9 vinkkiä, miten murretaan hierarkioita ylläpitävä keskustelukulttuuri

Julkista keskustelua ohjaillaan vaatimalla tiettyjen normien noudattamista. Näitä normeja ei yleensä perustella kunnolla, vaan ne esitetään itsestäänselvyyksinä. Näissä normeissa korostuu kunnollisuus, konfliktien ja vallasta puhumisen välttäminen, numerouskovaisuus ja näennäinen terve järki.

En pidä siitä, että vallitsevien taloudellisten, seksuaalisten, sukupuolisten tai etnisten hierarkioiden puolustajat kertovat muille, miten keskustelua pitäisi käydä.

Tarjoankin jokaiselle tarvitsevalle avuksi tällaisten normien selättämiseksi anti-normien listaa:

1. Ideoita ei tarvitse perustella niin että ne olisivat valtiontaloudellisesti kannattavia.

(Suurin osa asioista ei ole taloudellisesti kannattavia nytkään, suurimman osan asioista hintaa ei myöskään pystytä koskaan laskemaan kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Numerot ovat useimmiten vain näennäistieteellinen kikka jolla ehdotus saadaan näyttämään uskottavammalta.)

2. Omaa puhetta tai ehdotuksia ei tarvitse sovittaa kapitalismiin.

(Hyvin usein kysytään, miten tämä muka on mahdollista toteuttaa yritysvetoisessa niukassa julkisessa taloudessa. Ei tarvitse pystyä. Koko oletuksen voi heittää roskiin.)

3. Keskustellessa ei tarvitse olla sen kohteliaampi, kuin muut osapuolet.

(Loputonta kohteliaisuutta vaaditaan usein myös sellaisilta joiden kimppuun on hyökännyt trolliarmeija. Mikäli sinulle haistatellaan, on ihan okei haistatella takaisin. Se ei tee sinusta ”yhtä huonoa”.)

4. Ehdotuksen ei tarvitse edetäkseen tai ollakseen uskottava nauttia enemmistön kannatusta.

(Ajatukset sukupuolten tasa-arvosta, syrjimättömyydestä, maksuttomasta terveydenhuollosta tai uskonnonvapaudesta ovat olleet alun perin marginaalisia kantoja. Enemmistö kannattaa yleensä vain hyvin tunnettuja ja nykyhetkessä maltillisia asioita.)

5. Ei tarvitse olla ”realistinen”.

(Realismi on kontrollointiin käytettävä turvasana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”toteutettavissa niin että mitään ei muuteta”. Eli toteutettavissa ilman että yksikään hierarkia murtuu.)

6. Ei tarvitse teeskennellä, että olisi olemassa yhteinen etu, tai että kaikki voisivat olla samaa mieltä.

(Keskustelussa on voimakas piilonormi, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista tai välttää. Entä jos ottaisikin lähtökohdaksi, että juuri ristiriitojen näkyviin tuominen varmistaa, että asian kaikki puolet tulevat esiin, ja myös niitä kuunnellaan jotka yleensä vaiennetaan?)

7. Omia tunteita ei tarvitse piilottaa.

(Suomalainen keskustelukulttuuri on myrkyllisen maskuliininen. Yksi sen keskeinen normi on, että mitä paremmin teeskentelee, että ei tunne mitään ja on ”kiihkoton”, sitä uskottavampi on. Kaikki tuntevat ja tunteiden pitää saada näkyä.)

8. Kaikkien ei tarvitse saada osallistua kaikkeen, ja se ei liity sananvapauteen mitenkään.

(Tietyn keskustelun säännöt voi määritellä niin, että ne tekevät keskustelun mielekkääksi tai esimerkiksi suojaavat marginalisoituja ihmisiä. Jokainen voi myös itse päättää kenen kanssa keskustelee. Tämä esimerkiksi tarkoittaa, että tahallaan vahingoittamaan pyrkivät nettitrollit tai mansplainaajat voi sulkea keskusteluista ulos ilman ennakovaroitusta. Sananvapaus on uhattuna yleensä vasta kun jonkun oma julkaisutoiminta omissa kanavissa joutuu ennakkosensuurin käsiin.)

9. Joskus on perusteltua kiinnittää huomio keskustelijaan argumentin sijaan.

(Kun sata valkoista miestä tulee peräkkäin väittämään, että Aku Louhimiestä kiusaavat lahjattomat ja kateelliset näyttelijät, voi olla perusteltua tarkastella myös väitteiden esittäjiä eikä pelkkää argumenttia. Paska argumentti, joka esitetään etuoikeutetusta positiosta, on julkisessa keskustelussa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Silloin voi auttaa kysyä myös, mahtaisiko esittäjän asema olla yksi syy, miksi väite esitetään.)

 

 

Advertisements
Standard

Liike Nyt: Kun oikeisto väittää olevansa oman kriisinsä ratkaisu

Liberalismi, aate joka nojaten kansallisvaltioihin, edustukselliseen demokratiaan ja kapitalismiin  on hallinnut länsimaita viimeiset parisataa vuotta, on kriisissä. Tämä on ilmeinen asia kun tarkastelee länsimaiden viimeistä kymmentä vuotta: finanssikriisi, joka levisi Yhdysvalloista Eurooppaan on vahvistanut yleistä levottomuutta, jota massatyöttömyys pitää tasaisesti yllä. Länsimaiden uusi normaali ovat yskivä talous, heikentyvät palvelut ja työssäkäyvät köyhät. Oikeistokonservatiiviset populistit ovat löytäneet jalansijansa tämän kriisin ratkaisemisesta mielikuvituksen alueella (toiseus suomalaisuuden uhkana) konkreettisten järjestelmän peruskivien siirtelyn sijaan.

