Mikael Jungner on osa omaa ongelmaansa

Entinen demarikansanedustaja, nykyinen viestintäyhtiö Kreabin Helsingin yksikön toimitusjohtaja Mikael Jungner on kertonut facebookissa näkemyksensä ihmiskunnan ongelmien syistä. Jungnerin mukaan ”tyhmän enemmistön tonttuilu” on se liikevoima, joka suistaa maailman katastrofiin. Tilalle tarvittaisiin lisää ”avarakatseisia älykköjä”. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat Jungnerin mukaan Donald Trumpin suosio, Brexit-äänestys, suomalaisten rasismi ja Turkin tilanne.

Jungner näyttää sijoittavan itsensä avarakatseisten puolelle. Hän on itse dynaaminen, nykyaikainen ja ratkaisukeskeinen ihminen, ei todellakaan osa ongelmaa. Hän on keski-ikäinen rikas valkoinen mies, poliittisesti keskeltä oikealla, hypännyt politiikasta lobbaajaksi ja halveksuu itseään heikommassa asemassa olevia. Täydellinen älykkö, mikäli älykön määritelmä on henkilö, joka sijoittaa itsensä kaikkien valta-asemien ulkopuolelle ja luulee näkevänsä maailman sen yläpuolelta.

Jos sitten katsotaan niitä konkreettisia esimerkkejä, jotka Jungner esittää tyhmän enemmistön tonttuilusta, melkein kaikissa näyttää jollain tavalla olevan kysymys demokratiasta, siis siitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Juuri se on selvästi ongelmallista, koska ihmiset eivät ole riittävän kypsiä. Jungnerin tulkinnasta poiketen kuitenkin sekä Trump että Brexit voidaan kuitenkin nähdä ilmiöinä, joissa demokraattisen systeemin kriisi johtaa protestiin, joka toki on kamalalla tavalla suunnattu, mutta kuitenkin  protesti. Kyse ei siis ole vain Trumpista tai Brexitistä, vaan siitä, että valta pakenee ihmisiltä ja he haluavat ottaa sen takaisin, päättää itse ohi eliittien. Koko Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, samoin EU, tukevat taloudellisten eliittien vaurastumista ja ovat vaikeita hahmottaa kokonaisuuksina. Ihmisillä on kokemus, että heidän asemansa kurjistuu suhteessa muihin, ja että poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei muuta tätä tilannetta.

Jungner näyttää näkevän demokratian suurimpana ongelmana ihmisten tyhmyyden, ei järjestelmää itseään. Siinä voi olla järkeä silloin, jos oma asema taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä perustuu uusliberalistisille opeille esimerkiksi valtiosta markkinoiden häiriöttömän toiminnan takaajana, vyönkiristyspolitiikasta ja pankkien tukemisesta verorahoilla. Höttöinen puhe henkisestä kasvusta ja koulutuksesta kuulostaa ihan kivalta, mutta on muistettava että Jungner itse on poliittisessa toiminnassaan pyrkinyt nimenomaan pienentämään julkista sektoria ja pelotellut valtion velanotolla. Hänen menneistä vaalikonevastauksistaan saa kyhättyä helposti elinkeinoelämän ja rikkaiden valkoisten ihmisten etuja pönkittävien näkemysten kollaasin. Muun muassa kehitysyhteistyövarojen lisääminen oli vuonna 2011 Jungnerin mukaan mahdotonta valtion velkaantumisen takia.

Jungner haluaisi, että ihmiset toimisivat poliittisessa järjestelmässä järkevämmin, mutta on omalla urallaan omistautunut verkostoitumaan taloudellisten ja poliittisten eliittien kanssa ja myös välittämään lobbarina näiden keskinäisiä suhteita. Jungner näkee jopa ongelmana sen, että siirtymiä näiden eliittien välillä ei tapahdu enemmän. Kuitenkin juuri Brexitin tai Trumpin kaltaisissa poliittisissa ilmiöissä on kyse siitä, että politiikasta vieraantuneet ihmiset etsivät tapoja horjuttaa rahan ja vallan ohjaamia järjestelmiä. Jungner on tässä suhteessa osa ongelmaa, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset pitävät politiikan ammattilaisten ja verkostoitujien käsissä, muiden ulottumattomissa.

