Jukka Kopran rasistinen populismi on politiikan uusi normaali

Kokoomuksen kansanedustaja Jukka Kopra arvosteli 14.10. julkaistussa tiedotteessaan Suomen itsenäisyyden juhlavuoden nimissä toteutettavien hankkeiden rahoitusta. Kopran mukaan monilla hankkeilla  ”ei näyttäisi olevan mitään tekemistä Suomen itsenäisyyden kanssa”, vaan ”[y]hteinen nimittäjä monelle näistä hankkeista tuntuu olevan monikulttuurisuus, eikä suinkaan Suomi tai sen itsenäisyys”. Kopran esimerkkejä tällaisista hankkeista ovat ”Koodaribussi Afrikassa” (30 000 euroa), “100 vuotta demokratiaa, Suomi juhlii Liberian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa” (2 000 euroa) ja “Pakolainen” (80 000 euroa)”. Kopra arvostelee rahoituspäätöksissä näkemäänsä monikulttuurisuutta:

 Suomen itsenäisyys on aidosti arvokas asia ja monikulttuuri- tai minkä tahansa muun aiheeseen liittymättömän ideologian sotkeminen siihen loukkaa niitä ihmisiä, jotka kokevat tämän maan omakseen tai ovat sen puolesta taistelleet.

Ensiksi on sanottava, että on toki ollut tiedossa, että hallituspuolue Kokoomuksessa on useampia äärioikeistolaiseen ajatteluun taipuvaisia kansanedustajia. Tästä käyvät esimerkkeinä puolueen nuoret toivot Susanna Koski, joka Kokoomusnuorten puheenjohtajakaudellaan vaati kansanryhmää vastaan kiihottamisen poistamista laista ja Wille Rydman, joka on kutsunut kiintiöpolitiikkaa ja positiivista diskriminaatiota julkiseksi rasismiksi. Kokoomus myös toteuttaa tällä hetkellä hallituksessa rasistista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka julkilausuttuna tavoitteena on estää turvapaikanhakijoiden saapuminen Suomeen. Kopran sanomisissa, vaikka ne ovat erittäin ymmärtämättömiä, ei ole kokoomuksen retoriikan kannalta mitään uutta. Sen sijaan ne ovat tyyppiesimerkki siitä, miten populismin, rasismin ja tietämättömyyden yhdistelmästä on tullut uusi poliittinen normaali hallitustasolla saakka. Samasta kertoo myös muutaman päivän takainen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Juho Eerolan virheellinen ja muukalaisvihamielinen lausunto välimeren ylittävistä pakolaisista.

Kopran lausunnon tietämättömyydestä, tahallisesta junttipopulismista kertoo paljon se, että Suomi 100 –hankkeista on tähän mennessä julkistettu ainoastaan nimet ja myöntösummat. Niistä ei siis ole saatavilla esimerkiksi sisältökuvauksia. Tämä tarkoittaa, että Kopra on nähnyt vaivan julkaista tiedote tietämättä ollenkaan, mistä hänen kritisoimissaan hankkeissa on kyse. Suomi 100 –organisaation tiedotuksesta on jo rakentavasti jaksettu kommentoida, että hankkeet eivät käsittele vain itsenäisen Suomen historiaa, vaan myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Niitä toteuttavat myös ulkomailla asuvat suomalaiset. Kopra ei ole tutustunut rahoituksen myöntöperusteisiin, tai ei ainakaan tuo sitä esiin, vaan on yksinkertaisesti valikoinut hankelistalta omaan rasistiseen korvaansa vieraalta kuulostavia otsikoita ja haukkunut rahoituksen myöntämisperiaatteet tietämättä ollenkaan mistä puhuu. Rasistisen populismin normalisoitumisesta kertoo paljon se, että Kokoomuksen oma lehti Verkkouutiset, Helsingin Sanomat ja Iltasanomat ovat uutisoineet Kopran ulostulon ikään kuin se olisi täysin asiallinen, vakavastiotettava kritiikki.

On syytä kysyä, milloin Suomessa on hyväksytty, että kansanedustaja voi sanoa julkisuudessa, saati aidosti ajatella, että monikulttuurisuus on ”ideologia” eikä suomalaiseen todellisuuteen oleellisesti aina kuulunut asia. Kopran retoriikka tulee suoraan äärioikeiston nettifoorumeilta, joissa rasistinen ajattelu verhotaan huolimattomasti ”kulttuurien” sekoittamisen  vastustamiseen. Tulos on kuitenkin käytännössä sama: kaikki ei-valkoiset ovat ”kulttuurinsa” perusteella kelpaamattomia osaksi Suomea ja sen tarinaa. Sanoessaan, että monikulttuurisuus loukkaa ihmisiä, jotka kokevat Suomen omakseen, Kopra sylkee kaikkien niiden ihmisten päälle, joiden tavat, uskomukset tai ulkonäkö eivät istu hänen kapeaan käsitykseensä ”suomalaisuudesta”.

