Olemme menettäneet aloitteen oikeistolle ja hukanneet kyvyn rakentaa kertomuksia

Slate-julkaisussa ilmestyi hiljattain Andrew Kahnin artikkeli ”Trump Hasn’t Killed Comedy – He’s just killed our dumb contemporary idea of comedy”. Jutussa käsitellään sitä miten Trumpiin kohdistuva amerikkalainen standup-komedia on juuttunut paikalleen. Se on pelkkää totuuden paljastamista, siis sen kamaluuden toistamista, joka on silmiemme edessä, Trumpin typerien päätösten kauhistelua. Jutussa Kahn väittää, että komedia  on tässä muodossa menettänyt tehonsa siinä missä alt-rightin meemejä hyödyntävä fasismi herättelee ja kauhistuttaa ihmisiä paljon tehokkaammin.

Tämä artikkeli avaa mielestäni jotain oleellista myös Suomesta: että progressiivisten, ei-konservatiivien ei kannata juuttua totuuden paljastamiseen. Ei ole realistista ajatella, että riittää kun paljastaa että hallituksen politiikka on ongelmallista, näyttää pahuuden ja saa sen lakkaamaan. Näin ei selvästikään tapahdu. Vaikka nauraisimme ja paljastaisimme kuinka, poliittiset voimasuhteet eivät oleellisesti muutu.

Kiinnostava konkreettinen esimerkki totuuden paljastamisen ja kritiikin riittämättömyydestä liittyy uuteen muotikäsitteeseen antroposeeniin ja siihen littyvään tarinankerrontaan, tai oikeastaan tarinan puuttumiseen. Antroposeeni on käsite joka kuvaa aikakautta jona ihmisestä on tullut merkittävä maapallon ekosysteemejä ja geologiaa muokkaava voima. Siihen liittyy oleellisesti ilmastonmuutos.

BIOS-hankkeen tutkija Tero Toivanen puhui Helsingin kirjamessuilla pitämässään puheenvuorossa siitä, miten antroposeeni poikkeaa siinä mielessä aiemmista “suurista kertomuksista” että siitä puuttuu poliittinen subjekti. Ei ole asetelmaa, jossa olisi protagonisti ja antagonisti. Ilman toimijuutta ei myöskään päästä käsiksi ilmastonmuutoksen kaltaiseen ongelmaan muuna kuin teknisenä ja hallittavana ongelmana, jolloin sen sisäänrakennettu poliittisuus jää piiloon. Puuttuu tarina.

Nämä asiat eivät ole sellaisia että niistä voisi vetää jonkun yleistävän säännön: yhteiskunnallinen dynamiikka on avointa ja vaikeasti ennustettavissa. Puhutaan tendensseistä ja epävarmoista kehityskuluista, tavallaan siis kukaan ei tiedä mistä puhuu.

Jos kuitenkin katsoo millaisessa poliittisessa asetelmassa juuri nyt ollaan Suomessa, näyttää että hallitsevia, näkyviä ja purevia politiikan kertomuksia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi Suomen kuntoon laittaminen, velaksi elämisen lopettaminen ja hallitsematon maahanmuutto.Nämä ovat jotain muuta kuin kriittistä tiedon käyttämistä, nämä ovat kertomuksia, jotka hallitsevat meitä mielikuvien kautta. Ja niitä kertomuksia eivät kerro progressiiviset.

Miten käyttää tarinaa?

Olen pohtinut että kritiikki on saavuttanut jonkinlaisen umpikujan. Jos ajattelee kritiikkiä valistuksen projektin osana, jossa edetään tuomalla esiin väärä tieto ja sitä kautta edetään kohti oikeaa, totuutta, tuntuu, että suomalaisessa politiikassa sillä on hyvin vähän käyttöä juuri nyt. Ei tunnu hyödylliseltä strategialta vain kertoa, että kaikista oikeuksista leikataan, että meille valehdellaan, että leikkauspolitiikka ei tuota talouskasvua, että hallituksen politiikka on epäinhimillistä suhteessa turvapaikanhakijoihin. Sitä on tehty ilman merkittäviä poliittisia siirtymiä jo vuosia.

Tuntuu, että Suomessa vasemmisto keskittyy oikeiston tekemisten ympärivuorokautiseen kauhisteluun. Vasemmisto näyttäytyy katkerana valittajana, luuserijenginä jolla ei ole omia aloitteita. Paljon useampi samastuu Cheek-Kokoomus -akselin voittajakertomukseen. Mieluummin epäkriittinen pärjääjä kuin katkera vasemmistolaisluuseri.

Tuntuu että pitäisi kritiikin lisäksi pitää ajatella juuri tarinaa, ajatella sitä ei-tiedonkäsittelyllistä puolta ihmisessä, johon kiivaasti vedotaan valeuutisten toinen toistaan suuremmilla tarinoilla ja toisaalta yhtä lailla Helsingin sanomien klikkiotsikoilla.

Tässä herää tietysti kysymys vastuullisuudesta: emme halua heittää kaikkia periaatteita roskiin ja heittäytyä tarinoiden vietäväksi. Sen sijaan haluamme luoda sellaista ihmisen affektiivis-emotionaalista puolta puhuttelevaa tarinankerrontaa, joka samalla ei kuitenkaan ”johda harhaan”, ei saa ihmisiä toimimaan omaa etuaan vastaan, ei nosta jotain rajaavaa subjektiivisuutta yli muiden (ubermensch, ideaalityöläinen jne), ei pelaa taantumuksellisuuden pussiin.

