Miksi Antifan annetaan osallistua natsismin vastaisille marsseille?

Verkossa törmää silloin tällöin yleensä äärioikeistoon kallella olevien ihmisten puheisiin Antifa-nimisestä järjestöstä tai ryhmästä.  Näissä puheissa Antifaa tarkastellaan merkittävänä äärioikeiston vastaisena toimijana, johon eri ihmisten oletetaan ”kuuluvan” sillä perusteella, että he puhuvat antifasismista.  ”Antifan kannattajiksi” nimetään milloin kukakin äärioikeistosta pahasti sanonut poliitikko, ja Antifaa vaaditaan julistettavaksi terrorijärjestöksi.

Viimeksi Antifa-sanaa tällaisessa yhtenäisen ryhmän tai järjestön merkityksessä käytti julkisuudessa koomikko Iikka Kivi twiitissään.

kivi.jpg

 

Pitää aloittaa siitä, että kuten Kivellekin twiitin perään syntyneessä keskustelussa selitetään, mitään yhtenäistä ”Antifa-järjestöä” ei Suomessa ole. Suomessa kyllä on ollut eri aikoina antifasismi-sanaa nimessään kantavia ryhmiä, erityisesti 1990-luvulla.

Jos yrittää ymmärtää, mistä syntyy hanakkuus puhua Antifasta yhtenä järjestönä, vastaus liittynee nykyisen keskusteluilmapiirin vahvaan tendenssiin jakaa kysymykset ääripäihin. Puheet “Antifasta” linkittyvät myös pohjoisamerikkalaisen äärioikeiston liioittelevaan puhetapaan. Suomessa äärioikeisto on omaksunut Yhdysvaltojen kautta kierrätetyn antifa-huutelun, johon kuuluu esittää kaikki fasismin vastainen toiminta järjestäytyneenä jengiaktivismina. Väkivaltaisen Antifan nimeäminen auttaa samastamaan fasismin vastustamisen fasismiin. Heillä on PVL, teillä Antifa.

Mutta jos otetaan Kiven kysymys vakavissaan ja yritetään vastata kysymykseen, miksi antifasistien annetaan osallistua rauhanomaisille natsisminvastaisille marsseille, vastaus on kohtalaisen selvä. Mitään marsseja ei olisi ilman antifasismia. Suomessa erityisesti erilaiset äärivasemmistolaiset ryhmittymät ovat keskittyneet luomaan katutasolla vastavoimaa äärioikeistolle. Tämä on pitkä ja katkeamaton perinne. Syy tähän on, että ulkoparlamentaariset ryhmät eivät tyypillisesti luota instituutioiden kautta toteutettaviin fasisminvastaisiin toimiin. Perinteeseen on vaikuttanut erityisesti Saksan esimerkki ja kyvyttömyys torjua fasistisia aineksia valtiokoneistosta: II maailmansodan jälkeen esimerkiksi monia natsihallintoon osallistuneita ihmisiä löytyi Länsi-Saksan oikeusministeriöstä vielä parinkymmenen vuoden ajan.

Jos yritetään vastata vielä toisesta kulmasta Iikka Kiven kysymykseen, voidaan myös todeta, että koska ei ole mitään selvää Antifa-ryhmittymää, ei ole oikein mahdollisuuksia todeta, kuka siihen ”kuuluu”. Antifasismi on joukko erilaisia journalistisia, akateemisia, poliittisia, väkivallattomia, ilkivaltaisia ja myös väkivaltaisia käytäntöjä, joilla pyritään torjumaan äärioikeiston mahdollisuuksia järjestäytyä. Kun joukko ihmisiä saapuu mielenosoitukseen eri puolilta, ei ole mitään kriteeriä, millä erottaa, kuka tulee milläkin motiiveilla paikalle. Pelkkä lippu, jossa on punaista ja mustaa, ei riitä kriteeriksi, koska sen merkityskonnotaatiot ovat hyvin laajat.

Tyypillisesti mielenosoitusten toimintatavat sovitaan etukäteen, jotta kaikki tietävät, mihin he ovat tulossa. Kansalaistottelemattomuuden keinoja, ilkivaltaa tai toisen kulkueen häirintää harjoittavan mielenosoituksen tunnistaa helposti etukäteen, ja jokainen joka ei halua käyttää tällaisia taktiikoita, osaa kyllä pysyä niistä poissa. Ei ole olemassa riskiä, että ihmiset joutuvat täysin yllättäen keskelle mellakkaa.

Oma kysymyksensä tietenkin on, kannattaako rotuoppeihin perustuvaa terroria harjoittavaa järjestäytynyttä pohjoismaista militanttia natsijärjestöä  verrata joukkoon ihmisiä, jotka käyttävät eri taktiikoita sen vastustamiseen. Pääasia ehkä on, että tietää ainakin mistä puhuu, kun ilmoittaa kenen tulee osallistua marsseille ja kenen ei.

