Miten Radio Helsinki päätyi rasistisen ajattelun kaikukopaksi?

Kun pohdimme, miten rasismista tulee arkipäiväistä, miten se leviää joka paikkaan, miten aiemmin kauhealta kuulostavasta puheesta tulee vain korvissa soivaa tuhat kertaa kuultua kuminaa, yksi ilmeinen selitys löytyy logiikasta jolla media toimii. Media, joka elää ristiriidoista ja tapahtumista, räväköistä lausunnoista ja kohuista.

Mutta ainoa syy sille, että rasismi on niin arkipäiväistä ei löydy median halusta kohuihin. Se löytyy jostain paljon arkipäiväisemmästä ja näkymättömämmästä piirteestä median ja toimittajien toiminnassa.

Otetaan esimerkki.

Radio Helsingin postaus ilmestyy somesyötteeseeni maanantaina aamupäivällä. Siinä lukee: ” Laura Huhtasaari Tasavallassa: Kiihottaminen kansanryhmää vastaan poistettava laista”.

Pysähdytään.

Laura Huhtasaaren tiedetään levittävän rasistista ajattelua, hän on puhunut rasistien mielenosoituksissa, hänessä ei ole mitään piilotettua. On selvää, että hänen kohtelemisensa tavallisena presidenttiehdokkaana johtaa siihen, että hänen islam- ja muukalaisvihamielinen retoriikkansa saa levitä.

Ja niin käy. Kun hänet ottaa rupattelemaan 40 minuutiksi Radio Helsinkiin, tuloksena on että Radio Helsingin verkkosivuilla lukee ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan poistettava laista”. Siellä siis lukee Suomen rasististen liikkeiden yksi keskeinen tavoite, joka on suoraan perustuslain ja kansainvälisten sopimusten vastainen. Tämä on täysin looginen seuraus siitä, että Huhtasaari kelpuutetaan tavalliseksi vieraaksi tavalliseen ohjelmaan.

Taustalla tässä tapahtumakulussa, kansanryhmää vastaan kiihottamisen vähättelyn päätymisessä Radio Helsingin sivuille, on ajattelu, joka on meillä niin selkäytimessä, että emme oikeastaan edes näe sitä. Se on ajattelua, jossa kieli erotetaan sen vaikutuksista.

Se on ajattelua, jossa katsotaan, että on aina tärkeää kuulla mitä kaikilla on sanottavana. Siinä ajattelussa Huhtasaaren kuuleminen kuuluu demokratiaan siitä huolimatta, että on täysin ennalta nähtävissä, että tämä tulee sanomaan asioita jotka suoraan vaikeuttavat entisestään vähemmistöjen asemaa Suomessa. Siinä ajattelussa toimittajan rooli ei ole tehdä valintoja tällaisissa asioissa, vaan ainoastaan tarjota tasapuolinen alusta. Samalla logiikalla Ylen A2-ilta yritti saada uusnatsistisen Soldiers of Odinin mukaan turvattomuutta käsittelevään ohjelmaan, jossa oli mukana myös turvapaikanhakijoita, joiden joukkotuhonnasta järjestön johtaja haaveilee.

Tämä liberalismin traditiosta ponnistava ajattelu pettää ihmiset, jotka jo valmiiksi on työnnetty yhteiskunnan reunoille. Kun rasistisen ajattelun levittämistä ei osata nähdä tekona vaan pelkkänä ”tiedonvälityksenä”, ”demokratian edistämisenä” ja ”keskusteluna”, sillä on konkreettisia seurauksia. Toimittajat eivät niitä välttämättä näe, sillä kaikkein eniten ulalla puheen vaikutuksista ovat usein ne, joihin nuo vaikutukset eivät suoraan kohdistu. Toimittajat voivat ajatella keskustelun olevan aina tärkeää, koska heidän maailmassaan rasistisen ajattelun levittämisellä ei todella ole seurauksia.

