Leikin loppu

Brittien lähtö EU:sta tuli monille yllätyksenä, mutta se voi tarkoittaa myös, että pitäisi hankkia uudet silmälasit. Voimme nyt viimeistään lakata teeskentelemästä, että EU olisi poliittinen yhteisö, johon eurooppalaiset kokevat  kuuluvansa muuten kuin juhlapuheissa. Merkkejä tästä on nähty Suomessakin jo pitkään. Osaatko sanoa, mihin parlamentin ryhmään eurovaaleissa äänestämäsi ehdokas kuuluu? Äänestitkö edes viime parlamenttivaaleissa? Tiedätkö, mitä poliittisia elimiä Euroopan unioniin kuuluu? Tiedätkö, mitä Kreikassa tapahtuu ja kuka maan talouspolitiikasta päättää? Osaatko nimetä EU:n keskeisiä johtajia tai tuoleja, joilla he istuvat? Koetko vaikuttavasi EU:n linjauksiin?

Suomesta katsoen EU on muurien takana päätöksiään tekevä keskieurooppalaisten talousliberaalien vetämä pääomaunioni. Turvapaikanhakijoiden määrien kasvaessa se hajosi nopeasti kansallisiin fraktioihin, jotka vetivät paikallisesti kotiinpäin vastaanottovelvollisuudesta luistaakseen. Taas yksi merkki siitä, että EU ei ole poliittinen yhteisö. Valuutta on sitten vielä oma lukunsa: siinä EU näkyy Suomessa ennen kaikkea talouskuripolitiikan kansainvälisenä valvojana ja takuuhenkilönä.

Brittien lähtöä EU:sta kannatettiin populistisilla ja paikkansapitämättömillä väitteillä. Oikeistopopulismi otti taas kerran sen tilan, jota eurooppalainen vasemmisto on ollut kyvytön ottamaan. EU huutaa poliittisten voimien yhdistämistä liikkeeksi, joka kamppailisi esimerkiksi korkean perustulon, vapaan liikkuvuuden ja suoran demokratian puolesta kansainvälisesti. Nyt kansalaisten epämääräinen huoli oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta kanavoituu liikkeisiin, jotka tarjoavat paluuta vanhaan ja lokaaliin, teollisuuteen, etniseen homogeenisyyteen ja kansallisvaltioon. Politiikkaa tehdään myös Suomessa retoriikassa ennen kaikkea kansallisella tasolla, vaikka porvarihallituksen noudattama talouskuri sanellaan keskieurooppalaissa kabineteissa.

Katsoin YLEn aamutelevisiota Brexit-aamuna ja näin joukon nolla-analyyseja siitä, miten ”suuria muutoksia on edessä” ja ”integraatiokehitys on uhattuna”. EU:sta lähtemistä ei pitäisi ihmetellä eikä sitä pitäisi tarkastella pimeyden voimien voittona valosta. Brittien hylkäämä EU ei ansaitse nykyisellään yhtään kyyneltä, vaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista ja toimeentulosta huolestuneiden pitäisi vihata sitä yhtä paljon kuin Iso-Britannian populistien. Haasteena on antaa parempia vastauksia kuin äärikansallismielisyys.

Suomessa liikkeelle pitää lähteä valuuttaunionin talouskurin haastamisesta, perustuloliikkeen rakentamisesta, Euroopan miljoonien paperittomien oikeuksista, sitovista kansanäänestyksistä ja vapaan liikkuvuuden palauttamisesta. EU ei nykyisellään takaa rauhaa Euroopassa eikä se yksiselitteisesti hyödytä kaikkia jäsenvaltiotaan. Suurin ongelma EU:ssa on, että sille on kanavoitu paljon ylikansallista valtaa, mutta sen päätöksenteko pakenee kansalaisia kabinetteihin. EU:n kriisi on parlamentaarisen politiikan kriisi kymmenkertaisena. Puolueet ovat toistaiseksi olleet kyvyttömiä tekemään sille mitään. Eurooppalaista vasemmistoa pitää haastaa tarjoamaan muutakin kuin löysää puhetta demokraattisesta Euroopasta. Jos siinä epäonnistutaan, EU joutaa roskiin.

ship

Standard

Kela sai minut raivoamaan ja lähettelemään verkkopalveluunsa facebook-kuvankaappauksia

En tunnistanut omaa ääntäni, kun huusin puhelimeen: ”Pitääkö mun alkaa siis seurustella, jotta mä voin saada myönteisen tukipäätöksen?!” Kommunikoin ihmisten kanssa yleensä aika säyseästi, mutta oli mennyt liikaa aikaa ja olin kohdannut liikaa omituisia vastoinkäymisiä.

Kaikki alkoi vuoden alussa kun ryhdyin freelanceriksi. Toimeksiantoja kertyi aluksi mukava määrä, mutta epätasaisesti. Aktiivisuuteen, henkilöbrändiin ja verkostoitumiseen ohjaavana aikana pyrin huolehtimaan siitä, että nimeni nousi esiin silloin tällöin. Ideoin ja myin aktiivisesti juttuja, tapasin ihmisiä, suunnittelin ja toteutin päällekkäin. Kaikki aktiivisuuteni ei kuitenkaan kääntynyt toivotulla tavalla rahaksi, jaksamisen kanssa oli välillä ongelmia, ja ilman säästöjä epätasaiset tulovirrat muodostuivat pian toiminnan esteeksi. Niinpä hain asumistukea.

Hakemusta rustatessani muistin kyllä joidenkin vuosien takaiset puheet Kelan heterosuhteísiin perustuvista käytännöistä asumistuen myöntämisessä. Eri juridista sukupuolta oleva kämppäkaveri saattaisi olla ongelma. Pikainen tutustuminen YLEn vuodelta 2012 julkaisemaan etuuspäällikön haastatteluun kuitenkin loi minuun uskoa:

[Seurustelemattomuuden] todistaminen on kuitenkin monissa tapauksissa ongelmallista ja tämä ymmärretään myös Kelassa.

– Lähtökohtamme on, että luotetaan asiakkaan kertomaan. Meillä on myös itsellämme keinoja tarkastella asiaa. Katsotaan esimerkiksi, että hakijan muut etuudet ovat samoista lähtökohdista.

Ensimmäinen hakemukseni hylättiin mielestäni perustellusti, koska meillä oli vuokranantajan aiemmasta käytännöstä johtuen yhteinen vuokrasopimus. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa, mutta oletin, että se on helposti korjattavissa. Pieni byrokraattinen yksityiskohta, joka vaati ainoastaan uuden vuokrasopimuksen laatimisen. Se osoittaisi, että olen Kelan teknisellä termillä ilmaistuna oma ruokakuntani. Lähetin uuden hakemuksen, jossa oli liitteenä uusi vuokrasopimus, selvitys asuntomme koosta ja erillisistä huoneista.

Toisen hylkäyksen kohdalla aloin jo vähän ihmetellä, miten tällainen järjestelmä voi edelleen olla olemassa. Kolmannen kohdalla totesin, että se luultavasti on olemassa, koska harva haluaa puhua julkisesti omasta tukien varassa elämisestään ja siten ei synny painetta muuttaa epäoikeudenmukaisia käytäntöjä.