Puheet suomalaisesta Antifasta ovat ennen kaikkea äärioikeiston salaliittoteoriahuutelua, aivan samalla tavoin kuin puheet ”polposta” (poliittinen poliisi) sekä oletukset että pieni Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry hallitsisi Suomen oikeusjärjestelmää. Ne puheet voisi lopettaa ja keskittyä opiskelemaan, mitkä ovat tehokkaita tapoja estää ihmisvihamielisen äärioikeiston nousua. Koska siitä tässä kai pitäisi lopulta olla kysymys?

Advertisements
Standard

#HelsinkiCalling on osa Meillä on unelmasta alkanutta jatkumoa  – mitä ajatella kesyjen mielenosoitusten Helsingistä?

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen on ollut Suomen kesän tähänastinen ykkösuutinen ja saattaa hyvinkin jäädä koko vuoden suurimmaksi mediatapahtumaksi. Tapahtuman yhteyteen järjestetty massamobilisaatio #HelsinkiCalling -mielenosoitus on myös ollut näkyvä sekä valtavirtamedioissa että yhteiskunnallisten keskustelijoiden omissa kanavissa.

#HelsinkiCalling kokosi parisentuhatta mielenosoittajaa sunnuntaina 15.7. Helsingin keskustaan, mutta se keräsi paljon huomiota jo ennen varsinaista kulkuetta puheineen. Mielenosoituksen järjestelyyn liittyvät kompastelut päätyivät julkisuuteen, erityisesti päivän muuttaminen ja kömpelö mediataktiikka perustella siirtoa ”tuotannollisilla syillä”.

”Tuotannollisten syiden” käsitettä voi tarkastella myös pintaa syvemmältä. Sanavalinta on avain helsinkiläisten 2010-luvun suurmielenosoitusten kokoonpanoon ja toimintalogiikkaan.

#HelsinkiCallingin järjestäjinä oli mukana osittain samoja ihmisiä, jotka ovat häärineet monessa paikassa viimeisten kolmen vuoden aikana. Monikulttuurisuuden puolesta vuonna 2015 järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus vahvisti ja valtavirtaisti tekotavan ja laittoi alkusysäyksen verkostolle, josta sikisi myös #HelsinkiCalling. Keskiössä on puhujalava, tapahtumatuotanto on ammattimaista, järjestäjäkoalitio tulee osin perinteisen poliittisen ”skenen” ulkopuolelta, tavoitteet ovat abstrakteja ja hierarkiat alakulttuurimielenosoituksia jyrkempiä. Tämä tekotapa on luonnehtinut myös sellaisia mielenosoituksia kuin Suomi says Welcome ja Peli poikki!.

Mielenosoitusten järjestäjäjoukko on ollut kirjava: Mukana on ollut punamustaa väkeä (anarkistit, kommunistit jne), puolueväkeä (erityisesti punavihreitä), järjestötoimijoita ja yrittäjiä. Joskus liittoutuminen on tuottanut sellaisia radikaalimman väen kannalta iloisia tuloksia kuin monituhatpäinen yleisö hurraamassa, kun Mikael Brunila kutsuu Suomen poliisia rasistiseksi Senaatintorilla. Toisilla kerroilla tulokset ovat olleet vähemmän mieluisia.

#HelsinkiCallingia luonnehtii myös ”ideologisesti” sama kaava kuin näitä aiempia: mielenosoitukset tehdään tiiviissä yhteistyössä poliisin ja muiden viranomaisten sekä järjestökentän kanssa, ne puhuttelevat valtiollisia instituutioita ja suhtautuvat myönteisesti tai neutraalisti kansallisvaltion symboleihin (esim. Peli poikki! -mielenosoituksen Finlandia-hymni). Ne eivät hae konfliktia yhteiskunnan kanssa, vaan julistavat yhteistyötä ja sopimista. Erityisen selvä kaavan osa on päätavoitteiden suuntaaminen medialle ja mediaosumien käyttäminen keskeisenä onnistumisen kriteerinä osallistujamäärän ohella.

#HelsinkiCalling-mielenosoituksen edustajat tekivät hyvin selväksi Helsingin sanomien haastattelussa, että mielenosoituksen keskeisin tavoite oli saavuttaa juuri mediahuomiota. Mielenosoituksen abstraktit julistukset ihmisoikeuksien, sananvapauden ja ilmastotoimien puolesta luonnehtivat yleisemminkin Trump-Putin -kokouksen suuria mobilisaatioita.

