Itsenäisen ajattelun puute koituu työväenliikkeen kohtaloksi

Viikonloppuna syntyneessä kilpailukykysopimuksessa on useita suuria ongelmia. Kapitalismin näkökulmasta keskeinen ongelma on, että sopimus elää tehtaan ja kellokortin ajassa, jossa kuusi minuuttia lisää tuotantolinjalla tarkoittaa esimerkiksi kuutta peltilevyä lisää, eli yksiselitteistä työn tehostumista. Se ei huomioi ollenkaan sitä, että työaika on usein melko surkea tapa vaikuttaa siihen, paljonko yksittäisestä työtekijästä saadaan tuotantoprosessissa irti, kun työt ovat esimerkiksi koodaamista.

Sopimuksen laatimisprosessiin liittyvä työntekijöiden itsenäisyyden ongelma on kuitenkin porvarihallituksen ajatusvirheitä tärkeämpi. Ongelma liittyy siihen, miten työntekijäpuolen keskeiset instituutiot eivät organisoidu työläisten itsenäisyyden puolustamiseksi, vaan ovat yhtä sokeita kuin porvarit. Ammattiliitot sopivat vapaaehtoisesti työajan pidennyksestä. Näyttää että niillä ei ole omaa talousajattelua, vaan höpinät kustannuskilpailukyvystä niellään sellaisenaan, vaikka suurten liittojen kuten PAMin jäsenet voisivat vain katsomalla oman työpäivänsä kulkua kertoa, miten kuusi minuuttia pahimmassa tapauksessa tekevät työstä tehottomampaa tai parhaassa tapauksessa saadaan kyllä haaskattua ilman huonoa omaatuntoa. Ne voisivat myös kysyä, miksi niiden ylipäätään pitäisi huolehtia arvonlisäyksestä tai neuvotella leikkauspolitiikasta.

Suurimman pettymyksen, niin kuin kovin usein, neuvotteluprosessin päätteeksi tarjosi järjestäytyneen työväen vanha parlamentaarinen linnake SDP. Kannatusmittausten perusteella Suomen suurimman puolueen puheenjohtajan Antti Rinteen rautainen analyysi sopimuksesta oli tuoreeltaan, että siinä palkansaajat ”olivat valmiita kantamaan vastuuta kasvun ja työllisyyden ongelmien ratkaisemiseksi”. Pahempaa älyllistä epärehellisyyttä tai vaihtoehtoisesti ymmärtämättömyyttä on vaikeaa kuvitella. Mitä vastuun kantamista on siinä, että omaksuu oikeiston mantran kustannuskilpailukyvystä sen sijaan, että työväenliike arvioisi omaa tilannettaan sen tiedon valossa, mitä työntekijöillä on omista töistään ja niiden ”tehostamisen” mahdollisuuksista?

rinne

Rinteen reaktio kilpailukykysopimukseen vahvistaa jo tiedossa olleen asian: mikäli SDP on seuraava pääministeripuolue, sama näköalaton, pääoman lisäämiseen keskittynyt ja vanhan teollisuustuotannon ajatukseen juuttunut politiikka jatkuu Suomessa hiukan eri painotuksin. Paljolti on kyse siitä, että työväenliike ei onnistu rakentamaan omaa kriittistä ajattelua, vaan nielee sille ulkopuolelta syötetyt opit ja uhkaukset ilman vastarintaa. Työväenliikkeen muutos pakottaisi myös SDP:n muuttamaan linjauksiaan (tai ylipäätään muodostamaan jonkinlaista 2000-lukulaista talousajattelua).

Oikeiston etujen sijaan työväenliikkeen olisi syytä keskittyä rakentamaan nykyaikaiseen työelämään sopeutettuja vaatimuksia, ylipäätään vaatia asioita nykyisen jatkuvan kumartelun sijaan. Se edellyttää, että ei etsitä vastauksia historiasta, tilanteista, jotka eivät palaa. Sen sijaan on pohdittava, millaisin keinoin työläisten taloudellinen ja toiminnallinen itsenäisyys voidaan varmistaa, kun entistä suurempi osa elämistämme imetään osaksi pääoman arvonlisäystä samalla kun palkkatyö sirpaloituu. Perspektiivin muutos on radikaali, sillä tällä hetkellä työväenliike lainaa ja omaksuu mieluummin kuin ajattelee itse.

Advertisements
Standard