Kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti

Katuruuassa piilee totuus kaupunkikulttuurista. Katuruoka-sana viittaa mutkattomuuteen. Siihen, että ruoka tehdään yksinkertaisesti ja sitä voi syödä ajattelematta syömisen etikettiä, ilman ruokailuvälineitä ja missä vain. Sen täytyy olla mutkatonta, tarjoillaanhan sitä rekasta! Todellisuudessa katuruoka tarkoittaa, että joku muutamasta Helsingissä toimivasta, tyypillisesti valkoisten miesten pyörittämästä yrityksestä myy ”etnistä” ruokaa yli kymmenen euron annoshintaan. Melkein kaikessa on korianteria. Katuruuan yksinkertaisuus tarkoittaa, että ruuassa on vain vähän aineksia. Se ei tarkoita, että sitä söisi kuka tahansa kaduntallaaja. Katuruuan syöminen on identiteettikysymys, ja sitä saa sellaisista paikoista kuin Etelä-Helsinki.

Kaupunkikulttuuri kuulostaa maaimaasyleilevältä käsitteeltä, mutta sillä ei yleensä tarkoiteta kaikkien kaupunkilaisten kulttuuria. Se tarkoittaa instagram-kuvissa hyvännäköisiä nuoria ihmisiä syömässä korianterilla kuorrutettuja katuruoka-annoksia ja juomassa craft beeriä. Kaupunkikulttuurilla rakennetaan vetoavaa, verkostoituvaa ja rentoa metropolia, jossa osaajat viihtyvät ja osallistuvat talouteen. Kaupunkikulttuuria Helsingissä määrittävät sen luomat mahdollisuudet kaapata taloudellista arvoa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Halutaan ”pöhinää”, josta syntyy taloudellista aktiivisuutta.

Kaupunkikulttuuri voisi olla tapa määrittää uudelleen taloudesta riippumatta, mitä kaupungissa tehdään ja kenelle se kuuluu. Tällä hetkellä se sen sijaan toimii brändäyskoneena, jonka kautta keskiluokka kertoo tarinoita omasta arjestaan, vahvistaa asemaansa suhteessa muihin ja verkostoituu. Viihtyminen ja verkostoituminen taas hyödyttää niitä, jotka omistavat yritykset, joille kaupunkilainen keskiluokka työskentelee ja luo arvoa. Kaupunkikulttuurin lupaus tehdä kaupungista elettävämpi lunastetaan tyypillisesti luomalla keskiluokkaisia tiloja, joissa hienovaraisilla pukeutumisen ja ostamisen koodeilla osoitetaan omaa sijaintia sosioekonomisessa hierarkiassa. Tätä on enenevässä määrin Vaasankatu, tätä on Flow Festival, tätä on Teurastamo.

Tuntuisi aidosti vallankumoukselliselta idealta synnyttää sellaista kaupunkikulttuuria, johon voi osallistua sosioekonomisesta statuksesta riippumatta, sillä tapahtumia ja tiloja tyypillisesti määrittää keskiluokkainen hintataso ja kulttuurinen koodi. Tässä suhteessa vastarannankiiskinä toimivat kaupunginosafestivaalit, joissa vapaus nousee keskiluokkaisia kuluttamisen ja  erottautumisen tapoja tärkeämmäksi. Kaljakellunnassa vapaus vasta tiivistyykin, kun verkostoitumisen sijaan osallistujien tavoitteena on kieltäytyä toimimasta mitenkään yhteiskuntakelpoisesti tai rakentamasta seudulle houkuttelevan metropolin mainetta.

Kaupunkikulttuurin tarkoitus ei ole tehdä kaupungista sellaisenaan lähestyttävämpää. Sen sijaan se on tiettyjen, hyväosaisten ihmisten itselleen luomaa kulttuuria, johon osallistuminen näyttää mielekkäältä vain jos jakaa tuon ryhmän kulttuuriset preferenssit. Tyypillinen osallistumisen tapa on kuluttaminen. Sitä halutaan lisää, koska se sitoo oikeanlaisia ihmisiä metropoliin, ei siksi, että se olisi kaikille kivaa.

LISÄYS 9.5.2016 Kl 7.03: Kirjoituksen saamaan palautteeseen perustuva jatko-osa täällä

flow

Kuva: Alberto Garcia

Advertisements
Standard