Perusteena hylkäämiselle oli jatkuvasti, että Kelan näkökulmasta asun avoliitossa. “Avopuolisoni” tuloista vaadittiin selvitystä, koska ne vaikuttavat tukisumman suuruuteen. Kolmanteen hakemukseen olin liittänyt valokuvat erillisistä makuuhuoneista sekä luonnoksen asunnon pohjapiirroksesta. Kun se hylättiin, soitin Kelaan. Ensimmäinen virkailija oli ystävällinen, mutta neuvoton. Yritin kysyä, miten voin todistaa, että en asu avoliitossa. Hän ei tiennyt ja yhdisti minut toiselle virkailijalle. Keskustelumme toisen virkailijan kanssa meni suunnilleen näin:

Minä: Lähetin kuvia asunnosta.

Virkailija: Ne voisivat olla mistä tahansa asunnosta tai vaikka vierashuoneesta.

Minä: Miten sitten voin todistaa että emme seurustele keskenämme?

Virkailija: Sitten pitäisi kertoa, kenen kanssa sinä seurustelet tai kenen kanssa kämppis seurustelee.

Minä: Kumpikaan meistä ei seurustele.

Virkailija: Joo kuule mä oon tehnyt näitä hommia aika pitkään, toi ei tule menemään läpi.

Olemme saapuneet kohtaan, jossa alan huutaa virkailijalle puhelimessa. Töykeää olankohauttelua parempia vastauksia en saanut, vaan puhelu loppui ikävissä tunnelmissa. Tarvitsemani vastauksen sain lopulta kaivettua ystävän avustuksella verkosta Kelan sivujen kysymysosiosta:

Sinun kannattaa selvittää kaikki mahdolliset seikat, jotka mielestäsi todistavat, että olet vuokrannut osan asunnosta itsellesi tuntemattomalta henkilöltä. Selvitä miksi ja miten asumisjärjestelyistä on sovittu. Osoita esimerkiksi asunnon pohjapiirrustuksilla, että asunnossa on asukkaille erilliset huoneet.

Pohjapiirros ei ollut tällä kertaa purrut. Lopulta lisäsin kolmannen hylätyn hakemukseni valitukseen liitteeksi kuvankaappauksen facebook-keskustelusta, jossa yhteinen ystävä esittelee minut ja kämppäkaverin toisillemme, kun etsin asuntoa. Aikaa ensimmäisestä hakemuksesta oli kulunut neljä kuukautta. Aloin olla uupunut ja rahaton.

Vastauksessa Kela ilmoitti suunnilleen, että se “voi katsoa” että emme ole tunteneet toisiamme, kun muutin asuntoon. Sitten tarvitsi vielä toimittaa tarkat tulolaskelmat noiden kuluneiden kuukausien ajalta ja alkuperäiset palkkakuitit noin kymmeneltä eri toimeksiantajaltani. Siihen meni vielä kuukausi. Sen jälkeen, viiden kuukauden kuluttua, sain myönteisen päätöksen. Kaikki tämä siis siksi, että juridisesti mieheksi ja naiseksi katsotut samassa kodissa asuvat ihmiset oletetaan automaattisesti pariskunnaksi. Myös siksi, että sekalaisia lyhyitä pätkiä tekevä on edelleen järjestelmän silmissä poikkeus eikä tukimuotojen suunnittelun lähtökohta. Järjestelmän vaatima mieletön tarkkuus omien tulojen ja elämäntilanteen suhteen osoittaa, että se perustuu ajatukselle säännöllisestä heteroliitoissa saman katon alla elävien ihmisten ansiotyöstä, josta poikkeaminen on niin harvinaista, että resurssit riittävät jokaisen tapauksen yksityiskohtaiseen tutkimiseen. Näin ei ole todellisuudessa ollut pitkään aikaan.

Tästä prosessista voi oppia paljon ajastamme. Minulle ilmeinen oppi on, että sosiaaliturva pitää uudistaa vastikkeettomaksi niin nopeasti kuin mahdollista. Nyt järjestelmä on tehoton, heteronormatiivinen ja nöyryyttävä eikä se ole ajan tasalla uuden työn muotojen kanssa, jotka ovat olleet ympärillämme jo vuosikymmeniä. Ihmisten elämäntilanteet ja työmarkkina-asema muuttuvat todella nopeasti, mutta nykyinen raskas nöyryyttävä byrokraattinen prosessi jättää monet ansaitsemiensa tukien ulkopuolelle.

On entistä vaikeampaa erotella edes teoreettisesti, milloin ihminen tekee läpimedialisoituneessa tietotyöyhteiskunnassa työtä ja milloin ei, ja siksi olisi kohtuullista, että hän ei joudu itse sitä millin tarkasti yksilöimään. Vain osasta työtä maksetaan, siksi tarvitaan uudenlainen sosiaaliturva. Ja koska suuret uudistukset näyttävät lähes mahdottomilta, voisiko edes sen typerän hetero-oletuksen poistaa aluksi? Järjestelmä perustuu nykyisellään ihmisten yksityiselämän kyttäämiseen, mielivaltaan ja tuen hakijan alistamiseen. Se yksilöi ja hallitsee ihmisiä erillisinä toisistaan, ja tekee siten myös epäkohtien osoittamisen vaikeaksi, koska tuensaajia syyllistetään yhteiskunnassa yleisesti.

Itselleni suuri etu prosessissa oli se, että sain sen aikana tuloja, minulla oli psyykkisiä resursseja ja osaamista etsiä aiheesta tietoa ja käyttää aikaani oman asiani hoitamiseen Kelan puolesta. Entä ne ihmiset, jotka eivät ole yhtä hyvässä asemassa? Minulle taannehtivasti maksettu summa vaati laskelmieni mukaan myös työtä hakemusten äärellä niin monta tuntia, että mikäli samaa summaa tarjottaisiin yhtä kauan kestävästä työkeikasta, miettisin asiaa kahteen kertaan. Kelan asiaan käyttämiä työtunteja en tietysti voi laskea, mutta niitäkin varmasti kertyi.

Olen tämän prosessin päätyttyä ottanut tavakseni katsoa silloin tällöin näyttelijä Antti Holman videon, jossa homomies yrittää selvittää, miten hän voisi todistaa Kelalle, ettei elä avoliitossa Maija-nimisen kämppiksensä kanssa. Hankala virkailija ei usko asiakasta millään, ehdottaa tätä lataamaan kuvia homoseksuaalisuuden harjoittamisesta verkkopalveluun ja pyytää osoittamaan, että asunnossa asuva koira ei käy ansiotyössä tai ole sairaseläkkeellä. Aiemmin olen pitänyt pätkää fiktiivisenä sketsinä. Tuenhakuprosessin itse läpi käytyäni olen melko vakuuttunut, että kyseessä on dokumenttielokuva, jonka Holma on kuvannut salaa Kelan tiloissa.

kela.jpg

 

Standard

Mielenosoitus Hesarin maksumuurin puolesta

Mielenosoittaminen on noloa puuhaa, koska osa mielenosoituksista on fokusoitu huonosti. Vähän kuin äänestäminen. Ihmiset äänestävät usein tosi noloja ehdokkaita. Kävin kerran itsekin vilkaisemassa äänestyspaikalla, ja siellä äänestettiin tyyppiä, jolla oli ihan vakavissaan tehty vaalivideo, jonka tekstityksen kirjasin oli comic sans.

