Älä ole se tyyppi, joka ilmoittaa että ollaan menty “liian pitkälle”

Metoo-kampanjan yhteydessä olen törmännyt enemmän kuin kerran yhteen tiettyyn kommentoinnin lajiin, joka hiertää minua pahasti. Sen kaava on suunnilleen tämä: ”Tässä ollaan nyt menty liian pitkälle ja tämä kääntyy itseään vastaan. Kannatan kyllä itse asiaa ja se on hieno, mutta joku raja.”

Esimerkiksi systemaattista seksuaalista ahdistelua eri ammattialoilla ja instituutioissa näkyviin tuonut Metoo on kuulemma mennyt väärille raiteille, nyt kaivellaan esiin vääriä asioita menneisyydestä ja toteutetaan jotain omia valtapyrkimyksiä ja niin edelleen.

Tällaisia kommentteja esittäviä yhdistää nähdäkseni muutama asia:

1) He ovat yleensä cis-miehiä.

2) Tämä ”meni liian pitkälle” on yleensä heidän näkyvin ulostulonsa asiaan liittyen.

Don´t get me wrong. Kaikki toiminta elää kritiikistä ja sitä on tärkeää esittää. On kuitenkin eri asia esittää punnittua kritiikkiä kuin olla se ääni, joka ainoana ulostulonaan on epämääräisesti toppuuttelemassa ”liian pitkälle” mennyttä kampanjaa.

Liian pitkälle menemisen kritiikkiä arvioidessa on tärkeää huomioida tämä: Joka ikinen yhteiskunnallisen vallan suhteita horjuttava avaus johtaa järkytyksiin. Jokaisessa niissä loukataan ihmisten tunteita ja ne aiheuttavat epävarmuuksia ja ahdistusta niissä jotka kuuluvat viiteryhmään, jonka valtaa horjutetaan. Ihmiset menettävät työpaikkojaan ja asemiaan. Metoo ei ole poikkeus: se kiinnittää huomion nimenomaan miesten tyypillisesti harjoittamaan ahdisteluun ja siten sitä joutuvat pohtimaan myös ne miehet jotka eivät tunnista itseään ahdistelijoiksi. Jokainen voi sitten valita, haluaako olla se tyyppi, jonka mielestä taas ollaan menty ”liian pitkälle”, vai hyväksyykö sen, että valtasuhteita ei voi muuttaa ilman että kaikki tuntevat värähtelyt ja jälkijäristykset.

Valtava, miljardien dollarien viihdeteollisuuden piiristä lähtenyt kampanja tietysti tuo mukanaan myös lieveilmiöitä: joku varmasti yrittää käyttää sitä oman asemansa parantamiseen. Lieveilmiöitä voi käsitellä, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ne ovat kuitenkin täysin marginaalisia suhteessa kokonaisuuteen. On myös tärkeää osata erottaa ei-toivottavat lieveilmiöt siitä, että kampanja yksinkertaisesti järjestää asioita uudelleen ja se voi tuntua järkyttävältä. Jälkimmäinen ei ole mikään ongelma, vaikka se voi siltä tuntuakin. Se ei myöskään ole lieveilmiö, vaan kampanjan päätarkoitus.

”Liian pitkälle” meneminen ei tosiaan ole mikään vain Metoo-kommentoinnin erityispiirre joka perustuisi syvälliseen analyysiin kampanjasta. Se esiintyy jokaisen merkittävän ihmis- ja eläinoikeuskysymyksen yhteydessä. Antirasismissa mennään liian pitkälle, samoin ”nykyfeminismissä” ja niin edelleen. Ilmiö on jokseenkin aina yllä kuvatun lainen: ne joiden mielestä mennään liian pitkälle eivät yleensä osallistu koko asiaan mitenkään muuten kuin yrittämällä horjuttaa kokonaisuutta. ”Liian pitkälle” menemisen kritiikki on ennen kaikkea vaientamisen tekniikka, jota ei voi arvioida ottamatta huomioon sen toistuvaa luonnetta ja siten piilevää kytköstä konservatismiin.

