Unohdettaisiinko epäpoliittiset messiaat ja tehtäisiin politiikkaa?

Suomalaiset rakastuivat Juha Sipilään, koska hänet nähtiin poliitikon sijaan ongelmanratkaisijana. Sipilä lupasi korjaamiseen viittaavilla sanoilla laittaa Suomen ”kuntoon”, hänellä on insinööri- ja yritystausta ja hallituskin aloitti työn avokonttorissa. Valtiontalouden tasapainotus tehtäisiin virkamiesten laskelmiin pohjaten. Tässä kaikessa viehättävää oli se, että politiikka ei näyttäytynyt Sipilän puheissa monimutkaisena pelinä, jossa ei ole oikeita vastauksia. Sipilä näki ideologisten erojen sijaan ongelmia, jotka ratkaistaan. Myönnän, että Sipilä tekii itseenikin vaikutuksen. Pidin hänen politiikkaansa kamalana alusta saakka, mutta silti tiedostin hänen karismansa.

Ilo ei kauaa kestänyt. Vuotta myöhemmin suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että hallitus ei aja kansan etua. Sipilän hallitus on kompastellut omaisuuden piilottamiseen ja verovälttelyyn littyvissä asioissa, ajanut läpi kiistellyt koulutusleikkaukset ja ylipäätään tehnyt päätöksiä, jotka eivät näytä ratkaisuilta ongelmiin, vaan tyypilliseltä oikeistopolitiikalta.

Näyttää, että Juha Sipilä on langennut eristäytyvän johtajan ansaan: hän ei hallitse yhteiskunnan monimutkaista kokonaisuutta ja eri eturyhmien (esimerkiksi työmarkkinajärjestöt) ja järjestelmien (kansantalous) toimintalogiikoita riittävän hyvin ja nojaa siksi sokeasti lähelleen keräämiinsä muutamaan luottoasiantuntijaan. Tämä tulee seikkaperäisesti esiin Long Play -journalismipalvelussa julkaistussa  “Mullan linnake” -artikkelissa.

Sipilä suojautuu ristiriitaiselta informaatiolta ja haluaa nopeita ratkaisuja. Hän jättää huomiotta ”vääristä” lähteistä tulevan kritiikin esimerkiksi leikkauspäätösten tasa-arvo- ja talouskasvuvaikutuksista sekä koulutusleikkausten pitkän aikavälin vaikutuksista innovaatioihin ja vientiin. Sipilä puhuu pilkallisesti dosenteista ja sanoo, että ympärille vilkuilu ja kuunteleminen estävät päätöksentekoa. Hän ei ehkä näe selvästi, että hänen lähipiirillään on vahvat omat ideologiset intressit puhua asiantuntijatietoa vastaan. Seurauksena on kuristavaa, talouskasvua haittaavaa politiikka, jatkuvia valmisteltujen päätöksen perumisia ja työmarkkinajärjestöjen syvenevä epäluottamus.

Jotkut kyllä arvelivat vaalien jälkeen, että Sipilä tuottaisi vielä pettymyksen ihmisille, jotka pohjimmiltaan vain haluavat, että Suomella menisi hyvin. Kyse ei ole vahingonilosta, sillä surullistahan tämä on. Sipilän vahvin kortti oli, että hän oli näennäisen “epäpoliittinen”. Politiikasta on tullut kirosana. Valitettavasti tästä seuraa, että johtotehtäviin valitaan henkilöitä, joiden poliittinen karva nähdään jälkijättöisesti, kun vahinko on jo tapahtunut ja heille on luovutettu valta. Tänään Ryhmäteatterissa esitetään jälleen Eduskunta III-näytelmä, joka kertoo Sipilän tarinan lukuisten esimerkkien kautta. Media rakensi häpeilemättä sankaritarinan Sipilän ympärille, vaalit menivät hyvin ja näin ollen Sipilä saa tehdä kurjistavaa talouspolitiikkaa vielä seuraavat kolme vuotta.

Olisiko liikaa toivottu, että emme enää lankeaisi tällaisiin messiastarinoihin, vaan hyväksyisimme, että politiikassa ideologiset erot ovat tärkeämpiä kuin se, kuka vaikuttaa osaavalta tyypiltä? Voisimmeko luvata itsellemme, että kun Juha Sipilä laskeutuu messiaan jalustalta, emme nimitä enää uutta? Silloin tarvitsee vain myöntää itselleen, että politiikka ei ole vain ongelmanratkaisua, vaan oleellista on myös, miten ongelma määritellään, kuka sen tekee ja millaisia ratkaisuvaihtoehtoja tarjotaan.

On nähtävä, että politiikassa kysymys on neutraalin ongelmanratkaisun sijaan oikeuksista, resurssien jakautumisesta, velvollisuuksista, vallasta ja viime kädessä siitä, millainen on kenellekin hyvä yhteiskunta. Siis asioista, joista insinööri tai yritysjohtaja ei välttämättä taustansa avulla tiedä yhtään mitään.

 

sipi.jpg

Juha Sipilä Robin Svartströmin esittämänä insinöörimessiaana. Kuva: Ryhmäteatteri

Advertisements
Standard