Huhtasaaresta tuskin tulee presidenttiä, vaikka hän saisikin paljon huomiota. Toinen kysymys on, mitä muita seurauksia hänen saamallaan huomiolla on. Toimittajien olisi tärkeää edes yrittää ymmärtää, että kaikkien äänien kuulumisella on konkreettisia seurauksia, että tiedotusvälineiden ei yksinkertaisesti tarvitse toimia kaikukoppana rasismille, seksismille ja naisvihalle.

Tasavalta-ohjelman ratkaisu tähän kritiikkiin epäilemättä olisi kutsua sen esittäjät keskustelemaan siitä, miksi olisi tärkeää, että rasistista ajattelua ei oteta mukaan radio-ohjelmiin. Se olisi kuitenkin vain saman huonosti ajatellun logiikan mukainen ratkaisu.

Ei tarvita enää lisää keskustelua rasismista. Tarvitaan enemmän rasistisen puheen vaientamista.

Advertisements
Standard

Yle on saatettava vastuuseen roolistaan Ukkolan tapauksessa

Yksi tärkeä ja toistaiseksi vähälle käsittelylle jäänyt osa Sanna Ukkolan tapausta on hänen työnantajansa Ylen rooli tapahtumissa (lue kuitenkin tämä). ­Ukkola ei ole toiminut asiassa pelkästään yksityishenkilönä, vaan Yle on ottanut kantaa asiaan ja Ukkola on myös käyttänyt Yleä tapauksen selvittelyn alustana.

Ylen toiminta on ollut tapahtumien kulussa monessa suhteessa kyseenalainen. Asiaan liittyy kaksi keskeistä ongelmaa:

1.

Ukkolan annettiin kirjoittaa vastine Suvi Auvisen blogitekstille, joka julkaistiin Ylen uutisten pääsivulla. Hannulaa ei kuultu juttua varten vaikka hänet mainittiin siinä nimeltä. Tämä synnyttää merkittävän valtaepätasapainon tapauksen osapuolten välille ja on journalistisena päätöksenä kyseenalainen. Hannulan yksityisyydensuoja on tilanteessa olematon.

2.

Ylen entinen etiikkapäällikkö, nykyinen A-studion päällikkö Riitta Pihlajamäki julkaisi Ylen sivuilla kannanoton Ukkolan tapaukseen, jossa jälleen käsiteltiin Hannulaa nimeltä ja viitattiin useaan otteeseen häirintään ja uhkailuun. Tekstin julkaiseminen on merkittävää vallankäyttöä tapauksen kannalta, mutta siinä ei tarkenneta mitä häirinnän ja uhkailun käsitteillä tarkoitetaan ja käytetään niitä harhaanjohtavasti. On tiedossa, että Hannula ei ole lähestynyt Ukkolaa twiiteillään esimerkiksi tägäämällä tämän eikä kohdistanut niitä ensisijaisesti tämän luettavaksi. Häirinnän ja uhkailun käsitteisiin kuuluu tyypillisesti yritys tavoittaa juuri tietty henkilö.

___________________________________

 

Ylen toiminta näyttää harkitsemattomalta ja ongelmalliselta ja sitä on tärkeää käsitellä Julkisen sanan neuvostossa, kun tapauksesta on kulunut kantelun tekemiseen vaadittava viikko. Ukkolalle on annettu huomattavat vapaudet käyttää valtavaa media-alustaa henkilökohtaisen kiistan käymiseen. Yksittäisen kansalaisen sananvapaus kyseenalaistuu, kun valtiollinen media valitsee puolensa tilanteessa etukäteen. Hannulaa itseään haastateltiin Ylen uutisjuttuun vasta kohun toisen päivän iltana ja erillisessä jutussa. Hänellä ei ollut Ukkolan tavoin mahdollisuutta tilanteen alusta saakka puhua omalla äänellään mediassa.