Yksi keskeinen #HelsinkiCalling -mielenosoitusta luonnehtiva tekijä on, että mielenosoituksen poliittinen ydin jäi lopulta epäselväksi. Julistusten materiaalista tavoitetta, muutosta maailmassa ei pahemmin ole yritetty määritellä, vaan on puhuttu ”viestin” lähettämisestä. Koko Trump-Putin -tapaamista on luonnehtinut sama poliittista analyysia välttelevä puhetapa. Puheessa liikutaan arvojen tasolla, suvaitsevaisuuden puolella ahdasmielisyyttä vastaan mediaa hyväksikäyttäen. Samalla jätetään menemättä voimasuhteisiin, jotka on luotava, kansanliikkeisiin, jotka on mobilisoitava, riistettyihin tiedollisiin, taloudellisiin ja ajallisiin resursseihin jotka on vallattava takaisin.

Kesyjen mielenosoitusten perinne on vallannut tilan, jonka radikaalin mobilisaation puuttuminen on jättänyt. Näiden edistysmielisten ammattilaisten järjestämien tapahtumien kanssa liittoutuminen on ollut toisinaan varmasti houkuttelevampaa kuin oma organisointi. Se voi olla myös kannattavaa silloin kun onnistutaan kääntämään mielenosoituksen massamobilisaatio omaksi eduksi.

Kesyjen koalitioiden kanssa liittoutuessa on kuitenkin hyvä muistaa, että mediaorientoituneet yleisötapahtumat eivät todennäköisesti koskaan tule organisoimaan kasvavaa mobilisaatiota, jolla voisi olla kumouksellista potentiaalia. Niiden tavoitteena ei ole kamppailevan poliittisen subjektin luominen, vaan tämä työ on tehtävä itse.

Yksi ilmiö, jota olisi arvokasta pohtia lisää, on, missä määrin suurmielenosoitukset toimivat paineventtiilinä, joka laimentaa radikaalia energiaa, jota syntyy sellaisista tapahtumista kuin Jimi Karttusen tappo tai Olli Immosen sodanjulistus. Strategia pitää rakentaa tapauskohtaisesti ja liittoutumiset päättää mielenosoitus kerrallaan, mutta on relevantti kysymys, raivaavatko ammattilaisten tuottamat mielenosoitukset tieltään selvemmin pysyvään mobilisaatioon pyrkiviä aktioita.

Kesyjen lavamielenosoituksen kulttuuri lienee tullut jäädäkseen Helsinkiin, joten on hyvä käydä laajaa keskustelua, miten siitä voi hyötyä parhaalla tavalla, ja mitkä ovat suurimmat riskit.

Standard

Ilmastopohdintojemme ongelma on se että luulemme voivamme pelastua

Silloin kun taustakehikko jää vaille huomiota, otamme ne helpoimmat, ilmeisimmät selitysmallit käyttöön. Silloin kun ei kysytä, millainen on yleinen yhteiskunnallinen tilanne jossa olemme, miten meitä hallitaan, kenellä on valtaa ja miten elämäntavat rakentuvat, silloin kun lähdetään ”vain kirjoittamaan”, tulee tehtyä tarina yksilön pohdinnoista kauramaidon eettisyyden ympärillä. Tartumme yksilön arkiseen kulutukseen osittain koska se on meille jatkuvasti joka paikassa tarjottava kehys jonka kautta jäsennämme arkeamme. Silloin myös ratkaisuksi etsitään hiililaskuria, joka antaa paremman kuvan yksilön kulutuksesta.  Näin tapahtuu Reetta Rädyn Lentävä vegaani -esseessä.

Lentämisen tarkasteleminen yksittäiskysymyksenä kadottaa ilmastonmuutoksesta oikeastaan kaiken oleellisen. Ympäristöongelmissa puheen keskittäminen yksilöiden lentämiseen, roskaamiseen ja maapallon ylikansoittumiseen hyödyttää suoraan länsimaalähtöisiä, halpaa energiaa tarvitsevia kasvuhakuisia yrityksiä, joiden pääintressi on pitää huomio poissa itsestään ja kapitalismista. Rädyn esseessä valtasuhteiden sijaan nähdään vain paletti erilaisia kuluttamisen ja rajoittamisen mahdollisuuksia.  ”Kalorilaskurit ja sykemittarit syrjään, tarvitsemme hiililaskurit”, Räty kirjoittaa, mutta oikeastaan pitäisi kirjoittaa, ”laskurit syrjään, tarvitsemme radikaalin uuden alun ja jotain mitä haluta”.

Juttu tulvii uskonnollisia viittauksia syystä. Näkökulma on yksilön puhtaudessa, yksilön puhdistautumisessa, jonka essee suorittaa. Kuluttajuus täydellistyy kun kaikki on pohdittua, myös synti, jokaisella ratkaisulla on syy ja tarina. Tätä on journalismi juuri nyt: Tekstit tarinallistetaan kertomaan yksilön näkökulmasta, oli aihe mikä tahansa. Koska kaikki toimittajat ovat valkoista ylempää keskiluokkaa, tämä tarkoittaa, että se kirjoittaa omista pohdinnoistaan ja kulutusvalinnoistaan ja länttää päälle kuvauksen ”essee”. Tämä uusi tunnustuksellinen esseistiikka oli ennen nimeltään päiväkirja, mutta nyt meidän kaikkien pitää lukea sitä, mitä tunnustettavaa itse kullakin toimittajalla on.

