Twin Peaks on kuin Jumalan suuri suunnitelma

Tämän uuden Twin Peaksin myötä olen huomannut, että monien ihmisten puheenvuorot David Lynchiin liittyen muistuttavat läheisesti sitä, miten kuvittelen ihmisten aikoinaan selittäneen Stalinin tai Maon tekosia parhain päin. Myös Jumalan suuri suunnitelma tulee mieleen.

Ottamatta kantaa itse sarjan sisältöön, ihmisten puheet siitä jaksavat hämmentää hyväntahtoisuudellaan. Kaikki epäjohdonmukaisuudet ovat esimerkkejä Lynchin neroudesta. Hän leikkii odotuksillamme. Kun haluamme lineaarista draamaa, hän sotkee odotukset.

Kerronnan puuduttava hitaus, joka saa haluamaan lopettaa katsomisen. Se on tarkoituksellista. Se on osa suurta suunnitelmaa, jota tosin kukaan ei oikein osaa kokonaan artikuloida ääneen. Suunnitelma kuitenkin on olemassa.

Lynch koettelee meitä kuin Jumala Jobia. Palkinto on lopussa. Tai sitten ei ole.

Satunnaiset kuvassa käyvät henkilöhahmot ja heidän kesken jäävät tarinansa ovat pieniä tarinan alkuja, jotka saavat ajattelemaan elämän ja kohtaamistemme satunnaisuutta.

Se, että kukaan ei oikein osaa sanoa, mistä koko hommassa on kysymys, se vasta onkin osoitus siitä, miten suuri suunnitelma on niin laaja ja monisyinen, ettei sitä tavallinen pulliainen yksinkertaisesti voi pitää kerralla mielessä tai ratkaista.

Keskustelupalstat täyttyvät spekuloinneista: mitä tämä silmänisku/värivaihdos/vanhasta sarjasta tuttu hahmo merkitsi kokonaisuuden kannalta. Spekulointia rakastavat aivan erityisesti yli kolmekymppiset miehet, joita yhdistää viehtymys mieskirjailijoihin, amerikkalaiseen elokuvaan ja progeen/fuusiojazziin/taiderockiin. Se sama tyyppi, joka lukiossa mietti mitä Absoluuttisen nollapisteen ”pihalla liekehtivät oravat” olivat, katsoo nyt Lynchia hidastettuna man cavessaan ja hivelee partaansa.

David Lynch ei ole koskaan tehnyt yhtään virhettä. Tuntuisi houkuttelevalta itsekin sukeltaa tähän tarkoituksen ja virheettömyyden kerronnalliseen maailmaan. Tässä maailmassa monimutkaisuus on älyllisyyttä. Mitä vaikeammaksi juonikuvio menee, mitä vaikeampaa sitä on seurata, sitä taiteellisempaa ja syvällisempää kaikki on.

Kun progebändin kitaristi soittaa eri tahtilajissa kuin rumpali ja biisi kestää 22 minuuttia, se on hienoa. Siinä on tavoitettu jotakin ihmeellistä, koska se on monimutkaista. Se ei ole itsetarkoituksellista kerroksellisuuden lisäämistä. Se ei ole merkki siitä että mitään varsinaista ilmaistavaa ei ole ja jäljellä on pelkkä muodon kuori. Se on merkki jostakin suuremmasta.

Sitä on David Lynchin työ meidän puheissamme.

lynch_diagram.png

Advertisements
Standard