Tässä oli ennen blogi

Aloitin yhteiskunnallisia aiheita käsittelevän blogin yksitoista kuukautta sitten. Alunperin sen ajatus oli yksinkertainen: kirjoittaa kannanottoja ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Blogin synnyttäminen oli seurausta vuonna 2015 tapahtuneesta asteittaisesta yhteiskunnallisesta aktivoitumisestani: porvarihallituksen valtaan tulo keväällä, päätökset suurista leikkauksista ja syksyllä turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisen myötä aktivoitunut rasistinen liikehdintä olivat suuria ulkoisia syitä.

Blogia luettiin alusta asti paljon enemmän kuin osasin odottaa. Tuhansien lukijoiden saaminen ja samanaikainen freelanceriksi jättäytyminen innostivat kirjoittamaan paljon tekstejä, esimerkiksi maaliskuussa niitä kertyi yksi kuukauden jokaista päivää kohden. Blogiin kertyi lopulta lähes 150 kirjoitusta, ja vierailuja sivulla oli puolisen miljoonaa.

Samalla kun olen julkaissut tekstejä, olen yrittänyt pohtia yhteiskunnallisen toiminnan mielekkäitä muotoja. Alle vuodessa tapahtuneet siirtymät siinä, miten haluan toimia, ovat olleet niin merkittäviä, että ne ovat lopulta kriisiyttäneet koko blogin kirjoittamisen, ja nyt johtaneet siihen, että en halua enää kirjoittaa. En tiedä, tarkoittaako tämä strategian uudelleen miettimistä ja palaamista toisenlaisista lähtökohdista vai bloggaamisen lopettamista kokonaan.

Nämä pohdintani ovat laittaneet kysymään, kenen ehdoilla yhteiskunnallinen blogi lopulta toimii. Tämä kirjoitus on yritys hahmottaa niitä ristiriitoja, joiden koen lopulta vieneen pohjan omalta kirjoittamiseltani. Syistä on ollut ituja näkyvissä kirjoituksissani, mutta yritän tässä koota niitä yhteen pohditummaksi kokonaisuudeksi.

I Reaktiivisuus yhteiskunnallisen toiminnan ongelmana

Kun puuttuu ymmärrys siitä, mihin suuntaan pitäisi kulkea tai voimia kulkea haluamaansa suuntaan, päätyy helposti kiinnittymään muiden tekemiin aloitteisiin, juuttuu käymään muiden aloittamia keskusteluja. Tämä on ongelma, joka mielestäni on luonnehtinut eurooppalaista poliittista vasemmistoa viime vuosikymmeninä. Jossain muodossa tämä ongelma luonnehtii myös monia yhteiskunnallisia blogeja. Kirjoituksissa reagoidaan asioihin, joita vastustetaan. Kerrotaan, mikä niissä on vikana. Se on helppoa, koska lähtökohdan omalle tekemiselle voi tällöin poimia valmiina mediasta. Kun tulee päätös kaupunkipyöristä, voi sanoa, että ne ovat vääränlaisia. Tällöin vuoropuhelun, johon ryhdytään käynnistää aina joku muu.

Bloggaamisessani, samoin kuin kritiikissä yleensäkin, on ollut kyse eräänlaisesta symbolisesta sovituksesta: ilmiön tuomitseminen, sen repiminen osiin analyyttisesti, tuottaa kokemuksen toiminnasta ilman että maailmassa välttämättä liikahtaa mikään. Oman ajattelun kehittäminen, sen sanominen, mitä maailmassa pitäisi olla sen sijaan että kertoo mitä siinä ei pitäisi olla, on vaikeaa, aikaa vievää, eksyttävää ja lamaannuttavaa. Siksi kritiikkiin on helppo turvautua.

II Mediatapahtumien ehdoilla toimiminen

Se bloggaamisen kenttä, johon sijoituin, noudattaa nopeaa aikajännettä. Kirjoittajat seuraavat tarkkaan blogien lukijamääriä, ja alustat tarjoavat tähän hyviä työvälineitä. Käyttämäni WordPressin maksuton alusta tarjoaa erittäin tarkkaa analytiikkaa lukijamääristä ja liikenteen lähteistä. Tätä WordPress ei tietenkään tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen miljoonat pikku bloggaajansa aktiivisemmin parantamaan blogisuoritteitaan, jotka tuottavat mainostuloja alustalle. Myös ”ammattimaisemmat” alustat, esimerkiksi Imagen blogialusta, kannustavat liikenteen tarkkaan seuraamiseen, sillä ne tyypillisesti maksavat lukijamäärien perustaa kirjoittajilleen.

Ikkuna, jonka aikana blogitekstiä tyypillisesti luetaan, on erittäin lyhyt. Esimerkiksi eniten luettuja tekstejäni luettiin aktiivisesti muutamia päiviä. Suuri osa eniten luetuista teksteistä on ollut sellaisia, jotka kiinnittyvät johonkin käynnissä olevaan mediatapahtumaan.

Olen todistanut samaa kaavaa lukemattomia kertoja: kun jokin aihe on sosiaalisen median mittareilla ”kuuma”, jokainen media yrittää saada siitä oman osuutensa, sillä kuuma aihe on oiva tilaisuus profiloitua keskustelijana ja ohjata osa liikenteestä omalle alustalle. Tässä suhteessa kaupalliset mediat ja ilmaiseksi kirjoittava bloggaaja eivät juuri eroa toisistaan. Kiusaus kerätä näkyvyyttä on niin suuri, että tekstiä lähdetään tekemään riippumatta siitä, kokeeko asian lähtökohtaisesti relevantiksi tai onko kirjoittaja oikea henkilö käymään keskustelua.

Koska yksittäinen aihe voi olla ajankohtainen hyvin lyhyen aikaa, kasvaa paine kirjoittaa nopeasti ja lyhyesti. Lyhyys liittyy myös siihen, että ajankohtaisten tekstien parissa verkossa käytetty keskimääräinen aika on äärimmäisen lyhyt. Tekstin pysyessä 2000-4000 merkin pituisena se todennäköisimmin luetaan loppuun ja jaetaan. Usein kirjoitukset ovatkin vaan koonteja esimerkiksi twitteristä koottuja muiden aihetta käsitteleviä huomioita, jotka bloggaaja sitten kursii kasaan omaa nimeään kantavan tekstin rakennuspalikoiksi. Yritystä ajatella asiaa uudelleen ei välttämättä kirjoitukseen sisälly, eikä sitä kukaan osaa oikein odottaakaan.

