Miksi puhutaan rasismista, kun joku arvostelee kulttuuria tai uskontoa?

Miten usein olenkaan lukenut väitteen että “ei uskonnon arvosteleminen ole rasismia”.

Tätä väitettä ei esitetä ainoastaan yhteyksissä, joissa ilmeinen tavoite on peittää oma tarkoituksellinen rasismi, vaan sitä esittävät myös ihmiset, jotka tuskin ajattelevat syrjinnän tai etnisten hierarkioiden olevan hyvä juttu. Ja ei uskonnon arvosteleminen aina olekaan rasismia.

Mutta on paljon tapauksissa jolloin se sitä on.

On tapahtunut siirtymä, jonka takia rasismi-sanan määritelmän tarkastelu on juuri tässä ajassa oleellista. Rasismia ilmaistaan yhä harvemmin ”rodun” kielellä. Tilalle ovat tulleet ”kulttuurin” ja ”uskonnon” kaltaiset käsitteet. Tästä kehityksestä on kirjoitettu jo ainakin kuutisenkymmentä vuotta (ks. Viren 2017), ja Suomessa nykyään enää vain pahimmat uusnatsit ja muut marginaaliset hahmot puhuvat rodun kielellä. Se ei tietenkään tarkoita että rasismi olisi kadonnut.

Juuri nyt yksi keskeinen käsitteellinen kamppailu ja kiista koskeekin rasismin määritelmää. Äärioikeiston tavoitteena on tyhjentää koko käsite niin, että sitä ei voisi enää käyttää ollenkaan. Jokaisesta solvauksesta kysellään uuvutustaktiikalla uudelleen ja uudelleen ”mikä tässä muka on rasistista?”. Rasismi-sanan käyttö on saatu politisoitua niin, että valtavirtamedia mielellään välttää sitä. Tämä on äärioikeiston kannalta edullista, koska se luo enemmän tilaa sen omille nimityksille, kuten ”kansallismielisyys”.

Mikä sitten on tunnistettavin esimerkki rasistisesta kielestä julkisuudessa tässä ajassa? Se ei ole oppi juutalaisesta rodusta niin kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Se on puhetta ”islamilaisesta kulttuurista” ja ”vieraiden kulttuurien edustajista”. Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen on esimerkiksi kutsunut islamia ”natsismia pahemmaksi syöväksi”. Turvapaikanhakijat samaistetaan tiettyihin ”arabikulttuurille” annettuihin piirteisiin mitä tulee naisten kohteluun ja suomalaiseen maalliseen valtiojärjestelmään sopeutumiseen. Nyt hierarkioita hallitaan kulttuurin ja uskonnon käsitteillä.

Jos rasismia tarkastelee ohutta rodun käsitettä koskevaa määritelmää tarkemmin, siinä on kyse tietyn etnisen hierarkian vahvistamisesta, joka on upotettuna toimintaamme eri tavoilla. Rasismi ei ole koskaan pelkkä yksilön mielipide, vaan se on hierarkioita ylläpitävä moninainen joukko puhetapoja ja käytäntöjä.

Sinun ei tarvitse olla ideologinen rasisti käyttäytyäksesi rasistisesti, riittää, että suosit tietynlaisia nimiä työnhaussa, pidät tietynlaisia puhetapoja uskottavampina ja luotettavampia kuin suomea murtavia puhetapoja, pidät tiettyjä uskontoja väkivaltaisina ja toisia neutraaleina. Rasismi ei ole pahojen ihmisten kultti, vaan joka paikkaan levittynyt rihmasto. Rasismi ei ole vain sitä, kun äärioikeistopoliitikko huutaa suu vaahdossa ”matujen karkottamisesta”. Rasismi on myös sitä, kun sallimme esimerkiksi turvapaikkaprosessissa etnisen alkuperän perusteella sellaisen kohtelun ihmisille, jota ei suomalaistaustaisille tai itselleen pysty edes kuvittelemaan.

