Miten taistella reaktiivisuutta vastaan?

Reaktiivisuus on yksi aikamme vaikeimmista yhteiskunnallisista ongelmista. Se on asia, joka tuntuu hallitsevan kaikkia yhteiskunnallisen elämän tasoja. Oikeistoa haastetaan vain puolustusasemista haukkumalla tehtyjä päätöksiä ja eri epäoikeudenmukaisuuksista pöyristymiset hallitsevat julkista keskustelua.

Mitä reaktiivisuus oikeastaan on? Eräällä tavalla kaikki mitä teemme on reaktiivista siinä mielessä, että olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja se mitä teemme on aina reaktio, jossa ollaan suhteessa johonkin jo tapahtuneeseen. Ongelmallista reaktiivisuudesta tulee silloin, kun yhteiskunnallinen toimintamme muuttuu pelkäksi lyhytjänteiseksi reagoimiseksi jonkun muun tekemiin siirtoihin. Haitallinen reaktiivisuus on  kyvyttömyyttä rakentaa omaa politiikkaa, omia ehdotuksia ja voimaa niiden taakse.

Esimerkkejä reaktiivisuudesta on helppo löytää, koska sosiaalinen media on niitä pullollaan. Suuret yhteiskunnallisia asioita käsittelevät ryhmät on suurelta osin omistettu erilaisten asioiden pöyristyneelle reaktiiviselle kommentoinnille. Katsokaa tätä seksististä mainosta, katsokaa tätä rasistista lausuntoa, katsokaa tätä ongelmallista apurahapäätöstä, ja niin edelleen. Oppositiopoliitikot suoltavat reaktiivisia lausuntoja koko ajan. Siinä missä nyt esitellyt vaihtoehtobudjetit ovat aitoja omia keskustelunavauksia, oppositio on käyttänyt todella paljon aikaa yksittäisten hallituksen päätösten kritisoimiseen omien ehdotusten sijaan.

Koko sosiaalinen media on reagointikone, joka kannustaa sekä sisällön tuottajia että sen näkijöitä loputtomaan reagointitanssiin. Esimerkiksi blogiteksti kannattaa kirjoittaa niin, että se sopeutuu facebookin reagointimatriisiin, että siitä voi tykätä, se voi tehdä vihaiseksi, sitä rakastaa, sitä haluaa kommentoida ja jakaa. Kirjoittajana oppii nopeasti vetämään oikeista vivuista: mitä ajankohtaisempi kriisi ja mitä pöyristyneemmin siitä kirjoittaa, sitä enemmän siihen reagoidaan.

Reaktiivisuuden varsinainen ongelma on siinä, että se alkaa helposti hallita toimintaamme. Reaktiivisuudesta saa palkintoja, kun kriittinen avaus saa aikaan jakoja, tykkäyksiä, kommentointia ja otsikoita. Nämä palkinnot peittävät helposti sen, että avauksella ei ole mitään vaikutusta vallan tai muiden resurssien jakoon yhteiskunnassa. Voisi jopa sanoa, että oikeisto jättää reaktiivisen kritiikin oikein mielellään yhteiskunnallisille liikkeille, koska kritiikki ei vaikuta yhteiskunnallisiin voimasuhteisiin välttämättä ollenkaan.

Reaktiivisuus on ongelma vain silloin, jos se alkaa hallita. Itsessään se ei ole ongelma, mikäli reagoinnin ohella teemme myös itsenäisiä avauksia, kasvatamme omia projektejamme, järjestäydymme ja keräämme resursseja. Valitettavan usein kuitenkin unohdumme klikkailemaan, kritisoimaan ja keskustelemaan ongelmista. Siksi olen koonnut muutaman vinkin, joiden avulla katson, että reaktiivisuuden valtaa vastaan voi taistella.

1. Tapaa fyysisissä ympäristöissä

Sosiaalinen media raamittaa kommunikaation reaktioautomaateiksi. Siksi sosiaalisissa medioissa järjestäytyminen on käytännössä äärimmäisen haastavaa ja omien projektien kokoaminen usein unohtuu. Ihmisten kohdatessa toisensa fyysisissä tiloissa erilaiset tarpeisiin liittyvät poliittiset kysymykset on helpompi muotoilla ja suhteista voi tulla vahvempia.

2. Lue muutakin kuin blogeja ja uutisia

Maailmassa on edelleen paljon ihmisiä, joilla on aikaa ajatella asioita. Ihmiset, joilla on aikaa ajatella kykenevät usein tekemään avauksia, jotka ovat kestävämpiä ja itsenäisempiä kuin nopealla tahdilla verkkoon tehty uutistuotanto. Esimerkiksi apurahoilla työskentelevät tutkijat ja kirjailijat voivat ajatella pidemmällä perspektiivillä ja kirjoittavat usein hitaampia keskusteluja ajatellen kuin vaikkapa poliitikot, toimittajat ja bloggarit. Siksi kannattaa lukea kaunokirjallisuutta, esseitä, tutkimusta ja tietokirjoja. Lue vaikka aluksia Roxane Gayta tai kumu.infoa.