Tarinan käytöstä luopuminen ei ole varsinaisesti ratkaisu. Sen sijaan on pohdittava narratiivisuuden yhteiskunnallista hyötykäyttöä. Vaikka en yritä ehdottaa tällaista kertomusta (eikä yksi riittäisi muutenkaan), yritän linjata lyhyesti, mitkä ovat sellaisia kysymyksiä, joihin olisi vastattava, kun rakentaa kertomusta:

  1. Kuka on me?

Miten rakennetaan positiivista, voimaa käyttävää poliittista subjektia, miten vältetään jatkuva uhrin ja “pillinviheltäjän”, tyhjän kriitikon rooli? Poliittinen vasemmisto ja antiautoritääriset piirit ovat jatkuvasti sanomassa ei. Ei tarvitsee rinnalleen myöntävää politiikkaa, tuhat kyllä-sanaa sadan ei-sanan rinnalle. Millainen me esittää vaatimuksia?

  1. Mitä halutaan, mitä kohti ollaan menossa?

Tyypillisesti taantumuksellista kertomusta, esimerkiksi valeuutisen kertomusrakennetta luonnehtii stereotyyppisten hahmojen toisteinen käyttäytyminen: huijarimaahanmuuttaja, röyhkeä maahantunkeutuja, suomalainen sankari ja niin edelleen. Tällaisissa kertomuksessa ei esitetä varsinaisesti mitään ratkaisuja sellaisiin ongelmiin jotka kouluttamattomia ja pienituloisia vaivaavat, vaan selitetään ongelmat syyttämällä muita heikossa asemassa olevia. Kiinnostavan poliittisen kertomuksen pitäisikin kyetä esittämään elämäämme parantavia vaatimuksia eikä vain osoittelemaan syyllisiä.

  1. Miten olla röyhkeä ja vastuullinen samanaikaisesti?

Miten puhutella ja synnyttää yhteenkuuluvuutta ja toimintavalmiutta vajoamatta autoritäärisyyteen, kapean tai psykologisoivan viholliskuvan muodostamiseen? Miten voidaan luoda kertomus ilman että se idealisoi jotain kapeaa ihmiskäsitystä?

Kiinnostava esimerkki kertomusmuodosta, herättelevästä kampanjoinnista on Jeremy Corbynin Labourin slogan “For the many, not for the few”. Siinä asetetaan harvainvalta ja epätasainen tulonjako vastakkain moninaisuuden ja tasa-arvoisen tulonjaon kanssa, siinä tarinassa ei luoda jakolinjoja ihmisten välille. Toisaalta siinäkään ei vielä rakenneta vahvaa poliittista subjektia tai subjektien joukkoa.

Tarinan rajat ja mahdollisuudet

On tärkeää tietysti huomioida, että vaikka kertomuksia tarkastellessa on helppoa unohtaa materiaaliset suhteet, ne kuitenkin määrittävät rajoja sille, mitä tarinoilla voi tehdä ja mihin niistä tartutaan.

Ihmisten kokemukset omasta asemastaan, halut ja mahdollisuudet, poliittisten liikkeiden potentiaali jne. ovat asioita joita ei voi määritellä ennalta. Emme voi tietää, mikä on mahdollista ennen kuin kokeilemme.  Tiedämme kuitenkin, että mahdollisuuksia luoda poliittisia liikkeitä ja kertomuksia raamittavat sellaiset asiat kuin tulonjako, tuotantosuhteet, sukupuolijärjestelmä ja niin edelleen.

Pelkkä tarina ei voi muuttaa materiaalisia suhteita tai jättää niitä huomiotta, vaan sen on lähdettävä liikkeelle niistä olosuhteista jotka vallitsevat.

Pelkän kertomisen rinnalla on myös ajateltava, miten organisoidutaan materiaalisesti mikäli halutaan muutakin kuin vain kanavoida valtaa harvoille. Perussuomalaisille ja MV-lehdelle on yhdentekevää ajatella kysymystä organisoimisesta, koska ne tavoittelevat vain tiettyä käytösmallia, klikkauksia tai ääniä. Jos taas halutaan muuttaa radikaalilla tavalla materiaalisia suhteita kuten tuotantoa ja tulonjakoa on ajateltava, miten se tehdään.

Jotain kertomuksilla voi kuitenkin aina tehdä, kuten lukemattomat esimerkit osoittavat: voi luoda kokemuksen voimasta, vahvistaa kokemusta yhteisestä ja muuttaa yhteiskunnallisia suhteita tarinankerronnan avulla.

Tiedämme kaikki, että lukutaito ei estä tarinasta viehättymistä, että se että innostumme, ei tarkoita että emme voisi tarkastella kriittisesti tarinaa josta innostumme. Siinä mielessä eräänlainen vastaus vastuulliseen tarinankerrontaan ei välttämättä piile itse tarinassa, vaan siinä että sen puhuttelemilla ihmisillä on analyyttinen apparaatti jonka avulla tarkastella tarinaa.

Tilanne on hyvä, jos voimme samanaikaisesti uida affektiivisuuden virrassa ja nähdä mihin suuntaan se meitä kuljettaa. Meidän ei siis pidä pelätä kertomuksia, vaan kokeilla niitä.

Teksti pohjautuu puheenvuoroon Kertomuksen vaarat -hankkeen koulutusseminaarissa Tampereen yliopistolla 15.12.2017.

wo9m6Qt.png

Advertisements
Standard

Nyt puhuvat alpakat: “Emme ole vasemmistoa, mutta emme halunneet äärioikeistoa Töölöntorille”

Alpakoista on ollut itsenäisyyspäivän ympärillä paljon keskustelua, mutta alpakoita itseään ei ole juuri keskustelussa kuultu. Allekirjoittaneella oli harvinainen tilaisuus saada itsenäisyyspäivän toritapahtuman järjestäneiltä alpakoilta haastattelu.

Mikä oli itsenäisyyspäivän tapahtuman todellinen tarkoitus?

Me emme ole kenenkään pehmoleluja. Stressaannumme helposti ja eläinkuljetukset ovat meille karvasta kalkkia. Itsenäisyyspäivän toritapahtuman tarkoitus oli varata tori muuhun käyttöön. Idea tuli kollektiiviltamme, mutta Pahkala hoiti varauksen.

Aleksi Pahkala?