Siellä missä Jungner näkee avarakatseisia älykköjä joku muu voisi nähdä hyvin pärjääviä ihmisiä, joilta kukaan ei ota pois ja joiden ei sen takia tarvitse vaatia muutoksia siihen, miten omistaminen, demokratia, tuloerot tai palvelut maassa makaavat. Sellaiset älyköt eivät näe asioita niiden yhteiskunnallisissa yhteyksissä, vaan höpisevät intohimosta ja henkisestä kasvusta. Osattomuuden ja rasismin selittäminen niiden puutteella on tapa irtisanoutua vastuusta, oman toiminnan vaikutuksista. Jungnerin ei tarvitse toki välittää häneen kohdistetusta kritiikistä, sillä hän ei lobbarina ole poliittisessa vastuussa, eikä hänen tarvitse kuunnella tonttuja, jotka kyseenalaistavat hänen avarakatseisuutensa. Voimme vain toivoa, että hän joskus epähuomiossa vilkaisee Kreabin wc-tiloissa peiliin, ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään mitä pinnalla näkyy: Katsooko kuvastimesta todella takaisin maailmaa parantava intellektuelli, vai vain rikas, oikeistolainen valkoinen mies, jota kuunnellaan hiukan liian usein?

jungner.png

 

Standard

Ei ollut aikaa ennen kuplia

Pitkäsilta kulkee Helsingissä Kaisaniemestä Hakaniemeen. Sen nimi on Pitkäsilta, koska se erotti aikoinaan työläiskaupunginosan porvaristosta. Kalliossa asuttiin ja elettiin eri tavoin kuin Kruununhaassa, tämä oli kaikille selvää. Elintasokuilu, luokkajako, oli yksi Hakaniemen taloihin 1900-luvulla järjestäytyneen työväenliikkeen vaatimusten lähtökohta.

Nyt Pitkäsilta ei erota köyhää työväestöä vauraasta porvaristosta, vaan Kallio on Helsingin tietotyöläisten koti. Yhtä selvää jakoa maassa suuren köyhän työväestön ja vauraan porvariston välillä ei ole, vaikka tuloerot kasvavat taas vauhdilla. Vuonna 1966 Suomen tuloeroja kuvaava Gini-kerroin oli yli 30%. Alimmillaan 1980-luvulla se kävi noin 20 prosentissa ja nyt se on 25 prosentin tienoilla.

Nyt on muodikasta puhua kuplista, ja porvaristosta sillalla aikoinaan erotettu Kallio on nyt ”punavihreän kuplan” koti. Suomalaisten poteroituminen ja kokemusten eriytyminen huolettavat niin piispa Irja Askolaa kuin ajatushautomo Demos Helsinkiä, perussuomalaiset taas imevät kuplahekumoinnilla voimaa identiteettipolitiikkaansa. Huolestuneet sanovat kuplien olevan demokratiaa uhkaava asia, kun ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan. Demos Helsinki kuvailee asiaa näin:

Yksi on varmaa. Sosiaalisen median luomista kuplista on vapauduttava. Ne ovat juuri nyt suurin uhka demokratialle. – – Meillä ei ole vielä näyttöä demokratiasta, joka tapahtuisi muualla kuin kaduilla, siellä missä erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan.

Tässä herää kysymys, milloin erilaiset ihmiset ovat muka kohdanneet toisensa demokratian parissa. Tehtaanjohtaja kohtasi kyllä työläisensä tehdassalissa ja lakaisijat kotikadullaan, mutta se ei tarkoittanut, että heillä olisi yhteinen projekti tai jaettu kokemus. Helsinki ei ollut 1970-luvullakaan muun Suomen kaltainen, vaan sen väkiluku oli jo silloin yli 10 prosenttia koko maan väkiluvusta. Eikö Pitkäsillan takainen Kallio ollut työläiskupla? Eikö vauras Helsingin porvaristo ollut kupla? Tai saamelaiset? Keksittiinkö erilaisuus vasta 2010-luvulla?

