Testaa onko kumppanisi aivan perseestä!

Kaikkia meitä askarruttaa sama kysymys: olemmeko osanneet valita oikein? Olemmeko ihmisen kanssa, joka sopii meille, vai olemmeko kenties valinneet jonkun, joka on aivan perseestä?

Tämän kysymyksen ratkaisemista varten on olemassa joukko yksinkertaisia testejä, jolla voit selvittää, onko kumppanisi sittenkin jotain muuta kuin aluksi toivoit. Onko hän lintu vai kala, toiveidesi mukainen vai hirviö?

Tässä testit numeroidussa järjestyksessä:

1. Onko hän foliohattu?

Puhuuko kumppanisi jatkuvasti ”kaikesta siitä mitä meille ei kerrota”? Lukeeko hän lähinnä vain liian pitkiä blogitekstejä joissa on kuvia pyramideista joiden keskellä silmä? Käyttääkö hän termejä kuten globalisti, bilderbergiläiset ja uusi maailmanjärjestys? Naurahtaako hän tietävästi, jos mainitset syyskuun yhdennentoista terrori-iskut?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti foliohattu.

2. Onko hän libertaaritrolli?

Lukeeko kumppanisi Ayn Randia ja luulee että se on kirjallisuutta? Puhuuko kumppanisi markkinoista, niin kuin ne osaisivat ajatella ja järjestää yhteiskunnan monimutkaisimmatkin palvelut paremmin kuin kukaan muu? Onko kumppanillesi tärkeää, että kaikki asiat järjestetään paremmuuden mukaan selkeisiin hierarkioihin, niin että heikoimmat jäävät pohjalle ja vahvimmat hallitsevat? Määritteleekö kumppanisi itsensä älyköksi?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti libertaaritrolli.

3. Onko hän miesasiamiesvouhottaja?

Puhuuko kumppanisi usein parisuhdemarkkinoista ikään kuin kyseessä olisi tieteellinen teoria? Tuhahteleeko hän kun puhut naisen eurosta? Kokeeko hän, että ”heteromies on ajettu ahtaalle” ja että “feminismi on mennyt liian pitkälle” kykenemättä perustelemaan miten? Onko hän sitä mieltä, että miehillä on ”oikeus” saada seksiä naisilta?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti miesasiamiesvouhottaja.

4. Onko hän nettirasisti?

Kiertääkö kumppanisi ympäri sosiaalisia medioita kommentoimassa ”suvakeiksi” kutsumiensa ihmisten postauksia ivallisesti ja tunnekylmästi? Onko hän sitä mieltä että maahanmuutosta ei saa puhua samalla kun puhuu ja kirjoittaa koko ajan maahanmuutosta? Puhuuko hän Jussi Halla-ahosta tai Ilja Janitskinista pelkällä etunimellä?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti nettirasisti.

5. Onko hän putinisti?

Onko kumppanisi mahdotonta kommentoida Venäjän hallintoa kriittisesti käsittelevää tekstiä viittaamatta Yhdysvaltojen politiikan ongelmiin tai kyseenalaistamatta tekstin väitteitä ”länsipropagandana”? Haluaako hän muistuttaa, että me saamme ”valtamediasta rajoitetun ja propagandistisen kuvan siitä mitä ihan oikeasti tapahtuu” Venäjällä?

Mikäli vastaus yhteen näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti putinisti.

6. Onko hän tolkkufanaatikko?

Onko kumppanisi vaikeaa tehdä eroa vakaumuksellisen natsin ja häntä vastustavan mielenosoittajan välillä? Puhuuko hän miltei suu vaahdoten “kiihkottomuuden” tärkeydestä ja siitä että viranomaisten pitää aina saada tehdä työnsä, oli kyse sitten vankileirin rakentamisesta tai pakkopalautuksesta? Etsiikö hän pakkomielteisesti vastapuolta jokaiseen asiaan ja ihmettelee, miksi murhaajaa ei kutsuta mukaan, kun omaiset kertovat aamutelevisiossa suruprosessistaan?