Ukkolan tapauksessa hämmentää huomattava epäammattimaisuus, jota Ylen toiminta ilmentää. Täysin keskeneräiseen tilanteeseen, jossa on vastakkain kahden henkilön vastakkainen sana ei tietenkään pidä puuttua valtiollisen median koko arsenaalilla. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida toimituksessa siinä vaiheessa, kun Ukkola tarkensi häirinnäksi muutaman twiitin, joissa ei edes suoraan pyritty tavoittamaan Ukkolaa.

Yle on tärkeää sada vastuuseen toiminnastaan tässä tapauksessa. Myös jatkossa on oltava mahdollista esittää kovaakin kritiikkiä toimittajia ja medioita kohtaan ilman että siitä seuraa kriitikkoon kohdistuva yksisuuntainen ja usean jutun voimin tehtävä puuttuminen. Oli Ylen taholta varomatonta mainita häirintä ja uhkailu kannanotossa tapaukseen, jossa näiden käsitteiden käyttö on selvästi ollut Ukkolan taholta hyvin tulkinnanvaraista. Olisi myös tärkeää että suuri valtiollinen media tarkentaa näiden käsitteiden käyttöä jatkossa.

Ei voi olla niin, että kansalaisen mahdollisuudet kritiikin esittämiseen rajautuvat sen perusteella, että herkkänahkainen toimittaja ei pidä siitä mitä kuulee.

Standard

Mitä Sanna Ukkola voi opettaa meille turvallisista tiloista?

Toimittaja Sanna Ukkola on käynyt jo jonkin aikaa sotaa poliittista korrektiutta vastaan. Hän kirjoitti vuosi sitten kolumnin ”Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään”, jossa hän käsittelee sitä, miten vähemmistöjen pöyristyminen ja loukkaantuminen sataa populismin laariin. Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkimainingeissa tällaiset puheet olivat yleisiä. Ukkolan mukaan julkinen keskustelu on uhattuna.

Olemme astumassa kohti aikaa, jolloin julkinen keskustelutila herkistä aiheista on kaventumassa olemattomaksi. Tietyistä aiheista saa puhua vain tietyllä tavalla, jotta kukaan ei varmasti loukkaantuisi.

Vuotta myöhemmin Ukkolan työnantaja Ylellä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Atte Jääskeläinen ei enää päätoimita Ylen ajankohtaistoimitusta ja osin Jääskeläisen kanssa syntyneiden konfliktien seurauksena Ruben Stiller ei enää juonna Pressiklubia. Sanna Ukkola on saanut tärkeän ajankohtaisohjelman luotsin paikan.

Perjantaina 6.10. esitetyssä jaksossa Ukkola tekee juonnon USA:n alkuperäisväestön päähineitä mukaileva tekele päässään ja ohjelmassa esitetään pätkä Suomifilmistä, jossa näyttelijät ovat ns. ”blackfacessa”, eli kasvot mustaksi maalattuna. Ukkola on täysin tietoinen, että molempia eleitä on kritisoitu viittauksina valkoisten ihmisten harjoittaman sorron historiaan.

Sitten yksi twitter-käyttäjä tekee piikikkään twitter-äänestyksen, jossa pilkataan Ukkolaa. Ukkola selvittää tämän työnantajan ja on häneen yhteydessä. Twitter-käyttäjä Tero Hannulan mukaan hänellä ja Ukkolalla ei ole ollut suoraa viestinvaihtoa keskenään ennen tätä tapausta, ja hänen tililtään löytyy alle kymmenen Ukkolaa käsittelevää twiittiä. Ukkola on maininnut julkisuudessa vain kaksi Hannulan häneen kohdistamaa twitter-äänestystä.

