4 kipukohtaa Laura Huhtasaaren ja Maria Veitolan välisessä dialogissa

Jos jokainen suomalainen oppii vielä tänä päivänä jotain yhteistä, niin se on että on käytävä dialogia. Verkkokeskusteluissa, suomiareenoilla, presidenttien puheissa, joka paikassa muistutetaan, että ihmisten on kohdattava toisensa, ja vaarallisinta on jäädä omaan kuplaan.

Tästä on vaikeaa olla eri mieltä. Ihmisten tosiaan on tärkeää kohdata toisensa, ja riitoihin saadaan yleensä selvyys vasta kun jutellaan kasvokkain ja yritetään aidosti ymmärtää toisen asemaa. Kokonaan toinen kysymys on, kenen kaikkien kanssa tällainen dialogi on mielekästä. Vielä oma kysymyksensä on, miten tämä kaikki onnistuu televisiossa.

Yökylässä Maria Veitola -ohjelman torstaina 15.3. lähetetyssä jaksossa vierailtiin perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaaren luona. Veitola kommentoi jakson alussa kameralle näin: “Kuitenkin kaikista tärkeintä on, että me jotka olemme eri mieltä asioista, tutustumme toisiimme ja yritämme jotenkin ymmärtää toisiamme”.

Yritän seuraavassa neljän kohdan kautta avata, mitä ilmeisiä kipukohtia Huhtasaaren ja Veitolan kohtaamiseen liittyy.

1. Julkisen dialogin ongelma

Vaikka olisi sitä mieltä, että dialogi ja erilaisten lähtökohtien ymmärtäminen sinällään on tärkeää, voi vain ihmetellä, miten hanakasti suomalaiset tv-juontajat ajattelevat, että valtakunnallisilta kanavilta lähetetyissä ohjelmissa voisi saavuttaa jonkin ”aidon kohtaamisen”. Mikä tällaista kohtaamista sitten estää? No, ainakin se, että haastateltava on täysin tietoinen, että tässä on merkittävä mahdollisuus hallita omaa julkikuvaa. Silloin ei valmistauduta ymmärtämään Maria Veitolaa ja käymään dialogia, vaan televisioesiintymiseen.

Oikeasti dialogin edellytyksenä olisi, että mitään sanottua ei nauhoiteta, että ihminen kohdataan ilman tämän institutionaalista roolia, ja että tämä kokee voivansa sanoa myös asioita joita ei normaalisti sanoisi. Televisiokamera ja mahdollisuus suureen julkisuuteen sulkevat suoraan tällaiset mahdollisuudet pois. Kaikki on suunniteltua, yllättäviä asioita tapahtuu vain näennäisesti.

2. Populistipoliitikon sekoittaminen rivikansalaiseen

Toinen asia, jota dialogia saarnaavien toimittajien puheissa voi ihmetellä on, miksi populistipoliitikot sekoitetaan rivitallaajiin. Jos yrittää ymmärtää esimerkiksi rasismin syitä, ei kannata mennä kyselemään niistä Laura Huhtasaarelta tai Teuvo Hakkaraiselta (Veitola on yöpynyt molempien luona). He ovat ihmisiä, jotka hyötyvät taloudellisesti ja poliittisesti muukalaispelosta, mutta he eivät ole sen asiantuntijoita, millaisissa olosuhteissa äänestetään perussuomalaisia ja aletaan syyttää turvapaikanhakijoita omista ongelmista.

Populistipoliitikot ovat aina ja kaikkialla ennen kaikkea opportunisteja. Tavallisuus heistä karisee viimeistään siinä vaiheessa kun on pari vuotta eduskunnassa takana.

Joitakin vuosia sitten Helsingin Töölönkadulla sijaitsevan Sininauhasäätiön asuntolan asukkaat kävivät asuntolan ympärillä kiihtyneen rikosuutisoinnin myötä tapaamassa naapurustoa ja järjestivät avoimia tilaisuuksia joissa töölöläiset voivat puhua omista huolistaan. Tätä voi kutsua mielekkääksi dialogiksi, populistipoliitikoiden tv-haastatteluja ei.