Summa summarum: mieti kaksi kertaa, haluatko olla se tyyppi, jonka ainoa kontribuutio on kertoa että taas ollaan menty liian pitkälle.

Advertisements
Standard

Teuvo Hakkarainen on osoitus siitä, miten usein miehenä pääsee kuin koira veräjästä

Kaikki Suomessa tuntevat Teuvo Hakkaraisen. Hän on se viitasaarelainen kansanedustaja, jonka ensimmäisestä päivästä eduskunnassa Helsingin Sanomat teki videon. Siinä Hakkarainen sanoo, miten riittää että rajalle tullessa riittää että sanoo ”turvapaikka” ja heti pääsee sisään. Hän käytti myös sanaa ”n—-iukko”.

Jossain toisessa todellisuudessa tämän voisi ajatella riittävän edustajan potkimiseen ulos puolueesta. Hakkaraiselle se oli vain uudelleenvalintaa pohjustavan julkkiskansanedustajakauden lähtölaukaus.

Hakkaraisella ei ole varsinaista ideologiaa, vaan hänet tunnetaan rasistisesta ja seksistisestä käytöksestä sekä toistuvista alkoholiin ja rikoksiin liittyvistä kohuista. Hakkarainen edustaa Irwinin lauluista ja Uuno Turhapuro -elokuvista tuttua haistapaskamentaliteettiä: epä-älyllistä kapinaa, joka ei välitä työväen järjestäytymistä sen enempää kuin herrojen sikarikerhoistakaan.

Vanhoihin perussuomalaisiin tällainen asenne sopi kuin nenä päähän, sillä puolueelle on tärkeää, että sitä ei liitetä niin sanottuun vanhaan valtaan ja vakavastiotettavuuden normeihin. Hakkarainen on symbolinen takuu sille, että joku puolustaa valkoisen keski-ikäisen suomalaisjuntin oikeutta olla juuri niin sivistymätön ja törkeä kuin hän haluaa.

Nyt on saatu osoitus, että myös uusissa perussuomalaisissa on tilaa Hakkaraiselle, kun tämä sai kanssakansanedustajaan kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta rangaistukseksi ”vakavan varoituksen”. Varoituksen jakamisen päivänä puheenjohtaja Halla-aho kirjoitti somepäivityksen, jossa hän suomii toimittajia eduskunnan pikkujoulujen käsittelemisestä. Näkymätön alateksti päivityksessä on, että perussuomalaiset ei sopeudu ulkoa asetettuihin vaatimuksiin, vaan käsittelee sisäisesti mahdolliset ongelmansa.

Teuvo Hakkaraiselle annettu suojelus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnassa valkoisista miehistä pidetään erityistä huolta. Hän nostaa valtiolta 6000 euron kuukausipalkkaa samanaikaisesti kun sekoilee toistuvasti humalassa milloin moottoripyöräkerholla, milloin eduskunnan pikkujouluissa, ajelee ylinopeutta ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Jos Hakkarainen olisi maahanmuuttaja, puolue vaatisi häntä välittömästi karkotettavaksi. Mutta ei meidän Teuvoa nyt sentään.

Lokakuussa Hakkarainen sanoi Seiska-lehdelle, että MeToo-kampanja on ”hömppää”:

– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää, Teuvo täräytti hymyillen ja hohotti makeasti päälle.

Joissain toisessa todellisuudessa tämäkin olisi riittänyt potkujen perusteeksi. Hakkaraisen tapauksessa se oli kuitenkin vain joulukuussa tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun ennakkovaroitus.

Kun Hakkarainen riehui eduskunnassa joulun alla, hän ei tehnyt mitään, mitä ei olisi voinut ennalta arvata. Hakkaraisen asennemaailma ja käytös ovat pelottavan hyvin tiedossa ottaen huomioon, että hän on voinut työskennellä kansanedustajana melkein seitsemän vuotta.