Aleksi Pahkala on peitenimi antifasistisen kollektiivimme toveri Alpakka Pahkalalle. Vähän niin kuin AFA tarkoittaa alun perin Antifasistista Alpakkamilitiaa.

Mitä mieltä olette nyt ilmestyneistä paljastuskirjoituksista, jotka näyttävät osoittavan, että lastenjuhla oli peitetarina?

Näitte itsekin, että lastenjuhla kyllä järjestettiin. Mutta totta kai haluttiin, että tori ei täyty soihtuja heiluttavista rautasaappaista. Nämä kaksi asiaa voivat olla samaan aikaan totta.

Mitä tulee kirjoitteluun meistä, haluamme selventää, että me emme ole vasemmistolaisia, emme vihreitä, emme suvakkeja, me olemme antifasistisia alpakoita. Kun poliisi ampuu projektiilejaan ihmisjoukkoon, me ammumme suustamme omat syövyttävät sylkiprojektiilimme kohti fasismia, asetamme pehmeät turkkimme väen ja vallan väliin.

Onko media niellyt punavihreän salaliittoteorian?

Media ottaa aina parhaan tarinan. Sen takia meistä on jaksettu kirjoitella monta päivää. Miksi olisimme halunneet torille, kiinnostaa kohtuuttoman paljon. Vaikka olisi meillä toinenkin skuuppi, jota ei juuri jakseta medioissa käsitellä?

Mikä?

Että torin joka vuosi varaava ”kansallismielisten marssi” on natsien ja muiden fasistien yhteistyöhankkeesta lähtenyt ääriajattelun salonkikelpoistamisen projekti. Siinä teille salaliitto suoraan Alpakan vinosta suusta. Mutta ei sitä jaksa kukaan ihmetellä! Ennemmin taivastellaan sitä, että me haluamme laukata varaamaan torin näiltä elämälle vihamielisiltä voimilta. Väsyttävää.

Esiinnyttekö myös ensi itsenäisyyspäivänä?

Me olemme aina siellä, missä tarvitaan, mutta emme aina oikeassa hahmossamme. Me olemme taistelun symboli, pehmeä kovaa vastaan, projektiili projektiilia vastaan. Olemme niiden puolella, joille vapaus tarkoittaa monimuotoisuutta, loputtomia eroja ja liukuvuutta. Meidän kuvamme alla marssivat eivät halua fasismia, vaan oikeaa vapautta, kaiken kaikille.

Haastatellut alpakat haluavat esiintyä nimettöminä.

Alpakkarintaman juliste.

Standard

Itsenäisyyspäivän ruutitynnyri

Itsenäisyyspäivä ei näytä kovin lupaavalta. Käräjäoikeuden lakkauttama Pohjoismaisen vastarintaliikkeen Suomen osasto aikoo marssia siitä huolimatta, että käräjäoikeuden mukaan sen ”kaltaisen yhdistyksen lakkauttamiselle on pakottava yhteiskunnallinen tarve ja yleinen etu vaatii yhdistyksen lakkauttamista siten, että pelkkä varoitus ei tule kyseeseen.” Samana iltana ollaan organisoimassa myös 612-soihtukulkue, josta Helsingin sanomat kirjoittaa ” 612-soihtumielenosoitusten taustalla ovat muun muassa Suomen Sisu, Pohjoismainen vastarintaliike ja verkkolehti Sarastus.”

Uutiset kertovat maanantaina 4.12. että Töölöntorille itsenäisyyspäiväksi kaavailtu lastentapahtuma joutuu siirtymään poliisin kehotuksesta ja Helsingin kaupungin toripaikoista vastaavan Tukkutorin käskystä 612-marssin alta. Tilalle tapahtuman paikaksi on tarjottu muun muassa Kampin Narinkkatoria.

Lastentapahtuman alkuajankohdaksi on merkitty kello 16.30. Narinkkatorilla taas kokoontuu uusnatsien Kohti vapautta! -kulkue kello 16. Nimetön lähde kertoo, että marssi mahdollisesti päästettäisiin kulkemaan Mannerheimintietä Finlandia-talon ohi Mäntyniemen kentälle. Finlandia-talolla taas järjestetään Monikulttuurinen itsenäisyysjuhla, joka päättyy suunnilleen natsimarssin aikoihin.

Vastarintaliike näyttää siis kieltopäätöksestä huolimatta hallitsevan Helsingin katukuvaa itsenäisyyspäivänä marsseillaan. Vaikka 612 ei virallisesti ole liikkeen järjestämä, PVL:n oma marssi on ajoitettu perinteisesti niin että natsit ehtivät hyvin Töölöntorille mukaan marssimaan. Järjestön perustaja kuvaa Ylen haastattelussa 612-marssin taustaa: ” Vuonna 2014 järjestetyllä 612-marssilla Suomen Sisu ja SVL tekivät tiivistä yhteistyötä, vaikka mainostettiin ettei SVL ole mitenkään toiminnassa mukana. Suomen vastarintaliike esimerkiksi teki 612-verkkosivut.”

Näyttää kerta kaikkiaan käsittämättömältä, miten uusnatseilla ja muilla fasisteilla voi olla sellainen ote viranomaisista, että itsenäisyyspäivänä heidän tieltään joutuu väistymään lastentapahtuma ja monikulttuurisen itsenäisyysjuhlan osallistujat joutuvat pelkäämään turvallisuutensa puolesta? Selvästi nyt olisi tarpeen osoittaa jonkinlaista selkärankaa, ja laittaa prioriteetit kuntoon: äärioikeiston ei pitäisi sanella, miten helsinkiläiset vapaapäiväänsä viettävät.

Tässä vielä 10 kohdan muistilista itsenäisyyspäivälle poliisille. Se on suoria sitaatteja Pirkanmaan käräjäoikeuden päätöksestä lakkauttaa PVL. Ehkä tämä auttaa muistamaan, millaisen porukan ollaan antamassa mellastaa Helsingissä.