Kopran provokaatio on tuulahdus tunkkaisesta Suomesta, jossa takerrutaan kuviteltuun yksikulttuuriseen menneisyyteen, ihannoidaan kurjuutta ja yksiäänisyyttä. Lausunto on myös tuulahdus myrkyllisestä poliittisen tyhmyyden kulttuurista, joka tällä hetkellä hallitsee ympäri Eurooppaa. Osaamme kauhistella Donald Trumpia, mutta osaammeko nähdä, millaisia asioita tapahtuu paljon lähempänä?  Ja osaammeko tehdä niille mitään?

 

suomi.jpg

 

 

 

Standard

Kaksi twiittiä Nordic Business Forumilta

Osallistuin ennen työni puolesta moniin yritystapahtumiin. Kuuntelin keynote-puheenvuoroja, joissa luvattiin suuria murroksia, kerrottiin, mikä teknologinen innovaatio luo seuraavan disruption.  Sitten vaihdoin työtä. En ole vuoteen osallistunut yhteenkään yritystapahtumaan, en tuntenut yhdenkään lattiamaton tuoksua sieraimissani tai jakanut yhtään käyntikorttia. Ehkä juuri siksi seuraan nyt ulkopuolisen mielenkiinnolla, miltä tuo ennen minulle niin tuttu maailma tänään näyttää.

Helsingin Nordic Business Forum on käynnissä juuri nyt Messukeskuksessa Pasilassa. Se on tuhansia osallistujia keräävä tapahtuma, jossa kuullaan eri alojen huippujen puheenvuoroja ja verkostoidutaan. Tapahtuma on sulkeutunut hallin sisään, mutta siitä virtaa ulos merkkejä sosiaalisten medioiden kautta. Nyt kun en ole enää sisäpiirissä, näen omissa kanavissani eniten kriittisten irvileukojen yrityksiä häiritä #NBForum2016 -hashtagia mielikuvituksellisilla tavoilla.

Häirikköviestien kautta päädyin kuitenkin torstaiaamuna itsekin lukemaan tapahtuman varsinaista viestivirtaa. Se näytti kovin tutulta. Laimean kuuloisia tiivistyksiä keynote-puhujien laimeista ja yleisluontoisista opeista: ”brändi syntyy ensikosketuksessa”, ”luo pöhinää mobiilissa tai olet pulassa”. Viestit muuttuvat merkityksettömiksi materialisoituessaan älypuhelimen ruudulle, ne monistuvat tuhansille ruuduille ja niiden merkityksettömyys pysyy.

Sitten havahduin. Virrasta hypähti näkyviin torstain keynote-puhuja Peter Diamandisin puheenvuoroja kommentoivia twiittejä. Diamandis on amerikkalainen teknologiaguru, joka on perustanut lukuisia yrityksiä, jotka liittyvät eri tavoin huipputeknologioiden vaikutusten hyödyntämiseen. Diamandis on erityisen tunnettu ”yltäkylläisyyden” ajatuksesta: teknologioiden eksponentiaalinen kasvu on johtanut tilanteeseen, jossa maailman köyhimmillä on käytössään tehokkaampia teknologioita kuin maailman rikkaimmilla oli joitain vuosikymmeniä sitten. Diamandis on tekno-optimisti, joka uskoo maailman suurimpien ongelmien olevan ratkaistavissa teknologioiden avulla, ja sijoittaa ratkaisun avaimet erityisesti itsensä kaltaisten filantrooppisijoittajien käsiin.

Diamandisin viisauksia twiitattiin torstaiaamuna ahkerasti, ja silmääni osuivat erityisesti filosofi Lauri Järvilehdon twiitit. Järvilehto twiittasi Diamandisilta sitaatin ”Maailma on parempi lähes millä tahansa käytettävissämme olevalla mitta-asteikolla, mutta ajattelemme sen olevan huono, koska uutiset keskittyvät vain negatiiviseen.” Toinen Järvilehdon twiitti oli ”teknologian dematerialisoitumista” käsittelevä kuva, jossa osoitettiin paljonko tilaa nykyään älypuhelimeen mahtuvat toiminnot kuten radio tai videokamera joskus ennen veivät.

diama

demat

Järvilehdon twiiteissä ei eräällä tavalla ole mitään eriskummallista, sillä Diamandis on puhunut samoja asioita lukemattomilla businessfoorumeilla ympäri maailmaa. Nyt ne kuitenkin muistuttivat minua elävästi edellisenä päivänä lukemastani Hanna Nikkasen kolumnista, jossa Nikkanen muistuttaa, että Suomesta ei tule Cleantechin huippumaata, jos kaikki kuolemme ilmastonmuutoksen takia. Nikkasen keskeinen  ajatus on, että tietyillä aloilla optimismi on hyödyksi, vaikka tilannetta ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta arvioiden optimismiin ei olisikaan mitään syytä. Näin on myös startup-maailmassa. Utopiat ongelmien ratkeamisesta, suurista tuotoista ja skaalautuvista teknologioista ovat juuri niitä, joilla lupaustalous pyörii. Oleellista tässä on elää potentiaalisessa: mitä voisikaan tapahtua, mikäli tämä ratkaisu skaalautuu koko maailmaan.

