Leikin loppu

Brittien lähtö EU:sta tuli monille yllätyksenä, mutta se voi tarkoittaa myös, että pitäisi hankkia uudet silmälasit. Voimme nyt viimeistään lakata teeskentelemästä, että EU olisi poliittinen yhteisö, johon eurooppalaiset kokevat  kuuluvansa muuten kuin juhlapuheissa. Merkkejä tästä on nähty Suomessakin jo pitkään. Osaatko sanoa, mihin parlamentin ryhmään eurovaaleissa äänestämäsi ehdokas kuuluu? Äänestitkö edes viime parlamenttivaaleissa? Tiedätkö, mitä poliittisia elimiä Euroopan unioniin kuuluu? Tiedätkö, mitä Kreikassa tapahtuu ja kuka maan talouspolitiikasta päättää? Osaatko nimetä EU:n keskeisiä johtajia tai tuoleja, joilla he istuvat? Koetko vaikuttavasi EU:n linjauksiin?

Suomesta katsoen EU on muurien takana päätöksiään tekevä keskieurooppalaisten talousliberaalien vetämä pääomaunioni. Turvapaikanhakijoiden määrien kasvaessa se hajosi nopeasti kansallisiin fraktioihin, jotka vetivät paikallisesti kotiinpäin vastaanottovelvollisuudesta luistaakseen. Taas yksi merkki siitä, että EU ei ole poliittinen yhteisö. Valuutta on sitten vielä oma lukunsa: siinä EU näkyy Suomessa ennen kaikkea talouskuripolitiikan kansainvälisenä valvojana ja takuuhenkilönä.

Brittien lähtöä EU:sta kannatettiin populistisilla ja paikkansapitämättömillä väitteillä. Oikeistopopulismi otti taas kerran sen tilan, jota eurooppalainen vasemmisto on ollut kyvytön ottamaan. EU huutaa poliittisten voimien yhdistämistä liikkeeksi, joka kamppailisi esimerkiksi korkean perustulon, vapaan liikkuvuuden ja suoran demokratian puolesta kansainvälisesti. Nyt kansalaisten epämääräinen huoli oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta kanavoituu liikkeisiin, jotka tarjoavat paluuta vanhaan ja lokaaliin, teollisuuteen, etniseen homogeenisyyteen ja kansallisvaltioon. Politiikkaa tehdään myös Suomessa retoriikassa ennen kaikkea kansallisella tasolla, vaikka porvarihallituksen noudattama talouskuri sanellaan keskieurooppalaissa kabineteissa.

Katsoin YLEn aamutelevisiota Brexit-aamuna ja näin joukon nolla-analyyseja siitä, miten ”suuria muutoksia on edessä” ja ”integraatiokehitys on uhattuna”. EU:sta lähtemistä ei pitäisi ihmetellä eikä sitä pitäisi tarkastella pimeyden voimien voittona valosta. Brittien hylkäämä EU ei ansaitse nykyisellään yhtään kyyneltä, vaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista ja toimeentulosta huolestuneiden pitäisi vihata sitä yhtä paljon kuin Iso-Britannian populistien. Haasteena on antaa parempia vastauksia kuin äärikansallismielisyys.

Suomessa liikkeelle pitää lähteä valuuttaunionin talouskurin haastamisesta, perustuloliikkeen rakentamisesta, Euroopan miljoonien paperittomien oikeuksista, sitovista kansanäänestyksistä ja vapaan liikkuvuuden palauttamisesta. EU ei nykyisellään takaa rauhaa Euroopassa eikä se yksiselitteisesti hyödytä kaikkia jäsenvaltiotaan. Suurin ongelma EU:ssa on, että sille on kanavoitu paljon ylikansallista valtaa, mutta sen päätöksenteko pakenee kansalaisia kabinetteihin. EU:n kriisi on parlamentaarisen politiikan kriisi kymmenkertaisena. Puolueet ovat toistaiseksi olleet kyvyttömiä tekemään sille mitään. Eurooppalaista vasemmistoa pitää haastaa tarjoamaan muutakin kuin löysää puhetta demokraattisesta Euroopasta. Jos siinä epäonnistutaan, EU joutaa roskiin.

ship

Advertisements
Standard