1.

”Yhdistys ei hyväksy vapaata ammattiyhdistystoimintaa. Yhdistys vastustaa homoseksuaalisuuden ”normalisointia” ja kriminalisoisi homojen etujärjestöt ja ”muun luonnollista järjestystä vastaan suunnatun propagandan” sekä kieltäisi homoseksuaalisen mainonnan julkisella paikalla.”

2.

”Vähintäänkin hyvän tavan vastaisena voidaan pitää myös Hitlerin Saksan fasistien ihannointia ja puolustamista sekä holokaustin kyseenalaistamista.”

3.

”Yhdistyksen toiminnan yhteydessä tapahtunutta väkivaltaa puolustetaan ja pyritään perustelemaan se tilanteeseen kuuluvaksi terveeksi reaktioksi.”

4.

”Oulussa 9.4.2011 kolme Vastarintaliikkeen aktivistia lähestyi kokoomuksen vaaliteltalla ehdokkaita ja vaalityöntekijöitä. Yksi aktivisti kävi yhteen vaaliteltalla olleista kiinni ja vaati poistamaan ehdokkaan vähän aiemmin ottamat valokuvat. Edelleen aktivistit kävivät käsiksi tilanteeseen puuttuneisiin kahteen poliisiin sekä vastustivat kiinniottoa”

5.

[Vuonna 2012] ”Helsingissä Vastarintaliikkeen Helsingin eteläisen osaston johtaja vastaaja Otto Rutanen ja hänen seurassaan ollut henkilö pahoinpitelivät ravintolassa vapaalla ollutta poliisimiestä ja tämän veljeä.”

6.

”Oulussa 19.7.2012 vastarintaliikkeen aktiivi Sebastian Lämsä teki kaasuhyökkäyksen alkamassa ollutta Pride-tapahtuman yhteydessä järjestettyä, homo-, bi- ja transpakolaisten tilannetta ja äärioikeiston uhkaa käsitellyttä yleisötilaisuutta vastaan”

7.

[Vuoden 2013] ”tammikuussa Jyväskylässä kolme Vastarintaliikkeen aktiivia mm. Sebastian Lämsä ja PVL:n Jyväskylän osaston johtaja Paavo Laitinen hyökkäsivät kirjastossa pidettyyn Äärioikeisto Suomessa -kirjan julkistamistilaisuuteen ja syyllistyivät useisiin eriasteisiin pahoinpitelyihin sekä poliittisten toimintavapauksien rajoittamisrikoksiin ”

8.

[Vuoden 2014] ”tammikuussa Vastarintaliike järjesti katutapahtuman Paalutorilla Vantaan Myyrmäessä. Poliisille tehdyn ilmoituksen 5560/R/3842/14 mukaan tilaisuudessa erästä sivullista ulkomaalaistaustaista miestä olisi lyöty useita kertoja päähän . Uhrin kaaduttua maahan häntä potkittiin.”

9.

[Vuoden 2014] ”elokuussa Jyväskylässä (esitutkinta 5680/R/60247/15) jutun syytetyt ovat kesken 1.8.2015 järjestämänsä PVL:n mielenosoituksen rynnänneet asianomistaja Savolaisen (sama henkilö kuin vuoden 2013 tapahtumassa) perään Sokoksen tavarataloon ja hyökänneet tätä vastaan ja heidät on tuomittu tältä osin pahoinpitelystä. Käräjäoikeus on todennut Pohjoinen Perinne ry:n puheenjohtaja Jesse Torniaisen menneen ensimmäisenä sisälle tavarataloon ja tehneen potkuliikkeen.Hänen on havaittu potkaisseen kohti Savolaista. Syytetyt ovat samalla pahoinpidelleet myös Savolaista suojannutta asianomistaja Saukkoa ja heidän seurassaan ollutta Niemistä. Pahoinpitelyt on toteutettu mm. potkimalla päähän.”

10.

”16.9.2016 Helsingin asema-aukiolla Vastarintaliikkeen aktiivi ja Pohjoinen perinne ry:n puheenjohtaja Jesse Torniainen pahoinpiteli ohikulkijan potkaisemalla tätä ns. hyppypotkulla rintaan. Uhri oli liikkeen mielenosoittajaryhmän nähdessään sylkäissyt maahan. Käynnissä oli PVL:n järjestämä yleinen kokoontuminen ns. lippuvartio, josta Jesse Torniainen oli järjestäjien edustajana tehnyt poliisille kokoontumislain 7 §:ssä tarkoitetun ennakkoilmoituksen. Torniainen on potkaissut nurin asianomistajan, joka oli kävellyt PVL:n lippurivistön ohi, sylkäissyt maahan ja sanonut PVL:stä jotain kielteistä. Uhri sai kaatumisensa seurauksena aivovamman, ja kuoli tilanteessa saamansa aivovamman seurauksena.”

Viranomaisten kannattaisi toimia ihan jo siksikin, että vaihtoehto voi olla paljon vakavampi: tänään on saatu lukea siitä, miten äärioikeiston tapahtumien jatkoina toimivan keikkapaikan omistajan autot oli sytytetty tuleen maanantaiaamuna. Tilanne on tulenarka kuin ruutitynnyri.

svl

SVL:n (nykyinen PVL) jäseniä 612-kulkueen järjestysmiehinä

 

Standard

Ohjeet mielekkään dialogin käymiseen verkossa

Dialogi on aikamme suuria kysymyksiä, ainakin jos kuuntelee medioita. Ollaan huolissaan dialogin katkeamisesta eri ihmisryhmien välillä, kaivataan dialogia ratkaisemaan jännitteitä yhteiskunnassa ja liian vihaisia keskustelunavauksia ohjeistetaan dialogisempaan lähestymistapaan.