Jos aikoo järjestää mielenosoituksen, se pitäisi järjestää aiheesta, joka ei ole tyypillinen eikä todellisuutta yksinkertaistava. Siten erottautuu. Emotionaalisuus ja katutilan valtaaminen voivat toimia poliittisena taktiikkana, mutta katsokaa nyt itseänne, aina toistamassa samoja, liian maalailevia asioita ja puolustamassa ay-liikkeen valtaa!

(Tekstin yhtenäisyyden vuoksi ohitamme tässä koko prekariaattiliikkeen, joka vaati 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suurissa mielenosoituksissa ay-liikkeen ohi kaikille ihmisille korkeaa perustuloa.)

Hyvä aihe hyväksyttävälle mielenosoitukselle on esimerkiksi HS:n uusi tiukennettu maksumuurikäytäntö, jota monet oikeaoppiset ovat viime aikoina vastustaneet. HS:n timanttilogolla merkittyjä  feature-juttuja ei pääse enää lukemaan ilmaiseksi ollenkaan eikä muuria voi kiertää yhtä helposti kuin ennen. Tämä on joidenkin mielestä ongelma, esimerkiksi  köyhimpien freelancereiden rahat eivät välttämättä riitä enää Suomen suurimman sanomalehden lukemiseen. Mutta miksi Sanoman pitäisi olla vastuussa kenenkään köyhyydestä?

Kun lehti, joka antaa tilaa Sipilän leikkauspolitiikalle kaikella arsenaalillaan, tiukentaa juttujensa maksutonta saatavuutta radikaalisti, aika lienee kypsä ratkaisevalle viimeiselle askeleelle. Mielenosoituksessa vaadittaisiin, että kaikesta Hesarin sisällöstä tehtäisiin niin kallista (kaikki jutut maksumuurin taa, 1000 € vuodessa), että pienituloiset voisivat lakata siitä haaveilemisen ja keskittyä omaan arkeensa. Jutut voitaisiin jatkossa kirjoittaa rehellisesti ja ilman kiertelyä ihmisille, joilla menee hyvin. Pirstoutetaan Suomen mediatodellisuus lopullisesti!

Sallittakoon pieni, vähän koominen vallankumousfantasia: Pystytetään vielä konkreettinen suuri muuri Sanomatalon ja kansalaistorin väliin, niin että toimittajat saavat olla rauhassa kaiken maailman kansalaisaktivismilta, joka ei puhu heidän kieltään ja osuu välillä huonosti maaliinsa. Olkoon HS:n maksumuuria puolustava mielenosoitus viimeinen, joka tarvitsee kestää. Toisenlainen maailma on mahdollinen.

 

 

hs.png

Standard

Mitä feministinen puolue tarkoittaa?

Aluksi on sanottava: ei pelkoa. Tämä kirjoitus ei ole yritys tyhjentävästi määritellä Suomeen perustettua uutta puoluetta maskuliinisesta näkökulmasta.  Sen sijaan se ilmaisee iloa siitä, että väsynyt puoluekenttä saa haastajan, joka puhuu tärkeistä asioista! Jos pitäisi arvata, feministisen puolueen perustaminen Suomeen kertonee siitä, että joukko poliittista kotia etsiviä ihmisiä on luonut sellaisen itselleen.  Se kertonee myös siitä, että nykyinen puoluekenttä ei ole riittävästi onnistunut vastaamaan antirasistisen feminismin tarpeisiin.

Määrittelemisen sijaan tämä kirjoitus kysyy uudelta feministipuolueelta muutamia kysymyksiä, joihin varmaankin vastataan, mikäli ne tuntuvat merkityksellisiltä. Niissä keskeinen ajatus on selvittää, miten uusi puolue haastaa vanhaa, ja miten se määrittelee politiikkaa uudelleen. Varmasti monet haluavat tietää, mistä Suomen feministisessä puolueessa on oikein kysymys, onhan Ruotsin Feministiskt initiativ lyhyen olemassaolonsa aikana saavuttanut jopa paikan Euroopan parlamentissa. Nämä kysymykset voisi esittää yhtä hyvin mille tahansa muulle puolueelle (myös niille, joita kirjoittaja on aiemmin äänestänyt). Uuden puolueen vastaukset ovat kuitenkin toivottavasti kiinnostavampia kuin vanhojen.

1.Kuka omistaa?

Feministisen puolueen verkkosivuilla määritellään, että syrjintä, seksismi ja rasismi ” tiedetään yhtä lailla kapitalististen kuin sosialististen järjestelmien ilmiöiksi”. Tämä on totta historiasta tunnettujen poliittisten järjestysten suhteen, tosin esimerkiksi Rojavan autonomista aluetta Kurdistanissa voisi ehkä kuvata samanaikaisesti sosialistiseksi, antiautoritääriseksi ja feministiseksi projektiksi. Keskeinen kysymys heteropatriarkaalisessa järjestelmässä kuitenkin on, kuka omistaa, eli kenen vallassa työn järjestäminen käytännössä on. Vaikka autoritäärinen sosialismi ei pysty ratkaisemaan sorron ongelmia, monet sosialistit näkevät mahdottomana ihmisten tarpeiden kunnollisen huomioimisen ilman radikaalia muutosta tuotantosuhteissa. Suhde tähän kysymykseen määrittää, onko feministinen puolue ensisijaisesti liberaali projekti, vai pyrkiikö se haastamaan kapitalistisen järjestelmän perustavia rakenteita.

2. Mitä virkaa puolueella on?

Yksi keskeinen nykyisen sortavan politiikan haaste ovat rakenteet. Politiikka on organisoitunut edustuksellisesti, jolloin 200 ihmistä päättää, miten yli 5 000 000 ihmistä elää arkeaan. Tämä tarkoittaa, että harvat määrittelevät, miten suurin osa elää, ja että tällä hetkellä valkoiset cis-heterot kertovat, miten muiden pitää elää. Tämän asetelman haastaminen on tärkeää, mutta vaikeaa. Antiautoritääristen liikkeiden ajatus on tyypillisesti, että ihmisten  pitää edustaa itseään, jos halutaan todella, että kaikkien ääni kuuluu. Toisaalta puoluepolitiikka on olemassaoleva vallan jakamisen tapa, jonka monet arvioivat tärkeäksi toiminnan keinoksi. Onko järjestelmä nykyisellään riittävä, ja jos ei, minkä pitää muuttua feministisen puolueen mielestä? Miten puolue pystyy toimimaan aktiivisena liikkenä ja välttää hierarkiseksi vaaliorganisaatioksi muuttumisen?

