunnista näkökulmaansa valkoiseksi näkökulmaksi, eivätkä problematisoi tapojaan normalisoida omaa rodullistavaa katsettaan. Mafalala-blogi nostaa esiin kaksi esimerkkiä valkoisuus-normista:

Se liittyy esimerkiksi siihen, että rodullistettujen lapsien katoaminen ei ole uutinen, kun taas yksittäisten valkoisten lasten katoamisista kirjoitetaan otsikoita kauan. Tai että rodullistetut ihmiset nähdään erilaisten ryhmien edustajina, toisin kuin valkoiset. 

Teesi 2. Valkoisten ihmisten on osallistuttava keskusteluun

Miksi valkoisten ihmisten pitäisi erityisesti käydä keskustelua valkoisuudesta? Siksi, että valkoinen antirasismi ei voi koskaan saavuttaa tavoitteitaan, ellei se kohdista kriittistä katsettaan itseään kohti. Viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoista käydyn keskustelun yhteydessä rasismi on tuomittu moneen kertaan. Pääministeri Juha Sipilä muun muassa ilmoitti pohjoismaiden pääministerien tapaamisessa, että “Suomi ei ole rasistinen maa“. Mutta minkä arvoinen tällainen julistus on, kun sen antaa rodullistettuja ihmisiä ulos maasta potkivan täysvalkoisen hallituksen pääministeri? Valkoisuuden analyysi tarkoittaa sitä, että me valkoiset tunnistamme etuoikeuksia, joita valkoisuutta normalisoivat ja ensisijaistavat käytännöt meille suovat. Valkoisuuden analysoimisen pitää olla kiehtovaa, kivuliasta ja noloa.

Rasismia ei tuhota vain osoittamalla ja tuomitsemalla avoimen syrjiviä käytäntöjä, vaan se vaatii kriittisen katseen kääntämistä myös sellaisiin vallan muotoihin, jotka eivät ole ilmiselvän rasistisia. Se tarkoittaa valkoisen todellisuuden kriittistä tarkastelua, valkoisuus-normin tuottamisen ymmärtämistä. Valkoisten rasismia vihaavien ihmisten on tultava tietoisiksi omista tavoistaan hyötyä valkoisuudestaan. Olen itse yrittänyt haparoiden kirjoittaa valkoisuudestani jotakin, ja tarkastella myös valkoisuusnormin horjuttamista. Se työ on kuitenkin alussa, ja haluankin haastaa suomalaisia valkoisia kirjoittamaan kanssani valkoisuudestaan ja etuoikeuksistaan.

On tärkeää, että valkoisuuden tarkastelu tehdään antirasistisilla tavoilla, valkoisuus-normista kärsivien puheenvuoroja kuunnellen ja niille tilaa luoden. Valkoisten on välttämätöntä käydä keskustelua, mutta sitä ei pidä omia. Siksi haastan valkoiset ihmiset myös lukemaan rodullistettujen suomalaisten kirjoittamia tekstejä ja oppimaan niistä. Hyvän ja helpon aloituksen tälle antaa vaikkapa Maryan Abdulkarimin päätoimittama uusi Image.

Ja vielä lopuksi: Tärkeää valkoisuus-keskustelussa on hyväksyä, että sitä käydessään tulee mokaamaan ja on oltava valmis myös muuttamaan toimintatapojaan, kun joku osoittaa virheet. On nieltävä omat valkoiset kyyneleet. Tähän löytyy paljon hyviä neuvoja, vaikkapa aluksi täältä. Eräässä oivaltavassa tekstissä mokailun välttämättömyys muotoillaan näin:

People with more systematic privilege than you are always going to fuck up.

whitetears.jpg

Standard

PS:n ajatuspaja, rasistifoorumi ja “kansalaispartiot”

Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi 19. toukokuuta raportin “Turvallisuus uhattuna – maahanmuutto, turvallisuustilanne ja kansalaispartiot“. Köykäinen, noin 20-sivuinen teksti käsittelee Suomen turvallisuustilannetta, poliisin määrärahoja ja katupartioita. Raportin mukaan Suomen turvallisuustilannetta uhkaa erityisesti maahanmuuttajien rikollisuus, ja ratkaisut löytyvät muun muassa poliisin määrärahojen kasvattamisesta, maahanmuuttopolitiikan tiukentamisesta sekä “kansalaisaktiivisuudesta”. Kirjoittaja Aleksi Hernesniemi ei ole tutkija, vaan yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja perussuomalaisten nuorten varapuheenjohtaja.

Suojelupoliisin alueyksikön päällikkö Kari Harju kommentoi maaliskuussa YLElle tunnetuimman ja laajimmalle levinneen katupartioryhmän, Soldiers of Odinin, toimintaa näin:

Tässä on suuri väkivaltapotentiaali taustalla, mahdollisuus väkivaltarikoksiin myöskin. Sen takia siihen täytyy kiinnittää huomiota.