Sitten vielä se tärkein: Olisi hyvä hyväksyä, että yksikään merkittävä poliittinen muutos ei ole lähtenyt siitä, että ylempi keskiluokka päättää poliittisista syistä luopua jostain nautinnosta. Nautinnoista ei luovuta, vaan tarvitaan nautinnollisia asioita, jotka korvaavat toisia nautintoja. Näin ihminen toimii.

Kyse on lopulta siitä, että politiikka on epäonnistunut kaikessa, että politiikka ei pysty tässä ajassa mihinkään muuhun kuin tekemään asioita entistä huonommin, entistä niukemmin.  Ei tarvita parempaa eduskuntaa, sillä parlamentaarinen politiikka ei tule pysäyttämään ilmastonmuutosta. Koko kysymys on paljon vaikeampi kuin yksikään kärsivä lentävä vegaani myöntää itselleen. Koko tapamme ajatella politiikkaa tulee menemään uusiksi, kun kuluttajuuteen perustuva uusliberaali normaali räjähtää hitaasti sisäänpäin seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana.

Rädyn ongelman ratkaisu ei ole symbolinen lentovero, se ei ole vielä tiedostavampi ylempi keskiluokka joka Imagen kautta löytää ratkaisun. Ratkaisu on sen sijaan että ratkaisua ei ole, ainakaan mitään sellaista ratkaisua, mitä etsitään.

Lennetään tai ei, ilmastonmuutos tulee kiihtymään, ja politiikka tulee epäonnistumaan. Ei ole mitään syytä olettaa, että politiikka sellaisena kuin olemme sen tottuneet ymmärtämään pysäyttäisi ilmastonmuutoksen. Kaikki tavallaan tietävät tämän jo, mutta koska toivottomuuden hyväksyminen kestää pitkään, vielä tehdään esseitä kuluttamisesta ja uusista vaihtoehdoista. Toivottomuudesta liikkeelle lähteminen tarkoittaa aivan toisenlaista polkua, jossa ei enää lähdetä liikkeelle kuluttajuudesta, eduskunnista, vaan luovutaan sellaisesta toivosta joka ei vastaa.

Uusi toivo on löydettävissä, mutta on ensin uskallettava antaa vanhan elämän mennä pois tieltä, sumentamasta näköä.