Mikäli vastaus yhtee näistä kysymyksistä on kyllä, kumppanisi on todennäköisesti tolkkufanaatikko.

7. Onko hän aivan perseestä?

Mikäli yhdenkään ylemmän testin tulos oli positiivinen, kumppanisi on hyvin todennäköisesti aivan perseestä.

profiili

Advertisements
Standard

Miksi me ihan oikeasti haluaisimme ottaa leijonasymbolin takaisin?

Kun olin pieni, koulussa laulettiin Lippulaulua aina silloin tällöin. Siinä lauletaan ”sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin”. Silloin tuo tuntui hiukan hassulta näytelmältä, johon osallistuttiin koska oli pakko. Emme kuitenkaan kavereideni kanssa ajatelleet, että tässä oltiin nyt lipun puolesta kohti miekkaa syöksymässä. Näimme jo silloin lippuun liittyvän fiksaation vähän hassuna.

Kasvoin aikuiseksi. Opiskelin peruskoulussa ja lukiossa, miten kansallisvaltiota on rakennettu luomalla yhteisiä symboleja joilla on saatu sekalaisista traditioista ja etnisyyksistä koostuva rahvas kiinnittymään johonkin yhteiseen. Historianopetuksen keskeinen oppi nationalismiin liittyen oli, että sen aggressiiviset symbolit on luotu jotta ihmisiin saataisiin iskostettua halu uhrata itsensä jonkin suuremman eteen.

Tärkein opetus tietenkin oli, että sellaiset kansalliset symbolit kuin lippu ja leijonavaakuna, ovat tyhjästä taiottua fiktiota. Kertomus, jonka tehtävä on kiihottaa.

Tämän opin kanssa olen elänyt elämäni maassa, jossa mielestäni hyvää on muun muassa työväen korkea järjestäytymisaste, kamppailuilla saavutettu suhteellisen oikeudenmukainen tulonjako ja mahdollisuus kouluttautua ilman rahaa. Näistä saavutuksista en kuitenkaan kiitä ensisijaisesti valtiota vaan ihmisiä, enkä ole koskaan osannut samastua lippuihin ja miekkaa heiluttaviin symboleihin.

Siksi jaksan kovasti ihmetellä, kun ihan järkevinä pitämäni tahot yrittävät epätoivoisesti saada nuo symbolit näyttämään mielekkäiltä ja vallata ne takaisin. Mitä helvettiä me oikein tekisimme miekan päällä taiteilevalla leijonalla?

Vihreät teki ensimmäisen offensiivin tämän aiheen kanssa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, kun puolueen kampanjastrategia oli esittäytyä vastavoimana perussuomalaisille. Silloin nähtiin sateenkaarileijonia ja muuta mukavaa liberaalia nationalismileikittelyä. Leikittelyn tuloksena puolue otti vaaleissa komean tappion.

Opetus oli nähdäkseni, että kansalliset symbolit eivät ole otettavissa takaisin, koska niissä ei ole mitään sellaista mikä sopisi yhteen progressiivisen, ihmisten vapaata liikkuvuutta ja universaaleja sosiaalietuuksia kannattavan poliittisen liikkeen kanssa. Perussuomalaiset ja muut rasistiset liikkeet ovat paljon parempia näiden symbolien käytössä.

Nyt presidenttiehdokas Pekka Haavisto kampanjoi leijonasymbolilla Sauli Niinistöä vastaan. Ensivaikutelmani tilanteesta on vähän samanlainen kuin silloin kerran pienenä, kun tylsistyneenä yritin leikkiä koirani lelulla. Ei se ollut minua varten tehty, en pystynyt siihen samastumaan, ja jälkikäteen ymmärsin että olisi kannattanut mieluummin käyttää jotakin omaa.

Standard

Poliisi ilmoitti aikovansa rikkoa lakia, pitäisikö siihen puuttua?

Suomessa on muutama asia, joihin ei ole ollut tapana koskea. Yksi on yleinen asevelvollisuus, toinen on poliisin toiminta. Suomalainen humalainen luottaa poliisiin siihen asti, kunnes tulee pahoinpidellyksi putkassa ja kuolee vammoihinsa. Suomalaiset tavan tallaajat uskovat mieluummin että maa on litteä kuin että poliisin toiminnassa voisi olla jotain pielessä.