Kun Hakkarainen puhuu rasistisia, ahdistelee, riehuu humalassa ja saa aina anteeksi, samalla saa anteeksi jokainen suomalainen mies. Hakkarainen kelpaa Ville Haapasalon ja Maria Veitolan ohjelmiin, hän on meidän oma kovan onnen Teuvomme. Hakkarainen voi tehdä mitä vain ja silti saada jatkaa asemassaan. Sillä hän osoittaa, miten paljon töitä tehtävänä edelleen on: patriarkaalinen valta ei murru itsestään, vaan se on murrettava.

Puuttuminen seksuaaliseen ahdisteluun ja rasismiin ei tarkoita varoituksia ja useiden vuosien sormien läpi katsomista. Perussuomalaiset osoittaa Hakkaraisen paapomisellaan, että se asettuu aina lopulta heteropatriarkaalisen vallan puolelle. Siitä näkökulmasta mikään ei ole niin tärkeää kuin valkoisten miesten oikeus olla välinpitämätön muiden oikeuksista.

Lisäys 18.6.: Hakkarainen sai ahdistelusta ja pahoinpitelystä sakkotuomion käräjäoikeudessa 18.6. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan mukaan tuomio ei johda toimenpiteisiin.

 

 

Standard

Olemme menettäneet aloitteen oikeistolle ja hukanneet kyvyn rakentaa kertomuksia

Slate-julkaisussa ilmestyi hiljattain Andrew Kahnin artikkeli ”Trump Hasn’t Killed Comedy – He’s just killed our dumb contemporary idea of comedy”. Jutussa käsitellään sitä miten Trumpiin kohdistuva amerikkalainen standup-komedia on juuttunut paikalleen. Se on pelkkää totuuden paljastamista, siis sen kamaluuden toistamista, joka on silmiemme edessä, Trumpin typerien päätösten kauhistelua. Jutussa Kahn väittää, että komedia  on tässä muodossa menettänyt tehonsa siinä missä alt-rightin meemejä hyödyntävä fasismi herättelee ja kauhistuttaa ihmisiä paljon tehokkaammin.

Tämä artikkeli avaa mielestäni jotain oleellista myös Suomesta: että progressiivisten, ei-konservatiivien ei kannata juuttua totuuden paljastamiseen. Ei ole realistista ajatella, että riittää kun paljastaa että hallituksen politiikka on ongelmallista, näyttää pahuuden ja saa sen lakkaamaan. Näin ei selvästikään tapahdu. Vaikka nauraisimme ja paljastaisimme kuinka, poliittiset voimasuhteet eivät oleellisesti muutu.

Kiinnostava konkreettinen esimerkki totuuden paljastamisen ja kritiikin riittämättömyydestä liittyy uuteen muotikäsitteeseen antroposeeniin ja siihen littyvään tarinankerrontaan, tai oikeastaan tarinan puuttumiseen. Antroposeeni on käsite joka kuvaa aikakautta jona ihmisestä on tullut merkittävä maapallon ekosysteemejä ja geologiaa muokkaava voima. Siihen liittyy oleellisesti ilmastonmuutos.

BIOS-hankkeen tutkija Tero Toivanen puhui Helsingin kirjamessuilla pitämässään puheenvuorossa siitä, miten antroposeeni poikkeaa siinä mielessä aiemmista “suurista kertomuksista” että siitä puuttuu poliittinen subjekti. Ei ole asetelmaa, jossa olisi protagonisti ja antagonisti. Ilman toimijuutta ei myöskään päästä käsiksi ilmastonmuutoksen kaltaiseen ongelmaan muuna kuin teknisenä ja hallittavana ongelmana, jolloin sen sisäänrakennettu poliittisuus jää piiloon. Puuttuu tarina.

Nämä asiat eivät ole sellaisia että niistä voisi vetää jonkun yleistävän säännön: yhteiskunnallinen dynamiikka on avointa ja vaikeasti ennustettavissa. Puhutaan tendensseistä ja epävarmoista kehityskuluista, tavallaan siis kukaan ei tiedä mistä puhuu.