3. Rasismi mielipiteenä

Veitolan lähestymistavan varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole, että dialogi ohjelmassa olisi heikkotasoista. Tämä olisi korkeintaan ikävää katsojalle mutta ei varsinainen yhteiskunnallinen haitta. Ongelma syntyy siitä, kun näennäisen dialogin verukkeella repäistään muukalaisvihamielistä agendaa ajava poliitikko pois politiikan kontekstista. Veitola pelkistää Huhtasaaren agendan “mielipiteeksi” muiden joukossa, niin kuin valtajulkisuudessa aina tehdään. Kun Huhtasaari esitellään sympaattisena ja tavallisena keskustelukumppanina, hänen politiikkansa saa samalla hyväksynnän: olen eri mieltä kanssasi, mutta en aktiivisesti tee mitään sen estämiseksi että levität rasistista ajattelua.

Hyvän mielen henkilökuvat näyttävät kohteensa sympaattisina. Tämä ei ole mikään sattuma tai osallistujien vaivannäön seuraus, vaan näin tapahtuu systemaattisesti aina, oli kyseessä sitten fasisti Tuukka Kuru Kiehumispiste-dokumentissa, tai Cannonball MC:n johtohahmot Arman Alizadin ohjelmassa. Veitolan ohjelma näytti Huhtasaaren mukavana mutta vähän eri mieltä olevana suomalaisena.

Veitola on itse puolustanut tätä lähestymistapaa sillä, että Huhtasaari on kansan valitsema kansanedustaja. On kuitenkin toimittajan vastuulla tarkastella valittua lähestymistapaa kriittisesti: voiko rasismia tarkastella mielipideilmaston yhtenä osana, jonka puolesta voi argumentoida? Millainen velvollisuus toimittajalla on kehystää Huhtasaarta käsittelevää ohjelmaa? Ohjelman juonnoissa Huhtasaarta kuvaillaan neutraaleilla ja positiivisilla sanoilla.

Voi tietysti kutsua sitä ihmisten aliarvioimiseksi, että vaatii Huhtasaaren rasistisen politiikan näkymistä häntä käsittelevissä ohjelmissa. Mutta juuri tähän samaan ajatukseen perustuu esimerkiksi kaikki mainontaa koskeva säätely: että ihmiset ovat erehtyväisiä sekä puutteellisten tietojen ja harhaanjohtavien viestien vietävissä, ihan me kaikki. Television voima on valtava, ja vaikka osaamme kaikki olla ajoittain kriittisiä, on tärkeää, että journalistit ottavat vakavissaan vastuunsa siitä, millaista julkisuutta ja yleistä mielipidettä he luovat. On tärkeä kysymys, millaisia näkemyksiä pidetään hyväksyttävinä ja televisiokelpoisina.

4. ”Tavallinen suomalainen perhe”

Veitolan ja Huhtasaaren kohtaamisen yksi ilmeinen edellytys on, että Veitola voi nähdä Huhtasaaren vain yhtenä äänenä muiden joukossa yhteiskunnassa. Tämän edellytys taas on, että Veitola on valkoinen ja suomalaissyntyinen, eikä Huhtasaaren lietsoma rasismi näin ollen ole voinut häneen kohdistua. Veljeily avoimen rasististen liikkeiden kanssa, loputtomat islamvihamieliset puheenvuorot eduskunnassa ja blogissa, kaikki tämä tekee Huhtasaaresta suoraan vaarallisen Suomessa oleskeleville rodullistetuille ihmisille. Hänen levittämäänsä agendaa ei voi pelkistää vain mielipiteeksi, ellei ole itse sen kohdealueen ulkopuolella. Veitola nimittääkin Huhtasaaria ohjelmassa ”tavalliseksi suomalaiseksi perheeksi”. Tällainen kahden valkoisen ihmisen dialogi siitä, pitäisikö kaikki vääränväriset ja vääräuskoiset ajaa Suomesta ulos vai ei, on aikamoinen etuoikeustrippi.

Veitolan ohjelma on hyvä esimerkki siitä, miten pienillä eleillä valtajulkisuuden loputon usko keskusteluun ja mielipiteenvaihtoon toimii myös itseään vastaan. Huhtasaari on Veitolan ohjelman selvä voittaja, sillä ei häntä kuten muitakaan populisteja ole koskaan kiinnostanut vähääkään, osoittaako joku epäloogisuuksia hänen näkemyksissään. Mitä siitä jos Huhtasaari jakaa facebookissa artikkeleita lukematta? Rasismi ei perustu loogiselle argumentaatiolle vaan epämääräiselle kokemukselle uhasta. Juuri sillä Huhtasaari ratsastaa eteenpäin, ja siihen ei päästä käsiksi viemällä kamerat hänen olohuoneeseensa.

 

Advertisements
Standard