Kun puhutaan juuri tästä kulttuurin tai uskonnon käsitteiden taakse piiloutuvasta rasismista, voidaan huomata, miten tänä päivänä yleinen puhe ja uhkailu sakkautuu ja kerrostuu juuri tiettyjen ”kulttuurien” ja ”uskontojen” ympärille. Se kiinnittyy niihin pakkomielteisesti, yhdenmukaistaa niitä (”ne ovat kaikki samanlaisia”) ja demonisoi niitä (”rajat vuotavat terroristeja Suomeen”). Niistä ei saada tarpeekseen.

Ihmisistä tulee uskontojen ja kulttuurien kantajia ja edustajia kun puhutaan islamista tai koko Afrikan mantereesta, siinä missä suomalainen valkoinen mies edustaa aina vain itseään.

Kiinnostavasti kuitenkin tämä kulttuuri- ja uskontopuhe kohdistuu ihan samoihin kohteisiin kuin ennekin: ei-valkoisiin ihmisiin.

Jos haluaa taistella rasismia vastaan, on lähdettävä siitä, että ymmärtää mitä rasismi on. Kapealla määritelmällä katsottuna näyttää että rasismi olisi yhtäkkiä kadonnut yhteiskunnan marginaaliin. Tarkemmin katsottuna huomaa, että se on joka paikassa samoilla tavoitteilla kuin ennenkin mutta uusissa vaatteissa. Tämä rasismi on uskallettava nimetä. Se on yhdenmukaistavaa ja jakaa ympärillämme olevia ihmisryhmiä hierarkioihin kuvitellun ”alkuperän” tai ”luonteen” perusteella. Määrittelyä ei saa jättää äärioikeistolle.

On hyvä muistaa, että rasismi ei ole koskaan ollut yhtä kuin natsien rotuoppi, vaan rasismin historia on nimenomaan joukko keksintöjä ja tekniikoita joilla voi oikeuttaa ihmisryhmien eriarvoisen kohtelun joihinkin ominaisuuksiin vedoten. Tieteellinen rasismi on vain yksi kappale rasismin paljon pidemmässä historiassa. Siitä näkökulmasta tarkastellen rotuopit ja nyt leviävät opit islamilaisesta kulttuurista näyttävätkin yllättävän samankaltaisilta.

Rasismin käsitteestä ja kulttuurista lue Eetu Virenin, 2017, Jälkisanat Frantz Fanonin Poliittisia kirjoituksia -käännökseen 

Advertisements
Standard

Täydellinen opas miten suhtautua McVegan-hampurilaiseen

McDonald´sin McVegan-hampurilainen tuli Suomessa valtakunnalliseen myyntiin aivan vuoden 2017 lopulla. Hampurilainen on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita, sekä vihaa että ylistystä. Moni kokenee olonsa hämmentyneeksi: mitä hampurilaisesta oikein pitäisi ajatella?

Tarjoan tässä selostuksen, mistä McVegan-keskustelussa on kysymys ja myös ohjeet siihen, miten itse hampurilaisen kanssa tulee toimia käytännössä. Näin keskustelu voidaan saattaa onnelliseen päätökseen ja siirtyä eteenpäin.

Ensin on tarkasteltava vähän taustaa. Nähdäkseni koko McVegan-keskustelun voi ymmärtää vain, mikäli palaa 90-luvulle ja vuosituhannen vaihteeseen. Silloin olivat vallalla kuluttajaboikotit ja globalisaatiokriittinen liike. Mielenosoittajaryhmä kävi kaatelemassa McDonald´sin pöytiä, Naomi Kleinin No logo suomennettiin ja nuorten aktivistien keskustelut pyörivät sen ympärillä, mitä yrityksiä ei haluta ”tukea” ja mitä halutaan ”tukea”. McDonald´sista tuli myös Suomessa kansainvälisten suuryhtiöiden arkkihahmo, joka tuhoaa sademetsiä, edistää ilmastonmuutosta ja polkee työntekijöiden oikeuksia.

Nyt, noin viisitoista vuotta myöhemmin, McVegan tuo takaisin kaiut vanhoista kuluttajuuskeskusteluista. McVeganin ostaja vie rahansa McDonald´siin ja siis tukee globaalia suuryritystä joka tekee kaikenlaisia pahojaan maailmalla. Tämän kritiikin vastapooli taas on 2010-lukulainen skaalan ja myöntämisen retoriikka: McVegan normalisoi veganismia ja tekee helpommaksi, vähemmän snobistiseksi ja halvemmaksi ulkona syömisen vegaaneille.