3. Älä toista samaa

Maailma on täynnä ongelmia, jotka toistuvat pääpiirteissään samanlaisina ja ovat vain näennäisesti uusia tapahtumia.  Hyvä esimerkki ovat Ylen A-Teema –illat, iltapäivälehtien otsikointi ja miesasialiikkeen kirjottelu. Ne noudattavat samoja jo tunnettuja kaavoja ja niiden logiikan ja ongelmien käsittelyä ei tarvitse toistaa joka kerta, kun ne itse toistuvat. Jos käyttää aikaansa kritiikkiin, se kannattaa kohdistaa asiaan, joka on mahdollista muuttaa. Kaikilla edellä mainituilla esimerkeillä on voimakas oma yleisönsä, joka ei lopulta välitä reaktiivisesta kritiikistä ollenkaan.

4. Rakenna omia avauksia

Se, että olemme tilanteessa jossa oikeisto määrittelee politiikan suunnan, ei ole sattumaa vaan pitkäjänteisen työn tulosta. Mikäli haluaa muuttaa asioita, ei voi ainoastaan kommentoida jokaista muiden tekemää avausta, vaan pitää taistella itsenäisillä avauksilla, käsitteiden uudelleenmäärittelyllä ja haltuunotolla sekä pitkän tähtäyksen tavoitteilla. Ongelmien toteamisella saa kyllä ihmisistä reaktion irti, mutta se ei tuota toimintaa, vaan pitkällä tähtäyksellä vain lamauttaa

5. Älä ajattele somea varten

Sosiaalinen media hallitsee kaikkea kommunikaatiota, kaikkea kirjoittamista, aivan kaikkea. Alkaa olla yhä vaikeampaa ajatella sen ulkopuolelle jääviä asioita. Kuitenkin, jotta haitallista reaktiivisuutta vastaan voisi taistella pitää yrittää luopua logiikasta, jossa jokaisen avauksen tärkein tehtävä on levitä laajalle. Hitaus, itsenäinen ajattelu, ihmisten kohtaamiset ja yhteisten projektien synnyttäminen ovat asioita, joiden on oltava järjestyksessä etusijalla, vaikka nämäkin asiat kytkeytyvät eri tavoin sosiaaliseen mediaan. Lopulta on kuitenkin niin, että sosiaalinen media on paras kampanjoihin, kommentointiin ja nopeaan reagointiin, ei järjestäytymiseen.

 

21496317363_a2a99d7fcf_b.jpg

Advertisements
Standard

Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla

kordi

Vuosi sitten sosiaalinen media kuohui, kun Kordelinin säätiö myönsi apurahan kirjailija Timo Hännikäiselle. Muun muassa verkkouhkailusta ja uusnatsiyhteyksistä tunnetun Hännikäisen apurahapäätös otettiin säätiössä poikkeuksellisesti uuteen käsittelyyn, mutta lopulta kirjailija sai pitää apurahansa.

Tästä kohusta säätiö oppi: ei yhtään mitään.

Tänä vuonna säätiön apurahamyönnöissä komeilee hanke nimeltä ”Turvapaikka uutisissa – katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin”, jolle rahaa on myönnetty 10 000 euroa. Hakijoina ovat Erkki Seppänen, Maria Asunta ja Kari Salminen.

Mikäli nimet eivät ole tuttuja, ehkä muutama screenshot voi auttaa tutustumaan paremmin näihin hakijoihin.

1. Maria Asunta

asunta1

 

Asuntan Retoriikka on tuttua äärioikeiston verkkoryhmistä. Puhutaan “Unelmasta” viitaten antirasistiseen Meillä on unelma -mielenosoitukseen, “elätettävistä” ja Kelan tukemista terroristeista.

Asunta on myös jakanut tilillään turvapaikanhakijoita demonisoivia videoita:

asunta2

 

Asunta on myös tehtaillut uutisia perussuomalaisten verkkomedia Suomen uutisiin. Niissä turvapaikkajärjestelmää näytetään käyttävän härskisti hyväksi (1, 2) ja facebookin rasisminvastainen Rasmus-ryhmä on “eliitin oma vihayhteisö“. Rasmus-ryhmää käsittelevässä jutussa Asunta (verkossa eri aikoina sukunimi Syvälä, Asunta tai Dammert) puhuu “virkamieseliitin monikulttuuriagendasta” ilman lainausmerkkejä.