3. Miten sortoa torjutaan?

Valkoinen feminismi on 1900-luvulla haastettu huomioimaan muun muassa luokkaan, etnisyyteen, sukupuoliseen suuntautumiseen, sukupuolten moninaisuuteen ja ikään liittyvät päällekkäiset sortomuodot. Sen on pitänyt hyväksyä, että ihmisiä kohtaavat sortomuodot eivät ole kaikille samoja. Mitkä ovat feministisen puolueen tapoja murtaa sortavia rakenteita yhteiskunnassa? Miten rakennetaan antirasistisia, feministisiä instituutioita? Riittääkö, että nykyisiin instituutioihin nostetaan erilaisia ihmisiä käyttämään valtaa, vai pitääkö nykyiset instituutiot purkaa uusien alta?

4. Mikä on työtä?

Hoivatyön korvaaminen on ollut yksi keskeisiä 1900-luvun feministisistä kysymyksistä. Hoivan analyysissa huomio on kiinnitetty siihen, miten maksettu työ on ollut riippuvaista paljolti naisten tekemästä näkymättömästä ja korvaamattomasta työstä. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa on yhä vaikeampaa määritellä, milloin ihminen osallistuu yhteiskunnalliseen arvontuotantoon ja milloin ei. Siksi monet liikkeet ovat esittäneet perustuloa tapana jakaa näkymättömän työn arvo kaikille sitä tekeville. Samalla se nähdään ainoana tapana käydä työtaisteluja tilanteessa, jossa tehtaasta ei enää voi marssia ulos. Miten feministinen puolue suhtautuu perustuloon? Miten suuri perustulon pitäisi olla?

Lopuksi

Feministisen puolueen vaatimus aidosti antirasistisesta ja feministisestä politiikasta haastaa koko Suomen puoluekenttää määrittelemään itsensä uudelleen. Tämä haaste pitää ottaa tosissaan. Feminismin aika on nyt, ja olemassaolevien poliittisten liikkeiden on kyettävä osoittamaan, että feminismi ei ole niille vain yksi erityiskysymys, vaan yhteiskunnallisen analyysin lähtökohta. Feministinen puolue kannustaa esimerkillään vaatimaan aidosti feminististä politiikkaa kaikilta.

Kannattajakortin voit tulostaa ja allekirjoittaa täällä.

femi

 

Standard

HS:n toimittajan kokemus nousi Orlandon uhrien edelle

Orlandon ampumistapauksesta tiedetään toistaiseksi hyvin vähän, mutta yksi ensimmäisistä esiin nostetuista asioita on ollut ampujan uskonnollinen tausta ja tämän Afganistanista kotoisin olevat vanhemmat. Se, mikä on kuitenkin jäänyt Suomessa toistaiseksi vähemmälle huomiolle on uhrien tausta.

Lauantaina 11.6. vietettiin Pulse –yökerhossa Latin Saturdays –iltaa, jolloin klubilla oli erityisen paljon latinalaistaustaisia kävijöitä. Siksi myös uhrien joukossa on heitä paljon. Orlandon kaupunki on julkaissut nimilistan iskun uhreista, ja nimistä suuri osa viittaa uhrien latinalaistaustaan.

Yhdessä yökerhon kävijöiden taustaa käsittelevässä jutussa viitataan raporttiin, jonka mukaan rodullistettujen HLBTI-henkilöiden todennäköisyys joutua väkivaltaisen viharikoksen kohteeksi on Yhdysvalloissa 1,82-kertainen valkoisiin nähden. Tämä on merkittävä asia. Muun muassa Helsingin sanomat mainitsee ampujasta profiilijutussa, että tätä on kuvailtu rasistiksi, mutta ei rakenna yhteyttä ampumisen ja rasismin välille. Kaleva sen sijaan tuo latinalaistaustaiset uhrit näkyviin.

Helsingin sanomat julkaisi tiistaina 14.6. raportin Orlandosta, jossa toimittaja Saska Saarikoski haastattelee surevia ihmisiä Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla. Juttu on otsikoitu ”En tunne minkäänlaista vihaa” – HS:n toimittaja tapasi Orlandon massa­surmaa surevia ihmisiä ja hämmästyi reaktioista”. Jutun ingressi kuuluu seuraavasti:

Tunnelma Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla oli maanantai-iltana hämmästyttävän rauhallinen, kirjoittaa kaupungissa massasurmaa surevia ihmisiä tavannut HS:n toimittaja Saska Saarikoski. Ihmiset halailivat ja lohduttivat toisiaan, mutta kukaan ei huutanut eikä purkanut raivoaan.

Jutussa on syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin, sen otsikko ja ingressi kehystävät aiheen niin, että valkoinen toimittaja asettuu filtteriksi tapahtuman ja lukijan väliin. Hän on se, joka tapaa ihmisiä ja kertoo heidän surustaan. Toiseksi, otsikon sitaatin lausuja Dwayne Wesley Campbell on facebook-profiilinsa perusteella myös valkoinen. Hänen kokemuksensa siis nostetaan yhtä keskeiselle paikalle valkoisen toimittajan viereen.

Orlandon isku kohdistui koko HLBTI-yhteisöön, ja Campbell on totta kai oikea ihminen kommentoimaan asiaa (paljon oikeampi kuin tämän tekstin kirjoittaja). Se ei kuitenkaan ole syy Helsingin sanomille jättää tuomatta esiin uutisoinnissa, että iskun uhreissa olivat selvästi yliedustettuna rodullistetut ihmiset. Tämä on asia, jonka rodullistetut kommentoijat ovat toivoneet tulevan nostetuksi esiin. Silloin olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuka ensisijaisesti kertoo surusta ja tapahtuman vaikutuksista. Kun Saarikoski ihmettelee jutussa vihan puuttumista “maassa, jossa vihaisuus tuntuu monille ihmisille olevan keskeinen itseilmaisun muoto”, hän tulee  yksinkertaistaneeksi monimutkaiset rotusortoon ja homofobiaan liittyvät valtasuhteet ja vastarinnan muodot pelkäksi tunneilmaisuksi. Hän löytää sen mitä etsii ja kertoo yksiäänisen tarinan siitä, miten iskuun reagoidaan. Sen mahdollistaa hänelle paikka sanomalehden äänitorvena asiassa, joka ei koske häntä itseään.

Helsingin Sanomat on välttänyt johtopäätösten vetämistä ampujan muslimitaustasta, ja otsikoi esimerkiksi häntä käsittelevän profiilijutun ”Orlandon ampujaepäilty oli kehonrakentaja ja väkivaltainen aviomies”. Olisi yhtä tärkeää välttää yksinkertaistamista uhrien kohdalla, ja nostaa toimittajan ohi keskiöön kaikki ne äänet, joiden vaientamisesta Orlandon ampumisessa oli kyse.