III Työn ja ei-työn erottaminen

Bloggaaja on aina töissä halusi tai ei. Tulemalla suosituksi hän varmistaa samalla, että sekä hän itse että hänen lukijansa odottavat nopeaa reagointia ja jatkuvaa näkyvyyttä jokaisessa ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Monilla uuden talouden aloilla ihmisen arvo työmarkkinoilla määräytyy kaiken hänen julkisen toimintansa ja hänen nimeensä liitettyjen merkitysten kautta. Blogi on yksi tapa tulla relevantiksi ja brändätä itseään. Vaikka kirjoittamisestani ei ole maksettu mitään, olen kokenut jatkuvaa painetta ”tuottaa” ja pysyä relevanttina, profiloitua ja tehdä tämä kaikki vielä näennäisen välinpitämättömällä ja systeemiä kumartamattomalla tavalla, jotta mielikuva blogin riippumattomuudesta ei kärsisi.

Blogia tehdessään ihminen tekee töitä ainakin siinä mielessä että hän tuottaa sisältöjä alustoille, jotka hyötyvät noista sisällöistä taloudellisesti. On mahdotonta laskea, missä määrin kirjoittaja itse tästä työstä hyötyy. Oleellisempi kysymys on ehkä, haluaako työskennellä bloggaajana, ja näkeekö mahdollisuuksia kirjoittaa blogia ilman että se olisi työtä tai tuntuisi velvoittavalta.

Kokemus velvollisuudesta saa myös kirjoittamaan silloin kun ei ole mitään sanottavaa, tarttumaan aiheisiin vain koska niiden kautta on mahdollista pysyä näkyvillä ja ohjata liikennettä omalle alustalle. Silloin syntyy puoliksi ajateltuja tekstin raakileita, jotka korkeintaan toistavat aiheesta muualla jo sanonut asiat vielä kerran eräänlaisena kertosäkeenä.

IV Persoonaksi tuleminen

Bloggaaminen omalla nimellä ja naamalla tarkoittaa ajattelun kiinnittämistä tuohon naamaan ja nimeen. Yksi keskeinen huomiotalouden vaatimus on toimia tunnistettavana yksilönä eri medioissa. Sosiaalisten medioiden interaktiiviset syötteet pursuavat kasvokuvia, jotka kommentoivat ajankohtaisia asioita: ne liittävät mielipiteitä, nimiä ja naamoja toisiinsa. Poliittisten projektien ytimessä ei kuitenkaan pitäisi olla yksilöiden näkyviin nostaminen tai ainutlaatuisen persoonan valheelliseen lumoon uppoaminen, vaan ajatus ”meistä”. Tämän ”meiksi” tulemisen kannalta koen blogini olleen alusta saakka epäonnistuminen.

Omaan nimeen kiinnitetty paljon luettu blogi on tarkoittanut myös mahdollisuuksia tulla mediapersoonaksi, jolta toivotaan kannanottoja ajankohtaisiin asioihin. Riittävän näkyväksi tullessaan mediapersoona tulee hyödylliseksi muille medioille, tavaksi kanavoida liikennettä omille alustoille. Ajankohtaisten asioiden mielipideautomaattina bloggaaja voi saavuttaa suosiota ja levittäytyä lehtien palstoille ja keskusteluohjelmiin. Valtavirtainen media tekee käsittelemänsä henkilöt vaarattomiksi määrittelemällä heidän projektinsa tavoilla, jotka eivät uhkaa yhteiskunnan keskeisiä instituutioita. Helsingin Sanomia ei ole kiinnostanut tekstini leikkauspolitiikan vastaisesta liikkeestä, äärioikeistosta tai thatcherismista pätkääkään, vaan lehti on nostanut näkyviin näkemykseni siitä, mitkä talot Helsingissä ovat rumia, ja mitä ajattelen kaupunkipyöristä. Lehti on alkanut konstruoida minusta hiukan hassua ja hankalaa ”vihaista” hahmoa osaksi yhteiskunnallisen keskustelun hahmogalleriaa.

Tällaisesta persoonan konstruoinnista ei voi olla hyötyä millekään poliittiselle projektille. Onkin hyvä kysyä itseltään, onko mielekäs tavoite saada näkyvyyttä medioissa, joiden toiminnan perusperiaatteiden kyseenalaistamiseen suuri osa omasta tähänastisesta julkisesta toiminnasta on keskittynyt.

Lopuksi

Yhteiskunnallisen keskustelun käyminen on aina riippuvaista julkisuudesta ja se joutuu aina kohtaamaan ongelmia, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Kohtaamani ongelmat koskevat erityisesti sitä kirjoittamisen tapaa, johon olen itse ajautunut, ja ne ovat vältettävissä. En siis ajattele, että yhteiskunnallisen blogin muoto olisi peruuttamattomalla tavalla kirottu, vaan katson vain oman projektini ajautuneen eräänlaiseen umpikujaan. Verkko on täynnä hienoja blogeja, joista monia olen omissa teksteissäni lainannut.

Yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivä ajattelu tarvitsee hitautta ja strategisuutta. Se tarvitsee myös kieltäytymistä sosiaalisen median dopamiinisyöksyjä tuottavista palkinnoista, tykkäysten ja jakojen parissa vetelehtimisestä.

 

Tämän kirjoituksen mikään kohta ei viittaa spesifisti mihinkään muuhun blogiin tai kirjoitukseen kuin omiini.

hallo

Standard

Länsimetro täytyy politisoida

Länsimetron piti valmistua hankesuunnitelman mukaan syksyllä 2014. Aikataulua siirrettiin kahdella vuodella elokuuhun 2016. Elokuussa aikataulua siirrettiin edelleen.

Helsingin Sanomat antaa 28.10. julkaistussa jutussaan metron valmistumisen viivästymiselle teknisiä ja sattumaan liittyviä syitä, kuten asennusvirheet ja ”huono onni”. YLE julkaisi heinäkuussa laajahkon tutkivan reportaasin metron ongelmista. Näiden kahden jutun perusteella Länsimetron ongelmien ymmärtämiseksi huomio näyttäisi olevan hyvä kiinnittää erityisesti hankkeen toteuttamisen tapaan, organisaatiorakenteeseen ja läpinäkyvyyteen.