Siksi ei ehkä ole yllättävää, että poliisi voi rikkoa perustuslakia ja poiketa ihmisoikeussopimuksista ilman seuraamuksia. Puhun tietenkin etnisestä profiloinnista.

Etninen profilointi tarkoittaa henkilön yksilöimistä poliisitoimien kohteeksi ainoastaan tämän ulkonäön perusteella. Suomessa etnisestä profiloinnista on käyty keskustelua silloin tällöin, yleensä ilman mitään konkreettisia seurauksia. Etnisen profiloinnin tyypillinen esimerkki on poliisin suorittama ulkomaalaisvalvonta.

Jos pohtii, mitä mahdollisuuksia poliisilla on arvioida, kenen satunnaisen kulkijan henkilöllisyyspaperit kannattaa tarkistaa, vastaus on mitä ilmeisemmin, että ei mitään. Ihmisestä ei voi päätellä päällepäin, onko hän ”ulkomaalainen” tai ”laillisesti maassa”. Silti on luultavaa, että poliisi ei tee tarkistuksiaan täysin satunnaisesti. Tarkastukset kohdennettaneen ihmisiin, jotka ovat, kuten poliisi tällä ääninauhalla asian ilmaisee ”ulkomaalaisen näköisiä”. Tämä tarkoittaa etnistä profilointia.

Kihlakunnansyyttäjä selvittää tällä hetkellä poliisin heinäkuussa ulkomaalaisvalvonnan yhteydessä tekemiä kiinniottoja. Poliisia epäillään etnisestä profiloinnista ja siten laittomasta toiminnasta kiinniottojen yhteydessä.

Nyt poliisi on ilmoittanut tekevänsä ulkomaalaisvalvontaa 18-20.9. Tämä ohimennen tehty ilmoitus pitäisi tutkia lähemmin. Meneekö poliisi Helsingin Bulevardille ja alkaa käydä läpi trendiravintoloista poistuvia trenssitakkisia valkoisia ihmisiä? Vai kenties lauttasaarelaisen rivitaloalueen edustalle pysäyttelemään Volvoja? Tuskin. Poliisi menee etukäteen tarkkaan syynätyille alueille ahdistelemaan rodullistettuja ihmisiä. Ainoa tapa tehdä ulkomaalaisvalvontaa on etninen profilointi. Tämä on kaikkien tiedossa, ja asialle on annettu hiljainen hyväksyntä.

Elämme herkkää aikaa, jona hyvin niukalla enemmistöllä toimiva Suomen hallitus kerää irtopisteitä maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin kohdistuvilla kovilla otteilla. Se on tapa peittää palvelujen raju alasajo ja pienituloisten aseman heikentäminen. Turussa tapahtunut puukotus antaa lisää vettä myllyyn. Hallituksella on erinomaiset mahdollisuudet siirtää huomio maahanmuuttopolitiikkaan samalla kun meidän kaikkien hyvän elämän edellytyksiä karsitaan. Etnisen profiloinnin katsominen läpi sormien on osa tätä poliittista savuverhoa.

Harvemmassa tapauksessa viranomainen voi tehdä ilmoituksen aikeestaan rikkoa lakia niin että siihen ei puututa millään tavalla. Olisiko syytä?

Standard

Helsinki, meidän pitää puhua

Nykyään on muodikasta sanoa rakastavansa Helsinkiä. Se on osittain Helsingin turismikoneiston markkinointityötä, helsinkiläisyyden brändäämistä ihmisten ikiomana juttuna, osittain spontaania kotiseuturakkautta.

Helsingissä on myös viime vuosina tapahtunut paljon asioita, joihin on syytä olla tyytyväinen. On syntynyt Baana ja Sompasauna, metroa vahtivat nykyään kaupungin omat vartijat väkivaltaisten testosteronijärkäleiden sijaan, on syntynyt hienoja museoita kuten HAM ja kaupunginmuseo, on saatu toimiva kaupunkipyöräjärjestelmä ja tehty erittäin kunnianhimoinen yleiskaava.