Jos kuitenkin katsoo millaisessa poliittisessa asetelmassa juuri nyt ollaan Suomessa, näyttää että hallitsevia, näkyviä ja purevia politiikan kertomuksia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi Suomen kuntoon laittaminen, velaksi elämisen lopettaminen ja hallitsematon maahanmuutto.Nämä ovat jotain muuta kuin kriittistä tiedon käyttämistä, nämä ovat kertomuksia, jotka hallitsevat meitä mielikuvien kautta. Ja niitä kertomuksia eivät kerro progressiiviset.

Miten käyttää tarinaa?

Olen pohtinut että kritiikki on saavuttanut jonkinlaisen umpikujan. Jos ajattelee kritiikkiä valistuksen projektin osana, jossa edetään tuomalla esiin väärä tieto ja sitä kautta edetään kohti oikeaa, totuutta, tuntuu, että suomalaisessa politiikassa sillä on hyvin vähän käyttöä juuri nyt. Ei tunnu hyödylliseltä strategialta vain kertoa, että kaikista oikeuksista leikataan, että meille valehdellaan, että leikkauspolitiikka ei tuota talouskasvua, että hallituksen politiikka on epäinhimillistä suhteessa turvapaikanhakijoihin. Sitä on tehty ilman merkittäviä poliittisia siirtymiä jo vuosia.

Tuntuu, että Suomessa vasemmisto keskittyy oikeiston tekemisten ympärivuorokautiseen kauhisteluun. Vasemmisto näyttäytyy katkerana valittajana, luuserijenginä jolla ei ole omia aloitteita. Paljon useampi samastuu Cheek-Kokoomus -akselin voittajakertomukseen. Mieluummin epäkriittinen pärjääjä kuin katkera vasemmistolaisluuseri.

Tuntuu että pitäisi kritiikin lisäksi pitää ajatella juuri tarinaa, ajatella sitä ei-tiedonkäsittelyllistä puolta ihmisessä, johon kiivaasti vedotaan valeuutisten toinen toistaan suuremmilla tarinoilla ja toisaalta yhtä lailla Helsingin sanomien klikkiotsikoilla.

Tässä herää tietysti kysymys vastuullisuudesta: emme halua heittää kaikkia periaatteita roskiin ja heittäytyä tarinoiden vietäväksi. Sen sijaan haluamme luoda sellaista ihmisen affektiivis-emotionaalista puolta puhuttelevaa tarinankerrontaa, joka samalla ei kuitenkaan ”johda harhaan”, ei saa ihmisiä toimimaan omaa etuaan vastaan, ei nosta jotain rajaavaa subjektiivisuutta yli muiden (ubermensch, ideaalityöläinen jne), ei pelaa taantumuksellisuuden pussiin.

Tarinan käytöstä luopuminen ei ole varsinaisesti ratkaisu. Sen sijaan on pohdittava narratiivisuuden yhteiskunnallista hyötykäyttöä. Vaikka en yritä ehdottaa tällaista kertomusta (eikä yksi riittäisi muutenkaan), yritän linjata lyhyesti, mitkä ovat sellaisia kysymyksiä, joihin olisi vastattava, kun rakentaa kertomusta:

  1. Kuka on me?

Miten rakennetaan positiivista, voimaa käyttävää poliittista subjektia, miten vältetään jatkuva uhrin ja “pillinviheltäjän”, tyhjän kriitikon rooli? Poliittinen vasemmisto ja antiautoritääriset piirit ovat jatkuvasti sanomassa ei. Ei tarvitsee rinnalleen myöntävää politiikkaa, tuhat kyllä-sanaa sadan ei-sanan rinnalle. Millainen me esittää vaatimuksia?

  1. Mitä halutaan, mitä kohti ollaan menossa?

Tyypillisesti taantumuksellista kertomusta, esimerkiksi valeuutisen kertomusrakennetta luonnehtii stereotyyppisten hahmojen toisteinen käyttäytyminen: huijarimaahanmuuttaja, röyhkeä maahantunkeutuja, suomalainen sankari ja niin edelleen. Tällaisissa kertomuksessa ei esitetä varsinaisesti mitään ratkaisuja sellaisiin ongelmiin jotka kouluttamattomia ja pienituloisia vaivaavat, vaan selitetään ongelmat syyttämällä muita heikossa asemassa olevia. Kiinnostavan poliittisen kertomuksen pitäisikin kyetä esittämään elämäämme parantavia vaatimuksia eikä vain osoittelemaan syyllisiä.