Yritysmaailman ongelmanratkaisumallit ovat tyypillisesti atomistisia ja teknokraattisia: ne perustuvat yksinkertaisille laskukaavoille siitä, moniko ihminen on esimerkiksi ilman sähköä kehitysmaissa, ja monelleko ihmiselle sähkö voitaisiin tietyn teknologian kautta näin ollen tuottaa. Ne eivät tyypillisesti huomioi sitä, että esimerkiksi ilmastonmuutos ei ole pelkkä teknologinen ongelma, johon tarvitaan uusi teknologinen ratkaisu. Aurinkopaneelit on jo keksitty, mutta ongelma on, että niitä ei käytetä. Monet todelliset teknologian skaalaamisen ongelmat ovat teknologiaguruille täysin vieraita: kolonialismin tuottamat epävakaat poliittiset järjestelmät köyhissä maissa ja globaalin vaurauden äärimmäisen epätasainen jakautuminen estävät ratkaisujen leviämistä samassa mitassa tai enemmän kuin se, että meillä ei olisi tarpeeksi hienoja keksintöjä. Ongelma on myös, että pääoma ei ole kiinnostunut siitä, millaiseen tuotantoon se ohjataan, kunhan se raha muuttuu enemmäksi rahaksi. Tämä viesti on kuitenkin aivan liian masentava kertoa salilliselle yritysjohtajia. Ei ole kivaa sanoa, että ongelmiamme ei välttämättä kyetä ratkaisemaan eriarvoisuuskehitystä kiihdyttävän finanssikapitalismin sisällä, vaikka ongelmat kyettiinkin sen sisällä tuottamaan.

Järvilehdon twitterissä kanavoima Diamandis osoittaa, että meillä on nykyään pieniä radioita, ja vähemmän lapsikuolleisuutta kuin 30 vuotta sitten. Näillä yksinkertaisilla kvantitatiivisilla mittareilla asiat näyttävät hyviltä. Silti ilmaston lämpeneminen jatkuu, ja vaikka teknologia ”dematerialisoituu”, silti maailman kuparintuotanto lisääntyy. Nordic Business Forumin twiiteissä maailma on täynnä pieniä eristettyjä ongelmia, jotka ratkeavat perustamalla yritys joka askartelee juuri tuon ongelman parissa. Tähän logiikkaan kuuluu atomismi: maailmaa ei tarkastella moninaisten sosiaalisten, virtuaalisten ja materiaalisten suhteiden koosteena, vaan nähdään joukko ongelmia ja joukko ratkaisuja. Ratkaisuihin sijoitetaan pääomia ja sitten ongelmat katoavat *POKS*.

nasa

kupari

Nordic Business Forumin twittervirtaa seuraamalla voi upota kevyeen narkoosiin, jossa maailma on täynnä nauloja ja vasaroita, jokaista naulaa varten oma vasara. Ja sijoittaja, joka on valmis uskomaan juuri siihen vasaraan ja sen potentiaaliin tuottaa sijoitetulle pääomalle vastinetta.

Standard

Suomalaisen elokuvan tympeys on julkinen salaisuus

Olen viime viikkoina seurannut hämmennyksen vallassa ohjaaja Tuukka Temosen ristiretkeä elokuvakritiikkiä vastaan. Kaikki alkoi siitä, kun kriitikko Kalle Kinnunen kirjoitti kolumnin Temosen uudesta Teit meistä kauniin –elokuvasta, jossa Kinnunen vähemmän mairittelevasti, mutta tyylikkäin sanankääntein, teilaa elokuvan. Temoselle tämä oli liikaa, ja niinpä hän kirjoitti facebook-seinälleen vuodatuksen siitä, miten pahoitti mielensä Kinnusen sanoista. Temonen sanoi myöhemmässä keskustelussa, ettei ymmärrä kriitikon tehtävää ylipäätään.

