Pakkopalautukset paljastavat, mitä konservatiivit kaikkein eniten pelkäävät

Nyt käytävä keskustelu pakkopalautuksista, paperittomista turvapaikanhakijoista ja heidän auttajistaan tuo näkyviin kiinnostavalla tavalla kaksi perustavan erilaista tapaa suhtautua järjestäytyneeseen yhteiskuntaan.

Paljon huomiota saa nyt tapa korostaa, että yhteiskunnan instituutioiden kyseenalaistaminen johtaa yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen. Näissä puheenvuoroissa yhteiskunta näyttäytyy eräänlaisen korttitalona, joka kaatuu kerralla ja lentää tuuleen, mikäli yhteenkin sen osaan kosketaan. Esimerkiksi Keskustan Mikko Kärnä kutsui vihreitä anarkistipuolueeksi kansalaistottelemattomuuden ymmärtämisen takia, Kokoomuksen Pauli Kiuru vaati mediaa valitsemaan järjestäytyneen yhteiskunnan puolen kysymyksessä poliisille vastarintaa tekevistä mielenilmauksista. Toimittaja Tuula Malin kirjoittaa turvapaikkapäätöksistä, että ”yhteiskunnan ydinrakenteet romuttuvat, mikäli tuomioistuinlaitoksen tuottamille ratkaisuille ei anneta arvoa.”

Tätä suhtautumistapaa voisi luonnehtia äärikonservatiiviseksi. Se näkee yhteiskunnan keskeiset instituutiot koskemattomina, ja siinä laki on aina tärkeämpi kuin moraali. Se on täysin historiaton, ja katsoo aina, että se mitä valtio tekee on oikein ja se mitä kansalaiset tekevät on arvioitava valtion instituutioiden näkökulmasta. Laki ja säännökset päättävät, mikä toiminta on hyväksyttävää ja mikä ei.

Toista näkökulmaa edustaa ruohonjuuritason kansalaistoiminta, jonka perusviesti ja toiminnan periaate on, että yhteiskunnan instituutioita on vahdittava, ja meillä on oikeus myös vastustaa niitä mikäli näemme niiden toiminnan kestämättömänä. Kansalaistottelemattomuus on kautta historian perustunut tälle näkemykselle, sillä on oikeuttanut toimintansa niin Ranskan vastarintaliike toisen maailmansodan aikana, musta kansalaisoikeusliike, Vihreän liiton yhtenä lähtölaukauksena toiminut Koijärviliike kuin EU-politiiikkaa vastustanut Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen raju maanviljelijöiden mielenilmaus Helsingissä 1990-luvulla.

Konservatiivit vetoavat moraaliseen närkästykseemme ja pelkoomme. He pelaavat halullamme nähdä selkeyttä kaoottisessa maailmassa. He korostavat, että meillä on nyt järjestys ja meidän on kaikin keinoin varjeltava sitä, ja pelottelevat sillä, että mikäli annamme kansalaistottelemattomuudelle pikkusormen, valumme täydelliseen kaaokseen. Suomessa kansalaistottelemattomuus on harvinaista, olemme kuuliaisia ja meihin todella vetoaa ajatus, että laki on aina ensisijainen suhteessa kokemuksiimme epäoikeudenmukaisuudesta. Maailmaan on helpompi suhtautua, kun lain tai poliisin kaltaiset turvan tuojat eivät ole ajatuksissamme häilyviä, vaan selkeitä.

Kansalaistoiminta on inhottava muistutus siitä, että äänioikeus on saavutettu Euroopassa mellakoimalla, että hyvinvointivaltiota on rakennettu lakkoilemalla, että yhteiskunnan instituutiot ylipäätään eivät ole ikuisia, vaan kaikki on muutoksessa. Ajatus, että voimme lopulta luottaa vain yhteiseen käsitykseemme siitä mikä on oikein emmekä voi tarkistaa sitä mistään suuresta moraalin kirjasta, on kaikkein kauhistuttavin konservatiivien näkökulmasta. Siksi se yritetään kovasanaisesti ja kaikin käytettävissä olevin keinoin painaa unholaan. Konservatiivi haluaa nukkua yönsä hyvin poliisin turvaamana, samalla kun yhdeksän kuun ikäinen vauva matkaa lentokoneella Suomesta Afganistaniin.

mustavalko

Advertisements
Standard