Ajatus sosiaalisesta mediasta kuplien luojana on hämäävä sikäli, että se saa ajattelemaan, että sosiaalisen median ulkopuolella ihmiset kohtaisivat erilaisia ihmisiä jotenkin aidommin. Mahtavatko kohdata tai ovatko koskaan kohdanneet? Ihmisten elämäntyylien ja makutottumusten eriytyminen liittyy elimellisesti esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin yhteiskuntaluokka ja etnisyys. Nämä jaot ovat olleet olemassa jo ennen 2010-luvun kuplajargonia. Paljon sitä kiinnostavampi on ajatus siitä, miten työelämä on muuttunut 1970-luvulta asti yksilöitä erilaistavaksi, persoonalle rakentuvaksi ja mitkä seuraukset tällä on ihmisten kohtaamisille ja yhteistoiminnalle.

Ei vain somessa, vaan myös kaduilla ihmiset kohtaavat toisensa erilaisina, erilaisin tarpein, eri tavoin puhuen, eivätkä välttämättä ymmärrä toisiaan. On turhaa fetisoida jotenkin somea aidompana sitä kohtaamista, kun Woltille nälkäpalkalla ruokaa kuljettava prekaari rodullistettu ojentaa sushiannoksen mainostoimiston AD:lle. Tai sitä, kun Rajat kiinni! –mielenosoittaja huutaa poliisimuurin yli iskulauseita ja vastamielenosoittajat huutavat takaisin. Verkko ei ole erityinen ihmisiä erottava asia, vaan erot liittyvät aina asemiin tuotannossa, sukupuoleen ja etnisyyteen. Ihmiset asuvat eri paikoissa, kuluttavat eri tavoin, liikkuvat eri välineillä, puhuvat erilaisilla tavoilla ja riistävät toisiaan. Verkko on vain yksi näiden kuilujen ilmenemisen tapa.

Kuplaongelma ei ole uusi ilmiö eikä oikein osuva kuvauskaan. Yhtä hyvin voi ajatella, että ihmisten huoli kuplasta nousee vasta siitä, kun he voivat käydä sosiaalisessa mediassa vakoilemassa, miten heitä  vähemmän koulutetut tekevät kielioppivirheitä ja puhuvat kummallisia. Huoli kuplasta syntyy, kun ihmiset näkevät sosiaalisessa mediassa erot, jotka ovat olleet olemassa täysin siitä riippumatta. Voi aivan hyvin siis väittää, että some myös yhdistää eikä vain erota.

Kuplahuolen yksi ongelma on myös, että ihmisten kontaktit, joita some sitten filtteröi, ovat alunperinkin sidoksissa heidän sosioekonomiseen taustaansa, mutta ajatus somekuplasta peittää sen. Facebook-kaverit eivät valikoidu sattumalta, vaan ne tulevat korkeakouluista, SuomiAreenalta, työpaikoilta, paikoista, joissa ihmiset ovat taustastaan johtuen. Kun puhumme vain vuorovaikutuskuplista, peitämme valtasuhteet, vaurauden jakautumisen, luokan, etnisyyden ja sukupuolen.  Vaikka joku voi vakavalla naamalla sanoa, että sosiaalinen media on suurin demokratian uhka 2010-luvulla, uskallan väittää, että vielä vakavampi on ajattelutapa, jossa ihmisiä toisistaan erottavat tekijät tunnistetaan väärin pelkkinä teknisenä vuorovaikutusalustojen ongelmana.

Jos kuplia halutaan rikkoa, se edellyttää, että tunnistetaan miten ihmisten erilainen, mutta riittävän samankaltainen yhteiskunnallinen asema voi olla yhteisen toiminnan lähtökohta. Sillä on vähemmän väliä, tuleeko Björn Wahlroos minua liikennevaloissa vastaan.

kallio2.jpg

Kuva: Wikimedia Commons

Standard

Neljä esimerkkiä Suomen poliisin rasistisuuden arvioimiseksi

Yhdysvalloissa poliisi ampui viikon sisällä kaksi mustaa miestä, jonka jälkeen Dallasissa tarkka-ampuja surmasi viisi poliisia. Tapaukset ovat taas yksi episodi yhdysvaltalaisessa keskustelussa poliisin rasismista. Maan poliisi on tappanut brittilehti Guardianin mukaan jo lähes 600 ihmistä vuonna 2016, ja rodullistetut henkilöt ovat selvästi yliedustettuina joukossa.