  1. Miten olla röyhkeä ja vastuullinen samanaikaisesti?

Miten puhutella ja synnyttää yhteenkuuluvuutta ja toimintavalmiutta vajoamatta autoritäärisyyteen, kapean tai psykologisoivan viholliskuvan muodostamiseen? Miten voidaan luoda kertomus ilman että se idealisoi jotain kapeaa ihmiskäsitystä?

Kiinnostava esimerkki kertomusmuodosta, herättelevästä kampanjoinnista on Jeremy Corbynin Labourin slogan “For the many, not for the few”. Siinä asetetaan harvainvalta ja epätasainen tulonjako vastakkain moninaisuuden ja tasa-arvoisen tulonjaon kanssa, siinä tarinassa ei luoda jakolinjoja ihmisten välille. Toisaalta siinäkään ei vielä rakenneta vahvaa poliittista subjektia tai subjektien joukkoa.

Tarinan rajat ja mahdollisuudet

On tärkeää tietysti huomioida, että vaikka kertomuksia tarkastellessa on helppoa unohtaa materiaaliset suhteet, ne kuitenkin määrittävät rajoja sille, mitä tarinoilla voi tehdä ja mihin niistä tartutaan.

Ihmisten kokemukset omasta asemastaan, halut ja mahdollisuudet, poliittisten liikkeiden potentiaali jne. ovat asioita joita ei voi määritellä ennalta. Emme voi tietää, mikä on mahdollista ennen kuin kokeilemme.  Tiedämme kuitenkin, että mahdollisuuksia luoda poliittisia liikkeitä ja kertomuksia raamittavat sellaiset asiat kuin tulonjako, tuotantosuhteet, sukupuolijärjestelmä ja niin edelleen.

Pelkkä tarina ei voi muuttaa materiaalisia suhteita tai jättää niitä huomiotta, vaan sen on lähdettävä liikkeelle niistä olosuhteista jotka vallitsevat.

Pelkän kertomisen rinnalla on myös ajateltava, miten organisoidutaan materiaalisesti mikäli halutaan muutakin kuin vain kanavoida valtaa harvoille. Perussuomalaisille ja MV-lehdelle on yhdentekevää ajatella kysymystä organisoimisesta, koska ne tavoittelevat vain tiettyä käytösmallia, klikkauksia tai ääniä. Jos taas halutaan muuttaa radikaalilla tavalla materiaalisia suhteita kuten tuotantoa ja tulonjakoa on ajateltava, miten se tehdään.

Jotain kertomuksilla voi kuitenkin aina tehdä, kuten lukemattomat esimerkit osoittavat: voi luoda kokemuksen voimasta, vahvistaa kokemusta yhteisestä ja muuttaa yhteiskunnallisia suhteita tarinankerronnan avulla.

Tiedämme kaikki, että lukutaito ei estä tarinasta viehättymistä, että se että innostumme, ei tarkoita että emme voisi tarkastella kriittisesti tarinaa josta innostumme. Siinä mielessä eräänlainen vastaus vastuulliseen tarinankerrontaan ei välttämättä piile itse tarinassa, vaan siinä että sen puhuttelemilla ihmisillä on analyyttinen apparaatti jonka avulla tarkastella tarinaa.

Tilanne on hyvä, jos voimme samanaikaisesti uida affektiivisuuden virrassa ja nähdä mihin suuntaan se meitä kuljettaa. Meidän ei siis pidä pelätä kertomuksia, vaan kokeilla niitä.