 

pulse.png

Standard

White boyn vastaus Sonja Saarikoskelle

Olen tänä keväänä tutustunut ilmiöön nimeltä valkoinen hauraus. Sitä on määritelty muun muassa näin:

Valkoinen hauraus on tila, jossa vähäinenkin määrä rodullisuuteen liittyvää stressiä on sietämätöntä ja laukaisee joukon puolustusliikkeitä. Näihin liikkeisiin kuuluvat vihan, pelon ja syyllisyyden tunteiden ulkoinen ilmaisu, vastaväitteet, vaikeneminen ja stressiä tuottavasta tilanteesta poistuminen. Nämä käyttäytymismuodot palauttavat voimaan valkoisen rodullisen tasapainon. (Robin DiAngelo, White Fragility, suomennos oma)

Kun kirjoitin taannoin tehotuotannon holokaustiin rinnastavan tekstin, ja Ruskeat tytöt –blogia pitävä Koko Hubara puuttui siihen, vieläpä lempeällä otteella, kauhistuin. Kylmä hiki nousi otsalleni, ja kävin läpi ärsyyntymisen ja nurkkaan ajetuksi tulemisen tunteita. Vähän aikaa hengiteltyäni kuitenkin totesin, että tämä on nyt varmaan sitä. Pyysin anteeksi vertausta.

Olen sitä mieltä, että tilanne aiheutti minulle tavallista enemmän stressiä, koska se kyseenalaisti etuoikeuteni ja toi näkyviin, että kielenkäyttöni perustuu näkymättömään valtapositioon. Valkoisten käymä keskustelu omista etuoikeuksistaan on usein tahmeaa, koska menemme niin helposti puolustuskannalle.  Valkoisen haurauden käsite auttaa kyseenalaistamaan, onko niin kutsuttu ”call out” oikeasti aggressiivinen tai uhkaava, vai syntyykö uhan tunne syntyy siitä, että oma valta yhtäkkiä tuodaan näkyviin. Vielä pitäisi erikseen arvioida, onko aggressiivisuus, silloin kun sitä oikeasti esiintyy, edes ongelma.

Kun Sonja Saarikoski  Helsingin sanomien kirjoituksessaan ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” puhuu siitä miten suomalaiset yliopisto-opiskelijat sukupuolentutkimuksen kursseilla kokevat ongelmallisten termien käytöstä huomauttamisen ”aggressiiviseksi” , mieleen tulee, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen haurauden variantti (tämä on tietenkin pelkkää arvailua). Tuntuu nimittäin merkilliseltä, että itse ongelmallisten termien aggressiivisuutta suhteessa niihin, joita ne sortavat, ei nosteta jutussa siteeratun sukupuolentutkijan kommentissa esiin. Sen sijaan keskeistä on, miten ikävästi sortavaan kielenkäyttöön puututaan.

Etuoikeutettujen hauraus on tapa kääntää sorron kokemus ylösalaisin, sorretusta sortajaan.

Haurauden käsitteen kautta voi pohtia laajemmin Saarikosken tekstin otsikon kysymystä ”saako mitään enää sanoa?”. Taloudellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti etuoikeutetut ihmiset eivät ole tottuneet pohtimaan sanomisiaan, ja niinpä ajatus siitä, että pitäisi olla varovaisempi tuntuu vaikealta. Entä jos se ajaa itsesensuuriin? Kaikki laadukas kielenkäyttö kuitenkin perustuu siihen, että esimerkiksi tieteellisiä käsitteitä, titteleitä, adjektiiveja ja niin edelleen käytetään tarkasti ja tietoisina siitä, millaisiin sosiaalisiin konteksteihin ne liittyvät (pohditaan vaikkapa Suomen sisällissodasta käytyä nimityskiistoja). Itsesensuurissa harkintana ymmärrettynä voi olla järkeä, jos aikoo sanoa jotain toisen oikeuksia loukkaavaa. Sorrosta vapaan kielenkäytön tai käytäntöjen harjoitteleminen (ja kyllä, se on jatkuvaa harjoittelua) ei pitäisi periaatteessa olla sen vaikeampaa kuin muukaan kontekstien huomioiminen kielenkäytössä.  Mutta kun kyse on sorretuista ryhmistä, kuten vaikkapa transihmiset tai rodullistetut, termien omaksuminen onkin yhtäkkiä ihan kamalan haastavaa. Onko se sattuma?

Itse olen ottanut lähtökohdakseni, että minulla on valkoisena miehenä paljon sokeita pisteitä, jotka johtuvat siitä, että olen oppinut pitämään kehoani ja näkökulmaani kyseenalaistamattomana normaalina. Olen white boy, joka voi yrittää olla hyvä liittolainen, mutta todennäköisesti kompuroi. Minusta hyvä lähtökohta on koko ajan kyseenalaistaa, tekeekö oma julkinen toiminta enemmän hallaa vai hyvää sen asian puolesta, jota väittää edustavansa. Olen lukenut myös perustellun kirjoituksen siitä, miten valkoinen antirasismi voi olla jopa mahdotonta. Se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Pitää yrittää, ja samalla muistaa, että ei välttämättä aina onnistu.

Saarikoski kirjoittaa: ”On pelottava ajatus, ettemme voisi samastua ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin itsellämme”. Nurinkäännettynä tuo ajatus on kuitenkin kaiken sorron tunnistamisen ja vastustamisen lähtökohta: ymmärtää, että oma näkökulma maailmaan ei välttämättä tavoita kaikkia muita näkökulmia. Jotta oikeasti voisi toimia antirasistisesti tai vastustaa seksismiä, pitää lukea ja kuunnella erilaisten kokemuksia  ja nähdä oma toiminta siitä perspektiivistä. Pitää lähteä siitä, että samastumisyritys ilman kunnollista itsereflektiota voi jättää sorron näkyvistä. Esimerkiksi Saarikosken puheet turvallisen tilan politiikoista eristävinä ei näytä perustuvan kunnolliseen yritykseen samastua vaikkapa transihmisten kokemuksiin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta julkisessa tilassa.

Saarikosken teksti ei päädy toteamaan, että nyt meihin valkoisiin cis-henkilöihin iskee sensuuri, ja kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita. Se ei kuitenkaan kunnolla haasta tarkastelemaan sorron kokemuksia, joista antirasistiset ja feministiset termit sekä tilapolitiikat nousevat. Ei riitä, että habermasilainen puheavaruus avataan erilaisille äänille, mikäli osa meistä edelleen voi puhua siellä tavoilla, jotka uusintavat ongelmallisia valtasuhteita tai laukaisevat sortoon liittyviä aiempia kokemuksia. Emme saa myöskään unohtaa, että politiikan tilassa ei ole pelkkiä ääniä, vaan myös kehoja, joita kohdellaan hyvin eri tavoin. Meidän on yritettävä ymmärtää toisiamme, mutta se ei onnistu niin, että oikaisemme omien etuoikeuksiemme ohi vain viittaamalla niihin ohimennen.

Saarikosken kirjoitukseen ovat jo vastanneet kiinnostavilla teksteillä Sonya Lindfors ja Anna Pöysä.

whiteboy

Kuva: Egisto Sani, Frog Hunter II

Standard

Tiedote: Timo Soini valittu vihreiden uudeksi viestintäsuunnittelijaksi

Perussuomalaisten puheenjohtaja ja ulkoministeri Timo Soini siirtyy vihreiden viestintätiimiin. Matalien kannatuslukujen kanssa kärsivän populistipuolueen luotsi kertoo jo pitkään etsineensä uralleen uutta suuntaa:

– Hillotolppa löytyi lopulta oman puolueen ulkopuolelta. Perussuomalaiset oli suuri puolue, nyt se räksyttää kuin oppositio.