Länsimetrosta käytävässä julkisessa keskustelussa on luotava lisää tilaa yhdelle oleelliselle näkökulmalle: Länsimetro on ilmeinen esimerkki ongelmista kunnallisissa hankkeissa, jotka eivät ole teknisiä, eivät liity kommunikaatioon eivätkä yksittäisten henkilöiden epäpätevyyteen, tai Länsimetro-hankkeen ainutlaatuisuuteen. Ongelmat ovat syvästi yhteiskunnallisia.

Tässä muutama HS:n ja Ylen jutuista silmiin pistävä seikka:

1.

Ongelmista on vielä tälläkin hetkellä vaikeaa saada tietoa, koska Helsingin ja Espoon kaupunkien omistama Länsimetro oy on osakeyhtiö eikä kuulu julkisuuslain piiriin.

2.

Hankkeen käytännössä toteuttanut konsulttiyhtiö Sweco PM ei ole Länsimetro oy:n mukaan toimittanut yhtiölle riittävää tietoa hankkeen aikataulutuksesta, erityisesti viivästymisestä. Sweco PM ei itse saa kommentoida ongelmia julkisuuteen urakkasopimusten nojalla.

3.

Swecon lukemattomat rakennus- ja suunnittelualihankkijat eivät ole saaneet kommunikoida keskenään, vaan heidän on täytynyt lähettää viestejä Swecon viestijärjestelmän kautta. Kolme urakoitsijaa (YIT Rakennus, A-insinöörit, Destia) on haastanut Länsimetro oy:n oikeuteen. Länsimetro on nostanut vastakanteen yhtä urakoitsijaa, Destiaa vastaan. Destia on entinen valtionyhtiö, joka myytiin Ahlström Capitalille vuonna 2014.

4.

Koska tietoa on hankala saada suoraan Swecolta ja Länsimetro oy:ltä, nyt on tilattu erillinen selvitys viivästymisen syistä. Sen toteuttaa monikansallinen konsulttifirma Deloitte. Selvityksen tekeminen viivästyy, koska Länsimetro oy on tilannut oman selvityksensä ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

5.

Länsimetron nyt valmistuvan osuuden kustannukset ovat yli miljardi euroa, joista valtio maksaa 200 miljoonaa euroa ja loput jaetaan Helsingin ja Espoon kesken 15 ja 85 prosentin osuuksin.

Ongelmien juuri on siinä, että hankkeita toteutetaan loputtomasti pilkotuissa alihankintaketjuissa, jolloin kokonaisuudella ei enää ole yhteistä intressiä, vaan yksittäisten toteuttajien omat liiketoimintalogiikat sotkeutuvat hankkeen varsinaiseen päämäärään. Ongelma on myös siinä, että muodollisesti demokraattisesti toimivalla kunnalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia kertoa kuntalaisille, mitä verorahoilla toteutettavissa hankkeissa tapahtuu. Usein päättäjät eivät itsekään tiedä. Tämä on demokraattisesti, rahankäytöllisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestämätön tilanne.

Kunnilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia toteuttaa itse julkisia hankkeita, niiden organisaatioita kutistetaan ja sitä kautta ”tyhmennetään” jatkuvasti niin, että mahdollisuudet hupenevat entisestään. Käytännön seuraus voi olla, että kunta ”säästää” tilaamalla sellaista työtä, jonka se ennen henkilöstönsä supistamista olisi toteuttanut itse, konsulteilta, joille käytännössä maksetaan paljon korkeampaa palkkaa kuin kunnan omille työntekijöille. Julkista sektoria konsultoineena tiedän myös, että monet virkamiehet ovat omaksuneet ideologisen puheen julkisen sektorin ”saamattomuudesta”, ”hitaudesta” ja yksityisen sektorin ”ketteryydestä” ja yleisestä paremmuudesta toteuttajana. Aihepiiriä käsitellään tarkkanäköisesti muun muassa Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen teoksessa Konsulttidemokratia.

Keväällä on kuntavaalit. Länsimetro on ainutlaatuinen mahdollisuus käsitellä selväsanaisesti kunnallisen demokratian ydinteemoja. Toivottavasti joku myös tekee niin, puoluepolitiikassa tai sen ulkopuolella.

metro

Tilaa oma Länsimetro-paitasi täältä!

Standard

Twitter tällä viikolla

Joukko trans- ja homofoobikkoja mölisee useita päiviä siitä, miten Lidlin mainoksista ei saa ”loukkaantua”.

Koulukiusaaja sometrolli synnyttää ”keskustelun”, jossa transihmiset ja homoseksuaalit voivat joko seurata vierestä heidän elämillään vitsailua tai vaihtoehtoisesti puolustautua twitterissä hänen ja muiden vihaviestejä vastaan.

Iltapäivälehden toimittaja hieroo käsiään, kun pääsee uutisoimaan ”somekohusta” eikä tarvitse tehdä muuta kuin hengailla twitterissä ja odotella uusia käänteitä. Hän toivoo, että jokainen päivä olisi tällainen.

Viestintäkonsultti kirjoittelee #valavuori-hashtagillä kriisiviestintäohjeita. Hänen ammattinsa perustuu sille, että yksityishenkilöt ja yritykset voivat toimia päin helvettiä ja maksaa itsensä kuiville. Tällaiset tapaukset ovat hänelle lottovoitto.

Toinen viestintäkonsultti näkee kaikki ”somekohut” keisseinä, joita hän listailee bulleteiksi hyvin maksaville asiakkaille näytettävään Keynote-esitykseen siihen tahtiin kuin ihmisryhmiä sorretaan.

Stand-up –koomikolle tämä on hyvä paikka repiä vitsejä joko transihmisistä tai Valavuoresta.

Satunnainen twitter-käyttäjä kommentoi ”kohua” kuin siinä olisi sortavan kielenkäytön sijaan kyse lauantain primetimessa näytettävän viihdeohjelman hashtagista, jonka alla kaikki ihmiset tasa-arvoisesti ja huvin vuoksi osallistuvat ”keskusteluun”.