Teksti pohjautuu puheenvuoroon Kertomuksen vaarat -hankkeen koulutusseminaarissa Tampereen yliopistolla 15.12.2017.

wo9m6Qt.png

Standard

Nyt puhuvat alpakat: “Emme ole vasemmistoa, mutta emme halunneet äärioikeistoa Töölöntorille”

Alpakoista on ollut itsenäisyyspäivän ympärillä paljon keskustelua, mutta alpakoita itseään ei ole juuri keskustelussa kuultu. Allekirjoittaneella oli harvinainen tilaisuus saada itsenäisyyspäivän toritapahtuman järjestäneiltä alpakoilta haastattelu.

Mikä oli itsenäisyyspäivän tapahtuman todellinen tarkoitus?

Me emme ole kenenkään pehmoleluja. Stressaannumme helposti ja eläinkuljetukset ovat meille karvasta kalkkia. Itsenäisyyspäivän toritapahtuman tarkoitus oli varata tori muuhun käyttöön. Idea tuli kollektiiviltamme, mutta Pahkala hoiti varauksen.

Aleksi Pahkala?

Aleksi Pahkala on peitenimi antifasistisen kollektiivimme toveri Alpakka Pahkalalle. Vähän niin kuin AFA tarkoittaa alun perin Antifasistista Alpakkamilitiaa.

Mitä mieltä olette nyt ilmestyneistä paljastuskirjoituksista, jotka näyttävät osoittavan, että lastenjuhla oli peitetarina?

Näitte itsekin, että lastenjuhla kyllä järjestettiin. Mutta totta kai haluttiin, että tori ei täyty soihtuja heiluttavista rautasaappaista. Nämä kaksi asiaa voivat olla samaan aikaan totta.

Mitä tulee kirjoitteluun meistä, haluamme selventää, että me emme ole vasemmistolaisia, emme vihreitä, emme suvakkeja, me olemme antifasistisia alpakoita. Kun poliisi ampuu projektiilejaan ihmisjoukkoon, me ammumme suustamme omat syövyttävät sylkiprojektiilimme kohti fasismia, asetamme pehmeät turkkimme väen ja vallan väliin.

Onko media niellyt punavihreän salaliittoteorian?

Media ottaa aina parhaan tarinan. Sen takia meistä on jaksettu kirjoitella monta päivää. Miksi olisimme halunneet torille, kiinnostaa kohtuuttoman paljon. Vaikka olisi meillä toinenkin skuuppi, jota ei juuri jakseta medioissa käsitellä?

Mikä?

Että torin joka vuosi varaava ”kansallismielisten marssi” on natsien ja muiden fasistien yhteistyöhankkeesta lähtenyt ääriajattelun salonkikelpoistamisen projekti. Siinä teille salaliitto suoraan Alpakan vinosta suusta. Mutta ei sitä jaksa kukaan ihmetellä! Ennemmin taivastellaan sitä, että me haluamme laukata varaamaan torin näiltä elämälle vihamielisiltä voimilta. Väsyttävää.

Esiinnyttekö myös ensi itsenäisyyspäivänä?

Me olemme aina siellä, missä tarvitaan, mutta emme aina oikeassa hahmossamme. Me olemme taistelun symboli, pehmeä kovaa vastaan, projektiili projektiilia vastaan. Olemme niiden puolella, joille vapaus tarkoittaa monimuotoisuutta, loputtomia eroja ja liukuvuutta. Meidän kuvamme alla marssivat eivät halua fasismia, vaan oikeaa vapautta, kaiken kaikille.

Haastatellut alpakat haluavat esiintyä nimettöminä.

Alpakkarintaman juliste.

Standard

Itsenäisyyspäivän ruutitynnyri

Itsenäisyyspäivä ei näytä kovin lupaavalta. Käräjäoikeuden lakkauttama Pohjoismaisen vastarintaliikkeen Suomen osasto aikoo marssia siitä huolimatta, että käräjäoikeuden mukaan sen ”kaltaisen yhdistyksen lakkauttamiselle on pakottava yhteiskunnallinen tarve ja yleinen etu vaatii yhdistyksen lakkauttamista siten, että pelkkä varoitus ei tule kyseeseen.” Samana iltana ollaan organisoimassa myös 612-soihtukulkue, josta Helsingin sanomat kirjoittaa ” 612-soihtumielenosoitusten taustalla ovat muun muassa Suomen Sisu, Pohjoismainen vastarintaliike ja verkkolehti Sarastus.”