Kuluttajakriittiselle näkökulmalle on tapahtunut jotakin viidessätoista vuodessa. Kuluttajaboikotit ovat kuivuneet kasaan, ja nyt ruohonjuuritason keskusteluja hallitsevat muut teemat kuten feminismi, representaatiot, intersektionalismi ja antifasismi.

Tässä myös piilee McVegan-kritiikin suurin ongelma. Siinä missä organisoiduilla boikoteilla on mahdollista myös saavuttaa tavoitteita kunhan ne määritellään riittävän spesifisti, McVegan-huomauttelut näyttävät pelkältä päämäärättömältä moralismilta. Ei olla organisoimassa boikotteja joilla olisi spesifejä tavoitteita, sanotaan vain että ”älä syö tuolla”. Poliittinen ruohonjuuritaso suurimmaksi osaksi jätti ilomielin vuosituhannen taitteeseen juuri tällaisen yksilön kulutusvalintoihin keskittyvän syyllisyyden ja oikeamielisyyden dynamiikan.

Kulutusmoralismista on luovuttu, koska se jähmettää yksilötasolle kysymyksiä, jotka ovat kollektiivisia: miten ruuantuotanto voidaan organisoida kestävästi, miten voimme rakentaa yhteistä rintamaa ja niin edelleen. Toinen oleellinen kysymys liittyy tietysti siihen, että globaalia kapitalismia ei voi tarkastella hyvien ja huonojen yritysten taistelukenttänä, vaan ennemmin tuotannon järjestelmänä, jossa riistäminen kuuluu pelin henkeen. Emme voi poimia yhtä pahantekijää tarkastelematta koko sen mahdollistavaa rahataloutta.

Entä sitten retoriikka, jossa McVegania tarkastellaan merkittävänä käänteenä, voiton merkkinä? On tietenkin aika optimistista ajatella, että veganismi voisi pelkällä kuluttajien ostoinnolla tuhota globaalin lihateollisuuden. Vaikka Suomessa veganismi on ollut suuri trendi viime vuosina, lihan kulutus on kasvanut joka vuosi. Ilmastokriisin näkökulmasta aikaa vapaaehtoiseen ja kuluttajavetoiseen vegaanivallankumoukseen ei yksinkertaisesti ole, eläineettisestä näkökulmasta aika tietenkin on ollut aina loppu. McVeganin näkeminen osana jonkinlaista lineaarista ja vääjäämätöntä kehitystä kohti parempaa on oikeastaan saman vuosituhannen vaihteen kulutuskriittisen näkökulman perillinen. Se vain katsoo, että asiat muuttuvat itsestään kuluttajatrendien myötä siinä missä kuluttajamoralismi tarjoaa pelkkää eitä ilman mitään organisoitumisyrityksiä.

Mitä McVeganista siis pitäisi ajatella? Että se on hampurilainen, jonka saa kolmella eurolla. Että se saattaa saada ihmisiä kokeilemaan veganismia, mutta että lihateollisuuden murtaminen on tehtävä politiikalla ja pakolla. Että niitä voi syödä eikä siitä kannata mennä moraalisesti rikki, koska voimia kannattaa ohjata sellaisen politiikan tekemiseen, josta saa iloa, ja jossa katse käännetään yksilöstä kollektiiviseen, ja yhdestä yrityksestä koko kapitalistiseen imperiumiin.

Standard

Miksi elämää varjostaa jatkuva tunne uhasta?

Elän jatkuvasti katastrofin uhan alla.

Tapahtumaketju etenee suunnilleen näin: On tavallinen päivä. Pohdin jotain vapaa-ajan asioitani, viipyilen kirjan äärellä tai kävelen ulkona. Joskus se iskee myös vaikkapa hampaita pestessä. Yhtäkkiä tulen kylmäävän tietoiseksi vääjäämättömästä romahduksesta.