Kuitenkaan dialogin käyminen ei ole usein ihan niin helppoa. Siksi olen kirjoittanut tällaisen kuuden kohdan ohjelistan, jolla pääsee liikkeelle, rohkaistuu keskustelemaan ja myös tunnistamaan dialogin sudenkuopat

1. Tunnista umpikuja

Keskustelun käymistä vielä tärkeämpää on todeta, että tätä keskustelua ei kannata käydä. Aivan liian usein kuvittelemme, että on olemassa jonkinlainen velvollisuus käydä keskustelu loppuun. Tämän ei tarvitse tarkoittaa, että ette voisi jutella enää koskaan, mutta usein keskustelut törmäävät umpikujaan, jolloin niitä yksinkertaisesti ei kannata jatkaa. Syitä voivat olla esimerkiksi käsitteelliset sekaannukset tai erimielisyydet, lukkiutuneet asemat, huono päivä ja niin edelleen. Koskaan ei ole pakko keskustella.

2. Vedä rajat kohteliaisuuteen

Hyvä nyrkkisääntö on, että sinulta voidaan edellyttää vain niin paljon kohteliaisuutta kuin keskustelukumppanisi sitä tarjoaa. Kenellekään tylysti tai halventavasti sinua puhuttelevalle ei tarvitse olla mukava. Töissä on pakko olla kohtelias, vapaalla ei. Et ole toivottavasti omalla someseinälläsi töissä. Hyvät ihmiset polttavat itsensä loppuun olemalla kohteliaita ihmisille jotka syytävät ilmiselviä loukkauksia ja ärsyttävät tahallaan.

3. Blokkaa, blokkaa, blokkaa

Et pidä yllä asiakaspalautesivua, joten sinulla ei ole velvollisuutta tarjota someseinälläsi kaikille avointa keskustelualustaa. Sama koskee blogeja, chatteja ja niin edelleen. Elämä säilyy mielekkäänä, kun uskaltaa todeta, että tämän henkilön kanssa keskustelemisen väsyttää, ei johda mihinkään, ei opeta mitään, ei anna mitään. Kannattaa harkita hetki, onko syynä vain se, että et osaa vastata hänen kaikin puolin briljanttiin argumentaatioonsa ja siksi defensiivisesti haluat hänestä eroon. Yleensä näin ei ole, vaan verkko on täynnä urpoja kiusaajia, rasisteja ja muuten vaan aikaa vieviä ihmisiä joiden kanssa kenelläkään ei ole velvollisuutta keskustella.

4. Älä koe huonoa omaatuntoa

Yhteiskunnassa vallitsee yleinen harha, että keskustelusta kieltäytyminen olisi vakava ongelma. Todellisuudessa se ei suinkaan aina ole vakava ongelma vaan tärkeä tapa suojella itseään ja säästää voimavaroja. Niin suuri osa keskustelusta on täysin turhaa vinoilua ja passiivisaggressiivista näennäiskeskustelua että on ihme että kukaan sellaista jaksaa käydä ylipäätään. Onnistunut dialogi on kielenkäytön erityistapaus, ei mikään tyypillinen tapaus. Ylipäätään keskustelun merkitystä  korostavat politiikassa eniten ryhmät joilla on eniten valtaa. Miksi? Koska dialogi ei johda vallan uusjakoon vaan säilyttää asetelman pitkälti entisellään.

5. Ehdottomat rajat on pakko vetää

Kenenkään ei tarvitse ikinä keskustella ihmisen kanssa, jonka aatteeseen kuuluu keskustelukumppanin karkottaminen maasta, tämän ihmisoikeuksien kiistäminen, uhkailu tai joukkotuhonta. Tämä on täysin itsestäänselvää, paitsi että monille ei ole. Turvapaikahakijoille, feministeille ja rasismin vastustajille saarnataan toistuvasti miten tärkeää olisi käydä dialogia ihmisten kanssa, jotka pyrkivät viemään heidän perusoikeutensa ja uhkailevat. Mitään dialogin mahdollisuuksia ei tällaisessa tilanteessa tietenkään ole, tässä yhteydessä dialogi on pelkkä tyhjä taikasana, josta ei ole mitään iloa.

6. Asiallisuuskin toimii. Joskus.

Silloin harvoin kun on aidot mahdollisuudet mielekkääseen keskusteluun, sitä on hyvä käydä asiallisesti, lähteitä käyttäen, kunnioittavasti ja hermostumatta. ­­Verkossa tämä ei aina ole helppoa, koska emme näe toisen usein ystävällismielistä nonverbaalista viestintää. On oikeasti nähtävä vaivaa sen eteen, että jaksaisi keskustella kunnolla. Välillä se kannattaa, ja syntyy hedelmällisiä tuloksia. Mikäli ei onnistu, ei sitäkään kannata suura.

Standard

Miten taistella reaktiivisuutta vastaan?

Reaktiivisuus on yksi aikamme vaikeimmista yhteiskunnallisista ongelmista. Se on asia, joka tuntuu hallitsevan kaikkia yhteiskunnallisen elämän tasoja. Oikeistoa haastetaan vain puolustusasemista haukkumalla tehtyjä päätöksiä ja eri epäoikeudenmukaisuuksista pöyristymiset hallitsevat julkista keskustelua.

Mitä reaktiivisuus oikeastaan on? Eräällä tavalla kaikki mitä teemme on reaktiivista siinä mielessä, että olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja se mitä teemme on aina reaktio, jossa ollaan suhteessa johonkin jo tapahtuneeseen. Ongelmallista reaktiivisuudesta tulee silloin, kun yhteiskunnallinen toimintamme muuttuu pelkäksi lyhytjänteiseksi reagoimiseksi jonkun muun tekemiin siirtoihin. Haitallinen reaktiivisuus on  kyvyttömyyttä rakentaa omaa politiikkaa, omia ehdotuksia ja voimaa niiden taakse.