Kommentti liittyy YLEn tekemään paljastukseen katupartion päällystön facebook-keskusteluista, joissa esiintyi aseita ja natsisymboleita. Soldiers of Odinin on osoitettu olevan rasistinen keskusjohtoinen järjestö, joka moottoripyöräkerholta kopioiduilla toimintatavoilla levittää toimintaansa erityisesti Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

Suomen Perustan julkaisemassa raportissa katupartioita lähestytään kuitenkin toisenlaisin sanankääntein. Katupartioiden  sijaan siinä puhutaan johdonmukaisesti “kansalaispartioista”, ja koko toiminta kehystetään kansalaisaktiivisuudeksi:

Syynä kansalaisaktiivisuuden kasvuun on vuoden 2015 turvapaikanhakijakriisi, joka muutti voimakkaasti Suomen turvallisuustilannetta. Kansalaispartiot ovat seurausta turvallisuustilanteen heikentymisestä. Muun muassa uutiset turvapaikanhakijoiden tekemistä ahdisteluista ja seksuaalirikoksista ovat voimakkaasti kiihdyttäneet keskustelua

Kansainvälistä kasvua hakevaa rasistista Soldiers of Odinia Suomen Perustan raportissa ei mainita nimeltä ollenkaan. Kirjoittaja Hernesniemi puhuu yleisellä tasolla Suomen turvallisuustilanteen “romahtamisesta” syynä katupartioiden lisääntymiseen. Suomen turvallisuustilanne on tässä erittäin kapeasti tulkittu vain turvapaikanhakijoihin kohdistuvana huolena. Mainitsematta jää muun muassa, että Supo nosti marraskuussa kansallisen turvallisuuden katsauksessaan esiin myös äärioikeistolaisen liikehdinnän aiheuttamat riskit, eli näkee sen yhtä lailla turvallisuustilanteen heikentäjänä.

Suomen Perustan raportissa jätetään myös ongelmallisella tavalla tarkastelun ulkopuolelle se, miten äärioikeistolaiset liikkeet käyttävät turvapaikanhakijoiden määrän kasvua omien laajenemispyrkimystensä apuna. Esimerkiksi Soldiers of Odinin johtaja Mika Ranta ei ole muuttunut “kansalaisaktivistiksi” yhtäkkiä turvallisuustilanteen romahtamisen takia, vaan on avoimesti kertonut olleensa jo ennen katupartiotoimintaansa vakaumuksellinen kansallissosialisti ja Suomen vastarintaliikkeen jäsen.

Raportin lopussa listattujen seitsemän toimenpidesuosituksen yksi kohta kuuluu:

Turvataan kansalaisille mahdollisuus osallistua turvallisuuden ylläpitämiseen kansalaispartioiden muodossa. Kansalaispartioinnissa pyrittävä tekemään yhteistyötä viranomaisten kanssa.

turva.png

Vaikka raportti ehdottaa partioiden kontrolloimista tekemällä niistä virallisia instituutioita, se ei onnistu tuomitsemaan rasistisia partioita eikä tekemään eroa uusnatsistisen liikehdinnän ja kansalaisten naapurustovalvonnan välillä. Sen takia raportti päätyy oikeuttamaan Soldiers of Odinin kaltaisten yleistä turvallisuutta ja tasa-arvoista yhteiskuntaa uhkaavien ryhmien toimintaa.

Raportin esipuheen on kirjoittanut Suomen Perustan toiminnanjohtaja, espoolainen perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Simo Grönroos. Grönroos on tehnyt aktiivista mediatyötä raportin ympärillä ja jakanut sen muun muassa avoimen rasistisesta kirjoittelusta tunnettuun “Rajat kiinni! -kansanliike” -facebook-ryhmään. Grönroos on ryhmän jäsen ja on jakanut sinne vuoden 2015 marraskuusta lähtien muun muassa Suomen Perustaan ja perussuomalaisiin liittyvää sisältöä.

grönroos

Perussuomalaisten ajatuspaja siis edistää muun muassa rasistisella foorumilla “yhteiskunnallista keskustelua”, jossa uusnatsistinen katupartiointi jää erottelemetta “kansalaisaktiivisuudesta”, ja toimenpidesuositus on turvata “kansalaispartioihin” osallistuminen. Rasistiset katupartiot tuominnut, ajatuspajan toimintaa rahoittavan puolueen puheenjohtaja Timo Soini antoi syksyllä kirjoittaja Hernesniemelle varoituksen puolueen johdon horjuttamisesta. Soini tuskin on kovin tyytyväinen nytkään, mutta uskaltaako hän enää ollenkaan puuttua puolueen muukalaisvihamielisen siiven toimintaan?

Edit 23.5. kl 8.13: Tarkennettu ja laajennettu joitain kohtia.

Standard