Romahduksia on useita erilaisia. Esimerkiksi: tänään ne tajuavat etten osaa työtäni, vanhempani tulevat kuolemaan, en selviä kaikista projekteistani, alkoholisoidun, masennun, ihmissuhteeni menevät kaoottiseen solmuun, en tule koskaan säästämään rahaa tai saamaan eläkettä.

Täysin banaalilta ja epäkiinnostavalta kuulostavat pelot ovat seuranneet minua koko aikuisen elämäni. Ne olisi helppo palauttaa yksilöpsykologiseksi neuroottisuudeksi, kiintymyssuhdeongelmiksi tai joksikin muuksi oireiluksi. Olen kuitenkin huomannut, että tällaiset katastrofiuhat näyttävät seuraavan lähes kaikkia ihmisiä ympärilläni.

Arjesta on tullut romahdusten odottelua. Elämässä on kyse selviytymisestä myös niille, joilla menee tilastojen mukaan ”hyvin”.

Juttelin ystäväni kanssa hiljattain siitä, miten elämä valuu hukkaan, kun käyttää parhaat vuotensa jatkuvaan katastrofien pelkäämiseen. Katson elämäni jokaista vuotta jälkikäteen aina samasta näkökulmasta: Jospa en olisi käyttänyt tätä vuotta stressaamiseen, olisin voinut nauttia siitä. Tästäkin kuitenkin selvittiin. Stressi ei kuitenkaan ole asennekysymys. Oikeasti stressi on merkki siitä, että elämä on vaikeaa, ja kehomieli hallitsee tilannetta stressihormoneilla. Stressi on elämän jatkuvaan kamppailuluonteeseen suhtautumista.

Stressiä voi tietenkin oppia hallitsemaan, mutta pelkät stressinhallintakurssit eivät saa kiinni aikamme keskeisistä kysymyksistä. Ennemmin pitäisi tarkastella sitä, miten nukumme vähemmän kuin aiemmin, teemme enemmän töitä, toimeentulomme on epävarmempaa ja maksuttomat yhteiskunnalliset instituutiot jotka ovat taanneet vakautta, kuten sosiaaliturva, päivähoito, terveydenhuolto, ovat uhattuina. Katastrofin tunne syntyy pitkittyneestä stressitilasta. Stressi taas johtuu siitä, että elämästä, ihan siitä tavallisesta elämästä, on tullut mahdotonta.

Itse hoidan katastrofejani taistelemalla itselleni aikaa lepoon sieltä mistä sitä irti saa, ja toisaalta perehtymällä siihen, miten tämä nykyinen katastrofien aika on syntynyt. Inhottavien kokemusten sietämistä helpottaa, kun ne irrottaa yksilöpsykologiasta ja tarkastelee niiden yhteiskunnallista luonnetta. Miten olemme hävinneet aikamme, unemme ja yhteiset palvelumme. Miten maailma on muuttunut meille vihamieliseksi ja mitä asialle voisi tehdä.

Myös oikeistokonservatismi on samaa katastrofien ajan hallitsemista. Lupaus järjestyksestä, hallinnasta ja hierarkioista on henkilökohtaisen romahduksen partaalla eläville ihmisille jopa niin houkutteleva, että kaikki näihin liikkeisiin sisältyvä älyllinen epärehellisyys, rasismi ja tuhovoima annetaan anteeksi.

Siinä, missä kokemus henkilökohtaisten katastrofien uhkasta on yhteiskunnallinen, myös vastauksen siihen on oltava poliittinen. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa siitä, että kysyy, kuka hyötyy siitä, että olemme jatkuvasti hädän tunteen vallassa ja siten emme ehdi ajatella omaa pitkän tähtäyksen etuamme.

Standard

Hyviksen muotokuva

Me kaikki olemme välillä hän, mutta jotkut ovat hän koko ajan. Hyvis.

Hyviksen tunnistaa muutamasta tuntomerkistä. Ensinnäkin, hän korostaa aina että ”mehän olemme samalla puolella”. Lisäksi hyvis on hyvien puolella. Hyvikselle on tärkeää muistuttaa, että lopulta mielipide-erot sinun ja hänen välillään ovat silloitettavissa, ja te molemmat taistelette pahaa vastaan.

