Askartele oma Ulla Appelsin –kolumnisi!

Iltasanomien päätoimittaja ja Vuoden journalisti –ehdokas vuodelta 2015 Ulla Appelsin on ollut viime päivinä esillä kirjoituksen takia, jossa hän vihjaa säveltäjä Kalevi Ahon pitävän mahdollisia poliitikkoihin kohdistuvia polttopulloiskuja oikeutettuina. Aho julkaisi kirjoitukselle vastineen, jossa yksikäsitteisesti kiistetään Appelsinin tulkinta.

Appelsin ei näe varsinaista ongelmaa omassa kirjoituksessaan, vaan twitterissä uudelleentwiittailee sitä ylistäviä viestejä. Kirjoitus ei tosiaan ole erikoinen Appelsinin kirjoittamaksi, vaikka se kärjistää tavallista enemmän. Kun hänen suomalaista politiikkaa teksteihinsä perehtyy, löytyy niistä selkeitä yhdistäviä piirteitä. Ahoa käsittelevä kirjoitus edustaa Appelsinin yhtä keskeistä tekstityyppiä.

Aho ei sattumalta joutunut Appelsinin silmätikuksi. Monilla Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevillä teksteillä on nimittäin sama ydin: vastakkainasettelun käsite. Vastakkainasettelut ovat Appelsinille aina ongelma. Ahoa käsittelevästä kirjoituksesta löytyy väliotsikko ”Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja”. Tässä tapauksessa Ahon esiin nostama vastakkainasettelu on suomalaisen yhteiskunnan yleinen polarisaatio ja osattomuuden kokemukset. Appelsin kirjoittaa:

Sivistys on myös avarakatseisuutta. Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja. Aho itse toimii päinvastoin. Hän esimerkiksi kummallisella tavalla paheksuu urheilua.

Suomen useat ongelmat (talousvaikeudet, ääriryhmät, asiaton kirjoittelu, kyvyttömyys sopia asioista) tiivistyvät kirjoituksessa pohjimmiltaan yhteen ja samaan ongelmaan:

Ei ongelmilta voi sulkea silmiä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Niihin voi reagoida hämeenanttilalais-holmalais-aholaismentaliteetilla: keskittyä valittamiseen ja vastakkainasettelun rakentamiseen. Harvassa kuitenkin taitavat olla ne ongelmat, jotka ovat riidanlietsonnalla ratkenneet?

Muista Appelsinin samaa tyyppiä edustavista kirjoituksista löytyy vastaavia lauseita. Olli Immosen monikulttuurisuuden vastaista sodanjulistusta ja sen vastareaktioita hän kommentoi:

— [T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen?

Sama ilmiö nousee esiin myös eräässä leikkauksia ja työmarkkinasopua käsittelevässä kirjoituksessa:

On vaikea välttyä ajatukselta, että meilläkin on omat tulliusintrigiuksemme – mutta toisin kuin Asterixissa, he eivät ole ikävä kyllä tulleet mistään rajojemme ulkopuolelta, vaan he ovat omiamme. Heitä on neuvottelupöytien molemmin puolin ja he lietsovat jatkuvaa epäluuloa ja riitaa niin toisiaan kohtaan kuin yhteiskunnassa ylipäänsä.

Näyttelijä Krista Kososen perussuomalaisiin kohdistuvassa kritiikissä on Appelsinin mukaan myös kyse samasta asiasta:

[M]eillä ei ole tarkoituksellisesti rakennettaviin raja-aitoihin varaa. Ei Suomessa, mutta ei henkilökohtaisellakaan tasolla.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on siis selvä. Entä ratkaisut?

Ne ovat yksinkertaisia. Krista Kososen ”halveksuvan” asenteen sijaan tulevaisuuden ongelmia pitäisi ratkoa ”yhdessä”. Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, riitelyn sijaan SAK:n sopeutuminen elinkeinoelämän ja hallituksen vaatimuksiin on tapa välttää vastakkainasettelua osapuolten välillä. Antti Holman, Ahon ja Jaakko Hämeenanttilan ”valitusta” kypsempää ja rakentavampaa taas on “Suomen eteenpäin vieminen”, josta esimerkkinä toimii muun muassa energiayhtiön miljonääriomistajan harjoittama hyväntekeväisyys. Ja Meillä on unelma -mielenosoituksessa buuamista parempi olisi, jos suomalaiset voisivat ”juhlia maatamme ylpeinä – ja yhdessä”.

Appelsin puhuu näennäisen epäpoliittisesti konsensuksen puolesta. Hänen kirjoituksensa kuitenkin asettuvat usein vallitsevien valtasuhteiden säilyttämisen puolelle, kuten edellisistä ratkaisuesimerkeistä käy ilmi. Esimerkiksi palkkamaltti ja hyväntekeväisyys eivät ole pelkkiä neutraaleja eteenpäin vieviä ratkaisuja, jollaisina Appelsin ne esittää, vaan tyypillisiä poliittisen oikeiston ratkaisuja talousongelmiin ja köyhyyteen.

Appelsinin pahin vihollinen ja kritiikin kohde näyttää olevan kriittisyys itsessään. Siinä on kyse kyvyttömyydestä mennä eteenpäin ja sopia asioista yhdessä. Ei ole aivan harvinaista, että vallitsevia valtasuhteita vahvistavissa puheenvuoroissa kriittisyys tällä tavoin leimataan valittamiseksi. Sitä ei haluta nähdä vaihtoehtojen muotoilemisen ensimmäisenä askeleena, vaan hauraan kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Vastaavaa strategiaa on käyttänyt myös esimerkiksi pääministeri Sipilä.

Jos siis olet kiinnostunut Appelsinin tyylin matkimisesta, edellä kuvatun kolumnityypin etenemislogiikka on helppo omaksua. Oman Appelsin-kolumnin askarteleminen käy kätevästi, kun seuraat näitä yksinkertaisia ohjeita:

  1. Valitse jokin ajankohtainen, ihmisiä jakava poliittinen kysymys
  2. Yksilöi henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti siihen, miten joku oikeistoon kuuluva ryhmittymä asiaa käsittelee
  3. Tuomitse kriittisyys ja vetoa kansalliseen yhtenäisyyteen, esitä ehkä myös näennäisen neutraali ratkaisuehdotus, joka pönkittää valtarakenteita

Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevät kirjoitukset varmasti puhuttelevat monia juuri siksi, että niissä näyttäisi puhuvan tolkun ääni, joka välttää vastakkainasettelut ja ”poterot”. Mutta onko näennäinen epäpoliittisuus ja kriittisyyden valittamiseksi leimaava tyyli sittenkään sellaista tolkullisuutta, jota tarvitaan? Eivätkö vastakkainasettelut ole tarpeellisia esimerkiksi silloin, kun valtaapitävät eivät pidä heikoimmassa asemassa olevien puolta? Ehkä Appelsin voisi vastata näihin kysymyksiin nokkelalla kolumnilla.

 

SONY DSC

 

 

Advertisements
Standard