Suomessa keskustelua poliisin rasistisuudesta, jännitteistä poliisin ja siviileiden välillä tai poliisin toiminnan tarkemmasta valvonnasta ei tällä hetkellä aktiivisesti käydä.  Alla on muutama esimerkki viime kuukausilta, joiden perusteella voi pohtia, olisiko keskustelun käyminen aiheellista täälläkin.

1. Lokakuu 2015, poliisi kyttää rodullistettuja pienyrittäjiä ja vihjailee rikollisuudesta

Poliisi käynnisti lokakuussa 2015 facebookissa kampanjan, jonka mukaan alle kuusi euroa maksavia pizzoja ei voida tehdä laillisesti ja näin ollen sellaiset hinnat olisi syytä ilmoittaa poliisille. Länsi-Uudenmaan poliisin komisario Minna Immonen vakuutti Ylen uutisille, että tuollaisten hintojen ylläpitäminen on mahdotonta. Kampanja kohdistui alaan, jolla työskentelee paljon rodullistettuja ja perustui selvästi poliisin heikkoon asiantuntemukseen siitä, miten sisäänheittotuotteet toimivat ja miten yritykset kulujaan hallitsevat. Harmaan talouden kannalta esimerkiksi Panama Papers –tapauksen paljastamat veroparatiisijärjestelyt tuntuvat myös yhteiskunnallisesti merkittävämmältä kuin pizzayrittäjien syynääminen.

2. Joulukuu 2015, poliisi ampuu antirasistisia mielenosoittajia aseella, joka on tappanut sivullisen ihmisen

Joulukuussa 2015 järjestetyssä 612-mielenosoituksessa marssi soihdut kädessä Suomen äärioikeisto laajalla rintamalla. Edellisenä vuonna kulkueen järjestyksenvalvojina toimi natsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen jäseniä. Poliisi ampui vastamielenosoittajia FN303-kuula-aseella ja yksi luoti osui mielenosoittajaa silmään. Kansan uutisten mukaan silmästä poistettiin myöhemmin 20 vierasesinettä. Sama ase tappoi journalismiopiskelijan Bostonissa vuonna 2014.

3475543

Mielenosoittajan silmä. Kuva: Kansan uutiset

3. Maaliskuu 2016, kysely: poliisit äänestävät oikeistoa ja pelkäävät turvapaikanhakijoita

Lännen median maaliskuussa 2016 julkaistun suurkyselyn mukaan poliiseista lähes joka neljäs kannattaa erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavia perussuomalaisia. Suunnilleen yhtä moni kannattaa kokoomusta. Muun muassa nettipoliisi Marko “Fobba” Forss pyrki eduskuntaan kokoomuksen ehdokkaana vuonna 2015. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi vuonna 2013 Forssille huomautuksen, kun hän vitsaili twitterissä varastelevista romaneista.

Kyselyssä poliiseista 23,7 prosenttia piti maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden suurta määrää erittäin suurena uhkana Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle. Melko suurena uhkana asiaa piti 55,3 prosenttia. Rasistista rikollisuutta, kuten vastaanottokeskuksiin heitettyjä polttopulloja, taas piti erittäin suurena uhkana 6,7 prosenttia ja melko suurena uhkana 43,6 prosenttia.

4. Huhtikuu 2016, poliisi joutuu antamaan yhdenvertaisuusvaltuutetulle selvityksen etnisestä profiloinnista

Helsingissä harjoitettu tehostettu ulkomaalaisvalvonta johti huhtikuussa  2016 yhdenvertaisuusvaltuutetun älähdykseen. Poliisi on tarkastanut Helsingissä ihmisten henkilöpapereita ja monet rodullistetut ovat ilmoittaneet kokeneensa tarkastuksen perustuvan etniseen profilointiin. Uusin julkisuudessa näkynyt tapaus aiheeseen liittyen on rap-artisti Mustan Barbaarin sukulaisiin kohdistunut tarkastus heinäkuussa. Hänen kertomansa mukaan poliisin käytös tilanteessa oli tylyä, eikä perusteluja toimintatavoille suostuttu tilanteessa antamaan. Poliisi vastasi tapaukseen liittyen, että tarkastukset tehdään satunnaisesti, mutta tätä selitystä on vaikeaa kuunnella vakavalla naamalla.

