Olemme menettäneet aloitteen oikeistolle ja hukanneet kyvyn rakentaa kertomuksia

Slate-julkaisussa ilmestyi hiljattain Andrew Kahnin artikkeli ”Trump Hasn’t Killed Comedy – He’s just killed our dumb contemporary idea of comedy”. Jutussa käsitellään sitä miten Trumpiin kohdistuva amerikkalainen standup-komedia on juuttunut paikalleen. Se on pelkkää totuuden paljastamista, siis sen kamaluuden toistamista, joka on silmiemme edessä, Trumpin typerien päätösten kauhistelua. Jutussa Kahn väittää, että komedia  on tässä muodossa menettänyt tehonsa siinä missä alt-rightin meemejä hyödyntävä fasismi herättelee ja kauhistuttaa ihmisiä paljon tehokkaammin.

Tämä artikkeli avaa mielestäni jotain oleellista myös Suomesta: että progressiivisten, ei-konservatiivien ei kannata juuttua totuuden paljastamiseen. Ei ole realistista ajatella, että riittää kun paljastaa että hallituksen politiikka on ongelmallista, näyttää pahuuden ja saa sen lakkaamaan. Näin ei selvästikään tapahdu. Vaikka nauraisimme ja paljastaisimme kuinka, poliittiset voimasuhteet eivät oleellisesti muutu.

Kiinnostava konkreettinen esimerkki totuuden paljastamisen ja kritiikin riittämättömyydestä liittyy uuteen muotikäsitteeseen antroposeeniin ja siihen littyvään tarinankerrontaan, tai oikeastaan tarinan puuttumiseen. Antroposeeni on käsite joka kuvaa aikakautta jona ihmisestä on tullut merkittävä maapallon ekosysteemejä ja geologiaa muokkaava voima. Siihen liittyy oleellisesti ilmastonmuutos.

BIOS-hankkeen tutkija Tero Toivanen puhui Helsingin kirjamessuilla pitämässään puheenvuorossa siitä, miten antroposeeni poikkeaa siinä mielessä aiemmista “suurista kertomuksista” että siitä puuttuu poliittinen subjekti. Ei ole asetelmaa, jossa olisi protagonisti ja antagonisti. Ilman toimijuutta ei myöskään päästä käsiksi ilmastonmuutoksen kaltaiseen ongelmaan muuna kuin teknisenä ja hallittavana ongelmana, jolloin sen sisäänrakennettu poliittisuus jää piiloon. Puuttuu tarina.

Nämä asiat eivät ole sellaisia että niistä voisi vetää jonkun yleistävän säännön: yhteiskunnallinen dynamiikka on avointa ja vaikeasti ennustettavissa. Puhutaan tendensseistä ja epävarmoista kehityskuluista, tavallaan siis kukaan ei tiedä mistä puhuu.

Jos kuitenkin katsoo millaisessa poliittisessa asetelmassa juuri nyt ollaan Suomessa, näyttää että hallitsevia, näkyviä ja purevia politiikan kertomuksia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi Suomen kuntoon laittaminen, velaksi elämisen lopettaminen ja hallitsematon maahanmuutto.Nämä ovat jotain muuta kuin kriittistä tiedon käyttämistä, nämä ovat kertomuksia, jotka hallitsevat meitä mielikuvien kautta. Ja niitä kertomuksia eivät kerro progressiiviset.

Miten käyttää tarinaa?

Olen pohtinut että kritiikki on saavuttanut jonkinlaisen umpikujan. Jos ajattelee kritiikkiä valistuksen projektin osana, jossa edetään tuomalla esiin väärä tieto ja sitä kautta edetään kohti oikeaa, totuutta, tuntuu, että suomalaisessa politiikassa sillä on hyvin vähän käyttöä juuri nyt. Ei tunnu hyödylliseltä strategialta vain kertoa, että kaikista oikeuksista leikataan, että meille valehdellaan, että leikkauspolitiikka ei tuota talouskasvua, että hallituksen politiikka on epäinhimillistä suhteessa turvapaikanhakijoihin. Sitä on tehty ilman merkittäviä poliittisia siirtymiä jo vuosia.

Tuntuu, että Suomessa vasemmisto keskittyy oikeiston tekemisten ympärivuorokautiseen kauhisteluun. Vasemmisto näyttäytyy katkerana valittajana, luuserijenginä jolla ei ole omia aloitteita. Paljon useampi samastuu Cheek-Kokoomus -akselin voittajakertomukseen. Mieluummin epäkriittinen pärjääjä kuin katkera vasemmistolaisluuseri.

Tuntuu että pitäisi kritiikin lisäksi pitää ajatella juuri tarinaa, ajatella sitä ei-tiedonkäsittelyllistä puolta ihmisessä, johon kiivaasti vedotaan valeuutisten toinen toistaan suuremmilla tarinoilla ja toisaalta yhtä lailla Helsingin sanomien klikkiotsikoilla.

Tässä herää tietysti kysymys vastuullisuudesta: emme halua heittää kaikkia periaatteita roskiin ja heittäytyä tarinoiden vietäväksi. Sen sijaan haluamme luoda sellaista ihmisen affektiivis-emotionaalista puolta puhuttelevaa tarinankerrontaa, joka samalla ei kuitenkaan ”johda harhaan”, ei saa ihmisiä toimimaan omaa etuaan vastaan, ei nosta jotain rajaavaa subjektiivisuutta yli muiden (ubermensch, ideaalityöläinen jne), ei pelaa taantumuksellisuuden pussiin.