Silti. Helsinki, we need to talk.

Helsinki ei ole eurooppalaisittain tai pohjoismaisittain ajatellen erityisen kiva, toimiva tai saavutettava kaupunki. Kaupungilla on paljon suuria ongelmia, jotka voitaisiin ratkaista, jos haluttaisiin.

Aloitetaan ilmeisimmästä, joka toki on yleismaailmallinen pääkaupunkien ongelma: Helsingissä on krooninen asuntopula, minkä takia vuokra-asumisen hinta on noussut naurettavan korkeaksi, ja on tavallista käyttää kolmannes palkastaan pelkkään vuokraan. Suomalaisittain rakentaminen on hidasta, ja kaupungin kaikki talot pidetään myös niin naurettavan hyvässä kunnossa, että mitään halpoja vaihtoehtoja ei ole. Vaikka menisi lähiöön, saa edelleen maksaa itsensä kipeäksi.

Sitten voimme siirtyä Helsingin ikiomiin ongelmiin. Helsingin kevyt liikenne on pelkkä vitsi. Kaupunki on vaarallinen pyöräilijälle, pyörätiet on rakennettu miten sattuu, ne loppuvat yllättäen, niille voidaan lyödä betoniin valettuja liikennemerkkejä, ja koko verkosto on puutteellinen.

Vaikka Baana on ihan kiva juttu, tuntuu täysin naurettavalta, että Mannerheimintiellä ja Hämeentiellä ei edelleenkään ole pyöräkaistoja koko matkalla. Epäreilu ja ilmeinen vaihtoehtoinen esimerkki on Kööpenhamina, jossa pyöräilykulttuuriin kuuluu paitsi koko kantakaupungin kattavat toimivat ja aina puhtaat väylät, myös sääntöjen tarkka kunnioitus. Helsingissä ihmiset viis veisaavat säännöistä, väyliä aurataan miten sattuu ja kaikkia vituttaa.

Helsingin jalkakäytävät taas ovat puhtaita ja tylsiä. Kaupunki on rakennettu niin, että yhdellekään jalankulkijalla ei ole yhtään syytä pysähtyä mihinkään. Ei ole aukioita, ei ole puita, ei penkkejä. Ympäri Eurooppaa kaupunkien kadut ovat täynnä ympärivuotisia terasseja, istutuksia ja autoilta rahoitettuja aukioita ja levennyksiä.

Helsinki on siinä mielessä tyypillinen suomalaiskaupunki, että vaikka pienituloisia on vaikka millä mitalla, mitään pienituloisille suunnattuja palveluja tai ei-kaupallisia tiloja saa kantakaupungista hakea. Halpaa ruokaa, halpaa juomaa ei oikein saa mistään, keskustasta viiden kilometrin säteellä ei ole yhtään vallattua taloa tai kulttuurikeskusta, ja sellaisen luominen näyttää nykytilanteessa käytännössä mahdottomalta. Kaupunki palvelee hyvätuloisia ja tylsiä ihmisiä. Keskeiset paikat kuten Allas Sea Pool tehdään niin naurettavan hintaisiksi, että sen omilla työntekijöillä tuskin olisi paikkaan mitään asiaa ilman henkilökunta-alennuksia.

Helsinkiläiset käyvät mielellään eurooppalaisissa metropoleissa, koska ne ovat mukavampia kuin Helsinki. Kaikilla kaupungeilla on omat huonot puolensa, mutta Helsingillä nämä liittyvät erityisesti siihen, että kaupunkitila on hyvätuloisen, autoilevan ja tylsämielisen ylemmän keskiluokan hallitsemaa, kaikki on kallista ja mahdollisuuksia pelkkään oleiluun ilman rahaa ei juuri ole.

Minäkin kyllä rakastan Helsinkiä, mutta me pystyisimme niin paljon parempaan.