Esimerkkejä reaktiivisuudesta on helppo löytää, koska sosiaalinen media on niitä pullollaan. Suuret yhteiskunnallisia asioita käsittelevät ryhmät on suurelta osin omistettu erilaisten asioiden pöyristyneelle reaktiiviselle kommentoinnille. Katsokaa tätä seksististä mainosta, katsokaa tätä rasistista lausuntoa, katsokaa tätä ongelmallista apurahapäätöstä, ja niin edelleen. Oppositiopoliitikot suoltavat reaktiivisia lausuntoja koko ajan. Siinä missä nyt esitellyt vaihtoehtobudjetit ovat aitoja omia keskustelunavauksia, oppositio on käyttänyt todella paljon aikaa yksittäisten hallituksen päätösten kritisoimiseen omien ehdotusten sijaan.

Koko sosiaalinen media on reagointikone, joka kannustaa sekä sisällön tuottajia että sen näkijöitä loputtomaan reagointitanssiin. Esimerkiksi blogiteksti kannattaa kirjoittaa niin, että se sopeutuu facebookin reagointimatriisiin, että siitä voi tykätä, se voi tehdä vihaiseksi, sitä rakastaa, sitä haluaa kommentoida ja jakaa. Kirjoittajana oppii nopeasti vetämään oikeista vivuista: mitä ajankohtaisempi kriisi ja mitä pöyristyneemmin siitä kirjoittaa, sitä enemmän siihen reagoidaan.

Reaktiivisuuden varsinainen ongelma on siinä, että se alkaa helposti hallita toimintaamme. Reaktiivisuudesta saa palkintoja, kun kriittinen avaus saa aikaan jakoja, tykkäyksiä, kommentointia ja otsikoita. Nämä palkinnot peittävät helposti sen, että avauksella ei ole mitään vaikutusta vallan tai muiden resurssien jakoon yhteiskunnassa. Voisi jopa sanoa, että oikeisto jättää reaktiivisen kritiikin oikein mielellään yhteiskunnallisille liikkeille, koska kritiikki ei vaikuta yhteiskunnallisiin voimasuhteisiin välttämättä ollenkaan.

Reaktiivisuus on ongelma vain silloin, jos se alkaa hallita. Itsessään se ei ole ongelma, mikäli reagoinnin ohella teemme myös itsenäisiä avauksia, kasvatamme omia projektejamme, järjestäydymme ja keräämme resursseja. Valitettavan usein kuitenkin unohdumme klikkailemaan, kritisoimaan ja keskustelemaan ongelmista. Siksi olen koonnut muutaman vinkin, joiden avulla katson, että reaktiivisuuden valtaa vastaan voi taistella.

1. Tapaa fyysisissä ympäristöissä

Sosiaalinen media raamittaa kommunikaation reaktioautomaateiksi. Siksi sosiaalisissa medioissa järjestäytyminen on käytännössä äärimmäisen haastavaa ja omien projektien kokoaminen usein unohtuu. Ihmisten kohdatessa toisensa fyysisissä tiloissa erilaiset tarpeisiin liittyvät poliittiset kysymykset on helpompi muotoilla ja suhteista voi tulla vahvempia.

2. Lue muutakin kuin blogeja ja uutisia

Maailmassa on edelleen paljon ihmisiä, joilla on aikaa ajatella asioita. Ihmiset, joilla on aikaa ajatella kykenevät usein tekemään avauksia, jotka ovat kestävämpiä ja itsenäisempiä kuin nopealla tahdilla verkkoon tehty uutistuotanto. Esimerkiksi apurahoilla työskentelevät tutkijat ja kirjailijat voivat ajatella pidemmällä perspektiivillä ja kirjoittavat usein hitaampia keskusteluja ajatellen kuin vaikkapa poliitikot, toimittajat ja bloggarit. Siksi kannattaa lukea kaunokirjallisuutta, esseitä, tutkimusta ja tietokirjoja. Lue vaikka aluksia Roxane Gayta tai kumu.infoa.

3. Älä toista samaa

Maailma on täynnä ongelmia, jotka toistuvat pääpiirteissään samanlaisina ja ovat vain näennäisesti uusia tapahtumia.  Hyvä esimerkki ovat Ylen A-Teema –illat, iltapäivälehtien otsikointi ja miesasialiikkeen kirjottelu. Ne noudattavat samoja jo tunnettuja kaavoja ja niiden logiikan ja ongelmien käsittelyä ei tarvitse toistaa joka kerta, kun ne itse toistuvat. Jos käyttää aikaansa kritiikkiin, se kannattaa kohdistaa asiaan, joka on mahdollista muuttaa. Kaikilla edellä mainituilla esimerkeillä on voimakas oma yleisönsä, joka ei lopulta välitä reaktiivisesta kritiikistä ollenkaan.

4. Rakenna omia avauksia

Se, että olemme tilanteessa jossa oikeisto määrittelee politiikan suunnan, ei ole sattumaa vaan pitkäjänteisen työn tulosta. Mikäli haluaa muuttaa asioita, ei voi ainoastaan kommentoida jokaista muiden tekemää avausta, vaan pitää taistella itsenäisillä avauksilla, käsitteiden uudelleenmäärittelyllä ja haltuunotolla sekä pitkän tähtäyksen tavoitteilla. Ongelmien toteamisella saa kyllä ihmisistä reaktion irti, mutta se ei tuota toimintaa, vaan pitkällä tähtäyksellä vain lamauttaa

5. Älä ajattele somea varten

Sosiaalinen media hallitsee kaikkea kommunikaatiota, kaikkea kirjoittamista, aivan kaikkea. Alkaa olla yhä vaikeampaa ajatella sen ulkopuolelle jääviä asioita. Kuitenkin, jotta haitallista reaktiivisuutta vastaan voisi taistella pitää yrittää luopua logiikasta, jossa jokaisen avauksen tärkein tehtävä on levitä laajalle. Hitaus, itsenäinen ajattelu, ihmisten kohtaamiset ja yhteisten projektien synnyttäminen ovat asioita, joiden on oltava järjestyksessä etusijalla, vaikka nämäkin asiat kytkeytyvät eri tavoin sosiaaliseen mediaan. Lopulta on kuitenkin niin, että sosiaalinen media on paras kampanjoihin, kommentointiin ja nopeaan reagointiin, ei järjestäytymiseen.