Vihreiden sisäpiiristä kommentoidaan, että Soini headhuntattiin pitkän harkinnan jälkeen

– Timo on tehnyt hyvää työtä keskittymällä eniten luetuissa kirjoituksissaan puhumaan pelkästään kaupunkilaisista punavihreistä. Hänen puheensa perustulosta, pyöräilystä vegaaniruuasta ja kaupunkibulevardeista ovat vieneet huomion perussuomalaisten omasta politiikasta meihin ja saaneet meidät näyttämään suuremmilta kuin olemmekaan, nimetön lähde kommentoi.

Vihreiden kannatuslukemien jatkuva nousu sinetöi Soinin ja puolueen kihlauksen. Ploki jatkuu entisellä paikallaan, mutta Soini on sitoutunut tekemään osan kirjoituksistaan jatkossa Vihreä Lanka –lehden Plokinaattori-automaatilla.

– Olen jo kokeillut sitä Plokissa eikä kukaan ole huomannut eroa, vaikka tekstit tekee kone. Ilmat lähti höttöpallosta, Soini nauraa.

 

soini

Standard

Kokoomuksesta tuli muutamassa vuodessa Thatcher-fanien puolue

Yliopistonlehtori Vesa Vares kirjoitti Suomen kuvalehdessa vuonna 2012 siitä, miten Iso-Britannian pääministeri, ammattiliittovastaisuudestaan ja valtion omaisuuden myymisestä tunnettu Margaret Thatcher oli pitkään huonossa huudossa Suomen oikeistopiireissä. Artikkelissa ” Näin suomalainen oikeisto tuomitsi Margaret Thatcherin” kuvaillaan brittikonservatiivin kohtelua näin:

[Kokoomuksen virallinen puoluejohto ei] ole halunnut samaistua thatcherismiin. 1980-luvulla tämä johtui etenkin idänsuhteista, 1990-2000-luvulla Englanti on puolestaan ollut Suomen Eurooppa-henkisimmälle puolueelle EU-poliittisesti huonoa seuraa. Eikä edes oikeistonaisille Thatcher ollut hyvä esikuva, koska oikeistonaiset olivat yleensä puolueessaan sosiaalivaltion kannattajia, eikä Thatcher vastannut millään tavalla skandinaavista tasa-arvoideaalia.

Vareksen mukaan Thatcheriin ei oikein otettu kantaa eikä suhdetta suomalaisen oikeiston ja thatcherismin välillä käsitelty. Vares käsittelee myös neljän vuoden takaisessa artikkelissaan sitä, miten sen kirjoittamisajankohtana vuonna 2012 Suomen ”oikeistoälyköt” kuten Matti Apunen ja Paul Lillrank olivat alkaneet hehkuttaa Thatcheria. Tämä oli uusi ilmiö. Teksti ei kuitenkaan mainitse yhtään senhetkistä merkittävää thatcheristiksi julistautuvaa kokoomuspolitiikkoa, vaan käsittelee thatcherismiä puoluetta haastavana marginaali-ilmiönä.

Vuotta myöhemmin tapahtui pieniä liikahduksia Kokoomuksen suhteessa thatcherismiin. Vuonna 2013 emopuoluetta oikeistolaisempana tunnettu Kokoomusnuoret valitsi puheenjohtajakseen Susanna Kosken, joka julisti kolmeksi suurimmaksi idolikseen Ronald Reaganin, Sauli Niinistön ja Margaret Thatcherin. Koski nousi näkyväksi hahmoksi nuorisojärjestön uuden tiukkaa talouskuria kannattavan tavoiteohjelman myötä, jossa lisäksi muun muassa ehdotettiin Suomen laista poistettavaksi kohta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samoihin aikoihin Thatcher kuoli. Kokoomuksen tuolloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen lähetti surunvalitteluviestin, jossa Thatcherista sanotaan varovaisesti kehuen, että tämä ”näki, että Britannian oli uudistettava talouttaan ja vei välttämättömät uudistukset läpi kovasta vastustuksesta huolimatta.” Viestin sisältöä referoitiin lukuisissa Suomen medioissa.  Muistotilaisuuteen osallistui tuolloinen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb, joka luonnehti Thatcheriä vielä varovaisemmin sanoilla “[m]itä tahansa hänestä ajatteleekin, yhdestä asiasta voi olla samaa mieltä. Hän oli yksi 1900-luvun toisen puoliskon merkittävimmistä vaikuttajista”.

Kahta vuotta myöhemmin, vuonna 2015 kokoomuksen pää-äänenkannattaja Verkkouutiset haastatteli Matti Apusta Suomen politiikan tulevaisuudesta. Apunen sanoi haastattelussa näkevänsä oikeistossa merkittävän siirtymän mahdollisuuden.

Onko oikeistolla suuntaa?

– Toivoisin, että meillä olisi thatcherilainen oikeisto jossain kasvamassa, Matti Apunen sanoo.

– Thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta, Apunen sanoo.

Hän uskoo, että thatcherismin tie olisi myös tie SDP:n uudistumiseen. Kun vastakkainasettelu Thatcherin ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa oli käyty, ja talouspolitiikka nosti maan talouden uuteen nousuun, myös työväenpuolueen oli luotava itsensä uudelleen.

Viikkoa ennen Apusen haastattelun julkaisemista vuonna 2015 Susanna Koski nousi eduskuntaan. Vuotta aiemmin sinne nousi varasijalta Elina Lepomäki, joka ei itse usein viittaa Thatcheriin, mutta jota on mediassa toistuvasti verrattu brittipääministeriin.  Molemmat (1, 2) olivat YLEn vaalikoneessa vuonna 2015 täysin eri mieltä väitteestä ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle” ja kannattivat yleisesti tiukkaa talousliberaalia politiikkaa. Vuonna 2015 eduskuntaan pääsivät myös kokoomusnuorten vanhoina puheenjohtajina tunnetut Antti Häkkänen ja Wille Rydman. Thatcherismi oli saavuttanut merkittävän jalansijan Kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Rydman luonnehti Thatcheriä tämän kuoleman yhteydessä kiittävillä sanoilla:

Lepää rauhassa, rouva pääministeri. Margaret Thatcher oli yksi 1900-luvun parhaista poliitikoista ja pääministereistä. Thatcher nosti konkurssikypsän ja ammattiliittojen kurjistaman Britannian jälleen vauraaksi kansakunnaksi. Valitettavasti harvassa ovat ne poliitikot, joissa Thatcherin lailla yhdistyvät rohkeus, päättäväisyys ja henkilökohtainen karisma.