Myös liberaalit ovat viimeistään Trumpin myötä heränneet kriisiinsä. Kriisipesäke ei kuitenkaan tietysti itse onnistu ratkaisemaan itseään. Esimerkiksi Emmanuel Macronin liike En Marche on yleisesti osoitettu vain oikeistoliberalismin jatkamiseksi hiukan muokatuin sanankääntein. Macron vastaa Ranskan oikeistokonservatistien kritiikkiin ajamalla vahvaa EU:n talouskuripolitiikkaan sitoutumista, työelämän heikennyksiä ja vihreää kapitalismia. Macron vastaa yskivään talouteen, heikentyviin palveluihin ja työssäkäyvien köyhyyteen hakemalla kasvua kurittamalla julkista taloutta lisää palkkatason ja verojen alentamisella.

Hjallis Harkimon Liike Nyt asettuu tietenkin tähän liberalismin näennäisen itseänsä korjaamisen jatkumoon. Aloitteen sisältö kumisee populistista tyhjyyttään: se näyttää tulkitsevan politiikan kriisin puhtaasti äänestämisen kriisinä. Ratkaisuksi tarjotaan tekniikkaa ja asiantuntijoita, teknologista alustaa, joka tekee äänestämisen helpommaksi ja tuottaa keskustelua. Vastaavaa ideaa, että ehdokas äänestää nettiäänestysten tulosten mukaisesti on esimerkiksi piraattipuolueen piirissä nähty jo aikoja sitten. Tosin tämäkin teknokraattinen ratkaisu vesitetään, sillä Harkimo ei edes sitoudu äänestämään verkkosivun äänestysten mukaisesti.

Oma surullinen mutta odotettava lukunsa on myös Liike Nytin poliittisen keskustelun painotus. Keskustelun korostaminen on erittäin yleinen tapa jolla liberalismissa ohjataan huomio valtasuhteista poispäin. Keskustelua voivat tämän ajattelutavan mukaan käydä “kaikki” ja se jotenkin oletettavasti johtaa parempiin ja kaikkia tyydyttäviin tuloksiin.

Tämän keskustelufiksoutuneen ajattelutavan kritiikin traditio on pitkä. Keskustelussa yleensä on erittäin vahva piilonormisto joka tekee osallistumisesta eriarvoista: tietynlaisia keskustelun tapoja ja oletuksia suositaan. Toiseksi, mikäli keskustelijoilla lähtökohtaisesti on hyvin erilaiset määrät taloudellisia resursseja ja muuta valtaa, keskustelu todennäköisesti ei muuta näitä materiaalisia asetelmia, koska se ei ole edullista niille joilla valtaa on. Haastatteluissa Jungner ja Harkimo ovatkin korostaneet, että erityisesti “asiantuntijoiden” ääniä kaivataan lisää. Ei siis mitä tahansa keskusteluijoita.

Liike Nyt jättää kokonaan näkyvistä sen laajemman liberalismin katastrofin, josta tyytymättömyys nousee: että lupaus paremmasta on petetty ja tilalle on tullut kiristystä ja epävarmuutta. Että kiinnostus politiikkaan hiipuu ennen kaikkea koska asiat eivät muutu paremmiksi.

On huomionarvoista, että juuri tällä hetkellä oikeistoliberaaleilla on Suomessa ennennäkemätön suora valta (pääministeri, sisäministeri, presidentti, eduskuntapaikat, valtuustot), ja sitä tukemassa laaja institutionaalinen hegemonia (sanomalehdet, ajatushautomot, virkamieslogiikka). Kaikki avaimet ovat jo kädessä, ja nyt teeskennellään, että sama oikeistoliberalismi voisi olla vaihtoehto itselleen.

Liike Nyt näyttää ennen kaikkea, mitä meiltä puuttuu. Surkeana näennäisratkaisuna se osoittaa kohti sitä ratkaisujen puutetta, josta poliittinen kenttä kärsii. Juuri nyt olisi tilaa sellaiselle ajattelulle, joka ei teeskentele että yksi patenttiratkaisu (rajat kiinni tai suora demokratia) voisi ratkaista länsimaiden tuotannon järjestelmän pitkittyneen kriisin.

Ennemmin pitää lähteä liikkeelle siitä, että talouden ongelmista maksavat tällä hetkellä kaikki muut paitsi niiden aiheuttajat. Oma uskoni demokratiaan palautuu ehkä vasta, kun lähtökohdaksi otetaan Jungnerin ja Harkimon aatteellisen kodin, liberalismin, kriisi.  Epävarmuuden jatkuva lisääntyminen ei ratkea, mikäli kuunnellaan vain samoja omiin patenttiratkaisuihinsa uskovia elähtäneitä politiikan kehäraakkeja.

Standard