Helsinki, meidän pitää puhua

Nykyään on muodikasta sanoa rakastavansa Helsinkiä. Se on osittain Helsingin turismikoneiston markkinointityötä, helsinkiläisyyden brändäämistä ihmisten ikiomana juttuna, osittain spontaania kotiseuturakkautta.

Helsingissä on myös viime vuosina tapahtunut paljon asioita, joihin on syytä olla tyytyväinen. On syntynyt Baana ja Sompasauna, metroa vahtivat nykyään kaupungin omat vartijat väkivaltaisten testosteronijärkäleiden sijaan, on syntynyt hienoja museoita kuten HAM ja kaupunginmuseo, on saatu toimiva kaupunkipyöräjärjestelmä ja tehty erittäin kunnianhimoinen yleiskaava.

Silti. Helsinki, we need to talk.

Helsinki ei ole eurooppalaisittain tai pohjoismaisittain ajatellen erityisen kiva, toimiva tai saavutettava kaupunki. Kaupungilla on paljon suuria ongelmia, jotka voitaisiin ratkaista, jos haluttaisiin.

Aloitetaan ilmeisimmästä, joka toki on yleismaailmallinen pääkaupunkien ongelma: Helsingissä on krooninen asuntopula, minkä takia vuokra-asumisen hinta on noussut naurettavan korkeaksi, ja on tavallista käyttää kolmannes palkastaan pelkkään vuokraan. Suomalaisittain rakentaminen on hidasta, ja kaupungin kaikki talot pidetään myös niin naurettavan hyvässä kunnossa, että mitään halpoja vaihtoehtoja ei ole. Vaikka menisi lähiöön, saa edelleen maksaa itsensä kipeäksi.

Sitten voimme siirtyä Helsingin ikiomiin ongelmiin. Helsingin kevyt liikenne on pelkkä vitsi. Kaupunki on vaarallinen pyöräilijälle, pyörätiet on rakennettu miten sattuu, ne loppuvat yllättäen, niille voidaan lyödä betoniin valettuja liikennemerkkejä, ja koko verkosto on puutteellinen.

Vaikka Baana on ihan kiva juttu, tuntuu täysin naurettavalta, että Mannerheimintiellä ja Hämeentiellä ei edelleenkään ole pyöräkaistoja koko matkalla. Epäreilu ja ilmeinen vaihtoehtoinen esimerkki on Kööpenhamina, jossa pyöräilykulttuuriin kuuluu paitsi koko kantakaupungin kattavat toimivat ja aina puhtaat väylät, myös sääntöjen tarkka kunnioitus. Helsingissä ihmiset viis veisaavat säännöistä, väyliä aurataan miten sattuu ja kaikkia vituttaa.

Helsingin jalkakäytävät taas ovat puhtaita ja tylsiä. Kaupunki on rakennettu niin, että yhdellekään jalankulkijalla ei ole yhtään syytä pysähtyä mihinkään. Ei ole aukioita, ei ole puita, ei penkkejä. Ympäri Eurooppaa kaupunkien kadut ovat täynnä ympärivuotisia terasseja, istutuksia ja autoilta rahoitettuja aukioita ja levennyksiä.

Helsinki on siinä mielessä tyypillinen suomalaiskaupunki, että vaikka pienituloisia on vaikka millä mitalla, mitään pienituloisille suunnattuja palveluja tai ei-kaupallisia tiloja saa kantakaupungista hakea. Halpaa ruokaa, halpaa juomaa ei oikein saa mistään, keskustasta viiden kilometrin säteellä ei ole yhtään vallattua taloa tai kulttuurikeskusta, ja sellaisen luominen näyttää nykytilanteessa käytännössä mahdottomalta. Kaupunki palvelee hyvätuloisia ja tylsiä ihmisiä. Keskeiset paikat kuten Allas Sea Pool tehdään niin naurettavan hintaisiksi, että sen omilla työntekijöillä tuskin olisi paikkaan mitään asiaa ilman henkilökunta-alennuksia.

Helsinkiläiset käyvät mielellään eurooppalaisissa metropoleissa, koska ne ovat mukavampia kuin Helsinki. Kaikilla kaupungeilla on omat huonot puolensa, mutta Helsingillä nämä liittyvät erityisesti siihen, että kaupunkitila on hyvätuloisen, autoilevan ja tylsämielisen ylemmän keskiluokan hallitsemaa, kaikki on kallista ja mahdollisuuksia pelkkään oleiluun ilman rahaa ei juuri ole.

Minäkin kyllä rakastan Helsinkiä, mutta me pystyisimme niin paljon parempaan.

Advertisements
Standard