Uutiset kertovat maanantaina 4.12. että Töölöntorille itsenäisyyspäiväksi kaavailtu lastentapahtuma joutuu siirtymään poliisin kehotuksesta ja Helsingin kaupungin toripaikoista vastaavan Tukkutorin käskystä 612-marssin alta. Tilalle tapahtuman paikaksi on tarjottu muun muassa Kampin Narinkkatoria.

Lastentapahtuman alkuajankohdaksi on merkitty kello 16.30. Narinkkatorilla taas kokoontuu uusnatsien Kohti vapautta! -kulkue kello 16. Nimetön lähde kertoo, että marssi mahdollisesti päästettäisiin kulkemaan Mannerheimintietä Finlandia-talon ohi Mäntyniemen kentälle. Finlandia-talolla taas järjestetään Monikulttuurinen itsenäisyysjuhla, joka päättyy suunnilleen natsimarssin aikoihin.

Vastarintaliike näyttää siis kieltopäätöksestä huolimatta hallitsevan Helsingin katukuvaa itsenäisyyspäivänä marsseillaan. Vaikka 612 ei virallisesti ole liikkeen järjestämä, PVL:n oma marssi on ajoitettu perinteisesti niin että natsit ehtivät hyvin Töölöntorille mukaan marssimaan. Järjestön perustaja kuvaa Ylen haastattelussa 612-marssin taustaa: ” Vuonna 2014 järjestetyllä 612-marssilla Suomen Sisu ja SVL tekivät tiivistä yhteistyötä, vaikka mainostettiin ettei SVL ole mitenkään toiminnassa mukana. Suomen vastarintaliike esimerkiksi teki 612-verkkosivut.”

Näyttää kerta kaikkiaan käsittämättömältä, miten uusnatseilla ja muilla fasisteilla voi olla sellainen ote viranomaisista, että itsenäisyyspäivänä heidän tieltään joutuu väistymään lastentapahtuma ja monikulttuurisen itsenäisyysjuhlan osallistujat joutuvat pelkäämään turvallisuutensa puolesta? Selvästi nyt olisi tarpeen osoittaa jonkinlaista selkärankaa, ja laittaa prioriteetit kuntoon: äärioikeiston ei pitäisi sanella, miten helsinkiläiset vapaapäiväänsä viettävät.

Tässä vielä 10 kohdan muistilista itsenäisyyspäivälle poliisille. Se on suoria sitaatteja Pirkanmaan käräjäoikeuden päätöksestä lakkauttaa PVL. Ehkä tämä auttaa muistamaan, millaisen porukan ollaan antamassa mellastaa Helsingissä.

1.

”Yhdistys ei hyväksy vapaata ammattiyhdistystoimintaa. Yhdistys vastustaa homoseksuaalisuuden ”normalisointia” ja kriminalisoisi homojen etujärjestöt ja ”muun luonnollista järjestystä vastaan suunnatun propagandan” sekä kieltäisi homoseksuaalisen mainonnan julkisella paikalla.”

2.

”Vähintäänkin hyvän tavan vastaisena voidaan pitää myös Hitlerin Saksan fasistien ihannointia ja puolustamista sekä holokaustin kyseenalaistamista.”

3.

”Yhdistyksen toiminnan yhteydessä tapahtunutta väkivaltaa puolustetaan ja pyritään perustelemaan se tilanteeseen kuuluvaksi terveeksi reaktioksi.”

4.

”Oulussa 9.4.2011 kolme Vastarintaliikkeen aktivistia lähestyi kokoomuksen vaaliteltalla ehdokkaita ja vaalityöntekijöitä. Yksi aktivisti kävi yhteen vaaliteltalla olleista kiinni ja vaati poistamaan ehdokkaan vähän aiemmin ottamat valokuvat. Edelleen aktivistit kävivät käsiksi tilanteeseen puuttuneisiin kahteen poliisiin sekä vastustivat kiinniottoa”

5.