Tarinan käytöstä luopuminen ei ole varsinaisesti ratkaisu. Sen sijaan on pohdittava narratiivisuuden yhteiskunnallista hyötykäyttöä. Vaikka en yritä ehdottaa tällaista kertomusta (eikä yksi riittäisi muutenkaan), yritän linjata lyhyesti, mitkä ovat sellaisia kysymyksiä, joihin olisi vastattava, kun rakentaa kertomusta:

  1. Kuka on me?

Miten rakennetaan positiivista, voimaa käyttävää poliittista subjektia, miten vältetään jatkuva uhrin ja “pillinviheltäjän”, tyhjän kriitikon rooli? Poliittinen vasemmisto ja antiautoritääriset piirit ovat jatkuvasti sanomassa ei. Ei tarvitsee rinnalleen myöntävää politiikkaa, tuhat kyllä-sanaa sadan ei-sanan rinnalle. Millainen me esittää vaatimuksia?

  1. Mitä halutaan, mitä kohti ollaan menossa?

Tyypillisesti taantumuksellista kertomusta, esimerkiksi valeuutisen kertomusrakennetta luonnehtii stereotyyppisten hahmojen toisteinen käyttäytyminen: huijarimaahanmuuttaja, röyhkeä maahantunkeutuja, suomalainen sankari ja niin edelleen. Tällaisissa kertomuksessa ei esitetä varsinaisesti mitään ratkaisuja sellaisiin ongelmiin jotka kouluttamattomia ja pienituloisia vaivaavat, vaan selitetään ongelmat syyttämällä muita heikossa asemassa olevia. Kiinnostavan poliittisen kertomuksen pitäisikin kyetä esittämään elämäämme parantavia vaatimuksia eikä vain osoittelemaan syyllisiä.

  1. Miten olla röyhkeä ja vastuullinen samanaikaisesti?

Miten puhutella ja synnyttää yhteenkuuluvuutta ja toimintavalmiutta vajoamatta autoritäärisyyteen, kapean tai psykologisoivan viholliskuvan muodostamiseen? Miten voidaan luoda kertomus ilman että se idealisoi jotain kapeaa ihmiskäsitystä?

Kiinnostava esimerkki kertomusmuodosta, herättelevästä kampanjoinnista on Jeremy Corbynin Labourin slogan “For the many, not for the few”. Siinä asetetaan harvainvalta ja epätasainen tulonjako vastakkain moninaisuuden ja tasa-arvoisen tulonjaon kanssa, siinä tarinassa ei luoda jakolinjoja ihmisten välille. Toisaalta siinäkään ei vielä rakenneta vahvaa poliittista subjektia tai subjektien joukkoa.

Tarinan rajat ja mahdollisuudet

On tärkeää tietysti huomioida, että vaikka kertomuksia tarkastellessa on helppoa unohtaa materiaaliset suhteet, ne kuitenkin määrittävät rajoja sille, mitä tarinoilla voi tehdä ja mihin niistä tartutaan.

Ihmisten kokemukset omasta asemastaan, halut ja mahdollisuudet, poliittisten liikkeiden potentiaali jne. ovat asioita joita ei voi määritellä ennalta. Emme voi tietää, mikä on mahdollista ennen kuin kokeilemme.  Tiedämme kuitenkin, että mahdollisuuksia luoda poliittisia liikkeitä ja kertomuksia raamittavat sellaiset asiat kuin tulonjako, tuotantosuhteet, sukupuolijärjestelmä ja niin edelleen.

Pelkkä tarina ei voi muuttaa materiaalisia suhteita tai jättää niitä huomiotta, vaan sen on lähdettävä liikkeelle niistä olosuhteista jotka vallitsevat.

Pelkän kertomisen rinnalla on myös ajateltava, miten organisoidutaan materiaalisesti mikäli halutaan muutakin kuin vain kanavoida valtaa harvoille. Perussuomalaisille ja MV-lehdelle on yhdentekevää ajatella kysymystä organisoimisesta, koska ne tavoittelevat vain tiettyä käytösmallia, klikkauksia tai ääniä. Jos taas halutaan muuttaa radikaalilla tavalla materiaalisia suhteita kuten tuotantoa ja tulonjakoa on ajateltava, miten se tehdään.

Jotain kertomuksilla voi kuitenkin aina tehdä, kuten lukemattomat esimerkit osoittavat: voi luoda kokemuksen voimasta, vahvistaa kokemusta yhteisestä ja muuttaa yhteiskunnallisia suhteita tarinankerronnan avulla.

Tiedämme kaikki, että lukutaito ei estä tarinasta viehättymistä, että se että innostumme, ei tarkoita että emme voisi tarkastella kriittisesti tarinaa josta innostumme. Siinä mielessä eräänlainen vastaus vastuulliseen tarinankerrontaan ei välttämättä piile itse tarinassa, vaan siinä että sen puhuttelemilla ihmisillä on analyyttinen apparaatti jonka avulla tarkastella tarinaa.

Tilanne on hyvä, jos voimme samanaikaisesti uida affektiivisuuden virrassa ja nähdä mihin suuntaan se meitä kuljettaa. Meidän ei siis pidä pelätä kertomuksia, vaan kokeilla niitä.

Teksti pohjautuu puheenvuoroon Kertomuksen vaarat -hankkeen koulutusseminaarissa Tampereen yliopistolla 15.12.2017.

wo9m6Qt.png

Advertisements
Standard