Lopuksi:

Suomessa poliisi nauttii kansalaisten luottamusta, mutta se ei tarkoita, että luottamus olisi aina ansaittua. Poliisilla on lain turvaama oikeus käyttää väkivaltaa meitä kaikkia kohtaan, ja siksi on tärkeää ymmärtää, millaisia nuo väkivallan käyttäjät ovat sekä keitä he oikeastaan suojaavat. Suomen poliisia ei voi rinnastaa Yhdysvaltojen poliisiin esimerkiksi aseen käytön kannalta, mutta poliisin suhde rodullistettuihin ei edellä mainittujen esimerkkien perusteella Suomessakaan kestä päivänvaloa. Poliisi on valtiollinen insituutio, ja poliisin rasismi on institutionaalista rasismia. Se ei korjaudu vain puuttumalla yksittäisten poliisien toimintaan, vaan ottamalla kriittisen tarkastelun kohteeksi koko instituutio valtaoikeuksineen.

Lisää esimerkkejä poliisin valkoista valtaa tukevasta toiminnasta voi lukea Toimittaja testaa -blogin koonnista. Jaa omat esimerkkisi poliisin rasismista hashtagilla #poliisinrasismi

 

poliisi.jpg

Poliiseja mellakkavarusteissa vapunpäivänä 2016.

Standard

Valkoisia ajatuksia Hakaneula-kampanjasta

Suomeen on levinnyt valkoisen amerikkalaisen Iso-Britanniassa kehittämä ”Safety pin”-kampanja. Sen ajatuksena on, että valkoiset ihmiset voivat kertoa rasismista kärsiville olevansa turvallisia liittolaisia (kampanjassa sana ”safety” viittaa tähän). Kampanja liittyy Brexit-kampanjan yhteydessä nähtyyn julkisen rasismin lisääntymiseen. Suomessa asiaa on kommentoinut jo Maryan Abdulkarim.

Tässä joitain ajatuksiani kampanjasta.

1.

On ymmärrettävää, että Brexitin jälkeisessä muukalaisvihamielisessä tilanteessa ihmisillä on halu kertoa, että kaikki valkoiset eivät ole rasisteja ja tehdä jotain rehottavalle julkiselle rasismille. Suomessa sama tarve on myös ymmärrettävä, ja kuten Abdulkarim sanoo, tarkoitus on hyvä.

2.

Kampanjaa ei ole pyytänyt kukaan, vaan se on valkoisilta valkoisille suunnattu idea, jossa tehdään jotain joidenkin avun tarvitsijoiksi määriteltyjen ”maahanmuuttajien” puolesta. Siinä ei luoda yhteistä antirasistien rintamaa, vaan auttajien ja autettavien erottelu.

3.

Kampanja ohittaa, että kaikki rodullistetut eivät todellakaan ole maahanmuuttajia, ja että rasismi ei kohdistu vain maahanmuuttajiin vaan myös Suomessa syntyneisiin.

4.

Hakaneula on käytännössä heikosti näkyvä esine, ja sillä on suurempi potentiaali luoda käyttäjälle hyvää fiilistä kuin muuttaa katutilaa turvallisemmaksi tai antirasistisemmaksi. Hakaneulan käyttämisen keskeinen ulottuvuus näyttää olevan, että saa kertoa itselleen, että ei ole rasisti. Se voi olla lohduttavaa, mutta ei oikeasti auta ketään.

5.

Jos hakaneula kannustaa käyttäjäänsä toimimaan antirasistisesti omassa arjessaan, sen käyttämisessä varmasti on järkeä. On hyvä muistaa, että hakaneula ei muuta minua tai sinua antirasistiseksi ritariksi, vaan sortavat käytännöt muuttuvat vain oikeasti muuttamalla sitä, miten toimii. Rasismi julkisessa tilassa ei myöskään ole ainoa rasismin muoto.

