Kun olet tottunut sanomaan mitä huvittaa

Viime aikoina olen törmännyt usein samantyyppiseen tilanteeseen: Keski-iän ylittänyt kantasuomalainen mies esittää mediassa päällisin puolin edistyksellisiä mielipiteitä, mutta tekee sen tavalla, joka haiskahtaa pahasti. Maaliskuussa Riiko Sakkisen antirasistisesta taideprojektista huomautettiin että se antaa tilaa rasistiselle kuvakielelle, ja toukokuussa Alf Rehnin feministipuheenvuoron osoitettiin uusintavan seksistisiä puhetapoja. Molemmissa tapauksissa kritiikin kohde reagoi palautteeseen aggressiviisesti ja uhriutuen: Sakkinen ilmoitti lopettavansa yhteistyön blogialustan kanssa, jolla kritisoitu ulostulo julkaistiin ja Alf Rehn uhkaili feminismin puolesta puhumisesta luopumisella.

Nyt on Jari Tervon vuoro. Kirjailija puhuu 10.9. julkaistussa Helsingin sanomissa kahden sivun haastattelussa mitä sylki suuhun tuo, mutta antirasistiksi ilmoittautuen. Haastattelu alkaa sillä, että Tervo kuvailee suomalaisia ”autistiseksi” kansaksi perustuen lukemaansa autismitutkimukseen. Kliininen diagnoosi ja hämärä puhe kansanluonteesta sekoittuvat iloisesti ja lopputulos on vahingollinen: kuten Helsingin sanomien facebook-sivun kommentoija Mirkka Ojala asian ilmaisee, autismi-sanaa käytetään negatiivisessa merkityksessä, epätarkasti ja rasismiin kytkien. Voi myös ylipäätään kysyä, mitä iloa on antirasistisesta puheesta joka yrittää luonnehtia ”kulttuurin” määrittäviä ominaispiirteitä. Esimerkiksi islamvaltaisista maista saapuviin turvapaikanhakijoihin kohdistuva rasismi perustuu täsmälleen samaan logiikkaan.

Tervo esittelee haastattelussa myös uutta inkeriläisiä käsittelevää kirjaansa ja sitä varten tehtyä tutkimustyötä. Hän kertoo, miten sai projektin aikana paljon yhteydenottoja inkeriläisiltä jotka olisivat halunneet osallistua tarinan koostamiseen, mutta ”romaani ei ole ryhmätyö”. Tervo kertoo myöhemmin haastattelussa ”halunneensa kertoa inkeriläisistä muutakin kuin siloitellun tarinan”.  Hän siis ottaa oikeudekseen, kertoa muiden tarinan, mutta suhtautuu negatiivisesti ajatukseen, että noilla muilla voisi olla jotain sanottavaa tarinan sisältöön. Haastattelusta ei käy ilmi, onko Tervo ollenkaan kuullut inkeriläisiä heidän koettelemuksistaan, lähdeaineistoksi hän mainitsee ainoastaan kirjalliset lähteet. Onko toisten kokemuksia kunnioitettu? Kirjailijana hänellä on sananvapaus, mutta tapa jolla hän asettaa sanansa herättää kysymyksiä. Onko inkeriläisten tarina parhaiten kerrottu silloin kun kirjailija saa rauhassa kuvitella?

Tervon, Rehnin ja Sakkisen ilmiöitä yhdistää, että nämä kulttuurisesti näkyvät puhevallan käyttäjät ovat selvästi tottuneet luottamaan oman toimintansa oikeellisuuteen. Siihen, että heidän näkökulmansa on puhdas sorrosta jota he vastustavat. Sakkisen ja Rehnin reaktioissa näyttää olevan taustalla ajatus, että heidän toimintansa sorrettujen puolesta on lahjahevonen, jonka suuhun ei sovi katsoa, sillä se nyt olisi epäkiitollista. Voisiko olla niin, että ajat ovat tässä suhteessa muuttumassa? Että meiltä tulevilta ja nykyisiltä sediltä odotetaan enemmän kuin vain rehvakasta kielenkäyttöä ja erilaisten sankariviittojen päälle pukemista? Helsingin sanomissa ei selvästi ajatella vielä näin, koska Tervon autistipuheisiin ei jutussa puututa, mutta valtajulkisuuden reunoilla näyttää jo kuohuvan.

Kaikkein vaikeinta etuoikeutetussa asemassa oleville oikeuden sotureille on tietysti myöntää, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Sen myöntäminen taitaa kuitenkin olla ainoa tapa, jolla voi oikeuttaa sen että jatkossa avaa suunsa. Mitä vastaat, Jari?

IMG_20160910_122709.jpg

Advertisements
Standard