Hyvis kutsuu itseään ”uteliaaksi”. Hän sanoo olevansa vilpittömän kiinnostunut kaikista ilmiöistä ja niiden eri puolista. Käytännössä se tarkoittaa, että hyvis lueskelee tekstejä esimerkiksi robotiikasta, startupeista ja länsieurooppalaisten metropolien uusista muoti-ilmiöistä. Näitä tekstejä luetaan usein amerikkalaisten aikakauslehtien verkkosivuilta. Hyvis itse ajattelee valikoivansa asiat niiden yleisen kiinnostavuuden perusteella, ulkopuolelta tosin näyttää että hän lukee asioita jotka ovat riittävän kaukana köyhyydestä, kurjuudesta ja muusta tylsyydestä, joita hyvis pitää tärkeinä ilmiöinä mutta joita hän tarkkailee vain etäältä.

Hyvis on omasta mielestään ”kriittinen”. Käytännössä se tarkoittaa, että hyvis signaloi mahdollisimman usein olevansa kriittinen, mutta asettuu usein kuitenkin vallan puolelle. Yksi hyvis haluaa kehittää kapitalismista inhimillisen ja paremman version, toinen hyvis näkee jakamistaloudessa potentiaalia siitä huolimatta että kaikki sen olemassaolevat muodot ovat kahden kerroksen työmarkkinoita luovia riistomuotoja, kolmas välittää yhtäkkiä ihan saatanasti Tiernapoikaperinteen monipuolisen historian vaalimisesta, kun joku sanoo sen olevan loukkaava.

Hyvis sanoo haluavansa muutosta, mutta ei näe minkäänlaista vaivaa sen eteen, että muutoksia tapahtuisi.

Hyviksen käsitys itsestään hyviksenä perustuu paljolti sille, että hänellä on ollut aiemmin mielipiteitä, joista hän on tosin suurelta osin luopunut ”realismin” takia. Realismi tarkoittaa, että hyvis on luetellut itselleen mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Mahdollisia ovat sellaiset asiat, jotka voidaan toteuttaa kasvattamatta julkisen sektorin menoja ja haastamatta valtaa.

Keskusteluissa hyvis edustaa tervettä järkeä ja kyselee kysymyksiä, mutta ei koskaan muuta kantojaan. Hyvis saapuu paikalle yleensä kertomaan, miten asia menee ja minkä takia se on niin monimutkainen tai mahdoton, että sitä ei kannata yrittää muuttaa. Aloitus ”olemme samalla puolella” saa peräänsä litanian siitä miten asiat ovat menneet ihan mahdottomiksi. Hyviksen mukaan juuri nyt ollaan historian siinä kohdassa, jossa ihmisoikeusliikkeiden, joita hyvis sanoo kannattavansa, vaatimukset ovat kertakaikkiaan kohtuuttomia.

Hyvis vaikuttaa sisältäpäin. Hän tienaa hyvin ja tuntee kaikki. Hyvis verkostoituu, koska se on välttämätöntä jotta asioita voi viedä ”eteenpäin”. Hyvis puhuu nimenomaan eteenpäin viemisestä. Hyvis joko kieltää kuuluvansa eliittiin tai sitten sanoo, että eliittiin kuuluminen on hyvä asia koska sitten voi muuttaa asioita niiden kanssa joilla on eniten valtaa.

Hyvien puolella oleva hyvis ei taistele, vaan analysoi. Hänellä ei ole ideologiaa, vaan ainoastaan uteliaisuutensa. Hyvis siirtää huomaamattasi jokaisen keskustelun lähemmäs poliittista keskustaa, josta hän kuitenkin itse sanoutuu tiukasti irti. Hyvis on aina muistuttamassa keskustelun tärkeydestä, ja pitää yleensä kaikkia suoran toiminnan vaikuttamisen keinoja väärinä juuri nyt, vaikka pitääkin Rosa Parksia ja suffrageetteja sankareinaan.

Hyvä päivä hyvikselle on sellainen, jona hän on herättänyt keskustelua. Huono päivä taas on sellainen, jossa yhteiskunnan valtasuhteet muuttuvat oikeasti. Silloin hyvis on sitä mieltä että edetään liian nopeasti ja liian rajusti.

 

Standard