Miksi puoluepolitiikka on niin luotaantyöntävää?

Olen aina äänestänyt kuuliaisesti, koska olen omaksunut luutuneen käsityksen, että se on tärkeää. Silti minua on kalvanut tunne, että jokin tässä kaikessa on pielessä. Vaikka seuraan puoluepolitiikan käänteitä aktiivisesti, siihen osallistuminen ei oikein jaksa kiinnostaa. Viime aikoina olen pohtinut erästä konkreettista syytä siihen, miksi näin on.

Olen päässyt turhautumiseni syiden jäljille vasemmistoliiton sisäisen, noin 1000 jäsenen facebook-ryhmän avulla. Ryhmä muistuttaa vihreiden vastaavaa: siellä rivijäsenet keskustelevat politiikasta, nostavat esiin ajankohtaisia uutisia ja pohtivat, miten puolueen kannatusta voisi lisätä. Itsessään ryhmät ovat mainioita ruohonjuuritason vaikuttamisen mahdollistavia kanavia. Erityisesti viime aikoina huomioni on kuitenkin kiinnittynyt yhteen seikkaan: keskusteluissa paistaa usein huoli sellaisista kuvitteellisista ihmisistä ja ihmisryhmistä, jotka eivät itse ole keskustelussa mukana. Keskustelu siis pyörii usein jossain keskusteluun osallistuvien konkreettisten henkilöiden konkreettisten poliittisten aloitteiden ulkopuolella. Se keskittyy poissaoleviin potentiaalisiin kannattajiin, joiden jokaisen oikun seuraaminen ja ennalta arvaaminen näyttää olevan joidenkin mielestä poliittisen liikkeen tärkein tehtävä.

Hyvä esimerkki on vasemmistoliiton ryhmän hiljattainen keskustelu feminismistä. Keskustelun lähtökohta oli ehdotus vasemmistoliiton julistautumisesta feministiseksi puolueeksi. Ehdotus keräsi nopeasti paljon kommentteja, joista osa oli kiittäviä, osa ehdotuksen vastaisia. Huomionarvoista monissa vastustavissa ehdotuksissa oli, että ne eivät pitäneet ehdotusta ongelmallisena sen takia, että feminismissä olisi jotain vikaa. Sen sijaan ongelma ehdotuksessa oli feminismi-sanan ”kaiku” ja se, että se estäisi puolueelta laajemman äänestäjien suosion saavuttamisen.

Nämä kommentit tiivistävät turhautumiseni puoluepolitiikkaan hyvin. Ensimmäinen ajatukseni niitä lukiessani on, miten väsyttävää on, että huomio on aina jossain konkreettisen tekemisen ulkopuolella. Huoli kohdistuu aina potentiaalisiin äänestäjiin, jotka ajatellaan konservatiivisiksi ja ymmärtämättömiksi. Oikean, konkreettisen feministin ehdotus feministisestä politiikasta ei merkitse ollenkaan niin paljon kuin se joku jossain, joka varmaan pitää feminismiä ihan roskana. Tuo kuviteltu keskimääräinen joku saa siis äänensä aina paremmin kuuluviin kuin oikeat ihmiset. Ilmiö ei koske mitenkään erityisesti vasemmistoliittoa, vaan pätee puoluepolitiikkaan yleisemminkin. Puolueet tekevät asioita ennen kaikkea lähettääkseen viestejä mahdollisille äänestäjille. Kukaan ei oikein edes kysy, voisiko puolue olla sellainen liike, jossa näkyvät siinä mukana olevien ihmisten konkreettiset tarpeet tehdä muutoksia ennemmin kuin joidenkin kuvitteellisten ihmisten kuvitteelliset tarpeet.

Kun huomio on seuraavien vaalien tuloksessa, tekeminen vaalien välillä on ennen kaikkea erilaisia viestintäkampanjoita. Lähtökohtana ei siis ole, että ihmiset tekevät politiikkaa osana liikettä, vaan että puolue tekee politiikkaa heidän puolestaan, kunhan hyvällä viestinnällä vaan saadaan ihmiset äänestämään. Ihmisten puolueuskollisuuden heikentyessä kosiskelu yritetään ulottaa yhä laajemmalle joukolle, puhutella mahdollisimman monenlaisia ryhmiä. Tuloksena on tylsiä ja tasapaksuja kampanjoita vaalien alla.

Samasta syystä puolueissa ei ole riittävästi toiminnan mahdollisuuksia. Puolueet eivät juuri osallistu konkreettisiin aloitteisiin, esimerkiksi kerää tarinoita naisten seksuaalisesta ahdistelusta, puolusta marjanpoimijoiden oikeuksia tai kerää rahaa ISISin uhkaamille kurdeille. Ne voisivat hyvin tehdä noita kaikkia, mutta niiden toiminta keskittyy kapeaan edustukselliseen politiikkaan. Puolueet eivät ole liikkeitä, vaan vaaliorganisaatioita.  Niiden fokus ei ole niissä mukana olevien ihmisten tarpeiden ilmaisussa ja toiminnassa, vaan aina jossain muualla: sen konservatiivisen, keskiverron ja passiivisen äänestäjän metsästyksessä, vaaleissa, jossain meidän elämiemme ulkopuolella. Kansalaisten luottamus on kansalaisten aktiivisuutta tärkeämpää.

Tämä kirjoitus on epäoikeudenmukainen puolueita kohtaan, sillä niiden aktiivit totta kai tekevät juuri tuollaisia omaehtoisia asioita, joita yllä listataan. Kysymys onkin siitä, että tällainen aktiivisuus ei ole puolueiden ydintoimintaa, vaan jotakin siinä sivussa, jotakin mikä unohtuu aina kun uusi gallup-tulos tulee.

Mitä asialle pitäisi sitten tehdä? Se ei välttämättä ole oleellinen kysymys. Mikäli puolueet eivät ole innostava tapa tehdä politiikkaa, ihmisten aktiivisuus ennen pitkää ohjautuu johonkin muualle. Mikäli puolueet haluavat estää tämän, niiden täytyy pystyä muuhunkin kuin graafikoiden palkkaamiseen. Ainoa tapa tehdä politiikasta kiinnostavaa on antaa ihmisille mahdollisuus tehdä sitä itse. Puolueiden haaste on tulla tarpeeksi mielekkääksi tavaksi toteuttaa tämä.

 

ceci.jpg

Advertisements
Standard