Tässä oli ennen blogi

Aloitin yhteiskunnallisia aiheita käsittelevän blogin yksitoista kuukautta sitten. Alunperin sen ajatus oli yksinkertainen: kirjoittaa kannanottoja ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Blogin synnyttäminen oli seurausta vuonna 2015 tapahtuneesta asteittaisesta yhteiskunnallisesta aktivoitumisestani: porvarihallituksen valtaan tulo keväällä, päätökset suurista leikkauksista ja syksyllä turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisen myötä aktivoitunut rasistinen liikehdintä olivat suuria ulkoisia syitä.

Blogia luettiin alusta asti paljon enemmän kuin osasin odottaa. Tuhansien lukijoiden saaminen ja samanaikainen freelanceriksi jättäytyminen innostivat kirjoittamaan paljon tekstejä, esimerkiksi maaliskuussa niitä kertyi yksi kuukauden jokaista päivää kohden. Blogiin kertyi lopulta lähes 150 kirjoitusta, ja vierailuja sivulla oli puolisen miljoonaa.

Samalla kun olen julkaissut tekstejä, olen yrittänyt pohtia yhteiskunnallisen toiminnan mielekkäitä muotoja. Alle vuodessa tapahtuneet siirtymät siinä, miten haluan toimia, ovat olleet niin merkittäviä, että ne ovat lopulta kriisiyttäneet koko blogin kirjoittamisen, ja nyt johtaneet siihen, että en halua enää kirjoittaa. En tiedä, tarkoittaako tämä strategian uudelleen miettimistä ja palaamista toisenlaisista lähtökohdista vai bloggaamisen lopettamista kokonaan.

Nämä pohdintani ovat laittaneet kysymään, kenen ehdoilla yhteiskunnallinen blogi lopulta toimii. Tämä kirjoitus on yritys hahmottaa niitä ristiriitoja, joiden koen lopulta vieneen pohjan omalta kirjoittamiseltani. Syistä on ollut ituja näkyvissä kirjoituksissani, mutta yritän tässä koota niitä yhteen pohditummaksi kokonaisuudeksi.

I Reaktiivisuus yhteiskunnallisen toiminnan ongelmana

Kun puuttuu ymmärrys siitä, mihin suuntaan pitäisi kulkea tai voimia kulkea haluamaansa suuntaan, päätyy helposti kiinnittymään muiden tekemiin aloitteisiin, juuttuu käymään muiden aloittamia keskusteluja. Tämä on ongelma, joka mielestäni on luonnehtinut eurooppalaista poliittista vasemmistoa viime vuosikymmeninä. Jossain muodossa tämä ongelma luonnehtii myös monia yhteiskunnallisia blogeja. Kirjoituksissa reagoidaan asioihin, joita vastustetaan. Kerrotaan, mikä niissä on vikana. Se on helppoa, koska lähtökohdan omalle tekemiselle voi tällöin poimia valmiina mediasta. Kun tulee päätös kaupunkipyöristä, voi sanoa, että ne ovat vääränlaisia. Tällöin vuoropuhelun, johon ryhdytään käynnistää aina joku muu.

Bloggaamisessani, samoin kuin kritiikissä yleensäkin, on ollut kyse eräänlaisesta symbolisesta sovituksesta: ilmiön tuomitseminen, sen repiminen osiin analyyttisesti, tuottaa kokemuksen toiminnasta ilman että maailmassa välttämättä liikahtaa mikään. Oman ajattelun kehittäminen, sen sanominen, mitä maailmassa pitäisi olla sen sijaan että kertoo mitä siinä ei pitäisi olla, on vaikeaa, aikaa vievää, eksyttävää ja lamaannuttavaa. Siksi kritiikkiin on helppo turvautua.