Nettirasisteille sometrollin potkut ovat oiva keppihevonen: hän onkin trans- ja homofoobikon sijaan sananvapausmarttyyri, jonka poliittisen korrektiuden ilmapiiri on nyt tukahduttanut.

Joka paikka täyttyy julistavista loppuyhteenvedoista, ikään kuin tästä voisi oppia muuta kuin masentumaan.

Toilet-llqq-001.jpg

Standard

Miten tulevaisuus otetaan takaisin?

Pontus Purokuru kirjoittaa Toimittaja testaa –blogissa siitä, miten tulevaisuus on kadonnut yhteiskunnallisesta mielikuvituksesta ja miten olemme päätyneet elämään ainaista kuritalouden nykyisyyttä. Talouskasvun pysähtyminen ja työväenliikkeen kivettyminen vievät pohjan tulevaisuusajattelulta. ”Tulevaisuus on peruttu”, Purokuru otsikoi.

Tutustuin jonkin verran Suomessa tuotettaviin tulevaisuusskenaarioihin ja osallistuin myös niiden rakentamiseen vuosien 2013 ja 2015 välillä. Nämä olivat strategiatyövälineitä, joiden tarkoituksena oli tarkastella erilaisia mahdollisia kehityskulkuja, jotta voitaisiin valita haluttu, optimaalinen. Niiden tarkoituksena ei sinänsä ollut ennustaa, vaan kuvitella nykyhetkestä käsin, mitä voisi tapahtua ja siten päätellä, miten päätöksentekijöiden kannattaa toimia.

Kuvaavaa näille tulevaisuusskenaarioille oli, että tyypillisesti inhimillisten olojen parantuminen aiheutui teknologisen kehityksen tai kasvavan uusyhteisöllisyyden ansiosta. Merkittävää tässä on, mikä oloja ei parantanut: yhteiskunnalliset liikkeet. Niissä ei ollut toimijuutta joukkovoiman mielessä. Tässä tavassa ajatella piilee oleellista siitä maailmasta, josta Purokuru puhuu.

Jos katsotaan vasemmiston (laajasti ymmärrettynä) kuvittelukykyä tällä hetkellä, josta Purokuru ei suoraan puhu, mutta josta hänen tekstissään kuitenkin on kysymys, nähdään tyhjä ulappa. Tulevaisuutta kohti ei suuntauduta, ei nähdä omaa toimijuutta sen muovaajana. Tulee mieleen, että ainoa kuviteltavissa oleva tulevaisuuden autuus on syliin putoava teknologian mahdollistama yltäkylläisyys. Sen aikaansaamisen edellyttämä uusjako jää kuitenkin leikkauskohteista taistelemisen jalkoihin.

Jos pohditaan, millaista tulevaisuusajattelua tällä hetkellä on mahdollista lukea, huomataan että aloite asiassa on politiikan ulkopuolisilla ”asiantuntijoilla”. Teknokraateilla, jotka välttämättä eivät ole kiinnostuneita sellaisten reunaehtojen kuin kapitalismi haastamisesta omissa visioissaan. Toimijuus ei ole toimimista poliittisen subjektin mielessä. Tulevaisuus pitää pelastaa asiantuntijoilta.

Jotta saisimme tulevaisuuden takaisin, tarvitaan ymmärrys tätä aikaa luonnehtivista taloudellisista ja yleisemmistä yhteiskunnallisista reunahdoista. Niistä käsin on mahdollista organisoitua liikkeeksi, joka kohdistaa vaatimuksensa keskeisiin työtä ja elämää koskeviin kipupisteisiin. Mikäli nämä askeleet jätetään väliin, päädytään kamppailemaan asioista, jotka on jo kertaalleen hävitty työväenliikkeen pirstoutumisen seurauksena, tai vaihtoehtoisesti sanelemaan mitä halutaan ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten se käytännössä mahdollistuu. Donald Trump haluaa ihmiset takaisin tehtaisiin, mutta meidän pitäisi pystyä kuvittelemaan enemmän. Vasemmiston suurimpia heikkouksia ja lyhytnäköisyyttä on juuttua taistelemaan alistetussa asemassa työskentelemisen puolesta.

Tulevaisuuden kadottaminen on traaginen asia, jota on helppo jäädä suremaan. Tyypillisiä surun oireita on syyttää oikeistoa oman ajattelun heikosta läpäisevyydestä. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa on todeta että oman ajattelun kipukohtiin on puututtava, että ollaan juututtu ikuiseen nykyisyyteen. Kuten Purokuru toteaa, talouskasvun ja vanhan työväenliikkeen liitto on purettu, niinpä myöskään liikkeen organisoiminen ei voi enää perustua niille lähtökohdille.

Gift_City.jpg

 

Standard

Silminnäkijätodistus väkivaltaisen äärivasemmiston kokouksesta

Tämä vieraskynäkirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä.

Synkkänä maanantai-iltana punavihreän kuplan läpikuultavan pinnan sisäpuolella kuohuu. Väkivaltainen äärivasemmisto pitää yhtä säännöllisistä kokouksistaan, joissa suunnitellaan tulevia väkivallantekoja ja yhteistoimintaa. Salissa on viisituhatpäinen yleisö, puhetta johtavat edestä keskeiset vasemmistolaiset ja vihreät kuntapoliitikot sekä kansanedustajat.

Kokouksen alkajaisiksi väkivaltaisen takku.netin satapäinen suoran toiminnan osasto ampuu konepistoolilla salin seinään luodinrei´istä muodostuvan väkivaltavasemmiston tunnuksen ”Refugees Welcome”. Yleisö hurraa. Aletaan suunnitella tulevia aktioita. Päätettävien asioiden lista on pitkä. Suurin osa kohdista on otsikoitu ”parempi väkivalta, ja miten sitä voidaan suorittaa”. Loput kohdat koskevat sosiaalitoimen päätöksiin vaikuttamista, niiden yhdenvertaisuuden vähentämistä ja kuittien tuhoamista. Esityslistalle lisätään vielä viimehetkellä ”kansallismielisten henkilöiden sananvapauden rajoittaminen erityisesti kun he yrittävät kertoa vaihtoehtomedioissa totuuden maahanmuutosta”.