Standard

Säkeitä miesasiamiehille

Minä en kelpaa teille, en voi olla yksi teistä, koska haluan tunnustaa että transnaiset ovat naisia, että miehillä on valtaa yhteiskunnassa, että feminismiä tarvitaan, koska koko yhteiskunta perustuu systemaattiselle sukupuolisorrolle / Te olette tyypillinen reaktiivinen liike siinä mielessä että varastatte kaiken mitä teillä on progressiivisilta vihollisiltanne / Yhtäkkiä keksitte että ”hei entä jos mekin oltaisiin marginaalinen identiteetti” ja sitten rakennetaan joku ilmaa täynnä oleva kehyskertomus siitä, miten historiallisesti kaikkein eniten materiaalista ja symbolista valtaa käsissään pitävä ryhmä onkin yhtäkkiä se kaikkein eniten sorrettu /Kyky pitää itseään tällä tavoin sorrettuna perustuu tietysti siihen että te ette ymmärrä mitä marginaalisuus tarkoittaa ettekä tajua valtasuhteista mitään / Näin ollen te pidätte esimerkiksi mustaa feminismiä lähtökohdiltaan samanlaisena liikkeenä kuin joku pilkkiseura, ja yhtä marginaalisena, koska pilkkiseuraankin saattaa kuulua vain vähän ihmisiä / Te palvotte keski-ikäisiä ukkeleita, jotka tarjoavat pseudotieteellisiä ja konservatiivisia tarinoita siitä, miten mytologisessa menneisyydessä miehillä oli todellinen valta ja miten se on asioiden luonnollinen järjestys/  Luonnollisuus kelpaa teille silloin kun sillä voi perustella valta-asemia, mutta jos teitä sairaalassa hoivaava rodullistettu nainen ottaa teiltä penisilliinin pois, luonto ilman lääketiedettä tai sähköä ei yhtäkkiä kelpaakaan, vaan teidän ihmisoikeuksianne pitää suojella hyvin epäluonnollisella ja monimutkaisella juridisella järjestelmällä / Te pidätte sellaisista ajatuksista kuin luonnollinen järjestys ja voimien tasapaino, mutta ette kestä sitä, että teiltä viedään yhteiskunnassa tilaa / Niinpä sosiaaliset mediat täyttyvät teidän sekavista valituksistanne siitä miten feminismi vie teiltä kaiken / Ette kuitenkaan osaa ottaa sitä takaisin luonnollisilla voimillanne / Teidän lähtökohtanne on että koko maailma on teille velkaa / Että teidän aatelisia oikeuksianne jokaiseen naiseen, jokaiseen työpaikkaan, jokaiseen mediaesiintymiseen, kaikkeen mahdolliseen pitää kunnioittaa / Lopulta koko aatteenne on pelkkä hiukan vaivalla peitelty valitus siitä, miten mieheksi kasvaminen ei enää tarkoita itsestäänselvästi että saa kaiken helpommalla kuin kaikki muut maailmassa / Vaikka oikeasti se kaiken lisäksi edelleen tarkoittaa juuri sitä / Se vähä järki mitä teidän jutuissanne on liittyy siihen että monilla menee yhteiskunnassa huonosti, mutta te yritätte ratkoa ongelmia ottamalla muilta perusoikeuksia pois ja vetämällä jakolinjoja sukupuolten ja etnisyyksien välille / Niin kuin jokainen konservatiiviliike te ette tajua taloudesta mitään ja sen takia teidän analyysinne vallasta antaa sijoittajien ja perijöiden rellestää rauhassa samaan aikaan kun te syytätte yksiä vähäosaisia toisten vähäosaisten ongelmista / Sanotte feminismin menneen liian pitkälle vaikka oikeastaan ajattelette että koko feminismiä ei pitäisi olla koska se rikkoo teidän perustavaa käsitystänne siitä että miehet on tehty hallitsemaan maailmaa / Teidän käsityksenne luonnollisesta järjestyksestä lepää olettamuksella että mies kuuluu hallitsemaan julkista sfääriä, ja kun puhutte miesten oikeuksista tarkoitatte oikeasti miesten etuoikeuksia, joiden suojeluun koko työnne pohjimmiltaan tähtää / Teidän on mahdotonta kuvitella että kukaan mies voisi olla feministi muusta syystä kuin yrittääkseen päästä sänkyyn toisten feministien kanssa, koska teidän on mahdotonta kuvitella muunlaista suhdetta eri sukupuolten välille kuin jatkuva vonkaaminen ja poliittisen liikkeen perustaminen kun vonkaaminen epäonnistuu / Teidät löytää erityisesti twitteristä, ja tämä johtunee siitä, että siellä on kaikista someista lyhyin sallittu merkkimäärä / Koska pohjimmiltaan teillä ei ole mitään sanottavaa, mutta loputtomasti toistettavaa

Standard

#ilovemyjob-hehkutus on tapa kertoa, että ei aio olla ”hankala tyyppi”

Teemme paljon töitä, ja työ kuormittaa ihmisiä.

Koska työ syö valtavan osan ihmisten ajasta, siitä myös puhutaan. Asiantuntijatyön vallattua yhä enemmän alaa 1970-luvulta alkaen, työstä puhumisen tavat ovat hitaasti muuttuneet. Samalla kun työpaikkojen muoto on muuttunut tehtaista kohti pieniä yksiköitä ja työtehtävät ovat erilaistuneet liukuhihnasta moninaisiin asiantuntijatehtäviin, puhe työstä on saanut uusia sävyjä.

Yksi uudehko työpuheen trendi on puhe työn rakastamisesta. Asiantuntijatyö, erityisesti sen luovemmat muodot, perustuu aiempaa työtä enemmän ihmisten väliselle kommunikaatiolle. Se käyttää tehdastyötä ja muita 1900-luvun alkupuolen yleisiä työn muotoja enemmän voimanaan ihmisen merkityksentuotantoa, suhteita ja haluja. Siis sellaisia asioita, joita on totuttu pitämään ihmisen omimpana alueena, persoonan alueena, sinä joka tekee meistä meidät.

#ilovemyjob-puheeseen voi ottaa subjektiivisen ja toisaalta yleisen näkökulman. Subjektiivisesta näkökulmasta kyse voi olla siitä, että kokee onnistumisia ja haluaa jakaa ilonsa siitä että työ sujuu. Työyhteiskunnassa keskeiset onnistumisemme ja epäonnistumisemme tapahtuvat keskeisesti juuri työn alueella. Työhön liittyvien positiivisten asioiden jakaminen on ymmärrettävä tarve. Monille luova asiantuntijatyö myös tarjoaa aidosti mielekkäitä haasteita ja mahdollisuuksia, aivan eri tavalla kuin mikään suorittava työ voisi tarjota.

Toisaalta työn rakastamisen puhetavalle on selkeä tilaus taloudellisesta näkökulmasta. Työ arvonlisäyksen eteen, joka nielee entistä suuremman osan vapaa-ajasta, joka tunkeutuu persoonan alueelle, tarvitsee vahvoja työkaluja varmistaakseen suostumuksemme. Harva länsimaissa on enää orjuutettu sanan perinteisessä merkityksessä väkivalloin. Sen sijaan työtä tehdään suostumukseen nojautuen. Tämän suostumuksen tuottaminen on jälkiteollisten yhteiskuntien kohtalonkysymys. Miten saada ihmiset luovuttamaan itsensä niin kokonaisvaltaisesti työlle?