[Vuonna 2012] ”Helsingissä Vastarintaliikkeen Helsingin eteläisen osaston johtaja vastaaja Otto Rutanen ja hänen seurassaan ollut henkilö pahoinpitelivät ravintolassa vapaalla ollutta poliisimiestä ja tämän veljeä.”

6.

”Oulussa 19.7.2012 vastarintaliikkeen aktiivi Sebastian Lämsä teki kaasuhyökkäyksen alkamassa ollutta Pride-tapahtuman yhteydessä järjestettyä, homo-, bi- ja transpakolaisten tilannetta ja äärioikeiston uhkaa käsitellyttä yleisötilaisuutta vastaan”

7.

[Vuoden 2013] ”tammikuussa Jyväskylässä kolme Vastarintaliikkeen aktiivia mm. Sebastian Lämsä ja PVL:n Jyväskylän osaston johtaja Paavo Laitinen hyökkäsivät kirjastossa pidettyyn Äärioikeisto Suomessa -kirjan julkistamistilaisuuteen ja syyllistyivät useisiin eriasteisiin pahoinpitelyihin sekä poliittisten toimintavapauksien rajoittamisrikoksiin ”

8.

[Vuoden 2014] ”tammikuussa Vastarintaliike järjesti katutapahtuman Paalutorilla Vantaan Myyrmäessä. Poliisille tehdyn ilmoituksen 5560/R/3842/14 mukaan tilaisuudessa erästä sivullista ulkomaalaistaustaista miestä olisi lyöty useita kertoja päähän . Uhrin kaaduttua maahan häntä potkittiin.”

9.

[Vuoden 2014] ”elokuussa Jyväskylässä (esitutkinta 5680/R/60247/15) jutun syytetyt ovat kesken 1.8.2015 järjestämänsä PVL:n mielenosoituksen rynnänneet asianomistaja Savolaisen (sama henkilö kuin vuoden 2013 tapahtumassa) perään Sokoksen tavarataloon ja hyökänneet tätä vastaan ja heidät on tuomittu tältä osin pahoinpitelystä. Käräjäoikeus on todennut Pohjoinen Perinne ry:n puheenjohtaja Jesse Torniaisen menneen ensimmäisenä sisälle tavarataloon ja tehneen potkuliikkeen.Hänen on havaittu potkaisseen kohti Savolaista. Syytetyt ovat samalla pahoinpidelleet myös Savolaista suojannutta asianomistaja Saukkoa ja heidän seurassaan ollutta Niemistä. Pahoinpitelyt on toteutettu mm. potkimalla päähän.”

10.

”16.9.2016 Helsingin asema-aukiolla Vastarintaliikkeen aktiivi ja Pohjoinen perinne ry:n puheenjohtaja Jesse Torniainen pahoinpiteli ohikulkijan potkaisemalla tätä ns. hyppypotkulla rintaan. Uhri oli liikkeen mielenosoittajaryhmän nähdessään sylkäissyt maahan. Käynnissä oli PVL:n järjestämä yleinen kokoontuminen ns. lippuvartio, josta Jesse Torniainen oli järjestäjien edustajana tehnyt poliisille kokoontumislain 7 §:ssä tarkoitetun ennakkoilmoituksen. Torniainen on potkaissut nurin asianomistajan, joka oli kävellyt PVL:n lippurivistön ohi, sylkäissyt maahan ja sanonut PVL:stä jotain kielteistä. Uhri sai kaatumisensa seurauksena aivovamman, ja kuoli tilanteessa saamansa aivovamman seurauksena.”

Viranomaisten kannattaisi toimia ihan jo siksikin, että vaihtoehto voi olla paljon vakavampi: tänään on saatu lukea siitä, miten äärioikeiston tapahtumien jatkoina toimivan keikkapaikan omistajan autot oli sytytetty tuleen maanantaiaamuna. Tilanne on tulenarka kuin ruutitynnyri.

svl

SVL:n (nykyinen PVL) jäseniä 612-kulkueen järjestysmiehinä

 

Standard