Mikäli Ukkolan yhteydenotto työnantajaan perustuu muutamaan twiittiin, vaikuttaa selvältä että hänen reaktionsa on hätiköity ja herkkänahkainen. Häntä ei tägätä äänestyksissä, ja yleensä tällaisissa tapauksissa henkilön voi vain estää somessa. Olen itse tehnyt niin lukemattomia kertoja. Suoria yhteydenottoja ei tapahtunut, joten puhe “kiusaamisesta” tai “häirinnästä” tuntuu pitkälle viedyltä. Ukkola on merkittävässä asemassa oleva toimittaja, jonka yhteydenotto julkisuudessa tuntemattoman twiittaajan työnantajaan vaikuttaa selvältä painostamiselta ja yritykseltä vaientaa julkinen kritiikki.

Ukkolan reaktio on ilmeisen ristiriitainen suhteessa hänen puheisiinsa loukkaantumisherkästä ajasta ja vähemmistöistä. Hän näyttää nimenomaan ottavan itseensä kohdistuvan pilkan äärimmäisen tosissaan ja pyrkivän saamaan sen loppumaan. Ikään kuin mitään ei saisi enää sanoa.

Samalla Ukkolan reaktiota voidaan lukea hänen valkoisuutensa kautta. Ukkola ei määritelmällisesti voi valkoisena kantasuomalaisena ihmisenä joutua tilanteeseen, jossa hänen etnisyyteensä kohdistuisi pilkkaa johon hänen olisi reagoitava. Hän ei ole eikä voi joutua taloudellisesti tai kulttuurisesti alistettuun asemaan eikä joudu kamppailemaan oikeudesta määritellä omat symbolinsa itse. Ukkolalle yhteiskunta on etnisyyden, kulttuurin ja luokan näkökulmasta turvallinen tila.

Kun taas vähemmistön edustaja vaatii itselleen oikeutta edes väliaikaisiin turvallisiin tiloihin, Ukkolan kaltaiset ihmiset syyttävät häntä herkkänahkaisuudesta.

Yliopistoissa opiskelijat vaativat “turvahuoneita”, joissa he saavat olla suojassa pahalta maailmalta. Joissain yliopistoissa tarjotaan värillisille opiskelijoille omia, erillisiä asuntoloita, jotta he eivät joutuisi kokemaan “mikroaggressioita”.Olemme astumassa kohti aikaa, jolloin julkinen keskustelutila herkistä aiheista on kaventumassa olemattomaksi.

Ukkolan tapauksen opetus turvallisista tiloista on, että valkoiselle etuoikeutetulle ihmiselle koko yhteiskunta on turvallinen tila, ja siksi hänen on helppo olla ymmärtämättä, miksi vähemmän etuoikeutetut voivat vaatia itselleen turvallisia tiloja. Ukkolan reaktio Hannulan twitter-käyttäytymiseen on yksinkertaisesti vaatimus pitää koko yhteiskunnan tila Ukkolalle turvallisena, koska pilkka ilmeisesti rikkoo hänen koskemattomuuttaan. Hän haluaa saada olla suojassa pahalta maailmalta, vaikka hänen tapauksessaan loukkaus ei kohdistu etnisyyteen. Valkoisilla ihmisillä se ei koskaan kohdistu.

On ehkä liikaa pyydetty, että tämä tapaus saisi Ukkolan pohtimaan, miksi vähemmistöt voivat tarvita turvallisia tiloja tai vaatia oikeuksia määritellä tiettyjen symbolien käyttöä. Kyse on siitä, että siinä missä me Ukkolan kaltaiset ihmiset voimme navigoida yhteiskunnan tiloissa ilman oman rodullistetun identiteetin ja sortohistorian jatkuvaa kivuliasta käsittelyä, kaikilla tätä etuoikeutta ei ole. Ukkolan voisi kuitenkin toivoa kaiken tämän jälkeen tunnistavan, mistä ”loukkaantumisessa” on kyse. Siinä on kyse oman tilan loukkaamisesta, vaikka se rodullistetuille ja monille vähemmistöille onkin paljon rajatumpi tila. Siinä on kyse oikeudesta edes johonkin omaan.

