Miten tulevaisuus otetaan takaisin?

Pontus Purokuru kirjoittaa Toimittaja testaa –blogissa siitä, miten tulevaisuus on kadonnut yhteiskunnallisesta mielikuvituksesta ja miten olemme päätyneet elämään ainaista kuritalouden nykyisyyttä. Talouskasvun pysähtyminen ja työväenliikkeen kivettyminen vievät pohjan tulevaisuusajattelulta. ”Tulevaisuus on peruttu”, Purokuru otsikoi.

Tutustuin jonkin verran Suomessa tuotettaviin tulevaisuusskenaarioihin ja osallistuin myös niiden rakentamiseen vuosien 2013 ja 2015 välillä. Nämä olivat strategiatyövälineitä, joiden tarkoituksena oli tarkastella erilaisia mahdollisia kehityskulkuja, jotta voitaisiin valita haluttu, optimaalinen. Niiden tarkoituksena ei sinänsä ollut ennustaa, vaan kuvitella nykyhetkestä käsin, mitä voisi tapahtua ja siten päätellä, miten päätöksentekijöiden kannattaa toimia.

Kuvaavaa näille tulevaisuusskenaarioille oli, että tyypillisesti inhimillisten olojen parantuminen aiheutui teknologisen kehityksen tai kasvavan uusyhteisöllisyyden ansiosta. Merkittävää tässä on, mikä oloja ei parantanut: yhteiskunnalliset liikkeet. Niissä ei ollut toimijuutta joukkovoiman mielessä. Tässä tavassa ajatella piilee oleellista siitä maailmasta, josta Purokuru puhuu.

Jos katsotaan vasemmiston (laajasti ymmärrettynä) kuvittelukykyä tällä hetkellä, josta Purokuru ei suoraan puhu, mutta josta hänen tekstissään kuitenkin on kysymys, nähdään tyhjä ulappa. Tulevaisuutta kohti ei suuntauduta, ei nähdä omaa toimijuutta sen muovaajana. Tulee mieleen, että ainoa kuviteltavissa oleva tulevaisuuden autuus on syliin putoava teknologian mahdollistama yltäkylläisyys. Sen aikaansaamisen edellyttämä uusjako jää kuitenkin leikkauskohteista taistelemisen jalkoihin.

Jos pohditaan, millaista tulevaisuusajattelua tällä hetkellä on mahdollista lukea, huomataan että aloite asiassa on politiikan ulkopuolisilla ”asiantuntijoilla”. Teknokraateilla, jotka välttämättä eivät ole kiinnostuneita sellaisten reunaehtojen kuin kapitalismi haastamisesta omissa visioissaan. Toimijuus ei ole toimimista poliittisen subjektin mielessä. Tulevaisuus pitää pelastaa asiantuntijoilta.

Jotta saisimme tulevaisuuden takaisin, tarvitaan ymmärrys tätä aikaa luonnehtivista taloudellisista ja yleisemmistä yhteiskunnallisista reunahdoista. Niistä käsin on mahdollista organisoitua liikkeeksi, joka kohdistaa vaatimuksensa keskeisiin työtä ja elämää koskeviin kipupisteisiin. Mikäli nämä askeleet jätetään väliin, päädytään kamppailemaan asioista, jotka on jo kertaalleen hävitty työväenliikkeen pirstoutumisen seurauksena, tai vaihtoehtoisesti sanelemaan mitä halutaan ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten se käytännössä mahdollistuu. Donald Trump haluaa ihmiset takaisin tehtaisiin, mutta meidän pitäisi pystyä kuvittelemaan enemmän. Vasemmiston suurimpia heikkouksia ja lyhytnäköisyyttä on juuttua taistelemaan alistetussa asemassa työskentelemisen puolesta.

Tulevaisuuden kadottaminen on traaginen asia, jota on helppo jäädä suremaan. Tyypillisiä surun oireita on syyttää oikeistoa oman ajattelun heikosta läpäisevyydestä. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa on todeta että oman ajattelun kipukohtiin on puututtava, että ollaan juututtu ikuiseen nykyisyyteen. Kuten Purokuru toteaa, talouskasvun ja vanhan työväenliikkeen liitto on purettu, niinpä myöskään liikkeen organisoiminen ei voi enää perustua niille lähtökohdille.

Gift_City.jpg

 

Advertisements
Standard