Olen viime viikkoina seurannut hämmennyksen vallassa ohjaaja Tuukka Temosen ristiretkeä elokuvakritiikkiä vastaan. Kaikki alkoi siitä, kun kriitikko Kalle Kinnunen kirjoitti kolumnin Temosen uudesta Teit meistä kauniin –elokuvasta, jossa Kinnunen vähemmän mairittelevasti, mutta tyylikkäin sanankääntein, teilaa elokuvan. Temoselle tämä oli liikaa, ja niinpä hän kirjoitti facebook-seinälleen vuodatuksen siitä, miten pahoitti mielensä Kinnusen sanoista. Temonen sanoi myöhemmässä keskustelussa, ettei ymmärrä kriitikon tehtävää ylipäätään.
Tavallaan ajattelen, että Temonen on oikeassa. En siinä mielessä, että Kinnunen olisi ollut jotenkin kohtuuton Temosta kohtaan, vaan siinä mielessä, että aidosti kriittisen kriitikon tehtävä tuntuu Suomessa lähes mahdottomalta työltä. Tässä kohdassa astuu helposti harhaan, ja yritän välttää sen: ihmisillä on erilaisia makutottumuksia elokuvan suhteen. Kaikki ei toimi samalla tavalla kaikille eikä kukaan kriitikko voi arvioida teosta sen yläpuolelta ja antaa sille objektiivista tuomiota. Tähän viittasi kiinnostavalla tavalla Sonya Lindfors huomauttaessaan, että Hufvudstadsbladetin hänen tanssiteostaan sinänsä kiittävästi käsittelevä kritiikki oli kirjoitettu valkoisen katsojan näkökulmasta. Ei siis ole objektiivista näkökulmaa elokuvaan. Silti voin vaivatta sanoa esimerkiksi tämän: Luokkakokous-elokuva on luokaton, ja niin on lukematon muukin suomalainen elokuva. Suomessa tehdään sovinistista, misogyynistä, rasistista, itseään toistavaa, mielikuvituksetonta, katsojaa aliarvioivaa soopaa vaikka millä mitalla. Sellaisessa maastossa kritiikkona toimiminen ei voi olla helppoa.
Toki tympeitä elokuvia tehdään joka maassa, mutta niiden vastapainoksi löytyy paljon helmiä. Minulla on kuitenkin hetkittäin ollut aitoja vaikeuksia löytää kotimaisista elokuvista sellaisia joista todella pidän. Tuntuu, että tasapaino ei ole kohdallaan. En toki ole kotimaisen elokuvan suurkuluttaja. Skavabölen pojat, Betoniyö ja He ovat paenneet ovat tehneet vaikutuksen, samoin moni muu. Mutta liian usein näen tylsää pökkelörealismia, melodramaattisuutta, yksiulotteisia roolihahmoja ja loputtomasti valkoisten miesten oodeja miehuudelleen, Pekka ja Pätkä häjyinä, pahoina poikina, apulantana, luokkakavereina ja niin edelleen. Elokuva uutta luovana, haastavana, politisoivana, filosofisena, puhuttelevana ja puhdistavana taiteena tuntuu olevan Suomessa ahdingossa. Saatan olla väärässä, ja minulle saa mielellään lähettää sähköpostiin katselusuosituksia.
Oma lukunsa tässä kaikessa on Suomen elokuvasäätiö. Säätiö määrittelee tavoitteikseen ”edistää korkeatasoista, monipuolista ja omaperäistä suomalaista elokuvatuotantoa”. Kun käy läpi sen viimeaikaiset kolme suurinta pitkälle fiktioelokuvalle myönnettyä avustuspäätöstä, asettuu tuo tavoite mielenkiintoiseen valoon: Yli 100 000 euron markkinointi- ja levitystukea ovat saaneet syyskuussa Tatu ja Patu –elokuva, Röllielokuva ja Luokkakokous 2. Tästä kolmikosta erityisesti yksi herättää kysymyksiä. Luokkakokous 2 on jo aiemmin saanut 740 000 euroa tuotantotukea. Eivätkä kulmia nostattavat tukipäätökset tähän jää. Myös Aku Louhimiehen suunnittelema uusi Tuntematon sotilas sai lähes miljoona euroa tuotantotukea alkuvuodesta. Koska Väinö Linna tarvitsee jälleen yhden väsyttävän uudelleentulkinnan? Myös Temosen Teit meistä kauniin –elokuvaa tuettiin lähes 400 000 eurolla. Elokuvasäätiö tukee toki paljon muutakin, marginaalisempaa tuotantoa kuin edellä mainittuja produktioita, mutta ehkä suurempi kysymys on, miksi valtion rahoilla pyörivä säätiö edesauttaa läpikaupallisten produktioiden markkinoille pääsyä ylipäätään. Miksi se ei keskity tukemaan vain sitä, mikä on ainutlaatuista?
Minusta ei tätä kirjoittaessani myöskään tunnu, että kirjoittaisin mitään yllättävää tai erityisen kuohuttavaa. Sen sijaan tuntuu, kuin kirjoittaisin auki ajatuksia, jotka erittäin moni suomalaisia elokuvia katsonut on joskus käynyt läpi. Tästä antaa vihiä myös YLEn kulttuuritoimittajan reportaasi Cannesista keväältä, jossa lupaillaan että uusi aika on koittamassa kotimaiselle elokuvalle sanoilla “kotimaisen elokuvan katsojaluvut ovat jo pitkään tuoneet hymyn huulille, mutta nyt myös laatu näyttää olevan kohdallaan.” Tähän sisältyy ajatus, että laadun tähänastinen heikkous on yleistä tietoa, jonkinlainen julkinen salaisuus.
Mutta onko toisenlainen maailma tosiaan mahdollinen, ja milloin se tulee?
Elokuvasäätiön tuotantotukipäätöksiä keväältä 2016
Veikka Lahtinen 