Tähän vastaa työn rakastamisen ajatus. Tuottamalla tehokkaasti kertomuksia ja kokemuksia työstä intohimosta tehtävänä yhteiselämänä ja itsen toteuttamisen alueena tuotetaan halua tehdä työtä entistä enemmän. Käskevää, orjuuttavaa valtaa paljon tehokkaampaa on muokata ihmisen subjektiivisuutta sellaiseksi, että työnteko todella asettuu keskeiseksi ja mielekkääksi osaksi omaa persoonaa.

Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: ei välttämättä ole olemassa jotain ”todellisempaa” maailmaa työn rakastamisen tuolla puolen, kyse ei siis ole välttämättä todellisuuden peittävästä lumeesta. Silti on tärkeää todeta, että työn rakastaminen on tuotettua, ja on olemassa vahva koneisto, joka puskee näitä merkityksiä osaksi elämäämme. Kulttuurin, taiteen, ajankohtaisohjelmien ja jopa työvoimatoimistojen, kansanedustajien ja naapuriemme suilla.

Työn rakastamisesta puhuminen kietoutuu osaksi sosiaalista mediaa. Sosiaalisista medioista on 2010-luvulla muodostunut keskeinen ihmisen itsen brändäämisen markkinapaikka. Työtä tehdään persoonana, joka myy itseään tuotteena. Jotta ihminen vaikuttaisi käyttökelpoiselta tuotteelta, hänen on välitettävä yhteistyöhaluisuutta, kyvykkyyttä ja positiivista asennetta. Yhteistyöhalukkuuden signalointiin kuuluu myös asiallinen kommunikaatio, kaikkien näkemysten kunnioittaminen ja siistityt valokuvat. Sosiaalinen media onkin oivallinen tapa havainnollistaa, mitä työn ja persoonan sulautuminen tarkoittaa: Alue, kuten facebook, joka on synnytetty ihmisten henkilökohtaisen, yksityisen elämän vuorovaikutuksen alustaksi, on muuttunut paikaksi, jossa on pidettävä varansa, jotta tulevat työmahdollisuudet eivät tuhoudu.

Vaikka #ilovemyjob on oman raadannan rakastamisen ja tottelevaisuuden tuottamisen työkalu, ei ole tarkoituksenmukaista syyttää yksittäisiä ihmisiä siitä, että he toimivat nykyisten työmarkkinoiden ehdoilla. Se, että sosiaalisesta mediasta on tullut yhteistyöhalukkuuden signaloinnin alue, ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat menneet samanaikaisesti pilalle ja myyneet sielunsa. Työn teettämiseen kuuluu nimittäin aina myös pakon puoli: ne joihin pehmeä hallinta ei pure, saadaan ruotuun viimeistään tuhoamalla työstä kieltäytymisen mahdollisuudet heikentämällä sosiaaliturvaa ja patoamalla perustulouudistus.

Oman työn hehkuttaminen, yhteistyöhalukkuuden korostaminen ja rakkaus kaikkea kohtaan ovat luokkapetturuuden sijaan siis ennen kaikkea esimerkkejä siitä, mitä työ on tänä päivänä. Kun ei voi kieltäytyä, on myönnyttävä. Samalla kerrotaan, että tarkoitus ei ole vastustaa. Siinä missä työväenliikkeen puhe työstä aikoinaan perustui ajatukselle, että työn ja pääoman välillä on pysyvä ristiriita ja työläisen on suojattava itseään, #ilovemyjob kertoo kokonaan toista tarinaa. Ristiriidan korostamisen sijaan puhe häivyttää konfliktin ja kertoo valmiudesta yhteistyöhön: ”Minä en aio olla se hankala tyyppi, vaan olen valmis yhteistyöhön, kunhan vaan saan siten pidettyä pääni pinnalla.

EDIT: Tarkennettu väitettä työn määrän kasvusta

 

 

 

 

Standard

9 vinkkiä, miten murretaan hierarkioita ylläpitävä keskustelukulttuuri

Julkista keskustelua ohjaillaan vaatimalla tiettyjen normien noudattamista. Näitä normeja ei yleensä perustella kunnolla, vaan ne esitetään itsestäänselvyyksinä. Näissä normeissa korostuu kunnollisuus, konfliktien ja vallasta puhumisen välttäminen, numerouskovaisuus ja näennäinen terve järki.

En pidä siitä, että vallitsevien taloudellisten, seksuaalisten, sukupuolisten tai etnisten hierarkioiden puolustajat kertovat muille, miten keskustelua pitäisi käydä.