Tavallaan ajattelen, että Temonen on oikeassa. En siinä mielessä, että Kinnunen olisi ollut jotenkin kohtuuton Temosta kohtaan, vaan siinä mielessä, että aidosti kriittisen kriitikon tehtävä tuntuu Suomessa lähes mahdottomalta työltä. Tässä kohdassa astuu helposti harhaan, ja yritän välttää sen: ihmisillä on erilaisia makutottumuksia elokuvan suhteen. Kaikki ei toimi samalla tavalla kaikille eikä kukaan kriitikko voi arvioida teosta sen yläpuolelta ja antaa sille objektiivista tuomiota.  Tähän viittasi kiinnostavalla tavalla Sonya Lindfors huomauttaessaan, että Hufvudstadsbladetin hänen tanssiteostaan sinänsä kiittävästi käsittelevä kritiikki oli kirjoitettu valkoisen katsojan näkökulmasta. Ei siis ole objektiivista näkökulmaa elokuvaan. Silti voin vaivatta sanoa esimerkiksi tämän: Luokkakokous-elokuva on luokaton, ja niin on lukematon muukin suomalainen elokuva. Suomessa tehdään sovinistista, misogyynistä, rasistista, itseään toistavaa, mielikuvituksetonta, katsojaa aliarvioivaa soopaa vaikka millä mitalla. Sellaisessa maastossa kritiikkona toimiminen ei voi olla helppoa.

Toki tympeitä elokuvia tehdään joka maassa, mutta niiden vastapainoksi löytyy paljon helmiä. Minulla on kuitenkin hetkittäin ollut aitoja vaikeuksia löytää kotimaisista elokuvista sellaisia joista todella pidän. Tuntuu, että tasapaino ei ole kohdallaan. En toki ole kotimaisen elokuvan suurkuluttaja. Skavabölen pojat, Betoniyö ja He ovat paenneet ovat tehneet vaikutuksen, samoin moni muu. Mutta liian usein näen tylsää pökkelörealismia, melodramaattisuutta, yksiulotteisia roolihahmoja ja loputtomasti valkoisten miesten oodeja miehuudelleen, Pekka ja Pätkä häjyinä, pahoina poikina, apulantana, luokkakavereina ja niin edelleen. Elokuva uutta luovana, haastavana, politisoivana, filosofisena, puhuttelevana ja puhdistavana taiteena tuntuu olevan Suomessa ahdingossa. Saatan olla väärässä, ja minulle saa mielellään lähettää sähköpostiin katselusuosituksia.

Oma lukunsa tässä kaikessa on Suomen elokuvasäätiö. Säätiö määrittelee tavoitteikseen ”edistää korkeatasoista, monipuolista ja omaperäistä suomalaista elokuvatuotantoa”. Kun käy läpi sen viimeaikaiset kolme suurinta pitkälle fiktioelokuvalle myönnettyä avustuspäätöstä, asettuu tuo tavoite mielenkiintoiseen valoon: Yli 100 000 euron markkinointi- ja levitystukea ovat saaneet syyskuussa Tatu ja Patu –elokuva, Röllielokuva ja Luokkakokous 2. Tästä kolmikosta erityisesti yksi herättää kysymyksiä. Luokkakokous 2 on jo aiemmin saanut 740 000 euroa tuotantotukea. Eivätkä kulmia nostattavat tukipäätökset tähän jää. Myös Aku Louhimiehen suunnittelema uusi Tuntematon sotilas sai lähes miljoona euroa tuotantotukea alkuvuodesta. Koska Väinö Linna tarvitsee jälleen yhden väsyttävän uudelleentulkinnan? Myös Temosen Teit meistä kauniin –elokuvaa tuettiin lähes 400 000 eurolla. Elokuvasäätiö tukee toki paljon muutakin, marginaalisempaa tuotantoa kuin edellä mainittuja produktioita, mutta ehkä suurempi kysymys on, miksi valtion rahoilla pyörivä säätiö edesauttaa läpikaupallisten produktioiden markkinoille pääsyä ylipäätään. Miksi se ei keskity tukemaan vain sitä, mikä on ainutlaatuista?

Minusta ei tätä kirjoittaessani myöskään tunnu, että kirjoittaisin mitään yllättävää tai erityisen kuohuttavaa. Sen sijaan tuntuu, kuin kirjoittaisin auki ajatuksia, jotka erittäin moni suomalaisia elokuvia katsonut on joskus käynyt läpi. Tästä antaa vihiä myös YLEn kulttuuritoimittajan reportaasi Cannesista keväältä, jossa lupaillaan että uusi aika on koittamassa kotimaiselle elokuvalle sanoilla “kotimaisen elokuvan katsojaluvut ovat jo pitkään tuoneet hymyn huulille, mutta nyt myös laatu näyttää olevan kohdallaan.” Tähän sisältyy ajatus, että laadun tähänastinen heikkous on yleistä tietoa, jonkinlainen julkinen salaisuus.

