Peli poikki! –mielenosoitus järjestettiin erilaisten yhteistyönä

Ensimmäinen Suomen vastarintaliikkeen vastaista mielenosoitusta suunnitteleva kokous, johon osallistuin, järjestettiin sunnuntaina 18. syyskuuta. Tieto Jimi Karttusen kuolemasta oli alkanut levitä edellisenä päivänä, ja meitä oli kokoontumisessa Helsingin keskustassa kymmeniä, suurin osa minulle tuntemattomia ihmisiä. Yhdistävä tekijä ihmisten välillä oli jonkinlainen kytkös tai kiinnostus fasisminvastaiseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Kokouksen aikana saimme tiedon, että myös toinen, Meillä on unelma –mielenosoitusta järjestämässä ollut ryhmä suunnittelee mielenosoitusta samasta aiheesta. Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin pyrkiä yhdistämään voimat, ja toisen ryhmän jäseniä tavattiin samana iltana Karttusen muistoksi järjestetyn kynttilämielenilmaisun yhteydessä.

Näin käynnistyi laajan fasismia vastustavan rintaman työskentely, jonka tuloksena alle viikkoa myöhemmin järjestettiin Helsingin keskustassa Peli poikki -suurmielenosoitus.

Kirjoitan tästä, koska kokemus oli jollain tavalla ainutlaatuinen: hyvin erilaisista taustoista tulevat toimijat rakensivat yhdessä fasismin vastaista aktiota, ja erimielisyydet onnistuttiin ratkaisemaan siten, että avoimilta konflikteilta tai ovet paukkuen poistumisilta vältyttiin. Fasisminvastaisessa työssä laaja rintama tuntuu välttämättömältä edellytykseltä, joten on kiinnostavaa yrittää kuvata, miten se lyhyen tähtäyksen työssä voi toimia

Kun ensimmäinen ryhmien yhteinen suunnittelukokous järjestettiin, pöydällä oli lukemattomia asioita. Sananmuodot, mielenilmauksen viesti, esiintyjät, lippujen ja poliittisten symbolien salliminen. Pitkä kokous helsinkiläisessä keikkapaikassa eteni konsensuspäätöksillä ja välillä äänestäen. Paikalla oli ihmisiä eri järjestöistä, verkkomedioista, aktivisteja, yrittäjiä ja kaikkea siltä väliltä. Edelliseen fasisminvastaisten toimijoiden kanssa järjestettyyn tapaamiseen verrattuna tunnelma oli erilainen: nopeatempoisempi ja ammattimaisempi. Tilaa oli kuitenkin edelleen kysymyksille ja kommenteille.

Yhteistyö valtiovaltaan eri tavoin suhtautuvien toimijoiden välillä voi olla haastavaa, koska helposti päädytään vaatimaan eri asioita. Toiset voivat haluta herättää julkista keskustelua ja saada poliitikkoja vastuuseen, kun taas toiset haluavat, että tavalliset ihmiset saisivat lisää rohkeutta toimia arjessaan. Huomasin itsessäni epäluuloisuutta ennen ensimmäistä yhteiskokousta juuri tämän suhteen: pelkäsin, että keskitytään symboleihin ja keskusteluun, valtioon ja kansanedustajiin. Lopulta koin, että onnistuttiin tekemään sekä että: toimimaan itse ja vaatimaan muilta samanaikaisesti.

Itselleni ja monille muille tuossa kokouksessa näytti olevan tärkeää kyetä tekemään muutakin kuin edustukselliseen päätöksentekoon vetoava ele: valtiovallalle esitettävien vaatimusten rinnalla haluttiin korostaa käytännöllistä puolta, että nyt oltiin kadulla koska haluttiin myös toimia itse. Ilokseni tämä ajatus sai laajaa kannatusta. Pilliin puhaltamisesta tuli symboli sekä poliittisen pelin poikki puhaltamiselle, että konkreettiselle fasismiin puuttumiselle kadulla.

Yhteiskokouksen jälkeen viestintää, tekniikkaa, puhujia, turvallisuutta ja muita tapahtuman osa-alueita rakentavat ryhmät alkoivat toimia itsenäisesti ja keskustelu siirtyi sähköisiin kanaviin. Suuria keskusteluja verkossa käytiin esimerkiksi kansallisista symboleista kuten Suomen lipusta. Yksi tendenssi sekä mielenosoituksen osallistujien että osan järjestäjistä keskuudessa oli ottaa kansalliset symbolit uudelleen kansan antirasistisen enemmistön haltuun. Toiset järjestäjistä taas puhuivat kansallisten symbolien pois jättämisen puolesta niiden ulossulkevuuden takia. Näen nämä tendenssit tyypillisenä esimerkkinä juuri erilaisista tavoista suhtautua valtioon, nationalismiin ja sen symboleihin.