II Mediatapahtumien ehdoilla toimiminen

Se bloggaamisen kenttä, johon sijoituin, noudattaa nopeaa aikajännettä. Kirjoittajat seuraavat tarkkaan blogien lukijamääriä, ja alustat tarjoavat tähän hyviä työvälineitä. Käyttämäni WordPressin maksuton alusta tarjoaa erittäin tarkkaa analytiikkaa lukijamääristä ja liikenteen lähteistä. Tätä WordPress ei tietenkään tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen miljoonat pikku bloggaajansa aktiivisemmin parantamaan blogisuoritteitaan, jotka tuottavat mainostuloja alustalle. Myös ”ammattimaisemmat” alustat, esimerkiksi Imagen blogialusta, kannustavat liikenteen tarkkaan seuraamiseen, sillä ne tyypillisesti maksavat lukijamäärien perustaa kirjoittajilleen.

Ikkuna, jonka aikana blogitekstiä tyypillisesti luetaan, on erittäin lyhyt. Esimerkiksi eniten luettuja tekstejäni luettiin aktiivisesti muutamia päiviä. Suuri osa eniten luetuista teksteistä on ollut sellaisia, jotka kiinnittyvät johonkin käynnissä olevaan mediatapahtumaan.

Olen todistanut samaa kaavaa lukemattomia kertoja: kun jokin aihe on sosiaalisen median mittareilla ”kuuma”, jokainen media yrittää saada siitä oman osuutensa, sillä kuuma aihe on oiva tilaisuus profiloitua keskustelijana ja ohjata osa liikenteestä omalle alustalle. Tässä suhteessa kaupalliset mediat ja ilmaiseksi kirjoittava bloggaaja eivät juuri eroa toisistaan. Kiusaus kerätä näkyvyyttä on niin suuri, että tekstiä lähdetään tekemään riippumatta siitä, kokeeko asian lähtökohtaisesti relevantiksi tai onko kirjoittaja oikea henkilö käymään keskustelua.

Koska yksittäinen aihe voi olla ajankohtainen hyvin lyhyen aikaa, kasvaa paine kirjoittaa nopeasti ja lyhyesti. Lyhyys liittyy myös siihen, että ajankohtaisten tekstien parissa verkossa käytetty keskimääräinen aika on äärimmäisen lyhyt. Tekstin pysyessä 2000-4000 merkin pituisena se todennäköisimmin luetaan loppuun ja jaetaan. Usein kirjoitukset ovatkin vaan koonteja esimerkiksi twitteristä koottuja muiden aihetta käsitteleviä huomioita, jotka bloggaaja sitten kursii kasaan omaa nimeään kantavan tekstin rakennuspalikoiksi. Yritystä ajatella asiaa uudelleen ei välttämättä kirjoitukseen sisälly, eikä sitä kukaan osaa oikein odottaakaan.

III Työn ja ei-työn erottaminen

Bloggaaja on aina töissä halusi tai ei. Tulemalla suosituksi hän varmistaa samalla, että sekä hän itse että hänen lukijansa odottavat nopeaa reagointia ja jatkuvaa näkyvyyttä jokaisessa ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Monilla uuden talouden aloilla ihmisen arvo työmarkkinoilla määräytyy kaiken hänen julkisen toimintansa ja hänen nimeensä liitettyjen merkitysten kautta. Blogi on yksi tapa tulla relevantiksi ja brändätä itseään. Vaikka kirjoittamisestani ei ole maksettu mitään, olen kokenut jatkuvaa painetta ”tuottaa” ja pysyä relevanttina, profiloitua ja tehdä tämä kaikki vielä näennäisen välinpitämättömällä ja systeemiä kumartamattomalla tavalla, jotta mielikuva blogin riippumattomuudesta ei kärsisi.

Blogia tehdessään ihminen tekee töitä ainakin siinä mielessä että hän tuottaa sisältöjä alustoille, jotka hyötyvät noista sisällöistä taloudellisesti. On mahdotonta laskea, missä määrin kirjoittaja itse tästä työstä hyötyy. Oleellisempi kysymys on ehkä, haluaako työskennellä bloggaajana, ja näkeekö mahdollisuuksia kirjoittaa blogia ilman että se olisi työtä tai tuntuisi velvoittavalta.