 

21496317363_a2a99d7fcf_b.jpg

Standard

Kordelinin säätiö jälleen äärioikeiston asialla

kordi

Vuosi sitten sosiaalinen media kuohui, kun Kordelinin säätiö myönsi apurahan kirjailija Timo Hännikäiselle. Muun muassa verkkouhkailusta ja uusnatsiyhteyksistä tunnetun Hännikäisen apurahapäätös otettiin säätiössä poikkeuksellisesti uuteen käsittelyyn, mutta lopulta kirjailija sai pitää apurahansa.

Tästä kohusta säätiö oppi: ei yhtään mitään.

Tänä vuonna säätiön apurahamyönnöissä komeilee hanke nimeltä ”Turvapaikka uutisissa – katsaus suomalaisen median turvapaikkauutisointiin”, jolle rahaa on myönnetty 10 000 euroa. Hakijoina ovat Erkki Seppänen, Maria Asunta ja Kari Salminen.

Mikäli nimet eivät ole tuttuja, ehkä muutama screenshot voi auttaa tutustumaan paremmin näihin hakijoihin.

1. Maria Asunta

asunta1

 

Asuntan Retoriikka on tuttua äärioikeiston verkkoryhmistä. Puhutaan “Unelmasta” viitaten antirasistiseen Meillä on unelma -mielenosoitukseen, “elätettävistä” ja Kelan tukemista terroristeista.

Asunta on myös jakanut tilillään turvapaikanhakijoita demonisoivia videoita:

asunta2

 

Asunta on myös tehtaillut uutisia perussuomalaisten verkkomedia Suomen uutisiin. Niissä turvapaikkajärjestelmää näytetään käyttävän härskisti hyväksi (1, 2) ja facebookin rasisminvastainen Rasmus-ryhmä on “eliitin oma vihayhteisö“. Rasmus-ryhmää käsittelevässä jutussa Asunta (verkossa eri aikoina sukunimi Syvälä, Asunta tai Dammert) puhuu “virkamieseliitin monikulttuuriagendasta” ilman lainausmerkkejä.

2. Erkki Seppänen

Entä sitten toinen apurahan saaja Erkki Seppänen? Hänen ajatteluunsa voi tutustua muun muassa katsomalla videon, jossa hän puhuu kuuluisien äärioikeistolaisten kanssa samassa “Alussa on sana” -mielenosoituksessa vuoden 2016 marraskuussa. Siinä hän katsoo sananvapauden olevan uhattuna Suomessa.

 

Seppänen myös kiittelee somepostauksissaan sellaisia suomalaisen ja kansainvälisen rasistiskenen julkimoita kuin alt-right -sankari Milo Yiannopoulos ja Jukka Hankamäki.

seppanen1

Seppäsen yllä linkkaamassa tekstissä, joka on julkaistu myös MV-lehdessä, kirjoittaja syyttää islamia uskontona USA:ssa tehdystä terroriteosta:

Ei tarvinne erikseen mainita, että tämä(kin) terroriteko seurasi suoraan islamin ideologisesta olemuksesta, toisin sanoen uskonnon sisällöstä.

Myös rajoja vaaditaan kiinni, niin kuin asiaan kuuluu:

seppanen2.jpg

3. Kari Salminen

Ryhmän kolmas apurahansaaja Kari Salminen on erikoistunut “vasemmistolaisen” ja erityisesti “äärivasemmistolaisen” blogi- ja kulttuurikeskustelukentän kritisointiin. Teksteissään hän toistaa äärioikeiston väärinsiteerausta jonka mukaan Li Andersson olisi puolustanut vasemmistolaista väkivaltaa, ja hyökkää useaan kertaan blogisti Saku Timosen kimppuun (1, 2) muun muassa väittämällä että Timonen “esittää valheita, puolitotuuksia ja juoruja totuuksina, jos ne palvelevat omaa agendaa”. Ei siis aivan yhtä raskauttavaa materiaalia kuin kahdella edellisellä, mutta poliittinen asemoituminen tulee selväksi.

Tällaisilla apurahamyönnöillä Kordelinin säätiö rahoittaa suoraan äärioikeistolaisen ajattelun levittämistä Suomessa. Apurahojen myöntäminen ei ole koskaan neutraalia, vaan sillä otetaan kantaa siihen, millaisia tulkintoja maailmasta halutaan saattaa laajan yleisön saataville. Nämä valinnat ovat hyvin oleellisia, ja jokaisella apurahapäätöksellä on seurauksensa.

Olisi voinut toivoa, että viime apurahakohun myötä Kordelinin säätiö olisi ryhtynyt tarkemmin syynäämään apurahahakijansa. Pieni facebook-haku olisi tuottanut näistäkin kirjoittajista ihan riittämiin materiaalia punnitun päätöksen tekemiseen.

Pelottavampi ajatus tietysti on, että säätiössä aidosti ajatellaan, että tällaisella kombinaatiolla tuotettu kirja turvapaikkauutisoinnista olisi tarpeellinen suomalaisessa keskusteluilmapiirissä. Tähän kysymykseen säätiö saa kuitenkin vastata itse, ja vastata sen tosiaan pitää.

 

 

 

Standard

Fasisti kansakunnan kaapin päällä

Maailmaa muuttava profeetta, Päijänteen kalastaja ja ihminen kaikkine heikkouksineen elävät yhtenä ja samana. Kirja ei paisuta legendaa, vaan purkaa sen hienosti ja ymmärtävästi. Samalla kuitenkin avautuu Linkolan ajattelun kehitys ja avaruus.