Salin takaosan lehdistötilassa Helsingin Sanomien ja YLEn toimittajat kirjoittavat monikulttuurista propagandaa. Kaikkien puoluekirjat ovat näkyvillä ja kaikki kuuluvat punavihereliittiin. HS:n päätoimittaja sitoutuu salin edessä kokouksen kuullen jatkamaan vihervasemmistoa suosivaa uutisointiaan seuraavien kymmenen vuoden ajan. Myöhemmin illasta toimittajat alkavat tuhota systemaattisesti kaikkea maahanmuuttoa koskevaa uutissisältöä sivuiltaan, jotta totuus jäisi piiloon.

Käsitellään Varisverkoston ja Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:n yhteisaloite Suomen oikeusjärjestelmän kaappaamiseksi. Esitys hyväksytään yksimielisesti. Kokouksen puheenjohtajisto soittaa myös poliisihallitukselle ja ilmoittaa, että poliisin tiedotteissa ei saa enää kertoa totuutta maahanmuutosta. Poliisi kiittää ilmoituksesta ja suostuu.

Huumeet ja suuret pussilliset liimaa kiertävät salia. Kokoustilan ulkopuolella Loldiers of Odin –pellepartio pelottelee lapsia.

Kokous kestää pitkälle yöhön. Sovitaan muun muassa, että YLE hiljentää televisioimistaan presidentin puheista turvapaikanhakijoita koskevat osuudet myös tulevaisuudessa. Kun sali tyhjenee yön selkään, kaikuu kauas punavihreän kuplan reunoille saakka joka puolelle iskeytyvien pamppujen ja säkättävien konetuliaseiden huumaava meteli, kun väkivaltainen äärivasemmisto terrorisoi katuja. Yksi kauhujen  yö kääntyy aamuun, mutta kansalaiset tietävät, että vaara ei ole ohi.

High Powered Machine Gun

Standard

Mikä on Huhumylly ja miksi se tehtiin?

En luota mediaan. Toimittajan sanomana tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta itse näen sen ainoana kestävänä suhtautumistapana, jonka toimittaja voi omaksua. Kun luen lehtiä, pohdin samalla aina: Kenen intressejä palvelee, että tarina kerrotaan juuri näin? Mitä on nostettu otsikkoon ja miksi? Millaisia vaihtoehtoisia tapoja asiaan suhtautumisessa on? Nämä ovat yhteiskunnallisia ja osin filosofisia kysymyksiä: miten kokemustodellisuuttamme rakennetaan tarinoilla, miten media tuottaa toimijuutta, rakentaa ystävä-vihollinen –asetelmia, tekee asioista mahdollisia tai mahdottomia, valikoi elementtejä jotka kerrotaan ja jotka jätetään kertomatta. Tämä blogi on käsitellyt näitä kysymyksiä useasti.

Sitten on toinen taso. Sepite. Sepittäminen eroaa yllä kuvaamistani nyansseista siinä, että se ei tee eroa puhtaasti keksittyjen asioiden ja asioiden tulkinnanvaraisuuden välillä. Kaikki käy, pyrkimystä tarkkuuteen ei ole. Tulkinnoista voidaan kiistellä mielekkäästi. Siitä on vaikeampi kiistellä, tekikö Soldiers of Odin todella näkyvän uroteon julkisella paikalla, jos kukaan paikallaolija ei sellaista nähnyt. Tuollaiseen kiistaan lähteminen edellyttäisi koko tosiasian käsitteen asettamista kyseenalaiseksi, ja väittely voisi olla teoreettisesti kiinnostava, mutta tiedonvälityksen näkökulmasta etäinen.

Kaikki nekin mediat, joihin en luota, ovat sitoutuneet viime vuosiin saakka siihen, että ne korjaavat asiavirheet eivätkä tieten tahtoen sisällytä juttuihinsa virheelliseksi tietämiään asioita. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat pyhiä tai luotettavia medioita, sillä ne kertovat tarinat tyypillisesti niin, että valkoisen, vauraan, keski-ikäisen ja cis-sukupuolisen miehen katse on kaiken mitta, normaali. Ne eivät tyypillisesti kyseenalaista omaa erehtymättömyyttään eivätkä oman toimintansa näkymättömiä ehtoja, kapitalismia, sukupuolijärjestelmää ja valkoista ylivaltaa. Silti on tehtävä ero tällaisen ideologisen kehystämisen ja viime vuosina heränneen puhtaan sepittämisen välillä. Jälkimmäisen yleistyminen on asia, johon on tärkeää kiinnittää huomiota siitä huolimatta, että journalistin ohjeita seuraava ”perinteinen” media vaatii myös kriittisyyttä.

Sepitteen yleistyminen, todellinen sepiteaalto viime vuosina on syy, miksi tänään julkaistaan Huhumylly-niminen verkkopalvelu.

Huhumyllyn ajatus on yksinkertainen: tuoda näkyviin, millainen määrä sepitettä verkossa liikkuu ja laittaa pohtimaan, miksi sepitettä liikkuu, kuka sitä levittää ja miten siihen pitäisi suhtautua. Huhumylly muistuttaa mielekkään tiedonvälityksen minimistä, joka yksinään takaa vielä vähän, mutta jonkinlaisen minimin kuitenkin. Palveluun on alkajaisiksi koottu 70 vääräksi tiedoksi osoitettua turvapaikanhakijoita ja pakolaisia koskevaa huhua. Niiden levittäjiä ovat facebook-ryhmät, valemediat, populistipoliitkot.

Huhujen kautta näkee selvästi, mitkä ryhmät yhteiskunnassa halutaan painaa lokaan ja marginaaliin. Huhujen kautta näkee, keiden rinnalla pitää seistä, keitä tulee puolustaa.