Standard

Oikeamielinen politiikka on helvetin tylsää

Yksi ilmiö toistuu tässä haastavassa poliittisessa tilanteessa: symbolisen voiton etsiminen omien silmissä. Kun koomikko muotoilee oikein kaunopuheisesti, miksi rasistit ovat epäjohdonmukaisia, me taputamme käsiämme ja laitamme tekstin jakoon. Kun poliitikko kirjoittaa paatoksellisen tekstin siitä, miten Laura Huhtasaari on täynnä vihaa ja lisäksi vielä nojaa valeuutisiin, nyökyttelemme ja kiittelemme. Kun toinen koomikko sanoo Donald Trumpista suorat sanat, ajattelemme, että nyt ihmisten päiden on pakko kääntyä.

Kun Trump silti voittaa vaalit ja Huhtasaari hallitsee uutisointia, olemme ihmeissämme. Eikö meidän loogisesti ylivoimainen, terävästi ja tunteikkaasti muotoiltu kritiikkimme siis purrutkaan?

Totuus on, että reaktiivinen, paatoksellinen ja ylimielinen kritiikki ei ole koskaan toiminut. Se perustuu ajatukselle, että politiikassa on olemassa joku valtaa pyhempi moraali, johon vetoamalla hyvät lopulta voittavat. Kunhan asettelemme sanamme riittävän taiten, ihmiset heräävät unestaan ja tekevät oikein. Tämä näkemys pelkistää poliittisen todellisuuden moraalisiin tunteisiin ja pelkäksi kieleksi. Se olettaa, että politiikassa riittää valheen kumoaminen ja totuuden osoittaminen riittävän mahtipontisesti.

Samanaikaisesti äärioikealla on käynnissä kaikkien aikojen pidot. Totuuden ja kritiikin sijaan siellä retoriikkaa hallitsee röyhkeys, ironia, viha, uhka, irvailu ja pöyristyminen. Mukana on paljon sekoilua, mutta yksi asia on joka tapauksessa ymmärretty oikeamielisiä paremmin: ihmiset pitävät kiihtymisestä. Politiikassa mikään ei liikahda ilman yhteistä leimahdusta, kokemusta, että jotain on tapahduttava. Siinä missä niin sanotut ”progressiiviset” sanovat millainen maailma todellisuudessa on ja keskittyvät virheiden korjaamiseen ja kritiikkiin, äärioikealla tehdään esityksiä kieli poskessa ja uudistetaan puhetapoja.

Kun ilmestyy kymmenes blogiteksti siitä miten rasismi on väärin, kymmenes twitterketju siitä, miten pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, alkaa myös haukottelu. Oikeamielinen politiikka on helvetin tylsää, varsinkin aikana jolloin sillä ei ole valtaa. Aina välillä näkyy valopilkkuja, uskallusta olla röyhkeä ja innostaa ihmisiä. Mutta sitä tarvittaisiin paljon lisää. Meillä ei ole hävittävänä kuin moraalinen ylemmyytemme.

Standard

Kun myrsky rikkoi etusivun

CNN:n sivulla kuohui sunnuntai-illalla Suomen aikaa. Irma-myrsky lähestyi Floridan rannikkoa. Vähitellen kohti Yhdysvaltain etelärannikkoa Kuuban yli etenevä hirmumyrsky oli juuri saavuttamassa Keys -saariketjun, joka on Yhdysvaltain ja köyhemmän maailman kaakkoisraja.

Samalla kuohui myös Helsingin sanomien sivu. Uutisia Irmasta Floridassa on tehty yli kolmekymmentä, ja ne ovat hallinneet verkkohesarin etusivua. Sellaisia kuin ”HS:n kirjeenvaihtajan yö hurrikaanisuojassa Orlandossa loppui lyhyeen” ja ” Hurrikaani Irman raivolta säästyivät myös eläimet, koska ihmiset veivät ne turvaan – koska ihmiset ovat mahtavia, kuten nämä kuvat ja videot osoittavat”.

Mutta miksi Suomen suurin ja arvostetuin päivälehti tekee kymmeniä uutisia hirmumyrskyn saapumisesta Yhdysvaltojen etelärannikolle? Miksi juuri siitä hirmumyrskyn vaiheesta?