Mutta onko toisenlainen maailma tosiaan mahdollinen, ja milloin se tulee?

tuotanto.png

Elokuvasäätiön tuotantotukipäätöksiä keväältä 2016

Standard

Neljä syytä miksi rasisteja ja fasisteja ei pidä päästää televisioon

Perjantai-iltana, sen jälkeen kun perussuomalainen rasistitrolli Sebastian Tynkkynen oli ollut vieraana Enbuske Veitola Salminen -ohjelmassa, tein pienen laskutoimituksen. Kävin läpi kaikki ne kerrat tämän vuoden aikana kun rasisti tai fasisti on esiintynyt valtakunnallisella televisiokanavalla. Ja aika monta niitä oli: Rajat kiinni! -johtajat Kaukinen ja Kemppainen vierailivat YLE Aamu-tv:ssä tammikuussa, Sarastus-lehden päätoimittaja Timo Hännikäistä haastateltiin YLE Perjantai-ohjelmassa helmikuussa, Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja oli vieraana A2 -turvattomuusillassa maaliskuussa (myös rasistista Soldiers of Odin -katupartiota pyydettiin mukaan), ja Peli poikki! -mielenosoitusta häiriköinyt Tynkkynen oli vieraana yllä mainitussa EVS:ssä syyskuun viimeisenä päivänä. Nämä ovat siis vain ne kerrat, jotka sain heti palautettua mieleeni, eikä mukana ole kaikkia rasistisia mielipidekirjoituksia, radiota, podcasteja ja niin edelleen. Jokaisen näiden televisioesiintymisen kohdalla vierasvalintoja on protestoitu etukäteen, mutta kertaakaan itse haastatteluja ei ole peruttu.

Alla on lista syitä, miksi tunnettuja rasisteja ja fasisteja ei pitäisi kutsua studioon. Tuntuu täysin absurdilta joutua kokoamaan tällainen lista, mutta ilmiön toistuminen osoittaa, että asiasta todella ei ole Suomessa minkäänlaista yksimielisyyttä. Haluan ennen listan auki kirjoittamista kuitenkin korostaa, että tässä ei ole kyse sananvapauden rajoittamisesta: Jokainen kutsuu edelleenkin studioon ihan kenet haluaa, kenenkään lähetyslupia ei olla viemässä pois. Sen sijaan on kyse kriittisen keskustelun käymisestä, argumenttien tarjoamisesta sen tueksi, miksi rasistien ja fasistien studioon kutsuminen on aina ongelmallista.

1. Toimittajat eivät selviä niin hyvin kuin luulevat

Harva toimittaja on riittävän taitava, asiantunteva ja kovanaamainen laittamaan fasistin seinää vasten. Aivan liian monta kertaa on nähty, että studiossa puhetta alkaa johtaa haastateltava, toimittaja kysyy puolivillaisia kysymyksiä, antaa haastateltavan keskeyttää itsensä ja lopulta antaa tämän ohjata keskustelua ja levittää kuvottavaa agendaansa laajemmalle yleisölle. Näin kävi Sebastian Tynkkysen ja Tuomas Enbusken keskustelussa, ja näin tulee käymään myös jatkossa. Toimittajat luulevat hallitsevansa tilanteen, mutta toisin käy.

2. Kaikkia ei tarvitse kuulla

Rasismi ja fasismi ovat ideologioita ja käytäntöjä, joiden lähtökohtana on estää moniarvoisuutta, moniäänisyyttä ja moninaisuutta. Näihin periaatteisiin sitoutuvan yhteisön ja tiedotusvälineiden ei tarvitse antaa tilaa itsensä tuhoamista ajaville aatteille. Medioilla ei ole mitään velvollisuutta antaa rasisteille ja fasisteille tilaa.

3. Median valkoisuus

Koska suomalaiset talk showt ja ajankohtaisohjelmat ovat tyypillisesti valkoisten juontamia ja vieraat valkoisten valitsemia, rasistien ja fasistien kutsuminen ohjelmaan johtaa tilanteeseen, jossa valkoinen toimittaja juttelee studiossa mukavia valkoisen rasistin kanssa, mutta niillä, joihin rasistin viha kohdistuu ei ole keskustelussa mitään sijaa. Rasistien kutsuminen studioon edesauttaa ja ylläpitää tilannetta, jossa valkoiset ihmiset puhuvat kaikkien muiden puolesta ja myös kaikkia muita vastaan.