Palvelun sivuilta löytyy lomake, jonka kautta projektiin voi osallistua. Projektin ovat toteuttaneet äärioikeistoa tutkiva journalismikollektiivi Kaivuri ja verkon disinformaatiosta tiedottava Sylttytehdas-kollektiivi.

huhut

Standard

Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Standard

Jukka Kopran rasistinen populismi on politiikan uusi normaali

Kokoomuksen kansanedustaja Jukka Kopra arvosteli 14.10. julkaistussa tiedotteessaan Suomen itsenäisyyden juhlavuoden nimissä toteutettavien hankkeiden rahoitusta. Kopran mukaan monilla hankkeilla  ”ei näyttäisi olevan mitään tekemistä Suomen itsenäisyyden kanssa”, vaan ”[y]hteinen nimittäjä monelle näistä hankkeista tuntuu olevan monikulttuurisuus, eikä suinkaan Suomi tai sen itsenäisyys”. Kopran esimerkkejä tällaisista hankkeista ovat ”Koodaribussi Afrikassa” (30 000 euroa), “100 vuotta demokratiaa, Suomi juhlii Liberian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa” (2 000 euroa) ja “Pakolainen” (80 000 euroa)”. Kopra arvostelee rahoituspäätöksissä näkemäänsä monikulttuurisuutta:

 Suomen itsenäisyys on aidosti arvokas asia ja monikulttuuri- tai minkä tahansa muun aiheeseen liittymättömän ideologian sotkeminen siihen loukkaa niitä ihmisiä, jotka kokevat tämän maan omakseen tai ovat sen puolesta taistelleet.

Ensiksi on sanottava, että on toki ollut tiedossa, että hallituspuolue Kokoomuksessa on useampia äärioikeistolaiseen ajatteluun taipuvaisia kansanedustajia. Tästä käyvät esimerkkeinä puolueen nuoret toivot Susanna Koski, joka Kokoomusnuorten puheenjohtajakaudellaan vaati kansanryhmää vastaan kiihottamisen poistamista laista ja Wille Rydman, joka on kutsunut kiintiöpolitiikkaa ja positiivista diskriminaatiota julkiseksi rasismiksi. Kokoomus myös toteuttaa tällä hetkellä hallituksessa rasistista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka julkilausuttuna tavoitteena on estää turvapaikanhakijoiden saapuminen Suomeen. Kopran sanomisissa, vaikka ne ovat erittäin ymmärtämättömiä, ei ole kokoomuksen retoriikan kannalta mitään uutta. Sen sijaan ne ovat tyyppiesimerkki siitä, miten populismin, rasismin ja tietämättömyyden yhdistelmästä on tullut uusi poliittinen normaali hallitustasolla saakka. Samasta kertoo myös muutaman päivän takainen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Juho Eerolan virheellinen ja muukalaisvihamielinen lausunto välimeren ylittävistä pakolaisista.

Kopran lausunnon tietämättömyydestä, tahallisesta junttipopulismista kertoo paljon se, että Suomi 100 –hankkeista on tähän mennessä julkistettu ainoastaan nimet ja myöntösummat. Niistä ei siis ole saatavilla esimerkiksi sisältökuvauksia. Tämä tarkoittaa, että Kopra on nähnyt vaivan julkaista tiedote tietämättä ollenkaan, mistä hänen kritisoimissaan hankkeissa on kyse. Suomi 100 –organisaation tiedotuksesta on jo rakentavasti jaksettu kommentoida, että hankkeet eivät käsittele vain itsenäisen Suomen historiaa, vaan myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Niitä toteuttavat myös ulkomailla asuvat suomalaiset. Kopra ei ole tutustunut rahoituksen myöntöperusteisiin, tai ei ainakaan tuo sitä esiin, vaan on yksinkertaisesti valikoinut hankelistalta omaan rasistiseen korvaansa vieraalta kuulostavia otsikoita ja haukkunut rahoituksen myöntämisperiaatteet tietämättä ollenkaan mistä puhuu. Rasistisen populismin normalisoitumisesta kertoo paljon se, että Kokoomuksen oma lehti Verkkouutiset, Helsingin Sanomat ja Iltasanomat ovat uutisoineet Kopran ulostulon ikään kuin se olisi täysin asiallinen, vakavastiotettava kritiikki.

On syytä kysyä, milloin Suomessa on hyväksytty, että kansanedustaja voi sanoa julkisuudessa, saati aidosti ajatella, että monikulttuurisuus on ”ideologia” eikä suomalaiseen todellisuuteen oleellisesti aina kuulunut asia. Kopran retoriikka tulee suoraan äärioikeiston nettifoorumeilta, joissa rasistinen ajattelu verhotaan huolimattomasti ”kulttuurien” sekoittamisen  vastustamiseen. Tulos on kuitenkin käytännössä sama: kaikki ei-valkoiset ovat ”kulttuurinsa” perusteella kelpaamattomia osaksi Suomea ja sen tarinaa. Sanoessaan, että monikulttuurisuus loukkaa ihmisiä, jotka kokevat Suomen omakseen, Kopra sylkee kaikkien niiden ihmisten päälle, joiden tavat, uskomukset tai ulkonäkö eivät istu hänen kapeaan käsitykseensä ”suomalaisuudesta”.

Kopran provokaatio on tuulahdus tunkkaisesta Suomesta, jossa takerrutaan kuviteltuun yksikulttuuriseen menneisyyteen, ihannoidaan kurjuutta ja yksiäänisyyttä. Lausunto on myös tuulahdus myrkyllisestä poliittisen tyhmyyden kulttuurista, joka tällä hetkellä hallitsee ympäri Eurooppaa. Osaamme kauhistella Donald Trumpia, mutta osaammeko nähdä, millaisia asioita tapahtuu paljon lähempänä?  Ja osaammeko tehdä niille mitään?

 

suomi.jpg

 

 

 

Standard

Kaksi twiittiä Nordic Business Forumilta

Osallistuin ennen työni puolesta moniin yritystapahtumiin. Kuuntelin keynote-puheenvuoroja, joissa luvattiin suuria murroksia, kerrottiin, mikä teknologinen innovaatio luo seuraavan disruption.  Sitten vaihdoin työtä. En ole vuoteen osallistunut yhteenkään yritystapahtumaan, en tuntenut yhdenkään lattiamaton tuoksua sieraimissani tai jakanut yhtään käyntikorttia. Ehkä juuri siksi seuraan nyt ulkopuolisen mielenkiinnolla, miltä tuo ennen minulle niin tuttu maailma tänään näyttää.

