Olemme epäonnistuneet, mitä seuraavaksi?

Sipilän hallitus on toiminut reilun vuoden. Tuona aikana on päätetty leikkauksista koulutuksesta ja pienituloisilta sekä työttömiä kurittavista ja nöyryyttävistä toimista. Hallituksen alkukausi oli aktiivista mielenosoitusten aikaa samalla kun punavihreä oppositio vastusti kurjistamispäätöksiä eduskunnassa.

Vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa päätetään uusista koulutusleikkauksia ja palkanalennuksiin johtavaa kilpailukykysopimuksen syntymistä juhlistetaan viimeistenkin liittojen taivuttua pitkien neuvottelujen jälkeen. Hallituspuolueista perussuomalaisten kannatus on puolittunut, keskustan ja kokoomuksen säilynyt korkeahkona. Oppositiopuolueista vihreät on kasvattanut selviten kannatustaan. Puolue on torjunut ehdotuksen punavihreän blokkipolitiikan rakentamisesta, mikä saattaa vihjata, että se on valmis tekemään seuraavassa hallituksessa yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa.

Puoluepolitiikalta ei ole varaa odottaa pelastusta Suomen oikeistolaisimmassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vuosikymmeniin. Suuri perustulo ei näytä kiinnostavan ketään sen vertaa, että sitä pidettäisiin aktiivisesti esillä, työntekoa pyhempää asiaa ei osata keksiä edes vasemmistossa ja leikkauspolitiikan tuskat unohtunevat oppositiopuolueiltakin helposti, mikäli vain portti hallitukseen aukeaa.

Yksi suuri asia, joka on tärkeää tunnustaa vuosi Sipilän hallituksen aloittamisen jälkeen on, että leikkauspolitiikan vastainen liike on epäonnistunut. Kansalaisliikehdintä ei ole saavuttanut merkittäviä voittoja eikä olla myöskään onnistuttu artikuloimaan tavoitteita, politiikan uutta suuntaa tai subjektia. Vuodesta toiseen mielenosoituksissa kaikuvat samat iskulauseet kansan kapinasta, miljonääri-Sipilästä ja köyhistä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, mitä halutaan. Halutaanko teolliset työpaikat takaisin ja lisää ihmisiä Kelan palkkalistoille? Onko leikkauspolitiikan vastaisen liikkeen tavoite palata byrokraattiseen ja väestöllisesti homogeeniseen hyvinvointivaltioon, vai onko tämäkin tunkkainen tavoite liian konkreettinen?

Moni on pitänyt epäoikeudenmukaisena sitä, että 3. syyskuuta järjestetystä hallituspolitiikan vastaisesta mielenosoituksesta ei uutisoitu Helsingin sanomissa. Vaikka porvarilliselta medialta ei paljoa kannata odottaa, ei Hesarin päätös ole täysin yllättävä. Mielenosoitus ei liittynyt mihinkään konkreettiseen, ajankohtaiseen itsensä ulkopuoliseen asiaan, vaan sen viesti ja ajankohta olivat täysin geneerisiä. Sen olisi voinut järjestää koska tahansa. Se ei myöskään esittänyt mitään uutta vaatimusta, vaan toisti samaa mitä aiemminkin on sanottu.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä liike, joka onnistuisi puhuttelemaan erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä juuri nyt, kiinnittymään haluihimme ja vaatimaan jotain sellaista mikä lisäisi vapauttamme. Liike, joka olisi riittävän röyhkeä irtautumaan valtion, kansan ja työn kaltaisista ongelmallisista ja vapautta rajoittavista kehyksistä. Sellaisen liikkeen rakentamisen aika ei ehkä vielä ole tullut. Tällä hetkellä osaamme vain suut auki katsoa, miten vuosikymmenien aikana rakennetut sosiaalitulon muodot viedään käsistämme.

Aion marssia jokaisessa hallituspolitiikan vastaisessa kulkueessa vaikka pitäisin niiden tavoitteita kuinka hatarasti muotoiltuina. Silti toivon, että nyt kun Suomen oikeistolaisimman politiikan kautta on jatkunut vasta yhden vuoden, osattaisiin pysähtyä ja käynnistää kriittinen keskustelu siitä, mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Olisi tärkeää miettiä, millaisia taktiikoita konkreettisissa aktioissa pitää käyttää, mutta samalla myös kehittää laajempaa yhteiskunnallista analyysia: Työväestön kriisi ei alkanut Sipilän hallituksen valinnasta, vaan laajat eurooppalaisen tason muutokset liittyen työn tuottavuuteen ja työväestön neuvotteluvoiman heikkenemiseen ovat pohjustaneet nykyistä leikkauspolitiikkaa jo vuosikymmenien ajan. Näitä kysymyksiä yritettiin tuoda esiin voimallisimmin kymmenen vuotta sitten prekarisaatioliikkeen aktioissa, mutta tuntuu että vain vähän noista opeista on jäänyt nykyisen leikkauspoliittisen liikkeen hyppysiin.

Omien saavutusten juhlistaminen tuntuu paremmalta kuin oman epäonnistumisen tunnustaminen. Se, että saadaan tuhansia ihmisiä kaduille on toki osoitus siitä, että erittäin moni ihminen pitää nykyistä yhteiskunnallista kehityskulkua ongelmallisena. Silti olisi tärkeää pohtia, miten ihmisiä saataisiin kadulle kaksinkertainen, kymmenkertainen määrä. Miten heidät saataisiin jäämään kaduille? Miten pakotetaan hallitus perumaan koulutusleikkaukset? Miten organisoidaan itsensätyöllistäjien lakko? Miten ylipäätään rakennetaan liikkeitä 2010-luvulla? Näitä kysymyksiä on aika pohtia nyt, koska vaihtoehtona on vaipua toistamaan samoja toimimattomia keinoja vuodesta toiseen.

avaimet.jpg

Advertisements
Standard