Kiitos tästä opetuksesta.

EDIT: Tarkennettu Ukkolan väitteitä häirinnästä

Standard

Ylen kolumnisti tuo Hommaforumin sinunkin näytöllesi

Jari Ehrnrooth on kirjoittanut nyt vuoden ajan kolumneja YLE uutisten verkkosivuille. Ehrnrooth herätti huomiota vuosi sitten ensimmäisellä kolumnillaan, jossa hän puhui yhteiskunnan tuista riippuvaisista ihmisistä vapaamatkustajina. Ehrnrooth on Ylelle hyödyllinen hahmo samalla tavalla kuin Sanna Ukkola: sopivan provokatiivinen ja kurin ja kontrollin puolella kaikenlaista laiskottelua ja heikkoutta vastaan. Hän tuo Ylen kolumnistipalettiin särmikkyyttä, mikä tarkoittaa tässä maailman ajassa halua haukkua köyhiä ja pilkata ihmisoikeusliikkeitä.

Ehrnrooth on myös kirjoittanut useamman tekstin uskonnosta, joista uusin on otsikoitu ”Islamisoitumisen uhka ja uskonnon vapaus”. Tämä teksti on sisällöltään ennalta arvattava. Kiinnostavan kirjoituksesta kuitenkin tekee se, että sen kautta on mahdollista osoittaa jotain oleellista asiantuntijuudesta mediassa ja samalla Ehrnroothin asemasta Ylellä.

Aloitetaan epäolennaiselta vaikuttavasta asiasta, eli Ehnroothin tekstin allekirjoituksesta. Se menee näin:

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

Ehrnrooth profiloidaan asiantuntijaksi mitä moninaisimpien titteleiden kautta. Ei ole tavallista mainita uutissivuston kolumnissa useita eri dosentuureja. Myös “filosofi”-titteli saa kulmakarvat nousemaan. Munkkiniemeläisyys taas sijoittaa kirjoittajan luontevasti sivistysporvarien jatkumoon. Ehrnroothin tittelisarja tuntuu olevan yritys vakuuttaa, että vaikka olisit eri mieltä, hän on kuitenkin asiantuntija, ja siksi sinun kannattaa kuunnella. Asiantuntijuus korostuu esimerkiksi hänen poliittisen sijoittumisensa ohi.

Mutta mitä itse teksti sitten paljastaa?

Kirjoituksessa Ehrnrooth tarkastelee islamia suhteessa länsimaihin ja arvioi, miten yhteiskunnan pitäisi suhtautua tällaiseen ilmiöön. Teksti etenee akateemisen kuivasti, esittää kolme ”loogisesti” asetettua kysymystä uskonnon ja vapauden suhteesta, referoi filosofi John Lockea ja päätyy lopulta loppupäätelmään.

Se on, että länsimaiden on ”pidettävä varansa” suhteessa islamiin.

Teksti etenee kuivasti, mutta sillä on selvä politiikkansa. Jo otsikossa tapahtuu oleellinen poliittinen asemoituminen: tarkastelun lähtökohta on Euroopan ”islamisoituminen”, jota ei määritellä itse tekstissä mitenkään. Tämä käsite tulee lähelle ennen kaikkea moneen kertaan kumottuja ”eurabia”-teorioita, joissa oletetaan virheellisten väestömallien pohjalta, että islam olisi valtaamassa Euroopan. Islamisoitumisen käsite on tuttu ennen kaikkea äärioikeiston foorumeilta, ei akateemisesta tutkimuksesta.