2. Erkki Seppänen

Entä sitten toinen apurahan saaja Erkki Seppänen? Hänen ajatteluunsa voi tutustua muun muassa katsomalla videon, jossa hän puhuu kuuluisien äärioikeistolaisten kanssa samassa “Alussa on sana” -mielenosoituksessa vuoden 2016 marraskuussa. Siinä hän katsoo sananvapauden olevan uhattuna Suomessa.

 

Seppänen myös kiittelee somepostauksissaan sellaisia suomalaisen ja kansainvälisen rasistiskenen julkimoita kuin alt-right -sankari Milo Yiannopoulos ja Jukka Hankamäki.

seppanen1

Seppäsen yllä linkkaamassa tekstissä, joka on julkaistu myös MV-lehdessä, kirjoittaja syyttää islamia uskontona USA:ssa tehdystä terroriteosta:

Ei tarvinne erikseen mainita, että tämä(kin) terroriteko seurasi suoraan islamin ideologisesta olemuksesta, toisin sanoen uskonnon sisällöstä.

Myös rajoja vaaditaan kiinni, niin kuin asiaan kuuluu:

seppanen2.jpg

3. Kari Salminen

Ryhmän kolmas apurahansaaja Kari Salminen on erikoistunut “vasemmistolaisen” ja erityisesti “äärivasemmistolaisen” blogi- ja kulttuurikeskustelukentän kritisointiin. Teksteissään hän toistaa äärioikeiston väärinsiteerausta jonka mukaan Li Andersson olisi puolustanut vasemmistolaista väkivaltaa, ja hyökkää useaan kertaan blogisti Saku Timosen kimppuun (1, 2) muun muassa väittämällä että Timonen “esittää valheita, puolitotuuksia ja juoruja totuuksina, jos ne palvelevat omaa agendaa”. Ei siis aivan yhtä raskauttavaa materiaalia kuin kahdella edellisellä, mutta poliittinen asemoituminen tulee selväksi.

Tällaisilla apurahamyönnöillä Kordelinin säätiö rahoittaa suoraan äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa. Apurahojen myöntäminen ei ole koskaan neutraalia, vaan sillä otetaan kantaa siihen, millaisia tulkintoja maailmasta halutaan saattaa laajan yleisön saataville. Nämä valinnat ovat hyvin oleellisia, ja jokaisella apurahapäätöksellä on seurauksensa.

Olisi voinut toivoa, että viime apurahakohun myötä Kordelinin säätiö olisi ryhtynyt tarkemmin syynäämään apurahahakijansa. Pieni facebook-haku olisi tuottanut näistäkin kirjoittajista ihan riittämiin materiaalia punnitun päätöksen tekemiseen.

Pelottavampi ajatus tietysti on, että säätiössä aidosti ajatellaan, että tällaisella kombinaatiolla tuotettu kirja turvapaikkauutisoinnista olisi tarpeellinen suomalaisessa keskusteluilmapiirissä. Tähän kysymykseen säätiö saa kuitenkin vastata itse, ja vastata sen tosiaan pitää.

 

 

 

Standard

Fasisti kansakunnan kaapin päällä

Maailmaa muuttava profeetta, Päijänteen kalastaja ja ihminen kaikkine heikkouksineen elävät yhtenä ja samana. Kirja ei paisuta legendaa, vaan purkaa sen hienosti ja ymmärtävästi. Samalla kuitenkin avautuu Linkolan ajattelun kehitys ja avaruus.

– Tietofinlandia-raadin perustelut Pentti Linkola – Ihminen ja legenda – teoksen ehdokkuudelle

Kalastaja ja kirjailija Linkola tunnetaan radikaaleista kannanotoistaan. — Jos Linkolaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi sitkeä. — Ei liene yllätys, että Linkola ihailee sivistyksen kehtona pitämäänsä Saksaa ja myös natseja, joiden järjestelmää hän kuvailee Riitta Kylänpäälle jämeräksi. — Elämäkerrasta saa sen kuvan, että kalastaja-kirjailijan kriitikot keskittyvät hänen vaikeaan henkilöönsä ja ikäviin lausuntoihinsa, ja unohtavat hänen tärkeän perimmäisen sanomansa kokonaan.

Esa Mäkijärvi SDP:n Demokraatti-lehdessä Pentti Linkola – Ihminen ja legenda -teoksesta

 

Toisessa maailmansodassa pohjoismaat olivat hiukan eri asemassa suhteessa Natsi-Saksaan. Natsit valloittivat Norjan ja liittoutuivat sotilaallisesti Suomen kanssa. Nyt, 70 vuotta myöhemmin, kun uusnatsistinen Soldiers of Odin toimii molemmissa maassa, on ilmassa myös eri suhtautumistapaoja: Norjassa heitä on otettu kiinni pelkästä marssimisesta  ja Suomessa heitä on yritetty saada Yleisradion keskusteluohjelmaan mukaan.