Ennen kuin myrsky saapui Floridaan ja vaimeni, se ehti alustavien tietojen mukaan muun muassa tuhota 90 prosenttia Barbudan saaren rakennuksista, tappaa 11 ihmistä Saint-Martinin saarella, tappaa kahdeksan ihmistä Neitsytsaarilla ja kolme Puerto Ricossa.

Entä sitten Floridassa? Yli miljoonalta ihmiseltä katkesi sähköt, ja sitrushedelmätuotannosta tuhoutui yhden arvion mukaan noin viidennes. Yksi ihminen kuoli pudottuaan tikkailta myrskysuojanasennuspuuhissa ja toinen liikenneonnettomuudessa. Silti käytännössä kaikki uutiset aiheesta liittyvät Yhdysvaltoihin.

Irma-uutisointi on opettavainen esimerkki siitä, millaista uutistuotanto käytännössä on. Se opettaa meille uutisten infrastruktuurista ja nationalismista.

Floridassa asuu noin 25 000 suomalaistaustaista ihmistä. Se on yksi syy, miksi suomalaisessa uutismediassa puhutaan juuri Floridasta.  Vaikka yhtään suomalaista ei kuolisi, heidän elämänsä, muun muassa kahteen juttuun haastatellun floridalaisen Terhi Ignatiuksen elämä, on uhatumpi Helsingin sanomien sivuilla kuin yhdenkään karibialaisen.

Suomalaiset mediat muistavat uutisoida aina, kun suomalaisia, oli heitä sitten kaksi tai kaksi tuhatta, on jossain päin maailmaa pulassa. Olemme kaikki täysin tottuneet tähän oma kansa ensin -logiikkaan emmekä yleensä kyseenalaista sitä.

Florida kuuluu myös jonkinlaisen omintakeisen logiikan mukaan meidän kulttuuriseen piiriimme, siinä missä esimerkiksi Kuuba ei kuulu. Helsingin sanomilla on kirjeenvaihtaja paikalla, paikallisia uutislähteitä seurataan tiiviisti ja uutisia käännetään Suomeksi nopeasti. Vaikka Yhdysvallat on maantieteellisesti kaukana, poliittisesti outo, ja kulttuurisesti aivan toisesta maailmasta, se on median logiikan mukaan silti selvemmin osa meitä kuin naapurimaamme Venäjä ja väkiluvultaan paljon suuremmat Kiina ja Intia. Harva kyseenalaistaa tämän.

Helsingin sanomat yksinkertaisesti on sijoittanut uutisinfrastruktuuriin (kirjeenvaihtajat, yhteistyömediat) juuri Yhdysvalloissa, ja siksi sieltä tulee uutisia. Yhdysvallat on relevantti määrätietoisten sijoituspäätösten myötä. Siksi todellisuuttamme hallitsevat Trump, Irma, Harvey, suomalaiset myrskybongarit ja Saska Saarikosken fiilistelykirjoitukset Washingtonista.

Esimerkiksi Donald Trumpin valinta oli toki globaalisti merkittävä uutinen, mutta tämä ei vielä mitenkään selitä, miksi tiedämme niin kovin, kovin vähän siitä, kuka johtaa maailman merkittävimpiä nousevia alueita, millaista politiikka on käytännössä esimerkiksi eri puolilla Aasiaa. Ainoa järkevä perustelu sille, miksi näin on, on mielivaltainen jaottelu meihin ja muihin, joka leimaa todellisuuttamme paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.

Irma-uutisointi muistuttaa, että se kenestä välitämme ja se mitä ylipäätään näemme, on pohjimmiltaan täysin tuotettua ja manipuloitua. Tuota tuotantoa määrittävät tarpeidemme sijaan ennen kaikkea nationalistinen logiikka ja toimitusten mielivaltaiset rajaukset.

myrskysalama

Standard

Pakkopalautukset paljastavat, mitä konservatiivit kaikkein eniten pelkäävät

Nyt käytävä keskustelu pakkopalautuksista, paperittomista turvapaikanhakijoista ja heidän auttajistaan tuo näkyviin kiinnostavalla tavalla kaksi perustavan erilaista tapaa suhtautua järjestäytyneeseen yhteiskuntaan.