Ruohonjuuritason antifasistien ja ”muiden” suhteen kuvaaminen ei tietenkään riitä mielenosoituksen järjestelyprosessin kokonaisuuden hahmottamiseksi, koska nuo ”muut” ovat moniaineksinen joukko, jota ei voi kuvata yksinkertaisella tavalla. Olihan järjestelyissä lopulta mukana yhteensä reilusti yli sata ihmistä. Samalla tavoin myöskään antifasisteja ei voi kuvata yhtenä joukkona, vaan toimintastrategioissa ja näkemyksissä heidän välillään on huomattavia eroja. Itse sijoitun varmaankin jonnekin näiden kaikkien ryhmien väliin.  Kaikkia mielenosoituksen järjestäjiä voisi oikeutetusti kutsua ”ruohonjuuritasoksi” koska emme olleet siellä puolueiden tai yritysten edustajina, vaan aktivisteina. Kaikki mielenosoituksen ”radikaaliutta” lisäävät ehdotukset eivät myöskään tulleet yhdestä samasta lähteestä. Toivonkin, etten loukkaa tällä ketään.

Olen valinnut sanani niin kuin parhaiten osaan kuvatakseni mielestäni sinänsä tärkeää ilmiötä: Sen kautta, antifasistisen perinteen läsnäolon kautta, voidaan selittää mielestäni esimerkiksi sitä, että ohjelma ei päättynyt Finlandiaan, vaan siihen että yhdessä puhallettiin pilliin. Sitä, että tapahtumassa jaettiin antirasistiseen toimintaan kannustavaa flyeriä. En yritä sanoa, että mikään näistä asioista oli yksin jonkun tietyn ihmisen ansiota, mutta uskallan väittää, että nämä ja monet muut mielenosoituksen osatekijät olisivat olleet hiukan erilaisia, ellei antifasisteja olisi ollut järjestelyissä mukana taitavien järjestötyöntekijöiden, tapahtumatuottajien, toimittajien, artistien, yrittäjien ja muiden järjestäjien rinnalla.

Peli poikki –mielenosoitus oli tapahtumatuotannon juhlaa, ammattimaisesti järjestetty, sujuva kokonaisuus, jonka mediatyö johti valtavaan huomioon sekä kotimaisessa että kansainvälisessä mediassa ja poikkeuksellisen suureen osallistujajojukkoon. Tämä oli mahdollista siksi, että kymmenet alan ammattilaiset tekivät viikon aikana valtavan määrän työtä kokonaisuuden eteen. Tämä kaikki ei ole tyypillistä suomalaisille mielenosoituksille. Se oli samalla mielenosoitus, jonka kutsutekstissä mainitaan ääneen fasismi ja uusnatsit, ja jonka yhdessä puheessa puhuttiin Suomen poliisin rasismista. Tämä taas ei ole tyypillistä ammattimaisesti tuotetuille suurmielenosoituksille. Ja juuri tässä yhdistelmässä riittävää määrätietoisuutta, asioiden sanomista ääneen ja huikeaa ammattimaisuutta tiivistyy mielestäni se, mikä mielenosoituksessa meni oikein.

En kärsi idealismista siinä mielessä, että ajattelisin asioiden olevan nyt ratkaistuja, kun ihmiset kävivät kadulla. Mielenosoituksen puhuja Maryan Abdulkarim kuvasi osuvasti mielenosoitusta tärkeäksi hetkeksi, jolloin voimme terapoida ja halata toisiamme. Tuo kuvaus sanoo samalla hiljaa, että mikään ei vielä muutu, ellei onnistuta toimimaan myös jatkossa, ellei toimita arjessa. Laaja yhteistyö järjestelytyössä on mielestäni kuitenkin muistamisen arvoinen asia. Se liittyy fasismin vastaisen yhteisymmärryksen rakentamiseen, josta Mikael Brunila puhui mielenosoituksessa pitämässään puheessa. Käytännön edellytykset yhteisymmärryksen syntymiselle järjestämisprosessissa olivat mielestäni, että ihmisiä kuunneltiin.

Kirjoitan omasta puolestani, jollekulle muulle tarina voi olla ihan toinen, mutta en havainnut että ihmisten yli oltaisiin kävelty Peli poikki! –mielenosoitusta koskevissa tärkeissä päätöksissä. Erimielisyyksiä oli, mutta ne kyettiin käsittelemään. Se on mielestäni tärkeää jatkon kannalta: että erilaiset tulevat yhteen ja voivat edustaa itseään päätöksenteossa. Nyt erilaiset tulivat yhteen, koska kaikki olivat järkyttyneitä kuolemantapauksesta ja pitkään jatkuneesta rasismin ja fasismin kasvusta yhteiskunnassa. Kaikki olivat vihaisia ja halusivat luoda toivoa. Toivon että laajan yhteistyön mahdollisuuksia on myös jatkossa.

Pelipoikki_kuva_Sami_Mannerheimo-35.jpg

Kuva: Sami Mannerheimo

Advertisements
Standard