Kokoomus meni vuonna 2015 uuden armottomilla talousoikeistolaisilla vahvistetun eduskuntaryhmänsä voimin mukaan Sipilän porvarihallitukseen. Sen politiikassa on keskeistä thatcheristiseen tapaan valtion menojen leikkaaminen, ammattiyhdistysliikkeen vallan vähentäminen, työehtojen heikentäminen ja valtionomaisuuden yhtiöittäminen ja yksityistäminen. Kun hallitus päätti helmikuussa 2016 antaa työmarkkinajärjestöjen sopia itse paikallisesta sopimisesta, kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb totesi YLEn mukaan ”sydän huutaa, että Thatcherin ja Lepomäen linjalla pitkä päätyyn ja perään. Mutta järki sanoo, että edes pieni askel oikeaan suuntaan on plussaa”. Lausunto uutisoitiin jälleen laajasti. Kokoomuksen eduskuntaryhmään oli nyt noussut lukuisia avoimia thatcheriläisiä ja Stubbin kommentti ei koskenut enää Thatcheria muistopuheena, menneisyyden hahmona, vaan nykypolitiikan esikuvana.

Thatcheriin viittaamisesta tuli muutamassa vuodessa normaalia kokoomuksen kansanedustajille samalla kun thatcheristinen politiikka ja thatcheriläiset kansanedustajat ovat vahvistaneet asemaansa puolueessa. Vesa Vareksen kuvaamasta vuoden 2012 tilanteesta, jolloin thatcherismi haastoi puoluetta marginaaliälykköjen ja nuorisojärjestön suulla on tultu tilanteeseen, jossa puolueen puheenjohtaja saattaa puhua ihaillen thatcheriläisestä linjasta ilman lainausmerkkejä tai viittausta menneeseen. Niinpä ehkä enää harva hämmästyy lukiessaan 8.6. Iltasanomissa julkaistun kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaiden haastattelun, jossa kaikki kolme ehdokasta, Petteri Orpo, Elina Lepomäki ja Alexander Stubb vastaavat kysymykseen ”maailman paras konservatiivi?” jo tutuksi kokoomuslaisten puheissa tulleella nimellä Margaret Thatcher.

Kun muistellaan vielä Matti Apusen vuoden takaisia, heti vaalien jälkeen lausuttuja sanoja ”thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta”, tulee mieleen, että Apunen tiesi jo, mitä odottaa. Vuoden 2015 vaalit olivat viimeinen pisara, joka vahvisti uuden oikeistolaisemman kokoomuspolitiikan ja myös avoimet viittaukset siihen, mistä se hakee esikuvansa. Kävi kokoomuksen puheenjohtajavaalissa miten tahansa, tiukka talousoikeistolainen linja on nyt puolueessa vahvempi kuin ehkä koskaan ennen.

marge

 

 

Standard

Sosiologian viisi syntiä Matti Apusen mukaan

EVA:n johtaja ja Helsingin Sanomien vakikasvo Matti Apunen on provosoiva kirjoittaja, joka haastaa erityisesti hyvinvointivaltiota koskevia näkemyksiä klassisen liberaalista perspektiivistä. Tehottoman pullamössöhyvinvointivaltioideologian ohella Apusella on muitakin kritiikin kohteita, kuten vasemmistolaisten taiteilijoiden päästäminen liian helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aivan hiljattain Apunen on myös nostanut taas esiin kestoaiheensa yhteiskuntatieteet ja erityisesti sosiologian. Apunen on kyllä suominut muitakin yhteiskuntatieteitä, esimerkiksi “Sedällä on asiaa” kirjoituksessaan, jossa kohteena on syrjäytymisen vastaisen Ihan tavallisia asioita –kampanjan saama kritiikki. Syytetyn penkillä istuu kasvatustieteilijä :

Olen ollut havaitsevinani, että huippuoppineita kasvatusteoreetikkoja korpeavat työryhmän yksinkertaisimmat ohjeet, kuten tämä: “Voitte tutkia lintu-, kasvi- tai karttakirjaa ja ihmetellä yhdessä havaintoja. — Ehkäpä dosentit malttavat tämän yhden kerran olla viisastelematta.

Ajoittaisesta muiden kriittisten tieteiden hutkimisista huolimatta sosiologia kuitenkin esiintyy Apusen vuosien varrella kirjoittamissa teksteissä erityisen usein. Tämä monenlaisia erilaisia tutkimusotteita ja teoriaperinteitä sisäänsä kätkevä yleinen yhteiskuntatiede on Apusen teksteissä aivan tietyssä roolissa: Sosiologia on kolumneissa aina hölmöläissatujen pölkkypää, jota käytetään jonkin Matin oman opetuksen kertomiseen. Teksteissä ei koskaan varsinaisesti viitata sosiologisiin tutkimuksiin tai yritetä tuoda näkyviin, että sosiologiassa on paljon sisäisiä erimielisyyksiä, tieteenteoreettisia kiistoja.  Apusen viittaukset sosiologiaan ovat järjestään ohimeneviä heittoja, mutta johdonmukaisen vittuilevia. Sosiologia on vitsin punchline, Timo Soinia mukaillen asian voisi ilmaista ”missä sosiologia, siellä ongelma”.

Opettavainen tapa käydä läpi sosiologian ongelmat Apusen mukaan on koota ne syntilistaksi, jonka kautta jokainen sosiologi voi pohtia, miten jatkossa tulisi toimia ja millaisia tekoja välttää.

 

1. Mumbo-jumbo (HS 7.6.2016)

obskyyri.jpg

Sitaatti:

Tieteeseen vetoaminen on sikälikin mutkallista, että tiede ei itsekään ole kuin ennen. Sosiologinen ”mumbo-jumbo” on hämärtänyt faktan ja uskomuksen rajaviivaa.

Apusen tuorein sosiologiviilto koskee tieteellisen auktoriteetin roolia mediassa. Siinä missä on ihan hyvä, että asiallisten alojen, kuten ravitsemustieteen ja ilmastotieteen ääni kuuluu, sosiologia on esimerkki näennäistieteellisestä roskasta, koska jotkut tiedonsosiologit ovat käsitelleet kysymystä tosiasioiden sosiaalisesta rakentumisesta. Tämä uhkaa koko tieteen uskottavuutta.

 

2. Teknologian pelkääminen yhdessä taiteen ja median kanssa (Impulssi 17.12.2015)

tekki.jpg

Sitaatti:

Taide, media ja sosiologit myyvät mielellään ajatusta, että teknologia on uhka. Se on kasvotonta, epäinhimillistä ja epätasa-arvoistavaa.

Apunen ylistää kirjoituksessaan robotisaation ja digitalisaation maailmaa mullistavia vaikutuksia ja kehottaa hyväksymään niiden mukana tulevat globaalin kilpailun ja kasvavat tuloerot. Muutosvastarintaakin tietysti esiintyy, ja asialla ovat taide, media sekä tietenkin sosiologia. Kuka sosiologi sitten onkin sanonut, että ”teknologia on uhka”, on toinen, käsittelemättä jäävä kysymys.

 

3. Oikeiston syrjiminen (HS 16.6.2015)

tasa-ar.jpg

Sitaatti:

Ja seuraavan kerran kun lähisosiologinne painottaa moniarvoisuuden tärkeyttä, kysykää, kuinka monta julkioikeistolaista professoria hänen laitoksellaan on.