Helsingin Nordic Business Forum on käynnissä juuri nyt Messukeskuksessa Pasilassa. Se on tuhansia osallistujia keräävä tapahtuma, jossa kuullaan eri alojen huippujen puheenvuoroja ja verkostoidutaan. Tapahtuma on sulkeutunut hallin sisään, mutta siitä virtaa ulos merkkejä sosiaalisten medioiden kautta. Nyt kun en ole enää sisäpiirissä, näen omissa kanavissani eniten kriittisten irvileukojen yrityksiä häiritä #NBForum2016 -hashtagia mielikuvituksellisilla tavoilla.

Häirikköviestien kautta päädyin kuitenkin torstaiaamuna itsekin lukemaan tapahtuman varsinaista viestivirtaa. Se näytti kovin tutulta. Laimean kuuloisia tiivistyksiä keynote-puhujien laimeista ja yleisluontoisista opeista: ”brändi syntyy ensikosketuksessa”, ”luo pöhinää mobiilissa tai olet pulassa”. Viestit muuttuvat merkityksettömiksi materialisoituessaan älypuhelimen ruudulle, ne monistuvat tuhansille ruuduille ja niiden merkityksettömyys pysyy.

Sitten havahduin. Virrasta hypähti näkyviin torstain keynote-puhuja Peter Diamandisin puheenvuoroja kommentoivia twiittejä. Diamandis on amerikkalainen teknologiaguru, joka on perustanut lukuisia yrityksiä, jotka liittyvät eri tavoin huipputeknologioiden vaikutusten hyödyntämiseen. Diamandis on erityisen tunnettu ”yltäkylläisyyden” ajatuksesta: teknologioiden eksponentiaalinen kasvu on johtanut tilanteeseen, jossa maailman köyhimmillä on käytössään tehokkaampia teknologioita kuin maailman rikkaimmilla oli joitain vuosikymmeniä sitten. Diamandis on tekno-optimisti, joka uskoo maailman suurimpien ongelmien olevan ratkaistavissa teknologioiden avulla, ja sijoittaa ratkaisun avaimet erityisesti itsensä kaltaisten filantrooppisijoittajien käsiin.

Diamandisin viisauksia twiitattiin torstaiaamuna ahkerasti, ja silmääni osuivat erityisesti filosofi Lauri Järvilehdon twiitit. Järvilehto twiittasi Diamandisilta sitaatin ”Maailma on parempi lähes millä tahansa käytettävissämme olevalla mitta-asteikolla, mutta ajattelemme sen olevan huono, koska uutiset keskittyvät vain negatiiviseen.” Toinen Järvilehdon twiitti oli ”teknologian dematerialisoitumista” käsittelevä kuva, jossa osoitettiin paljonko tilaa nykyään älypuhelimeen mahtuvat toiminnot kuten radio tai videokamera joskus ennen veivät.

diama

demat

Järvilehdon twiiteissä ei eräällä tavalla ole mitään eriskummallista, sillä Diamandis on puhunut samoja asioita lukemattomilla businessfoorumeilla ympäri maailmaa. Nyt ne kuitenkin muistuttivat minua elävästi edellisenä päivänä lukemastani Hanna Nikkasen kolumnista, jossa Nikkanen muistuttaa, että Suomesta ei tule Cleantechin huippumaata, jos kaikki kuolemme ilmastonmuutoksen takia. Nikkasen keskeinen  ajatus on, että tietyillä aloilla optimismi on hyödyksi, vaikka tilannetta ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta arvioiden optimismiin ei olisikaan mitään syytä. Näin on myös startup-maailmassa. Utopiat ongelmien ratkeamisesta, suurista tuotoista ja skaalautuvista teknologioista ovat juuri niitä, joilla lupaustalous pyörii. Oleellista tässä on elää potentiaalisessa: mitä voisikaan tapahtua, mikäli tämä ratkaisu skaalautuu koko maailmaan.

Yritysmaailman ongelmanratkaisumallit ovat tyypillisesti atomistisia ja teknokraattisia: ne perustuvat yksinkertaisille laskukaavoille siitä, moniko ihminen on esimerkiksi ilman sähköä kehitysmaissa, ja monelleko ihmiselle sähkö voitaisiin tietyn teknologian kautta näin ollen tuottaa. Ne eivät tyypillisesti huomioi sitä, että esimerkiksi ilmastonmuutos ei ole pelkkä teknologinen ongelma, johon tarvitaan uusi teknologinen ratkaisu. Aurinkopaneelit on jo keksitty, mutta ongelma on, että niitä ei käytetä. Monet todelliset teknologian skaalaamisen ongelmat ovat teknologiaguruille täysin vieraita: kolonialismin tuottamat epävakaat poliittiset järjestelmät köyhissä maissa ja globaalin vaurauden äärimmäisen epätasainen jakautuminen estävät ratkaisujen leviämistä samassa mitassa tai enemmän kuin se, että meillä ei olisi tarpeeksi hienoja keksintöjä. Ongelma on myös, että pääoma ei ole kiinnostunut siitä, millaiseen tuotantoon se ohjataan, kunhan se raha muuttuu enemmäksi rahaksi. Tämä viesti on kuitenkin aivan liian masentava kertoa salilliselle yritysjohtajia. Ei ole kivaa sanoa, että ongelmiamme ei välttämättä kyetä ratkaisemaan eriarvoisuuskehitystä kiihdyttävän finanssikapitalismin sisällä, vaikka ongelmat kyettiinkin sen sisällä tuottamaan.

Järvilehdon twitterissä kanavoima Diamandis osoittaa, että meillä on nykyään pieniä radioita, ja vähemmän lapsikuolleisuutta kuin 30 vuotta sitten. Näillä yksinkertaisilla kvantitatiivisilla mittareilla asiat näyttävät hyviltä. Silti ilmaston lämpeneminen jatkuu, ja vaikka teknologia ”dematerialisoituu”, silti maailman kuparintuotanto lisääntyy. Nordic Business Forumin twiiteissä maailma on täynnä pieniä eristettyjä ongelmia, jotka ratkeavat perustamalla yritys joka askartelee juuri tuon ongelman parissa. Tähän logiikkaan kuuluu atomismi: maailmaa ei tarkastella moninaisten sosiaalisten, virtuaalisten ja materiaalisten suhteiden koosteena, vaan nähdään joukko ongelmia ja joukko ratkaisuja. Ratkaisuihin sijoitetaan pääomia ja sitten ongelmat katoavat *POKS*.

nasa

kupari

Nordic Business Forumin twittervirtaa seuraamalla voi upota kevyeen narkoosiin, jossa maailma on täynnä nauloja ja vasaroita, jokaista naulaa varten oma vasara. Ja sijoittaja, joka on valmis uskomaan juuri siihen vasaraan ja sen potentiaaliin tuottaa sijoitetulle pääomalle vastinetta.