Ehrnroothin akateeminen tyyli peittää myös sen, että hän tarkastelee islamia monien oikeistokonservatiivien tavoin monoliittina, yhtenä stabiilina kokonaisuutena. Tämä tulkinta on ilmiöiden materiaalisuutta ja historiallisuutta painottavasta kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta hyvin ongelmallinen. Islam on hänelle ”arvojärjestelmä”, ei siis joukko paikallisia ja historiallisesti muuttuvia uskontulkintoja. Islam on yksi kokonaisuus, joka on ristiriidassa toisen kokonaisuuden, ”länsimaisen arvojärjestelmän” kanssa. Tämä tarkastelutapa on paitsi äärimmäisen jäykkä, myös idealistinen (sanan filosofisessa merkityksessä): konflikteissa on kyse ennen kaikkea aatteiden konflikteista. Tällä logiikalla esimerkiksi terrorismissa ei ole kyse siitä, että joukko elämäänsä kyllästyneitä näköalattomia toisen polven maahanmuuttajia löytää jotain tekemistä suuresta jihadismiunelmasta, vaan terrorismissa on kyse siitä, että ”islamilainen arvojärjestelmä” joutuu konfliktiin länsimaisen kanssa.

Ehrnrooth mainitsee, että ”islamilaisessa kulttuuripiirissä ei ole muodostunut yhtään liberaalia demokratiaa”. Hän jatkaa kovin sanankääntein:

Jäämme siis odottamaan islamilais-arabialaisen kulttuurin uudistumista ja näyttöä siitä, että puolikuun arvojärjestelmä ei ole vastakkainen sille yksilön vapauden ja oikeuksien arvojärjestelmälle, joka on syntynyt juutalais-kristillisen kulttuurin piirissä. Sehän olisi voittouutinen paitsi ihmisoikeuksille myös maailmanrauhalle.

Yksi islamilais-arabialainen kulttuuri. Yksi perussuomalaisten puheenjohtajan tavoin vinoileva tupladosentti, filosofi ja kirjailija. Ehrnroothin tarkastelussa länsimaat ovat vapauden ja oikeuksien arvojärjestelmä. Hän maalaa suurella pensselillä, pelkistää kaiken aatejärjestelmiksi. Tässä olisi tietenkin helppo luetella sellaisia asioita kuin Yhdysvaltojen kaksi miljoonaa vankeudessa elävää ihmistä, eurooppalaisen rasismin satojen vuosien historia ja niin edelleen. Oleellisempaa kuitenkin on kysyä, mitä Ehrnroothin kirjoittamistavan perusteella voidaan päätellä asiantuntijuudesta ja sen toiminnasta mediassa.

Ehrnroothin kirjoittelu on hyvä osoitus siitä, miten muodollisella koulutuksella ja asemalla on mahdollista tehdä helpommin nieltäväksi sellaisia sisältöjä, jotka ovat akateemisesti kiistanalaisia, tutkijayhteisön marginalisoimia ja poliittisesti syvästi ongelmallisia. Kirjailija, tupladosentti ja filosofi voi ladella ihan samanlaista tekstiä kuin Hommaforumin hiukan keskimääräistä lukeneempi muukalaispelkoinen trollikäyttäjä. Mediassa kuitenkin aseman saamiseen riittää Ehrnroothin kaltaisen kirjoittajan kohdalla kaksi asiaa: 1) Muodollinen asiantuntijuus edes jollain alueella 2) Riittävä provokatiivisuus ja halu astua oman asiantuntemusalueen ulkopuolelle. Ehrnrooth on kiinnostava, koska hän puhuu kuin Halla-aho mutta ei johda puoluetta, ja täten on hiukan enemmän ”neutraali” asiantuntija.

Ehrnroothin tekstin allekirjoitus, jossa luetellaan hänen tittelinsä ei siis ole ollenkaan epäolennainen. Se on ”vapaudu vankilasta” -kortti, jonka avulla äärioikeistofoorumin kieli valuu säännöllisen kolumnipaikan kautta valtiollisen median uutissivulle. Eikä kukaan edes huomaa mitään.

 

ehnrooth

Standard