Tarjoankin jokaiselle tarvitsevalle avuksi tällaisten normien selättämiseksi anti-normien listaa:

1. Ideoita ei tarvitse perustella niin että ne olisivat valtiontaloudellisesti kannattavia.

(Suurin osa asioista ei ole taloudellisesti kannattavia nytkään, suurimman osan asioista hintaa ei myöskään pystytä koskaan laskemaan kaikkine kerrannaisvaikutuksineen. Numerot ovat useimmiten vain näennäistieteellinen kikka jolla ehdotus saadaan näyttämään uskottavammalta.)

2. Omaa puhetta tai ehdotuksia ei tarvitse sovittaa kapitalismiin.

(Hyvin usein kysytään, miten tämä muka on mahdollista toteuttaa yritysvetoisessa niukassa julkisessa taloudessa. Ei tarvitse pystyä. Koko oletuksen voi heittää roskiin.)

3. Keskustellessa ei tarvitse olla sen kohteliaampi, kuin muut osapuolet.

(Loputonta kohteliaisuutta vaaditaan usein myös sellaisilta joiden kimppuun on hyökännyt trolliarmeija. Mikäli sinulle haistatellaan, on ihan okei haistatella takaisin. Se ei tee sinusta ”yhtä huonoa”.)

4. Ehdotuksen ei tarvitse edetäkseen tai ollakseen uskottava nauttia enemmistön kannatusta.

(Ajatukset sukupuolten tasa-arvosta, syrjimättömyydestä, maksuttomasta terveydenhuollosta tai uskonnonvapaudesta ovat olleet alun perin marginaalisia kantoja. Enemmistö kannattaa yleensä vain hyvin tunnettuja ja nykyhetkessä maltillisia asioita.)

5. Ei tarvitse olla ”realistinen”.

(Realismi on kontrollointiin käytettävä turvasana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”toteutettavissa niin että mitään ei muuteta”. Eli toteutettavissa ilman että yksikään hierarkia murtuu.)

6. Ei tarvitse teeskennellä, että olisi olemassa yhteinen etu, tai että kaikki voisivat olla samaa mieltä.

(Keskustelussa on voimakas piilonormi, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista tai välttää. Entä jos ottaisikin lähtökohdaksi, että juuri ristiriitojen näkyviin tuominen varmistaa, että asian kaikki puolet tulevat esiin, ja myös niitä kuunnellaan jotka yleensä vaiennetaan?)

7. Omia tunteita ei tarvitse piilottaa.

(Suomalainen keskustelukulttuuri on myrkyllisen maskuliininen. Yksi sen keskeinen normi on, että mitä paremmin teeskentelee, että ei tunne mitään ja on ”kiihkoton”, sitä uskottavampi on. Kaikki tuntevat ja tunteiden pitää saada näkyä.)

8. Kaikkien ei tarvitse saada osallistua kaikkeen, ja se ei liity sananvapauteen mitenkään.

(Tietyn keskustelun säännöt voi määritellä niin, että ne tekevät keskustelun mielekkääksi tai esimerkiksi suojaavat marginalisoituja ihmisiä. Jokainen voi myös itse päättää kenen kanssa keskustelee. Tämä esimerkiksi tarkoittaa, että tahallaan vahingoittamaan pyrkivät nettitrollit tai mansplainaajat voi sulkea keskusteluista ulos ilman ennakovaroitusta. Sananvapaus on uhattuna yleensä vasta kun jonkun oma julkaisutoiminta omissa kanavissa joutuu ennakkosensuurin käsiin.)

9. Joskus on perusteltua kiinnittää huomio keskustelijaan argumentin sijaan.

(Kun sata valkoista miestä tulee peräkkäin väittämään, että Aku Louhimiestä kiusaavat lahjattomat ja kateelliset näyttelijät, voi olla perusteltua tarkastella myös väitteiden esittäjiä eikä pelkkää argumenttia. Paska argumentti, joka esitetään etuoikeutetusta positiosta, on julkisessa keskustelussa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Silloin voi auttaa kysyä myös, mahtaisiko esittäjän asema olla yksi syy, miksi väite esitetään.)

 

 

Standard

Liike Nyt: Kun oikeisto väittää olevansa oman kriisinsä ratkaisu

Liberalismi, aate joka nojaten kansallisvaltioihin, edustukselliseen demokratiaan ja kapitalismiin  on hallinnut länsimaita viimeiset parisataa vuotta, on kriisissä. Tämä on ilmeinen asia kun tarkastelee länsimaiden viimeistä kymmentä vuotta: finanssikriisi, joka levisi Yhdysvalloista Eurooppaan on vahvistanut yleistä levottomuutta, jota massatyöttömyys pitää tasaisesti yllä. Länsimaiden uusi normaali ovat yskivä talous, heikentyvät palvelut ja työssäkäyvät köyhät. Oikeistokonservatiiviset populistit ovat löytäneet jalansijansa tämän kriisin ratkaisemisesta mielikuvituksen alueella (toiseus suomalaisuuden uhkana) konkreettisten järjestelmän peruskivien siirtelyn sijaan.