Paljon huomiota saa nyt tapa korostaa, että yhteiskunnan instituutioiden kyseenalaistaminen johtaa yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen. Näissä puheenvuoroissa yhteiskunta näyttäytyy eräänlaisen korttitalona, joka kaatuu kerralla ja lentää tuuleen, mikäli yhteenkin sen osaan kosketaan. Esimerkiksi Keskustan Mikko Kärnä kutsui vihreitä anarkistipuolueeksi kansalaistottelemattomuuden ymmärtämisen takia, Kokoomuksen Pauli Kiuru vaati mediaa valitsemaan järjestäytyneen yhteiskunnan puolen kysymyksessä poliisille vastarintaa tekevistä mielenilmauksista. Toimittaja Tuula Malin kirjoittaa turvapaikkapäätöksistä, että ”yhteiskunnan ydinrakenteet romuttuvat, mikäli tuomioistuinlaitoksen tuottamille ratkaisuille ei anneta arvoa.”

Tätä suhtautumistapaa voisi luonnehtia äärikonservatiiviseksi. Se näkee yhteiskunnan keskeiset instituutiot koskemattomina, ja siinä laki on aina tärkeämpi kuin moraali. Se on täysin historiaton, ja katsoo aina, että se mitä valtio tekee on oikein ja se mitä kansalaiset tekevät on arvioitava valtion instituutioiden näkökulmasta. Laki ja säännökset päättävät, mikä toiminta on hyväksyttävää ja mikä ei.

Toista näkökulmaa edustaa ruohonjuuritason kansalaistoiminta, jonka perusviesti ja toiminnan periaate on, että yhteiskunnan instituutioita on vahdittava, ja meillä on oikeus myös vastustaa niitä mikäli näemme niiden toiminnan kestämättömänä. Kansalaistottelemattomuus on kautta historian perustunut tälle näkemykselle, sillä on oikeuttanut toimintansa niin Ranskan vastarintaliike toisen maailmansodan aikana, musta kansalaisoikeusliike, Vihreän liiton yhtenä lähtölaukauksena toiminut Koijärviliike kuin EU-politiiikkaa vastustanut Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen raju maanviljelijöiden mielenilmaus Helsingissä 1990-luvulla.

Konservatiivit vetoavat moraaliseen närkästykseemme ja pelkoomme. He pelaavat halullamme nähdä selkeyttä kaoottisessa maailmassa. He korostavat, että meillä on nyt järjestys ja meidän on kaikin keinoin varjeltava sitä, ja pelottelevat sillä, että mikäli annamme kansalaistottelemattomuudelle pikkusormen, valumme täydelliseen kaaokseen. Suomessa kansalaistottelemattomuus on harvinaista, olemme kuuliaisia ja meihin todella vetoaa ajatus, että laki on aina ensisijainen suhteessa kokemuksiimme epäoikeudenmukaisuudesta. Maailmaan on helpompi suhtautua, kun lain tai poliisin kaltaiset turvan tuojat eivät ole ajatuksissamme häilyviä, vaan selkeitä.

Kansalaistoiminta on inhottava muistutus siitä, että äänioikeus on saavutettu Euroopassa mellakoimalla, että hyvinvointivaltiota on rakennettu lakkoilemalla, että yhteiskunnan instituutiot ylipäätään eivät ole ikuisia, vaan kaikki on muutoksessa. Ajatus, että voimme lopulta luottaa vain yhteiseen käsitykseemme siitä mikä on oikein emmekä voi tarkistaa sitä mistään suuresta moraalin kirjasta, on kaikkein kauhistuttavin konservatiivien näkökulmasta. Siksi se yritetään kovasanaisesti ja kaikin käytettävissä olevin keinoin painaa unholaan. Konservatiivi haluaa nukkua yönsä hyvin poliisin turvaamana, samalla kun yhdeksän kuun ikäinen vauva matkaa lentokoneella Suomesta Afganistaniin.

mustavalko

Standard