Blogit ovat riistettävää yhteisomaisuutta

Kun juttelen kavereiden kanssa, joita en ole nähnyt vähään aikaan, he monesti mieltävät bloggaamisen nykyiseksi työkseni. Monille se, että kirjoitan tekstejä blogiin tarkoittaa, että saan siitä rahaa. Nekin, jotka eivät ajattele bloggaamisen tuottavan suoraan tuloja, puhuvat siitä, miten se ”ennen pitkää poikii” asioita. Tähän liittyy ajatus siitä, että blogi on tapa rakentaa henkilöbrändin arvoa ja siitä seuraa kaikenlaista maksua vastaan suoritettavaa työtä.

Mitä bloggaamisesta sitten on seurannut? Minua on pyydetty mukaan podcastiin, perustamaan uutta mediaa, journalistikollektiiviin, sanomaan mielipide Paavo Väyrysestä, paneeliin ja dj-vieraaksi. Kaikkiin ilmaiseksi.  Olen suostunut kaikkiin ehdotuksiin, joihin olen voinut, koska ne ovat olleet kiinnostavia juttuja. Blogeihini perustuvia juttuja on myös ollut erinäisissä suurissa medioissa, näkyvimmin Alepa-fillareihin liittyen. Siitäkään minulle ei tietenkään ole maksettu.

Ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevät blogit ovat hyödyllisiä mediataloille. Kun bloggaajat repivät elantonsa ties mistä ja kirjoittavat blogeja vapaa-ajallaan, ei HS:n, Iltasanomien tai Uuden Suomen tarvitse maksaa näistä uutispohjista penniäkään. Diili on täydellinen: bloggaaja kirjoittaa merkinnän, joka tullessaan riittävän viraaliksi voidaan uutisoida. Joskus blogin nimi muistetaan mainita mutta ei aina. Blogit myös synnyttävät keskustelua, jonka suuri media voi sitten poimia kypsänä hedelmänä omiin kanaviinsa.

Mediat etsivät koko ajan uusia tapoja tuottaa sisältönsä pienemmällä työ- ja rahamäärällä. Blogit ovat tähän oiva vastaus, sillä niiden kohdalla harvaa kyseenalaistaa sen, että niiden tekemisestä ei yleensä makseta. Niinpä mediat ovat alkaneet muodostaa omia blogialustojaan, joiden kautta kerätään lisää liikennettä sivuille. Yksittäisten bloggaajan kautta tällaiselle alustalle siirtyminen voi olla hyvä diili, sillä se voi tuoda lisää lukijoita ja jopa tulojakin. Ennen kaikkea se on hyvä diili alustalle, joka saa parhaimmillaan satoja tuhansia uusia kävijöitä blogin ansiosta.

Kun kirjoitin blogissani alkuvuodesta Savon Sanomissa ilmestyneestä rasistisesta mielipidekirjoituksesta, Savon Sanomat oli minuun yhteydessä ja pyysi vastinetta. Sen sijaan, että he olisivat pahoitelleet rasistisen tekstin julkaisemista, he halusivat ohjata lisää kävijäliikennettä sivuilleen jatkamalla rasismidebattia ja tuomalla siihen uusia ääniä. Unohdin lopulta vastata pyyntöön. Tämä oli kiinnostava esimerkki siitä, millaisia logiikoita mediat noudattavat: oman sivun liikenteen maksimointi mainostulojen toivossa on aina ensisijaista ja siihen saadaan yksi hyvä ja halpa sytyke blogeista.

Yhteiskunnallisia blogeja kirjoitetaan, koska kirjoittajat haluavat vaikuttaa asioiden tilaan ja olla vapaita. Ilmaiseksi tehtyinä ne ovat yhteisomaisuutta, jonka tuottaminen mahdollistuu kirjoittajan muilla tuloilla. Bloggaaja on yksi uuden työn hahmoista : hustlaaja, joka raataa tullakseen kuulluksi ja nähdyksi, ja sietää loputtoman määrän vittuilua, koska kulman takana siintää palkinto, oli se sitten maksettu blogipaikka, kolumnistipesti tai vallankumous. Bloggaaja tuottaa ilmaiseksi, eikä kontrolloi sitä, kuka tuota ilmaista heinää syö.

Oikeastaan koko sosiaalinen media toimii samalla logiikalla kuin blogit siinä mielessä, että ihmiset tuottavat sinne mielellään ja ilmaiseksi kaikenlaista tietoa ja merkityksiä, joita yritykset voivat hyödyntää lukemattomilla eri tavoilla. Blogit ovat tämän yhteistuotannon eritysmuoto, jota medioiden on helpompi hyödyntää, koska niiden muoto on jo valmiiksi lähellä kolumnia tai uutista. Bloggaaja jaksaa maineen ja töiden toivossa hustlata, ja moni käyttää mielellään tuon energian tuotteensa arvon lisäämiseksi. Osa alkaa saada kirjoittamisesta rahaa, mutta suurin osa ei, ja juuri tuo armeija hyödyttää medioita, jotka mielellään käyttävät ilmaiseksi tuotetun aineksen hyväkseen. Hiljattain ilmestynyt uutta työtä ja kapinaa käsittelevä suomalainen teos ilmaisee tämän problematiikan osuvasti:

[P]elkkä commonsien [yhteishyödykkeiden] luominen ei riitä mihinkään – toistakaamme jälleen, se tuottaa usein vain ilmaisia infrastruktuureita pääomalle ja jättää tuottajansa köyhyyteen.

– Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka (2015)

Advertisements
Standard