Standard

Suomalaisen elokuvan tympeys on julkinen salaisuus

Olen viime viikkoina seurannut hämmennyksen vallassa ohjaaja Tuukka Temosen ristiretkeä elokuvakritiikkiä vastaan. Kaikki alkoi siitä, kun kriitikko Kalle Kinnunen kirjoitti kolumnin Temosen uudesta Teit meistä kauniin –elokuvasta, jossa Kinnunen vähemmän mairittelevasti, mutta tyylikkäin sanankääntein, teilaa elokuvan. Temoselle tämä oli liikaa, ja niinpä hän kirjoitti facebook-seinälleen vuodatuksen siitä, miten pahoitti mielensä Kinnusen sanoista. Temonen sanoi myöhemmässä keskustelussa, ettei ymmärrä kriitikon tehtävää ylipäätään.

Tavallaan ajattelen, että Temonen on oikeassa. En siinä mielessä, että Kinnunen olisi ollut jotenkin kohtuuton Temosta kohtaan, vaan siinä mielessä, että aidosti kriittisen kriitikon tehtävä tuntuu Suomessa lähes mahdottomalta työltä. Tässä kohdassa astuu helposti harhaan, ja yritän välttää sen: ihmisillä on erilaisia makutottumuksia elokuvan suhteen. Kaikki ei toimi samalla tavalla kaikille eikä kukaan kriitikko voi arvioida teosta sen yläpuolelta ja antaa sille objektiivista tuomiota.  Tähän viittasi kiinnostavalla tavalla Sonya Lindfors huomauttaessaan, että Hufvudstadsbladetin hänen tanssiteostaan sinänsä kiittävästi käsittelevä kritiikki oli kirjoitettu valkoisen katsojan näkökulmasta. Ei siis ole objektiivista näkökulmaa elokuvaan. Silti voin vaivatta sanoa esimerkiksi tämän: Luokkakokous-elokuva on luokaton, ja niin on lukematon muukin suomalainen elokuva. Suomessa tehdään sovinistista, misogyynistä, rasistista, itseään toistavaa, mielikuvituksetonta, katsojaa aliarvioivaa soopaa vaikka millä mitalla. Sellaisessa maastossa kritiikkona toimiminen ei voi olla helppoa.

Toki tympeitä elokuvia tehdään joka maassa, mutta niiden vastapainoksi löytyy paljon helmiä. Minulla on kuitenkin hetkittäin ollut aitoja vaikeuksia löytää kotimaisista elokuvista sellaisia joista todella pidän. Tuntuu, että tasapaino ei ole kohdallaan. En toki ole kotimaisen elokuvan suurkuluttaja. Skavabölen pojat, Betoniyö ja He ovat paenneet ovat tehneet vaikutuksen, samoin moni muu. Mutta liian usein näen tylsää pökkelörealismia, melodramaattisuutta, yksiulotteisia roolihahmoja ja loputtomasti valkoisten miesten oodeja miehuudelleen, Pekka ja Pätkä häjyinä, pahoina poikina, apulantana, luokkakavereina ja niin edelleen. Elokuva uutta luovana, haastavana, politisoivana, filosofisena, puhuttelevana ja puhdistavana taiteena tuntuu olevan Suomessa ahdingossa. Saatan olla väärässä, ja minulle saa mielellään lähettää sähköpostiin katselusuosituksia.

Oma lukunsa tässä kaikessa on Suomen elokuvasäätiö. Säätiö määrittelee tavoitteikseen ”edistää korkeatasoista, monipuolista ja omaperäistä suomalaista elokuvatuotantoa”. Kun käy läpi sen viimeaikaiset kolme suurinta pitkälle fiktioelokuvalle myönnettyä avustuspäätöstä, asettuu tuo tavoite mielenkiintoiseen valoon: Yli 100 000 euron markkinointi- ja levitystukea ovat saaneet syyskuussa Tatu ja Patu –elokuva, Röllielokuva ja Luokkakokous 2. Tästä kolmikosta erityisesti yksi herättää kysymyksiä. Luokkakokous 2 on jo aiemmin saanut 740 000 euroa tuotantotukea. Eivätkä kulmia nostattavat tukipäätökset tähän jää. Myös Aku Louhimiehen suunnittelema uusi Tuntematon sotilas sai lähes miljoona euroa tuotantotukea alkuvuodesta. Koska Väinö Linna tarvitsee jälleen yhden väsyttävän uudelleentulkinnan? Myös Temosen Teit meistä kauniin –elokuvaa tuettiin lähes 400 000 eurolla. Elokuvasäätiö tukee toki paljon muutakin, marginaalisempaa tuotantoa kuin edellä mainittuja produktioita, mutta ehkä suurempi kysymys on, miksi valtion rahoilla pyörivä säätiö edesauttaa läpikaupallisten produktioiden markkinoille pääsyä ylipäätään. Miksi se ei keskity tukemaan vain sitä, mikä on ainutlaatuista?

Minusta ei tätä kirjoittaessani myöskään tunnu, että kirjoittaisin mitään yllättävää tai erityisen kuohuttavaa. Sen sijaan tuntuu, kuin kirjoittaisin auki ajatuksia, jotka erittäin moni suomalaisia elokuvia katsonut on joskus käynyt läpi. Tästä antaa vihiä myös YLEn kulttuuritoimittajan reportaasi Cannesista keväältä, jossa lupaillaan että uusi aika on koittamassa kotimaiselle elokuvalle sanoilla “kotimaisen elokuvan katsojaluvut ovat jo pitkään tuoneet hymyn huulille, mutta nyt myös laatu näyttää olevan kohdallaan.” Tähän sisältyy ajatus, että laadun tähänastinen heikkous on yleistä tietoa, jonkinlainen julkinen salaisuus.

Mutta onko toisenlainen maailma tosiaan mahdollinen, ja milloin se tulee?

tuotanto.png

Elokuvasäätiön tuotantotukipäätöksiä keväältä 2016

Standard