Vaikka esimerkki kahdesta eri suhtautumistavasta uusnatsistiseen järjestöön voi olla pelkkää sattumaa, näyttää selvältä, että Suomessa natsismin ja fasismin perintö on osittain jäänyt käsittelemättä.

Siitä kielii suhtautuminen julkifasisti Pentti Linkolaan.

Pekka Sauri kirjoittaa Linkolan elämäkerran arviossa, että Linkolan ja vihreiden teiden erkaantuessa ”Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut”. Linkolaan, joka haluaa syntyvyyden radikaalia säännöstelyä, toivoo sodissa huomattavaa tappamista, nostaa elämäntapansa muiden yläpuolelle ja tänä päivänä avoimesti ihailee natseja, siis lyötiin fasistin leima?

Ehkä parhaiten median suhdetta Linkolaan kuvaa Helsingin sanomissa elokuussa julkaistun Linkolan haastattelun ingressi:

Luontoa suojelevalta Pentti Linkolalta sallitaan sellaisten mielipiteiden esittäminen, joita tuskin siedettäisiin keneltäkään muulta. Hän kommentoi maailman nykytilaa HS:lle yhtä kärjekkäästi kuin on tehnyt jo vuosikymmenien ajan.

Linkolalle sallitaan mielipiteiden esittäminen, joten tässä siis vähän hänen mielipiteitään. Fasistia voi haastatella huolettomasti, koska hänellä on jo asema kansakunnan kaapin päällä. Otsikoksikin saatiin mukavasti ”Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa”. Tämän tärkeän viestin saaminen Suomen suurimman ja arvostetuimman sanomalehden otsikoksi oli varmasti sen arvoista, että päästettiin fasisti taas ääneen.

Yhteiskunnallisista liikkeistä Suomessa Linkolalla voisi ilkeämielisesti sanoa olevan tällä hetkellä eniten yhteistä Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa, sillä molemmille on omien sanojensa mukaan tärkeää suojella luontoa ja toisaalta säädellä tarkemmin sitä, kuka tällä pallolla saa elää ja millaisia toimintavapauksia sallitaan.

Vaikka Linkola ei ole enää kovin merkittävä mielipidevaikuttaja, suhtautumisessa häneen on jotain kuvaavaa. Koska hän on salonkikelpoinen intellektuelli ja ilmaisee itseään ensisijaisesti kirjallisesti, on valkoinen mies ja nykyään vielä vanhakin, kaikki annetaan anteeksi. Siitä huolimatta, että samanaikaisesti toisaalta keskustellaan muissa yhteyksissä koko ajan siitä, miten äärioikeiston nousu uhkaa demokratiaa.

Linkolan erivapaudet näyttävät perustuvan ennemmin hienostuneisiin ilmaisutapoihin ja valkoiseen etuoikeuteen kuin siihen, että hänen sanomansa kestäisi minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Suomalainen media kompuroi hänen kanssaan samalla tavoin kuin äärioikeiston kanssa ylipäätään: hänet nähdään tavallisena keskustelijana eikä ymmärretä, että hänen sanomansa levittäminen voisi olla jonkinlainen vastuukysymys.

Aina voidaan sanoa, että ei tämän yhden tyypin sanoman kuuleminen nyt ole niin vaarallista. Mutta toisaalta voidaan kysyä myös, miksi sanomalle pitäisi antaa alusta uudelleen ja uudelleen. Mikä on Linkolan osa demokraattisessa yhteiskunnassa ja sen ylläpitämissä insituutioissa kuten media, jos hän omien sanojensa mukaan haluaisi tuhota koko demokratian? Toinen, vielä tärkeämpi kysymys on, mitä tapahtuu, kun jokaista fasistia kohdellaan kiinnostavana yksittäistapauksena. Silloin tapahtuu, että janitskinit, huhtasaaret, hallaahot, linkolat, tynkkyset, kaikki pääsevät laukomaan rasismia normalisoivia juttujaan valtavirtamedioihin. Vähitellen heidän ajatuksissaan ei olekaan enää mitään ihmeellistä mielestämme.

Suomessa fasismia ei ole opittu näkemään aidosti ongelmallisena asiana. Toisen maailmansodan perinnön purkaminen jäi meillä pahasti jälleenrakennuksen ja kansakunnan yhtenäisyyden vaalimisen jalkoihin. Siksi fasistin ”ajattelun kehitys ja avaruus” on edelleen oivaa materiaalia Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Emme näe edelleenkään ongelmana sitä, että tähän “ajattelun avaruuteen” mahtuu mukavan ja perinteikkään metsänsuojelun rinnalle myös joukkotuhonta.

 

Standard