 

safety

Standard

Irakin tuhannet kuolleet eivät kiinnosta suomalaisia

Bagdadissa yli 200 ihmistä tappaneet pommi-iskut eivät ole nousseet länsimaihin kohdistuneiden terrori-iskujen veroiseksi uutiseksi Suomessa. Helsingin Sanomissa suomalaisten mieltymys juustoon nousi jo seuraavan päivän aamuna otsikoissa kasvavan uhriluvun ohi.  Tämä siitä huolimatta, että tekijäksi on Pariisiin, Brysselin, Orlandon ja Istanbulin iskujen tapaan ilmoittautunut ISIS. Sekään ei ole noussut iskun myötä uutisaiheeksi, että Suomi tällä hetkellä palauttaa Irakiin turvapaikanhakijoita maan turvallisuustilanteen kohenemiseen  vedoten.

hs.png

Helsingin sanomien etusivu iskuja seuraavan päivän aamuna.

Maahanmuuttovirasto päivitti viime lokakuussa Irak-maalinjaustaan. Irakista tulevat turvapaikanhakijat eivät enää sen jälkeen ole saaneet myönteistä päätöstä pelkän lähtömaan perusteella, koska viraston mukaan ”monien Irakin alueiden turvallisuustilanne on lieventynyt”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Irakiin on helpompaa palauttaa turvapaikanhakijoita, sillä turvapaikan saaminen on nyt hakijan ”omakohtaisen vainokertomuksen” varassa, jonka virasto voi tulkita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Turvallisuustilanteen paraneminen tapahtui sattumalta samaan aikaan, kun Suomeen saapui enemmän irakilaisia turvapaikanhakijoita kuin ikinä aiemmin maan historiassa.

Entä mitä on tapahtunut maalinjan päivittämisen jälkeen? Vuosi vaihtui ja turvapaikkahakemusten sumaa alettiin purkaa tosissaan.  Päätöksiä on tehty puolessa vuodessa enemmän kuin koko vuonna 2015. Irakilaisia koskevia päätöksiä on tehty useita tuhansia. Turvapaikka on myönnetty 1269:lle. Kielteinen päätös on annettu 1581:lle. Kielteisiä päätöksiä on siis useita satoja enemmän kuin myönteisiä, kiitos maalinjauksen. Toukokuussa päätettiin vielä tiukentaa toissijaisen suojelun perusteita Irakin, Afganistanin ja Somalian osalta. Hakemuksia on rauennut yli 2000, johtuen muun muassa niiden perumisista, joilla voi myös olla kytkös tiukentuneeseen politiikkaan.

Ja mitä Suomesta katsoen turvallisessa Irakissa on tapahtunut samanaikaisesti? Siellä on tehty yli 20 terrori-iskua, joissa on kuollut yli 1000 ihmistä. Yhteensä väkivaltaisia siviilikuolemia on Iraq Body Count –sivuston mukaan ollut tänä vuonna yli 7000. Tällaisesta maasta tulevista ihmisistä siis useampi on saanut kielteisen kuin myönteisen turvapaikkapäätöksen. Päätöksiä on vielä tulossa lähiaikoina suuri määrä.

Suomessa poliitikot ja viranomaiset katsovat, että ihmiset on hyväksyttävää lähettää terrori-iskujen ja päivittäisen väkivallan keskelle. Tämä ajatus ei tunnu edes enää mitenkään yllättävältä tai kummalliselta. Ja juuri tämä, Suomen turvapaikkapolitiikan normalisoituminen, muuttuminen arkipäiväiseksi ja kyseenalaistamattomaksi asiaksi on se, mistä jokaisen meistä pitäisi huolestua. Sitä politiikkaa sanelee muukalaisvihamielisyys ja illuusio siitä, että yhdellä maailman vauraimmista maista ei olisi varaa auttaa hädänalaisia. Suomen turvapaikkalinjaukset pitää kyseenalaistaa nyt.

Standard