Myös liberaalit ovat viimeistään Trumpin myötä heränneet kriisiinsä. Kriisipesäke ei kuitenkaan tietysti itse onnistu ratkaisemaan itseään. Esimerkiksi Emmanuel Macronin liike En Marche on yleisesti osoitettu vain oikeistoliberalismin jatkamiseksi hiukan muokatuin sanankääntein. Macron vastaa Ranskan oikeistokonservatistien kritiikkiin ajamalla vahvaa EU:n talouskuripolitiikkaan sitoutumista, työelämän heikennyksiä ja vihreää kapitalismia. Macron vastaa yskivään talouteen, heikentyviin palveluihin ja työssäkäyvien köyhyyteen hakemalla kasvua kurittamalla julkista taloutta lisää palkkatason ja verojen alentamisella.

Hjallis Harkimon Liike Nyt asettuu tietenkin tähän liberalismin näennäisen itseänsä korjaamisen jatkumoon. Aloitteen sisältö kumisee populistista tyhjyyttään: se näyttää tulkitsevan politiikan kriisin puhtaasti äänestämisen kriisinä. Ratkaisuksi tarjotaan tekniikkaa ja asiantuntijoita, teknologista alustaa, joka tekee äänestämisen helpommaksi ja tuottaa keskustelua. Vastaavaa ideaa, että ehdokas äänestää nettiäänestysten tulosten mukaisesti on esimerkiksi piraattipuolueen piirissä nähty jo aikoja sitten. Tosin tämäkin teknokraattinen ratkaisu vesitetään, sillä Harkimo ei edes sitoudu äänestämään verkkosivun äänestysten mukaisesti.

Oma surullinen mutta odotettava lukunsa on myös Liike Nytin poliittisen keskustelun painotus. Keskustelun korostaminen on erittäin yleinen tapa jolla liberalismissa ohjataan huomio valtasuhteista poispäin. Keskustelua voivat tämän ajattelutavan mukaan käydä “kaikki” ja se jotenkin oletettavasti johtaa parempiin ja kaikkia tyydyttäviin tuloksiin.

Tämän keskustelufiksoutuneen ajattelutavan kritiikin traditio on pitkä. Keskustelussa yleensä on erittäin vahva piilonormisto joka tekee osallistumisesta eriarvoista: tietynlaisia keskustelun tapoja ja oletuksia suositaan. Toiseksi, mikäli keskustelijoilla lähtökohtaisesti on hyvin erilaiset määrät taloudellisia resursseja ja muuta valtaa, keskustelu todennäköisesti ei muuta näitä materiaalisia asetelmia, koska se ei ole edullista niille joilla valtaa on. Haastatteluissa Jungner ja Harkimo ovatkin korostaneet, että erityisesti “asiantuntijoiden” ääniä kaivataan lisää. Ei siis mitä tahansa keskusteluijoita.

Liike Nyt jättää kokonaan näkyvistä sen laajemman liberalismin katastrofin, josta tyytymättömyys nousee: että lupaus paremmasta on petetty ja tilalle on tullut kiristystä ja epävarmuutta. Että kiinnostus politiikkaan hiipuu ennen kaikkea koska asiat eivät muutu paremmiksi.

On huomionarvoista, että juuri tällä hetkellä oikeistoliberaaleilla on Suomessa ennennäkemätön suora valta (pääministeri, sisäministeri, presidentti, eduskuntapaikat, valtuustot), ja sitä tukemassa laaja institutionaalinen hegemonia (sanomalehdet, ajatushautomot, virkamieslogiikka). Kaikki avaimet ovat jo kädessä, ja nyt teeskennellään, että sama oikeistoliberalismi voisi olla vaihtoehto itselleen.

Liike Nyt näyttää ennen kaikkea, mitä meiltä puuttuu. Surkeana näennäisratkaisuna se osoittaa kohti sitä ratkaisujen puutetta, josta poliittinen kenttä kärsii. Juuri nyt olisi tilaa sellaiselle ajattelulle, joka ei teeskentele että yksi patenttiratkaisu (rajat kiinni tai suora demokratia) voisi ratkaista länsimaiden tuotannon järjestelmän pitkittyneen kriisin.

Ennemmin pitää lähteä liikkeelle siitä, että talouden ongelmista maksavat tällä hetkellä kaikki muut paitsi niiden aiheuttajat. Oma uskoni demokratiaan palautuu ehkä vasta, kun lähtökohdaksi otetaan Jungnerin ja Harkimon aatteellisen kodin, liberalismin, kriisi.  Epävarmuuden jatkuva lisääntyminen ei ratkea, mikäli kuunnellaan vain samoja omiin patenttiratkaisuihinsa uskovia elähtäneitä politiikan kehäraakkeja.

Standard