4. Ajatus kahdesta osapuolesta on vaarallinen

Mediat rakentavat tyypillisesti konflikteja ja hakevat ohjelmiin kahta ”osapuolta”. Osapuolten hakeminen (rasisti ja rasismin kohde esimerkiksi) rasismissa on kuitenkin itsessään rasistinen ajatustapa, sillä se ottaa rasistisen ideologian neutraalina maailmankatsomuksena, sen sijaan että asettuisi sorrettujen puolelle. Ihan yhtä ongelmallista on laittaa rasisti keskustelemaa valkoisen antirasistin kanssa, jolloin edesautetaan edellisessä kohdassa kuvattua tilannetta, jossa valkoiset ihmiset pitävät itsellään kaikkea puhevaltaa

Olen varma, että suomalaiset televisio-ohjelmat aikovat jatkaa valitsemallaan tiellä ja päästää ääneen ihmisiä, joiden kuulemisessa ei ole mitään mieltä. Tämä lista on koottu sitä varten, että seuraavan kerran kun rasisti, fasisti tai muu ihmisvihamielinen urpo on menossa studioon, voin suoraan linkata tekstin ohjelman tekijöille twitterissä kiistelemisen sijaan. Vaikka Tynkkystä ei saisikaan ruudusta poistettua, niin ainakin voi säästää aikaa.

14495457_10153947913913310_8833057575681762093_n.jpg

Standard

Lista Matias Turkkilan ilmeisiä virheitä

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila on kirjoittanut viikonlopun Peli poikki! -mielenosoituksesta jutun “Väkivallan viikonloppu”. En jaksa kirjoittaa varsinaista blogitekstiä, jossa Turkkilan jutun lukuisat ongelmat käytäisiin läpi tyylikkästi, vaan olen tyytynyt listaamaan sen ilmeisimmät virheet alle.

Suosittelisin, että Turkkila lukee vaikkapa journalistin ohjeet ennen seuraavan tekstinsä julkaisemista, mutta kehotus menisi kuuroille korville, sillä Suomen uutiset ei ole sitounut noudattamaan näitä ohjeita. Heikosti lähteistettyä löpinää on siis luvassa jatkossakin.

Standard

Peli poikki! –mielenosoitus järjestettiin erilaisten yhteistyönä

Ensimmäinen Suomen vastarintaliikkeen vastaista mielenosoitusta suunnitteleva kokous, johon osallistuin, järjestettiin sunnuntaina 18. syyskuuta. Tieto Jimi Karttusen kuolemasta oli alkanut levitä edellisenä päivänä, ja meitä oli kokoontumisessa Helsingin keskustassa kymmeniä, suurin osa minulle tuntemattomia ihmisiä. Yhdistävä tekijä ihmisten välillä oli jonkinlainen kytkös tai kiinnostus fasisminvastaiseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Kokouksen aikana saimme tiedon, että myös toinen, Meillä on unelma –mielenosoitusta järjestämässä ollut ryhmä suunnittelee mielenosoitusta samasta aiheesta. Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin pyrkiä yhdistämään voimat, ja toisen ryhmän jäseniä tavattiin samana iltana Karttusen muistoksi järjestetyn kynttilämielenilmaisun yhteydessä.

Näin käynnistyi laajan fasismia vastustavan rintaman työskentely, jonka tuloksena alle viikkoa myöhemmin järjestettiin Helsingin keskustassa Peli poikki -suurmielenosoitus.

Kirjoitan tästä, koska kokemus oli jollain tavalla ainutlaatuinen: hyvin erilaisista taustoista tulevat toimijat rakensivat yhdessä fasismin vastaista aktiota, ja erimielisyydet onnistuttiin ratkaisemaan siten, että avoimilta konflikteilta tai ovet paukkuen poistumisilta vältyttiin. Fasisminvastaisessa työssä laaja rintama tuntuu välttämättömältä edellytykseltä, joten on kiinnostavaa yrittää kuvata, miten se lyhyen tähtäyksen työssä voi toimia

Kun ensimmäinen ryhmien yhteinen suunnittelukokous järjestettiin, pöydällä oli lukemattomia asioita. Sananmuodot, mielenilmauksen viesti, esiintyjät, lippujen ja poliittisten symbolien salliminen. Pitkä kokous helsinkiläisessä keikkapaikassa eteni konsensuspäätöksillä ja välillä äänestäen. Paikalla oli ihmisiä eri järjestöistä, verkkomedioista, aktivisteja, yrittäjiä ja kaikkea siltä väliltä. Edelliseen fasisminvastaisten toimijoiden kanssa järjestettyyn tapaamiseen verrattuna tunnelma oli erilainen: nopeatempoisempi ja ammattimaisempi. Tilaa oli kuitenkin edelleen kysymyksille ja kommenteille.

Yhteistyö valtiovaltaan eri tavoin suhtautuvien toimijoiden välillä voi olla haastavaa, koska helposti päädytään vaatimaan eri asioita. Toiset voivat haluta herättää julkista keskustelua ja saada poliitikkoja vastuuseen, kun taas toiset haluavat, että tavalliset ihmiset saisivat lisää rohkeutta toimia arjessaan. Huomasin itsessäni epäluuloisuutta ennen ensimmäistä yhteiskokousta juuri tämän suhteen: pelkäsin, että keskitytään symboleihin ja keskusteluun, valtioon ja kansanedustajiin. Lopulta koin, että onnistuttiin tekemään sekä että: toimimaan itse ja vaatimaan muilta samanaikaisesti.