Yliopistojen hierarkisuutta ja tutkimusteemojen valikointia käsitellessään Apunen kiinnittää huomionsa erityisesti siihen, että näkemykset laitoksilla ovat vasemmistolaisia ja hyvinvointivaltiomyönteisiä. Ilmiötä havainnollistaa se, että sosiologit painottavat moniarvoisuutta, mutta sosiologian professorit eivät ole tyypillisesti oikeistolaisia. Muotoilu vihjaa, että oikeistolaisilla ei ole pääsyä akateemisiin tehtäviin, mutta sitä ei sanota ääneen sen paremmin kuin perusteluakaan tälle piilo-oletukselle.

 

4. Sentimentaalisuus (HS 18.11.2014)

weep.jpg

Sitaatti:

Ekonomistit ovat usein mainettaan parempaa porukkaa. Heillä on talouskysymyksissä kiusallisen sinnikäs tapa arvioida kansantalouden kokonaisetua. He ovat vähemmän sentimentaalisia kuin me, jotka harhauduimme hukkaamaan aikaa tiedotusopin ja sosiologian äärellä.

Apunen kehuu kirjoituksessaan ekonomistiblogi Asiatonta lehtikatsausta ja samalla taloustieteilijöitä. He ajattelevat kokonaisuutta, kansantalouden etua. Paras tapa kertoa tämä on verrata sitä sosiologiaan, joka sopii sentimentaalisuuden nälkäiselle lukijalle. Epäselväksi jää vain, mitä tällä tarkoitetaan. Sosiologia kuitenkin näyttää huonolta.

 

5. Juomisen selittely (HS 17.1.2012)

juopot.jpg

Sitaatti:

Kun ihmisten onnettomuuksiin ja surkeuteen haetaan syitä, jokainen median siteeraama sosiologi ottaa esiin syrjäytymisen ja elämän yleisen epäreiluuden. Juuri kukaan ei mainitse nimeltä juomista – paitsi entiset juopot, jotka raitistuivat AA:ssa absolutisteiksi, mutta eihän ilonpilaajista pidä välittää.

Alkoholismia pohtivassa kirjoituksessa Apunen tarkastelee alkoholismia ja sen kansanterveydellisiä vaikutuksia. Hän kyseenalaistaa kirjoituksessa ajatuksen, että juomiselle pitäisi löytää jokin ulkoinen syy. Sosiologien tehtävä kirjoituksessa on olla niitä pölkkypäitä, jotka selittävät asiaa ”elämän epäreiluudella” eivätkä pohdi juomista tekona sinänsä. Ilmi ei käy, keitä nämä sosiologit ovat, mutta samaa sanoo heistä jokainen.

 

Menkää rauhassa.

Toivottavasti jokainen sosiologi ottaa tämän syntilistan myötä opiksi ja jatkaa uraansa vapaana sentimentaalisuudesta, oikeistoa syrjimättä, teknologiaa pelkäämättä, juomistaan selittelemättä ja suu mumbo-jumbosta puhtaaksi pestynä. Faktoja kohti, sosiologi.

Standard

Terapian tehtävä on palauttaa ihminen ruotuun

Suomessa on hyväksyttyä ja yleistä kritisoida masennuslääkkeiden ylenpalttista määräämistä. Esimerkiksi muutama vuosi sitten terveyspalvelusyritys Mehiläisestä irtisanottu psykologi herätti huomiota lausunnollaan paljon käytettyjen masennuslääkkeiden heikosta toimivuudesta. Iltalehden julkaisemassa psykologin haastattelussa mainitaan, että yli 400 000 suomalaista söi masennuslääkkeitä vuonna 2013, ja että luku on kasvanut 1980-luvulta lähtien.

Masennuslääkekritiikissä esitetään usein tehottoman hoitomuodon tilalle tai rinnalle psykoterapiaa. Psykoterapian ajatellaan tässä kritiikissä pureutuvan ongelmien syihin sen sijaan että se masennuslääkkeiden tapaan hoitaisi oireita. Siinä missä masennuslääkkeistä tulee parempi olo väliaikaisesti, terapia auttaa ratkomaan oman elämän ristiriitoja ja kasvamaan ihmisenä.

terap.png

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä näyttää. Mikäli vähävarainen nimittäin Suomessa haluaa käydä psykoterapiassa, hän tarvitsee siihen Kelan tukea, ja Kelalla on spesifit kriteerit, joiden perusteella terapiaa myönnetään. Kela myöntää tukea kuntoutuspsykoterapiaan vuodeksi kerrallaan yhteensä kolmen vuoden jaksoksi 16-67 –vuotiaille. Tuen tavoite on selkeä:

kela

Kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on tukea ja parantaa kuntoutujan työ- ja opiskelukykyä. Kuntoutuksella turvataan työelämässä pysyminen tai sinne siirtyminen, työhön paluu tai opintojen edistyminen.

Kyse ei siis ole kasvamisesta ihmisenä, elämän ristiriitojen ratkaisemisesta tai muustakaan ihmisen yleiseen toimintakykyyn liittyvästä asiasta, vaan yksinkertaisesti yrityksestä palauttaa tämä takaisin osaksi tuotantoprosessia. Mikäli ihmisellä on jotain ylevämpiä tavoitteita terapialleen, hän saa maksaa sen kokonaan itse.

Psykoterapia voi olla autonomian tunnetta lisäävä kokemus, joka antaa ihmiselle voimavaroja kohdata arkensa vastoinkäymiset paremmin ja näin lisätä omaehtoisiin projekteihin kanavoituvaa energiaa. Valtion näkökulmasta se on kuitenkin tapa ratkaista työelämän huonontumiseen liittyviä ongelmia siinä missä masennuslääkkeetkin. Kuntoutuspsykoterapia palauttaa yhteiskunnalliseen muutokseen liittyvät ristiriidat yksilön tasolle ja yrittää ratkaista niitä yksilön pään sisäisinä ristiriitoina: miten minä jaksaisin paremmin, miten minä voin hallita riittämättömyyden tunnetta, jota jatkuvat vaatimukset työelämässä tuottavat?

Vaikka terapiasta saa käytännössä apua moniin muihinkin kuin työssä jaksamista koskeviin ongelmiin, se ei oikeastaan ole esimerkki siitä, miten hyvinvointivaltio välittää ihmisestä. Se on esimerkki siitä, millaisilla hienovaraisilla mekanismeilla valtio ja tuotantosuhteet muovaavat meistä oikeanlaisia ihmisiä sietämään erilaisia ristiriitoja, alistamaan itseämme ja lopuksi vielä sanomaan kiitos. Terapia muovaa esiin uuteen työhön soveltuvaa ihmisyyttä.

Ajatus kuntoutustuen taustalla, että mielenhäiriöt ovat peräisin yksilöstä ja siten ratkaistavissa yksilössä, saa ihmisen kiittämään valtiota, joka palauttaa hänet työhön, vaikka valtio yhdessä työnostajien kanssa voitaisiin yhtä perustellusti tunnistaa myös oireiden lähteeksi. Silloin ratkaisu ei välttämättä olisi terapia, vaan perustavat yhteiskunnalliset muutokset siinä, miten ihmiset nykyään joutuvat tekemään työtä.

Kirjoittaja on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa ja koki sen omaa toimintakykyään vahvistavaksi.

Standard