White boyn vastaus Sonja Saarikoskelle

Olen tänä keväänä tutustunut ilmiöön nimeltä valkoinen hauraus. Sitä on määritelty muun muassa näin:

Valkoinen hauraus on tila, jossa vähäinenkin määrä rodullisuuteen liittyvää stressiä on sietämätöntä ja laukaisee joukon puolustusliikkeitä. Näihin liikkeisiin kuuluvat vihan, pelon ja syyllisyyden tunteiden ulkoinen ilmaisu, vastaväitteet, vaikeneminen ja stressiä tuottavasta tilanteesta poistuminen. Nämä käyttäytymismuodot palauttavat voimaan valkoisen rodullisen tasapainon. (Robin DiAngelo, White Fragility, suomennos oma)

Kun kirjoitin taannoin tehotuotannon holokaustiin rinnastavan tekstin, ja Ruskeat tytöt –blogia pitävä Koko Hubara puuttui siihen, vieläpä lempeällä otteella, kauhistuin. Kylmä hiki nousi otsalleni, ja kävin läpi ärsyyntymisen ja nurkkaan ajetuksi tulemisen tunteita. Vähän aikaa hengiteltyäni kuitenkin totesin, että tämä on nyt varmaan sitä. Pyysin anteeksi vertausta.

Olen sitä mieltä, että tilanne aiheutti minulle tavallista enemmän stressiä, koska se kyseenalaisti etuoikeuteni ja toi näkyviin, että kielenkäyttöni perustuu näkymättömään valtapositioon. Valkoisten käymä keskustelu omista etuoikeuksistaan on usein tahmeaa, koska menemme niin helposti puolustuskannalle.  Valkoisen haurauden käsite auttaa kyseenalaistamaan, onko niin kutsuttu ”call out” oikeasti aggressiivinen tai uhkaava, vai syntyykö uhan tunne syntyy siitä, että oma valta yhtäkkiä tuodaan näkyviin. Vielä pitäisi erikseen arvioida, onko aggressiivisuus, silloin kun sitä oikeasti esiintyy, edes ongelma.

Kun Sonja Saarikoski  Helsingin sanomien kirjoituksessaan ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” puhuu siitä miten suomalaiset yliopisto-opiskelijat sukupuolentutkimuksen kursseilla kokevat ongelmallisten termien käytöstä huomauttamisen ”aggressiiviseksi” , mieleen tulee, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen haurauden variantti (tämä on tietenkin pelkkää arvailua). Tuntuu nimittäin merkilliseltä, että itse ongelmallisten termien aggressiivisuutta suhteessa niihin, joita ne sortavat, ei nosteta jutussa siteeratun sukupuolentutkijan kommentissa esiin. Sen sijaan keskeistä on, miten ikävästi sortavaan kielenkäyttöön puututaan.

Etuoikeutettujen hauraus on tapa kääntää sorron kokemus ylösalaisin, sorretusta sortajaan.

Haurauden käsitteen kautta voi pohtia laajemmin Saarikosken tekstin otsikon kysymystä ”saako mitään enää sanoa?”. Taloudellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti etuoikeutetut ihmiset eivät ole tottuneet pohtimaan sanomisiaan, ja niinpä ajatus siitä, että pitäisi olla varovaisempi tuntuu vaikealta. Entä jos se ajaa itsesensuuriin? Kaikki laadukas kielenkäyttö kuitenkin perustuu siihen, että esimerkiksi tieteellisiä käsitteitä, titteleitä, adjektiiveja ja niin edelleen käytetään tarkasti ja tietoisina siitä, millaisiin sosiaalisiin konteksteihin ne liittyvät (pohditaan vaikkapa Suomen sisällissodasta käytyä nimityskiistoja). Itsesensuurissa harkintana ymmärrettynä voi olla järkeä, jos aikoo sanoa jotain toisen oikeuksia loukkaavaa. Sorrosta vapaan kielenkäytön tai käytäntöjen harjoitteleminen (ja kyllä, se on jatkuvaa harjoittelua) ei pitäisi periaatteessa olla sen vaikeampaa kuin muukaan kontekstien huomioiminen kielenkäytössä.  Mutta kun kyse on sorretuista ryhmistä, kuten vaikkapa transihmiset tai rodullistetut, termien omaksuminen onkin yhtäkkiä ihan kamalan haastavaa. Onko se sattuma?

Itse olen ottanut lähtökohdakseni, että minulla on valkoisena miehenä paljon sokeita pisteitä, jotka johtuvat siitä, että olen oppinut pitämään kehoani ja näkökulmaani kyseenalaistamattomana normaalina. Olen white boy, joka voi yrittää olla hyvä liittolainen, mutta todennäköisesti kompuroi. Minusta hyvä lähtökohta on koko ajan kyseenalaistaa, tekeekö oma julkinen toiminta enemmän hallaa vai hyvää sen asian puolesta, jota väittää edustavansa. Olen lukenut myös perustellun kirjoituksen siitä, miten valkoinen antirasismi voi olla jopa mahdotonta. Se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Pitää yrittää, ja samalla muistaa, että ei välttämättä aina onnistu.

Saarikoski kirjoittaa: ”On pelottava ajatus, ettemme voisi samastua ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin itsellämme”. Nurinkäännettynä tuo ajatus on kuitenkin kaiken sorron tunnistamisen ja vastustamisen lähtökohta: ymmärtää, että oma näkökulma maailmaan ei välttämättä tavoita kaikkia muita näkökulmia. Jotta oikeasti voisi toimia antirasistisesti tai vastustaa seksismiä, pitää lukea ja kuunnella erilaisten kokemuksia  ja nähdä oma toiminta siitä perspektiivistä. Pitää lähteä siitä, että samastumisyritys ilman kunnollista itsereflektiota voi jättää sorron näkyvistä. Esimerkiksi Saarikosken puheet turvallisen tilan politiikoista eristävinä ei näytä perustuvan kunnolliseen yritykseen samastua vaikkapa transihmisten kokemuksiin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta julkisessa tilassa.

Saarikosken teksti ei päädy toteamaan, että nyt meihin valkoisiin cis-henkilöihin iskee sensuuri, ja kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita. Se ei kuitenkaan kunnolla haasta tarkastelemaan sorron kokemuksia, joista antirasistiset ja feministiset termit sekä tilapolitiikat nousevat. Ei riitä, että habermasilainen puheavaruus avataan erilaisille äänille, mikäli osa meistä edelleen voi puhua siellä tavoilla, jotka uusintavat ongelmallisia valtasuhteita tai laukaisevat sortoon liittyviä aiempia kokemuksia. Emme saa myöskään unohtaa, että politiikan tilassa ei ole pelkkiä ääniä, vaan myös kehoja, joita kohdellaan hyvin eri tavoin. Meidän on yritettävä ymmärtää toisiamme, mutta se ei onnistu niin, että oikaisemme omien etuoikeuksiemme ohi vain viittaamalla niihin ohimennen.

Saarikosken kirjoitukseen ovat jo vastanneet kiinnostavilla teksteillä Sonya Lindfors ja Anna Pöysä.

whiteboy

Kuva: Egisto Sani, Frog Hunter II

Advertisements
Standard