– Tietofinlandia-raadin perustelut Pentti Linkola – Ihminen ja legenda – teoksen ehdokkuudelle

Kalastaja ja kirjailija Linkola tunnetaan radikaaleista kannanotoistaan. — Jos Linkolaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi sitkeä. — Ei liene yllätys, että Linkola ihailee sivistyksen kehtona pitämäänsä Saksaa ja myös natseja, joiden järjestelmää hän kuvailee Riitta Kylänpäälle jämeräksi. — Elämäkerrasta saa sen kuvan, että kalastaja-kirjailijan kriitikot keskittyvät hänen vaikeaan henkilöönsä ja ikäviin lausuntoihinsa, ja unohtavat hänen tärkeän perimmäisen sanomansa kokonaan.

Esa Mäkijärvi SDP:n Demokraatti-lehdessä Pentti Linkola – Ihminen ja legenda -teoksesta

 

Toisessa maailmansodassa pohjoismaat olivat hiukan eri asemassa suhteessa Natsi-Saksaan. Natsit valloittivat Norjan ja liittoutuivat sotilaallisesti Suomen kanssa. Nyt, 70 vuotta myöhemmin, kun uusnatsistinen Soldiers of Odin toimii molemmissa maassa, on ilmassa myös eri suhtautumistapaoja: Norjassa heitä on otettu kiinni pelkästä marssimisesta  ja Suomessa heitä on yritetty saada Yleisradion keskusteluohjelmaan mukaan.

Vaikka esimerkki kahdesta eri suhtautumistavasta uusnatsistiseen järjestöön voi olla pelkkää sattumaa, näyttää selvältä, että Suomessa natsismin ja fasismin perintö on osittain jäänyt käsittelemättä.

Siitä kielii suhtautuminen julkifasisti Pentti Linkolaan.

Pekka Sauri kirjoittaa Linkolan elämäkerran arviossa, että Linkolan ja vihreiden teiden erkaantuessa ”Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut”. Linkolaan, joka haluaa syntyvyyden radikaalia säännöstelyä, toivoo sodissa huomattavaa tappamista, nostaa elämäntapansa muiden yläpuolelle ja tänä päivänä avoimesti ihailee natseja, siis lyötiin fasistin leima?

Ehkä parhaiten median suhdetta Linkolaan kuvaa Helsingin sanomissa elokuussa julkaistun Linkolan haastattelun ingressi:

Luontoa suojelevalta Pentti Linkolalta sallitaan sellaisten mielipiteiden esittäminen, joita tuskin siedettäisiin keneltäkään muulta. Hän kommentoi maailman nykytilaa HS:lle yhtä kärjekkäästi kuin on tehnyt jo vuosikymmenien ajan.

Linkolalle sallitaan mielipiteiden esittäminen, joten tässä siis vähän hänen mielipiteitään. Fasistia voi haastatella huolettomasti, koska hänellä on jo asema kansakunnan kaapin päällä. Otsikoksikin saatiin mukavasti ”Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa”. Tämän tärkeän viestin saaminen Suomen suurimman ja arvostetuimman sanomalehden otsikoksi oli varmasti sen arvoista, että päästettiin fasisti taas ääneen.

Yhteiskunnallisista liikkeistä Suomessa Linkolalla voisi ilkeämielisesti sanoa olevan tällä hetkellä eniten yhteistä Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa, sillä molemmille on omien sanojensa mukaan tärkeää suojella luontoa ja toisaalta säädellä tarkemmin sitä, kuka tällä pallolla saa elää ja millaisia toimintavapauksia sallitaan.

Vaikka Linkola ei ole enää kovin merkittävä mielipidevaikuttaja, suhtautumisessa häneen on jotain kuvaavaa. Koska hän on salonkikelpoinen intellektuelli ja ilmaisee itseään ensisijaisesti kirjallisesti, on valkoinen mies ja nykyään vielä vanhakin, kaikki annetaan anteeksi. Siitä huolimatta, että samanaikaisesti toisaalta keskustellaan muissa yhteyksissä koko ajan siitä, miten äärioikeiston nousu uhkaa demokratiaa.

Linkolan erivapaudet näyttävät perustuvan ennemmin hienostuneisiin ilmaisutapoihin ja valkoiseen etuoikeuteen kuin siihen, että hänen sanomansa kestäisi minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Suomalainen media kompuroi hänen kanssaan samalla tavoin kuin äärioikeiston kanssa ylipäätään: hänet nähdään tavallisena keskustelijana eikä ymmärretä, että hänen sanomansa levittäminen voisi olla jonkinlainen vastuukysymys.

Aina voidaan sanoa, että ei tämän yhden tyypin sanoman kuuleminen nyt ole niin vaarallista. Mutta toisaalta voidaan kysyä myös, miksi sanomalle pitäisi antaa alusta uudelleen ja uudelleen. Mikä on Linkolan osa demokraattisessa yhteiskunnassa ja sen ylläpitämissä insituutioissa kuten media, jos hän omien sanojensa mukaan haluaisi tuhota koko demokratian? Toinen, vielä tärkeämpi kysymys on, mitä tapahtuu, kun jokaista fasistia kohdellaan kiinnostavana yksittäistapauksena. Silloin tapahtuu, että janitskinit, huhtasaaret, hallaahot, linkolat, tynkkyset, kaikki pääsevät laukomaan rasismia normalisoivia juttujaan valtavirtamedioihin. Vähitellen heidän ajatuksissaan ei olekaan enää mitään ihmeellistä mielestämme.

Suomessa fasismia ei ole opittu näkemään aidosti ongelmallisena asiana. Toisen maailmansodan perinnön purkaminen jäi meillä pahasti jälleenrakennuksen ja kansakunnan yhtenäisyyden vaalimisen jalkoihin. Siksi fasistin ”ajattelun kehitys ja avaruus” on edelleen oivaa materiaalia Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Emme näe edelleenkään ongelmana sitä, että tähän “ajattelun avaruuteen” mahtuu mukavan ja perinteikkään metsänsuojelun rinnalle myös joukkotuhonta.

 

Standard