Itselleni ja monille muille tuossa kokouksessa näytti olevan tärkeää kyetä tekemään muutakin kuin edustukselliseen päätöksentekoon vetoava ele: valtiovallalle esitettävien vaatimusten rinnalla haluttiin korostaa käytännöllistä puolta, että nyt oltiin kadulla koska haluttiin myös toimia itse. Ilokseni tämä ajatus sai laajaa kannatusta. Pilliin puhaltamisesta tuli symboli sekä poliittisen pelin poikki puhaltamiselle, että konkreettiselle fasismiin puuttumiselle kadulla.

Yhteiskokouksen jälkeen viestintää, tekniikkaa, puhujia, turvallisuutta ja muita tapahtuman osa-alueita rakentavat ryhmät alkoivat toimia itsenäisesti ja keskustelu siirtyi sähköisiin kanaviin. Suuria keskusteluja verkossa käytiin esimerkiksi kansallisista symboleista kuten Suomen lipusta. Yksi tendenssi sekä mielenosoituksen osallistujien että osan järjestäjistä keskuudessa oli ottaa kansalliset symbolit uudelleen kansan antirasistisen enemmistön haltuun. Toiset järjestäjistä taas puhuivat kansallisten symbolien pois jättämisen puolesta niiden ulossulkevuuden takia. Näen nämä tendenssit tyypillisenä esimerkkinä juuri erilaisista tavoista suhtautua valtioon, nationalismiin ja sen symboleihin.

Ruohonjuuritason antifasistien ja ”muiden” suhteen kuvaaminen ei tietenkään riitä mielenosoituksen järjestelyprosessin kokonaisuuden hahmottamiseksi, koska nuo ”muut” ovat moniaineksinen joukko, jota ei voi kuvata yksinkertaisella tavalla. Olihan järjestelyissä lopulta mukana yhteensä reilusti yli sata ihmistä. Samalla tavoin myöskään antifasisteja ei voi kuvata yhtenä joukkona, vaan toimintastrategioissa ja näkemyksissä heidän välillään on huomattavia eroja. Itse sijoitun varmaankin jonnekin näiden kaikkien ryhmien väliin.  Kaikkia mielenosoituksen järjestäjiä voisi oikeutetusti kutsua ”ruohonjuuritasoksi” koska emme olleet siellä puolueiden tai yritysten edustajina, vaan aktivisteina. Kaikki mielenosoituksen ”radikaaliutta” lisäävät ehdotukset eivät myöskään tulleet yhdestä samasta lähteestä. Toivonkin, etten loukkaa tällä ketään.

Olen valinnut sanani niin kuin parhaiten osaan kuvatakseni mielestäni sinänsä tärkeää ilmiötä: Sen kautta, antifasistisen perinteen läsnäolon kautta, voidaan selittää mielestäni esimerkiksi sitä, että ohjelma ei päättynyt Finlandiaan, vaan siihen että yhdessä puhallettiin pilliin. Sitä, että tapahtumassa jaettiin antirasistiseen toimintaan kannustavaa flyeriä. En yritä sanoa, että mikään näistä asioista oli yksin jonkun tietyn ihmisen ansiota, mutta uskallan väittää, että nämä ja monet muut mielenosoituksen osatekijät olisivat olleet hiukan erilaisia, ellei antifasisteja olisi ollut järjestelyissä mukana taitavien järjestötyöntekijöiden, tapahtumatuottajien, toimittajien, artistien, yrittäjien ja muiden järjestäjien rinnalla.

Peli poikki –mielenosoitus oli tapahtumatuotannon juhlaa, ammattimaisesti järjestetty, sujuva kokonaisuus, jonka mediatyö johti valtavaan huomioon sekä kotimaisessa että kansainvälisessä mediassa ja poikkeuksellisen suureen osallistujajojukkoon. Tämä oli mahdollista siksi, että kymmenet alan ammattilaiset tekivät viikon aikana valtavan määrän työtä kokonaisuuden eteen. Tämä kaikki ei ole tyypillistä suomalaisille mielenosoituksille. Se oli samalla mielenosoitus, jonka kutsutekstissä mainitaan ääneen fasismi ja uusnatsit, ja jonka yhdessä puheessa puhuttiin Suomen poliisin rasismista. Tämä taas ei ole tyypillistä ammattimaisesti tuotetuille suurmielenosoituksille. Ja juuri tässä yhdistelmässä riittävää määrätietoisuutta, asioiden sanomista ääneen ja huikeaa ammattimaisuutta tiivistyy mielestäni se, mikä mielenosoituksessa meni oikein.

