#HelsinkiCalling on osa Meillä on unelmasta alkanutta jatkumoa  – mitä ajatella kesyjen mielenosoitusten Helsingistä?

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen on ollut Suomen kesän tähänastinen ykkösuutinen ja saattaa hyvinkin jäädä koko vuoden suurimmaksi mediatapahtumaksi. Tapahtuman yhteyteen järjestetty massamobilisaatio #HelsinkiCalling -mielenosoitus on myös ollut näkyvä sekä valtavirtamedioissa että yhteiskunnallisten keskustelijoiden omissa kanavissa.

#HelsinkiCalling kokosi parisentuhatta mielenosoittajaa sunnuntaina 15.7. Helsingin keskustaan, mutta se keräsi paljon huomiota jo ennen varsinaista kulkuetta puheineen. Mielenosoituksen järjestelyyn liittyvät kompastelut päätyivät julkisuuteen, erityisesti päivän muuttaminen ja kömpelö mediataktiikka perustella siirtoa ”tuotannollisilla syillä”.

”Tuotannollisten syiden” käsitettä voi tarkastella myös pintaa syvemmältä. Sanavalinta on avain helsinkiläisten 2010-luvun suurmielenosoitusten kokoonpanoon ja toimintalogiikkaan.

#HelsinkiCallingin järjestäjinä oli mukana osittain samoja ihmisiä, jotka ovat häärineet monessa paikassa viimeisten kolmen vuoden aikana. Monikulttuurisuuden puolesta vuonna 2015 järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus vahvisti ja valtavirtaisti tekotavan ja laittoi alkusysäyksen verkostolle, josta sikisi myös #HelsinkiCalling. Keskiössä on puhujalava, tapahtumatuotanto on ammattimaista, järjestäjäkoalitio tulee osin perinteisen poliittisen ”skenen” ulkopuolelta, tavoitteet ovat abstrakteja ja hierarkiat alakulttuurimielenosoituksia jyrkempiä. Tämä tekotapa on luonnehtinut myös sellaisia mielenosoituksia kuin Suomi says Welcome ja Peli poikki!.

Mielenosoitusten järjestäjäjoukko on ollut kirjava: Mukana on ollut punamustaa väkeä (anarkistit, kommunistit jne), puolueväkeä (erityisesti punavihreitä), järjestötoimijoita ja yrittäjiä. Joskus liittoutuminen on tuottanut sellaisia radikaalimman väen kannalta iloisia tuloksia kuin monituhatpäinen yleisö hurraamassa, kun Mikael Brunila kutsuu Suomen poliisia rasistiseksi Senaatintorilla. Toisilla kerroilla tulokset ovat olleet vähemmän mieluisia.

#HelsinkiCallingia luonnehtii myös ”ideologisesti” sama kaava kuin näitä aiempia: mielenosoitukset tehdään tiiviissä yhteistyössä poliisin ja muiden viranomaisten sekä järjestökentän kanssa, ne puhuttelevat valtiollisia instituutioita ja suhtautuvat myönteisesti tai neutraalisti kansallisvaltion symboleihin (esim. Peli poikki! -mielenosoituksen Finlandia-hymni). Ne eivät hae konfliktia yhteiskunnan kanssa, vaan julistavat yhteistyötä ja sopimista. Erityisen selvä kaavan osa on päätavoitteiden suuntaaminen medialle ja mediaosumien käyttäminen keskeisenä onnistumisen kriteerinä osallistujamäärän ohella.

#HelsinkiCalling-mielenosoituksen edustajat tekivät hyvin selväksi Helsingin sanomien haastattelussa, että mielenosoituksen keskeisin tavoite oli saavuttaa juuri mediahuomiota. Mielenosoituksen abstraktit julistukset ihmisoikeuksien, sananvapauden ja ilmastotoimien puolesta luonnehtivat yleisemminkin Trump-Putin -kokouksen suuria mobilisaatioita.

Yksi keskeinen #HelsinkiCalling -mielenosoitusta luonnehtiva tekijä on, että mielenosoituksen poliittinen ydin jäi lopulta epäselväksi. Julistusten materiaalista tavoitetta, muutosta maailmassa ei pahemmin ole yritetty määritellä, vaan on puhuttu ”viestin” lähettämisestä. Koko Trump-Putin -tapaamista on luonnehtinut sama poliittista analyysia välttelevä puhetapa. Puheessa liikutaan arvojen tasolla, suvaitsevaisuuden puolella ahdasmielisyyttä vastaan mediaa hyväksikäyttäen. Samalla jätetään menemättä voimasuhteisiin, jotka on luotava, kansanliikkeisiin, jotka on mobilisoitava, riistettyihin tiedollisiin, taloudellisiin ja ajallisiin resursseihin jotka on vallattava takaisin.

Kesyjen mielenosoitusten perinne on vallannut tilan, jonka radikaalin mobilisaation puuttuminen on jättänyt. Näiden edistysmielisten ammattilaisten järjestämien tapahtumien kanssa liittoutuminen on ollut toisinaan varmasti houkuttelevampaa kuin oma organisointi. Se voi olla myös kannattavaa silloin kun onnistutaan kääntämään mielenosoituksen massamobilisaatio omaksi eduksi.

Kesyjen koalitioiden kanssa liittoutuessa on kuitenkin hyvä muistaa, että mediaorientoituneet yleisötapahtumat eivät todennäköisesti koskaan tule organisoimaan kasvavaa mobilisaatiota, jolla voisi olla kumouksellista potentiaalia. Niiden tavoitteena ei ole kamppailevan poliittisen subjektin luominen, vaan tämä työ on tehtävä itse.

Yksi ilmiö, jota olisi arvokasta pohtia lisää, on, missä määrin suurmielenosoitukset toimivat paineventtiilinä, joka laimentaa radikaalia energiaa, jota syntyy sellaisista tapahtumista kuin Jimi Karttusen tappo tai Olli Immosen sodanjulistus. Strategia pitää rakentaa tapauskohtaisesti ja liittoutumiset päättää mielenosoitus kerrallaan, mutta on relevantti kysymys, raivaavatko ammattilaisten tuottamat mielenosoitukset tieltään selvemmin pysyvään mobilisaatioon pyrkiviä aktioita.

Kesyjen lavamielenosoituksen kulttuuri lienee tullut jäädäkseen Helsinkiin, joten on hyvä käydä laajaa keskustelua, miten siitä voi hyötyä parhaalla tavalla, ja mitkä ovat suurimmat riskit.

Advertisements
Standard