Miksi elämää varjostaa jatkuva tunne uhasta?

Elän jatkuvasti katastrofin uhan alla.

Tapahtumaketju etenee suunnilleen näin: On tavallinen päivä. Pohdin jotain vapaa-ajan asioitani, viipyilen kirjan äärellä tai kävelen ulkona. Joskus se iskee myös vaikkapa hampaita pestessä. Yhtäkkiä tulen kylmäävän tietoiseksi vääjäämättömästä romahduksesta.

Romahduksia on useita erilaisia. Esimerkiksi: tänään ne tajuavat etten osaa työtäni, vanhempani tulevat kuolemaan, en selviä kaikista projekteistani, alkoholisoidun, masennun, ihmissuhteeni menevät kaoottiseen solmuun, en tule koskaan säästämään rahaa tai saamaan eläkettä.

Täysin banaalilta ja epäkiinnostavalta kuulostavat pelot ovat seuranneet minua koko aikuisen elämäni. Ne olisi helppo palauttaa yksilöpsykologiseksi neuroottisuudeksi, kiintymyssuhdeongelmiksi tai joksikin muuksi oireiluksi. Olen kuitenkin huomannut, että tällaiset katastrofiuhat näyttävät seuraavan lähes kaikkia ihmisiä ympärilläni.

Arjesta on tullut romahdusten odottelua. Elämässä on kyse selviytymisestä myös niille, joilla menee tilastojen mukaan ”hyvin”.

Juttelin ystäväni kanssa hiljattain siitä, miten elämä valuu hukkaan, kun käyttää parhaat vuotensa jatkuvaan katastrofien pelkäämiseen. Katson elämäni jokaista vuotta jälkikäteen aina samasta näkökulmasta: Jospa en olisi käyttänyt tätä vuotta stressaamiseen, olisin voinut nauttia siitä. Tästäkin kuitenkin selvittiin. Stressi ei kuitenkaan ole asennekysymys. Oikeasti stressi on merkki siitä, että elämä on vaikeaa, ja kehomieli hallitsee tilannetta stressihormoneilla. Stressi on elämän jatkuvaan kamppailuluonteeseen suhtautumista.

Stressiä voi tietenkin oppia hallitsemaan, mutta pelkät stressinhallintakurssit eivät saa kiinni aikamme keskeisistä kysymyksistä. Ennemmin pitäisi tarkastella sitä, miten nukumme vähemmän kuin aiemmin, teemme enemmän töitä, toimeentulomme on epävarmempaa ja maksuttomat yhteiskunnalliset instituutiot jotka ovat taanneet vakautta, kuten sosiaaliturva, päivähoito, terveydenhuolto, ovat uhattuina. Katastrofin tunne syntyy pitkittyneestä stressitilasta. Stressi taas johtuu siitä, että elämästä, ihan siitä tavallisesta elämästä, on tullut mahdotonta.

Itse hoidan katastrofejani taistelemalla itselleni aikaa lepoon sieltä mistä sitä irti saa, ja toisaalta perehtymällä siihen, miten tämä nykyinen katastrofien aika on syntynyt. Inhottavien kokemusten sietämistä helpottaa, kun ne irrottaa yksilöpsykologiasta ja tarkastelee niiden yhteiskunnallista luonnetta. Miten olemme hävinneet aikamme, unemme ja yhteiset palvelumme. Miten maailma on muuttunut meille vihamieliseksi ja mitä asialle voisi tehdä.

Myös oikeistokonservatismi on samaa katastrofien ajan hallitsemista. Lupaus järjestyksestä, hallinnasta ja hierarkioista on henkilökohtaisen romahduksen partaalla eläville ihmisille jopa niin houkutteleva, että kaikki näihin liikkeisiin sisältyvä älyllinen epärehellisyys, rasismi ja tuhovoima annetaan anteeksi.

Siinä, missä kokemus henkilökohtaisten katastrofien uhkasta on yhteiskunnallinen, myös vastauksen siihen on oltava poliittinen. Liikkeelle voi lähteä vaikkapa siitä, että kysyy, kuka hyötyy siitä, että olemme jatkuvasti hädän tunteen vallassa ja siten emme ehdi ajatella omaa pitkän tähtäyksen etuamme.

Advertisements
Standard