En kärsi idealismista siinä mielessä, että ajattelisin asioiden olevan nyt ratkaistuja, kun ihmiset kävivät kadulla. Mielenosoituksen puhuja Maryan Abdulkarim kuvasi osuvasti mielenosoitusta tärkeäksi hetkeksi, jolloin voimme terapoida ja halata toisiamme. Tuo kuvaus sanoo samalla hiljaa, että mikään ei vielä muutu, ellei onnistuta toimimaan myös jatkossa, ellei toimita arjessa. Laaja yhteistyö järjestelytyössä on mielestäni kuitenkin muistamisen arvoinen asia. Se liittyy fasismin vastaisen yhteisymmärryksen rakentamiseen, josta Mikael Brunila puhui mielenosoituksessa pitämässään puheessa. Käytännön edellytykset yhteisymmärryksen syntymiselle järjestämisprosessissa olivat mielestäni, että ihmisiä kuunneltiin.

Kirjoitan omasta puolestani, jollekulle muulle tarina voi olla ihan toinen, mutta en havainnut että ihmisten yli oltaisiin kävelty Peli poikki! –mielenosoitusta koskevissa tärkeissä päätöksissä. Erimielisyyksiä oli, mutta ne kyettiin käsittelemään. Se on mielestäni tärkeää jatkon kannalta: että erilaiset tulevat yhteen ja voivat edustaa itseään päätöksenteossa. Nyt erilaiset tulivat yhteen, koska kaikki olivat järkyttyneitä kuolemantapauksesta ja pitkään jatkuneesta rasismin ja fasismin kasvusta yhteiskunnassa. Kaikki olivat vihaisia ja halusivat luoda toivoa. Toivon että laajan yhteistyön mahdollisuuksia on myös jatkossa.

Pelipoikki_kuva_Sami_Mannerheimo-35.jpg

Kuva: Sami Mannerheimo

Standard

Sanat, joita Sipilä pelkää

Juha Sipilältä saatiin lopulta reaktio viikonloppuna tapahtuneeseen Jimi Karttusen kuolemaan, kun hän 19.9. julkaisi blogissaan kirjoituksen aiheesta. Ajantasaisin medioista saatavilla oleva tieto tapahtuneesta on, että kokenut väkivaltarikollinen, vastarintaliikkeen katutappelija Jesse Eppu Torniainen potkaisi Karttusta rintaan liikkeen katutapahtumassa aiheuttaen tämän kaatumisen ja pään lyömisen katuun. Viikkoa myöhemmin Karttunen kuoli saatuaan aivoverenvuodon.

Sipilän teksti on kammottavaa luettavaa. Hän rinnastaa ensimmäisessä kappaleessa yksityishenkilön Otanmäessä tekemän henkirikoksen järjestäytyneen uusnatsiliikkeen tapahtumassa liikkeen jäsenen tekempään henkirikokseen. Nämä ovat kaksi eri asiaa, ja Sipilä hyvin tietää sen: toinen on poliittista väkivaltaa, toinen ei. Natsismia ei mainita kirjoituksessa sanallakaan, vaan kaikki “ääri-ilmiöt” sotketaan samaan soppaan, joka saadaan lopulta näyttämään niin monimutkaiselta, että sen edessä voi sitten voimattomana levitellä käsiään.

Natsiliikkeen väkivallasta seurannutta kuolemantapausta käsittelevään tekstiin mahtuu tällainen lause:

Erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu helposti karkaa käsistä. Puhekin on teko.

Suomessa on kuollut henkilö, joka pahoinpideltiin natsiliikkeen tapahtumassa aivan pääkaupungin keskustassa kirkkaassa päivänvalossa ja käytännössä poliisin silmien alla. Ja pääministeri höpisee kannanotossaan sosiaalisen median keskusteluista, turvapaikanhakijoista ja kotoutumisesta. Kuten erinomaisen selvästi on tuotu esiin, Suomen vastarintaliike ei liity turvapaikanjakijoihin. Se on ollut väkivaltainen natsijärjestö jo kauan ennen Suomen nykyistä turvapaikanhakijatilannetta. Liikkeen toiminta ei ole tavallisten kansalaisten turhautumista, vaan jotain paljon paljon synkempää ja vakavampaa.

Sipilä näyttää pelkäävän yksinkertaisia sanoja: “natsi”, “poliittinen väkivalta”, “fasismi”. Jos niitä ei sano ääneen, ei myöskään osoita aikovansa aidosti puuttua siihen, että ihmiset joutuvat pelkäämään kävellessään Vastarintaliikkeen lippujen ohi kadulla.

 

 

Standard