Helsingin Sanomat luo tahallaan keskusteluja tyhjästä, ja ”Aino-kohu” on vain uusin niistä

Olen seurannut tätä ilmiötä yli vuoden ajan. Joka kerta kun olen nähnyt sen tapahtuvan, olen ollut samalla tavalla hämmentynyt.

Kriisiytyneen median aikakaudella ei kannata elätellä mitään illuusioita, koska silloin vain pettyy. Totta kai otsikointi ja aihevalinnat sopeutuvat siihen, mikä verkossa toimii. Helsingin Sanomat on alkanut tehdä entistä paremmin verkkoon soveltuvaa uutisointia, ja paperilehden otsikot nykyään osin samoissa jutuissa erilaisia kuin verkossa.

Ei kannata odottaa, että mikään kaupallinen media jättäisi reagoimatta toimintaympäristönsä muutoksiin. Tässä asiassa on kuitenkin otsikointia paljon syvempi taso: Olen huomannut viimeisen vuoden aikana useita tapauksia, joissa Helsingin Sanomat (ja myös muut uutismediat) tietoisesti provosoivat verkon kärkästä keskustelukulttuuria ja vastakkainasetteluja synnyttääkseen keskusteluja ja perusteluja jatkouutisille.

Olen kirjoittanut aiemmin yksityiskohtaisesti auki tapauksen, jossa Helsingin Sanomien alainen Nyt.fi  ensin tarkoitushakuisella otsikoinnilla vuoden vanhasta koulujen tasa-arvo-oppaasta sai verkon oikeistokonservatiivit raivostumaan. Sitten perään julkaistiin jutun kirjoittajan näkökulmateksti, jossa ihmeteltiin ja toppuuteltiin syntynyttä kohua.

Kuulostaako tutulta? Myös helmikuussa 2018 keskusteluttava Aino-kohu vaikuttaa täysin tarkoitushakuisesti Helsingin Sanomien synnyttämältä. Ensin tehdään Ateneumin johtajan blogitekstistä uutinen, jossa kerrotaan, että keskustelu seksismiin liitettävien teosten poistamisesta museoista on ”saapunut Suomeen”. Niin se toden totta saapuikin, HS:n jutun myötä. Jutussa puhutaan pitkällisesti MeToo-kampanjasta, vaikka muutamat poistamispyynnöt joita museonjohtaja on kertomansa mukaan saanut on esitetty ennen koko kampanjan alkua. Muutama päivä myöhemmin uutisoitiinkiin jo ”kohusta” Aino-triptyykin ympärillä, ja haastateltu johtaja kertoo, että nyt synnytetty keskustelu on poikinut paljon enemmän poistopyyntöjä kuin MeToo-kampanja.

Tässä toki osasyyllinen on myös museo-organisaatio itse, joka muutamien yhteydenottojen perusteella esittäytyy sankarina, joka ei anna painostuksen edessä periksi. Ikään kuin museo tekisi suomalaisen maalaustaiteen kaanonin keskeisimpiä teoksia koskevia linjauksia ikinä, missään maailman olosuhteissa, muutamien yhteydenottojen perusteella.

Helmikuun kahdeksantena päivänä Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomissa otsikolla ”Pitäisikö Kalevala kieltää?”. Tekstissä puhutaan Hitleristä, Stalinista ja Maosta, ja yhteys Aino-keskusteluun tai oikeastaan tunnistettavaan todellisuuteemme oli jo katki. Näin paljon saatiin irti yhdestä kohtalaisen hyvin asiansa kontekstualisoivasta museonjohtajan blogitekstistä.

Ja esimerkkejä on lisää. Vuoden 2016 syksyllä Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Alkuperäinen aloitus on tässäkin provosoiva ja altis väärinymmärryksille.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi oli yhtenä allekirjoittajana päätoimittajien kannanotossa ”luotettavan median puolesta” vuonna 2016. Siinä kirjoitetaan muun muassa näin:

Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta. Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole niin kirkas eikä oikea polku löydy edestä oikein taskulampullakaan. Helsingin Sanomat selkeästi näkee vaivaa luodakseen keskusteluja tavoilla, joilla saadaan verkon kommenttipalstoja hallitsevat hyvin äkkipikaiset ja usein vähemmistöjä solvaavat äänet aktivoitumaan. Useiden esimerkkien valossa minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulkita tämä lehden systemaattiseksi strategiaksi. Läpinäkyvyyden nimissä Helsingin Sanomien olisi mielestäni syytä vastata tähän, ja perustella toimintatapaansa.

Advertisements
Standard