Kokemus velvollisuudesta saa myös kirjoittamaan silloin kun ei ole mitään sanottavaa, tarttumaan aiheisiin vain koska niiden kautta on mahdollista pysyä näkyvillä ja ohjata liikennettä omalle alustalle. Silloin syntyy puoliksi ajateltuja tekstin raakileita, jotka korkeintaan toistavat aiheesta muualla jo sanonut asiat vielä kerran eräänlaisena kertosäkeenä.

IV Persoonaksi tuleminen

Bloggaaminen omalla nimellä ja naamalla tarkoittaa ajattelun kiinnittämistä tuohon naamaan ja nimeen. Yksi keskeinen huomiotalouden vaatimus on toimia tunnistettavana yksilönä eri medioissa. Sosiaalisten medioiden interaktiiviset syötteet pursuavat kasvokuvia, jotka kommentoivat ajankohtaisia asioita: ne liittävät mielipiteitä, nimiä ja naamoja toisiinsa. Poliittisten projektien ytimessä ei kuitenkaan pitäisi olla yksilöiden näkyviin nostaminen tai ainutlaatuisen persoonan valheelliseen lumoon uppoaminen, vaan ajatus ”meistä”. Tämän ”meiksi” tulemisen kannalta koen blogini olleen alusta saakka epäonnistuminen.

Omaan nimeen kiinnitetty paljon luettu blogi on tarkoittanut myös mahdollisuuksia tulla mediapersoonaksi, jolta toivotaan kannanottoja ajankohtaisiin asioihin. Riittävän näkyväksi tullessaan mediapersoona tulee hyödylliseksi muille medioille, tavaksi kanavoida liikennettä omille alustoille. Ajankohtaisten asioiden mielipideautomaattina bloggaaja voi saavuttaa suosiota ja levittäytyä lehtien palstoille ja keskusteluohjelmiin. Valtavirtainen media tekee käsittelemänsä henkilöt vaarattomiksi määrittelemällä heidän projektinsa tavoilla, jotka eivät uhkaa yhteiskunnan keskeisiä instituutioita. Helsingin Sanomia ei ole kiinnostanut tekstini leikkauspolitiikan vastaisesta liikkeestä, äärioikeistosta tai thatcherismista pätkääkään, vaan lehti on nostanut näkyviin näkemykseni siitä, mitkä talot Helsingissä ovat rumia, ja mitä ajattelen kaupunkipyöristä. Lehti on alkanut konstruoida minusta hiukan hassua ja hankalaa ”vihaista” hahmoa osaksi yhteiskunnallisen keskustelun hahmogalleriaa.

Tällaisesta persoonan konstruoinnista ei voi olla hyötyä millekään poliittiselle projektille. Onkin hyvä kysyä itseltään, onko mielekäs tavoite saada näkyvyyttä medioissa, joiden toiminnan perusperiaatteiden kyseenalaistamiseen suuri osa omasta tähänastisesta julkisesta toiminnasta on keskittynyt.

Lopuksi

Yhteiskunnallisen keskustelun käyminen on aina riippuvaista julkisuudesta ja se joutuu aina kohtaamaan ongelmia, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Kohtaamani ongelmat koskevat erityisesti sitä kirjoittamisen tapaa, johon olen itse ajautunut, ja ne ovat vältettävissä. En siis ajattele, että yhteiskunnallisen blogin muoto olisi peruuttamattomalla tavalla kirottu, vaan katson vain oman projektini ajautuneen eräänlaiseen umpikujaan. Verkko on täynnä hienoja blogeja, joista monia olen omissa teksteissäni lainannut.

Yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivä ajattelu tarvitsee hitautta ja strategisuutta. Se tarvitsee myös kieltäytymistä sosiaalisen median dopamiinisyöksyjä tuottavista palkinnoista, tykkäysten ja jakojen parissa vetelehtimisestä.

 

Tämän kirjoituksen mikään kohta ei viittaa spesifisti mihinkään muuhun blogiin tai kirjoitukseen kuin omiini.

hallo

Advertisements
Standard