Mikä minä olen vertaamaan?

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, miten oma etuoikeutettu asema johtaa hyvässä tarkoituksessakin toimivat ihmiset mokailemaan. Kirjoitin, että silloin on tärkeää myöntää virheensä ja muuttaa toimintatapojaan. Oli kai odotettavissa, että pääsisin hyvin pian testaamaan kykyäni tähän käytännössä.

Tässä tapauksessa kaikki alkoi humanismista. Humanismista sellaisena aatteena, joka nostaa inhimillisen etusijalle, omaksi kategoriakseen ja katkaisee yhteydet kaikkiin muihin olentoihin. Humanismin historiaan kuuluvat inhimillisen kokemuksen etusijalle asettavan Rene Descartesin puheet siitä, miten eläimet eivät tunne kipua. Ei-inhimillisen olemassaoloa on perusteltu vain suhteessa inhimilliseen, siihen mitä ihminen tarvitsee. Tätä samaa logiikkaa seuraa esimerkiksi uusi Metsähallituslaki.

Humanismiin kuuluu myös inhimillisen kielen ensisijaisuus ja kielettömien sortaminen. Tuotantoeläimet eivät voi ilmaista kärsimystään sanoilla, ja siksi niiden puolesta puhuvat esimerkiksi eläinaktivistit, lainsäätäjät ja maanviljelijät (huomaa, että eläimistä käytetään pronominia ”ne”, ihmisistä ”he”). Tämä kielettömyys ja toisaalta pitkä ihmisen ensisijaistamisen historia ajaa etsimään metaforia eläinten kärsimykselle ihmisten maailmasta, jotta joku kiinnostuisi.

Minulle tuo ihmisen ensisijaisuuden purkaminen ja eläinten posthumanistinen tunnustaminen meidän kaltaisiksemme on yhtä tärkeä projekti kuin mikä tahansa ihmisoikeusprojekti. En ajattele, että oman olemassaoloni voi oikeuttaa yhtään sen paremmin kuin jonkin muun älykkään eläimen.

Samaan aikaan on kuitenkin olemassa myös rasistinen tendenssi toiseen suuntaan. Koska ei-inhimillistä pidetään vähempiarvoisena,  ihmisryhmiä vihaavat haluvat työntää eriväriset ja eri tavoin uskovat  yksilöt eläinten kategoriaan, eläimellistää. Tällä käytännöllä on yhtä pitkä historia kuin inhimillisen ensisijaistamisella ja esimerkiksi Rajat kiinni! –facebook-ryhmä on sitä täynnä.

Mutta viisastelu sikseen. Kirjoitin posthumanististen pohdintojeni pohjalta tekstin, jossa vertasin eläinten tehotuotantoa holokaustiin. Tein vertauksen varauksilla,  mutta se oli silti virhe ja pyydän sitä anteeksi. Virheen osoitti minulle Ruskeat tytöt –blogin nopeasti verkkoon ilmestynyt vastaus.

Kirjoitukseni ei ole mikään ensimmäinen laatuaan, vaan samaa vertausta on yritetty ennenkin. Suurin ongelma näin katuvan näkökulmasta ja Ruskeiden tyttöjen oppeja kerraten siinä on nähdäkseni vertaaminen ylipäätään, kun se tehdään ulkopuolelta käsin. Siis ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen historiallisen holokaustikokemuksen asettaminen suhteeseen jonkin muun kanssa, kun vertauksen tekijä olisi välttänyt leirit ja kelvannut SS-upseereille tupakaveriksi.

Ongelma on siinä, että vaikka minä voin omaksua teoreettisen posthumanismin, jossa vertaan itseäni muihin eläimiin osoittaakseni niiden arvon, rodullistetuihin kohdistetaan systemaattisesti eläimellistäviä vertauksia alentamisen ja ihmisarvon riistämisen tarkoituksessa ilman, että siihen liittyisi mitään valintaa. Ongelma on myös siinä, kuten Hubara huomauttaa, että vertaus ontuu: natsismissa ei ollut kyse tehotuotannosta, vaan nimenomaan vihasta ja tuhoamisesta, inhimillisen syöksemisestä ei-inhimillisen alueelle.

Ei-inhimillisen kärsimyksen ilmaiseminen vaatii edelleenkin herättelevää kielenkäyttöä. Yritän itse jatkossa etsiä sellaisia ilmaisutapoja, jotka eivät loukkaa kenenkään oikeutta kertoa kärsimyksensä tarina omin sanoin ja ilman muiden asettamia vertailukohtia. Kiitos kohtalaisen lempeästä huomautuksesta, Ruskeat tytöt.

Advertisements
Standard

One thought on “Mikä minä olen vertaamaan?

  1. Pingback: Lihateollisuus on se natsismi, jota sinä et pysäyttänyt | Veikka Lahtinen

Comments are closed.