Oikeamielinen politiikka on helvetin tylsää

Yksi ilmiö toistuu tässä haastavassa poliittisessa tilanteessa: symbolisen voiton etsiminen omien silmissä. Kun koomikko muotoilee oikein kaunopuheisesti, miksi rasistit ovat epäjohdonmukaisia, me taputamme käsiämme ja laitamme tekstin jakoon. Kun poliitikko kirjoittaa paatoksellisen tekstin siitä, miten Laura Huhtasaari on täynnä vihaa ja lisäksi vielä nojaa valeuutisiin, nyökyttelemme ja kiittelemme. Kun toinen koomikko sanoo Donald Trumpista suorat sanat, ajattelemme, että nyt ihmisten päiden on pakko kääntyä.

Kun Trump silti voittaa vaalit ja Huhtasaari hallitsee uutisointia, olemme ihmeissämme. Eikö meidän loogisesti ylivoimainen, terävästi ja tunteikkaasti muotoiltu kritiikkimme siis purrutkaan?

Totuus on, että reaktiivinen, paatoksellinen ja ylimielinen kritiikki ei ole koskaan toiminut. Se perustuu ajatukselle, että politiikassa on olemassa joku valtaa pyhempi moraali, johon vetoamalla hyvät lopulta voittavat. Kunhan asettelemme sanamme riittävän taiten, ihmiset heräävät unestaan ja tekevät oikein. Tämä näkemys pelkistää poliittisen todellisuuden moraalisiin tunteisiin ja pelkäksi kieleksi. Se olettaa, että politiikassa riittää valheen kumoaminen ja totuuden osoittaminen riittävän mahtipontisesti.

Samanaikaisesti äärioikealla on käynnissä kaikkien aikojen pidot. Totuuden ja kritiikin sijaan siellä retoriikkaa hallitsee röyhkeys, ironia, viha, uhka, irvailu ja pöyristyminen. Mukana on paljon sekoilua, mutta yksi asia on joka tapauksessa ymmärretty oikeamielisiä paremmin: ihmiset pitävät kiihtymisestä. Politiikassa mikään ei liikahda ilman yhteistä leimahdusta, kokemusta, että jotain on tapahduttava. Siinä missä niin sanotut ”progressiiviset” sanovat millainen maailma todellisuudessa on ja keskittyvät virheiden korjaamiseen ja kritiikkiin, äärioikealla tehdään esityksiä kieli poskessa ja uudistetaan puhetapoja.

Kun ilmestyy kymmenes blogiteksti siitä miten rasismi on väärin, kymmenes twitterketju siitä, miten pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, alkaa myös haukottelu. Oikeamielinen politiikka on helvetin tylsää, varsinkin aikana jolloin sillä ei ole valtaa. Aina välillä näkyy valopilkkuja, uskallusta olla röyhkeä ja innostaa ihmisiä. Mutta sitä tarvittaisiin paljon lisää. Meillä ei ole hävittävänä kuin moraalinen ylemmyytemme.

Advertisements
Standard

Kun myrsky rikkoi etusivun

CNN:n sivulla kuohui sunnuntai-illalla Suomen aikaa. Irma-myrsky lähestyi Floridan rannikkoa. Vähitellen kohti Yhdysvaltain etelärannikkoa Kuuban yli etenevä hirmumyrsky oli juuri saavuttamassa Keys -saariketjun, joka on Yhdysvaltain ja köyhemmän maailman kaakkoisraja.

Samalla kuohui myös Helsingin sanomien sivu. Uutisia Irmasta Floridassa on tehty yli kolmekymmentä, ja ne ovat hallinneet verkkohesarin etusivua. Sellaisia kuin ”HS:n kirjeenvaihtajan yö hurrikaanisuojassa Orlandossa loppui lyhyeen” ja ” Hurrikaani Irman raivolta säästyivät myös eläimet, koska ihmiset veivät ne turvaan – koska ihmiset ovat mahtavia, kuten nämä kuvat ja videot osoittavat”.

Mutta miksi Suomen suurin ja arvostetuin päivälehti tekee kymmeniä uutisia hirmumyrskyn saapumisesta Yhdysvaltojen etelärannikolle? Miksi juuri siitä hirmumyrskyn vaiheesta?

Ennen kuin myrsky saapui Floridaan ja vaimeni, se ehti alustavien tietojen mukaan muun muassa tuhota 90 prosenttia Barbudan saaren rakennuksista, tappaa 11 ihmistä Saint-Martinin saarella, tappaa kahdeksan ihmistä Neitsytsaarilla ja kolme Puerto Ricossa.

Entä sitten Floridassa? Yli miljoonalta ihmiseltä katkesi sähköt, ja sitrushedelmätuotannosta tuhoutui yhden arvion mukaan noin viidennes. Yksi ihminen kuoli pudottuaan tikkailta myrskysuojanasennuspuuhissa ja toinen liikenneonnettomuudessa. Silti käytännössä kaikki uutiset aiheesta liittyvät Yhdysvaltoihin.

Irma-uutisointi on opettavainen esimerkki siitä, millaista uutistuotanto käytännössä on. Se opettaa meille uutisten infrastruktuurista ja nationalismista.

Floridassa asuu noin 25 000 suomalaistaustaista ihmistä. Se on yksi syy, miksi suomalaisessa uutismediassa puhutaan juuri Floridasta.  Vaikka yhtään suomalaista ei kuolisi, heidän elämänsä, muun muassa kahteen juttuun haastatellun floridalaisen Terhi Ignatiuksen elämä, on uhatumpi Helsingin sanomien sivuilla kuin yhdenkään karibialaisen.

Suomalaiset mediat muistavat uutisoida aina, kun suomalaisia, oli heitä sitten kaksi tai kaksi tuhatta, on jossain päin maailmaa pulassa. Olemme kaikki täysin tottuneet tähän oma kansa ensin -logiikkaan emmekä yleensä kyseenalaista sitä.

Florida kuuluu myös jonkinlaisen omintakeisen logiikan mukaan meidän kulttuuriseen piiriimme, siinä missä esimerkiksi Kuuba ei kuulu. Helsingin sanomilla on kirjeenvaihtaja paikalla, paikallisia uutislähteitä seurataan tiiviisti ja uutisia käännetään Suomeksi nopeasti. Vaikka Yhdysvallat on maantieteellisesti kaukana, poliittisesti outo, ja kulttuurisesti aivan toisesta maailmasta, se on median logiikan mukaan silti selvemmin osa meitä kuin naapurimaamme Venäjä ja väkiluvultaan paljon suuremmat Kiina ja Intia. Harva kyseenalaistaa tämän.

Helsingin sanomat yksinkertaisesti on sijoittanut uutisinfrastruktuuriin (kirjeenvaihtajat, yhteistyömediat) juuri Yhdysvalloissa, ja siksi sieltä tulee uutisia. Yhdysvallat on relevantti määrätietoisten sijoituspäätösten myötä. Siksi todellisuuttamme hallitsevat Trump, Irma, Harvey, suomalaiset myrskybongarit ja Saska Saarikosken fiilistelykirjoitukset Washingtonista.

Esimerkiksi Donald Trumpin valinta oli toki globaalisti merkittävä uutinen, mutta tämä ei vielä mitenkään selitä, miksi tiedämme niin kovin, kovin vähän siitä, kuka johtaa maailman merkittävimpiä nousevia alueita, millaista politiikka on käytännössä esimerkiksi eri puolilla Aasiaa. Ainoa järkevä perustelu sille, miksi näin on, on mielivaltainen jaottelu meihin ja muihin, joka leimaa todellisuuttamme paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.

Irma-uutisointi muistuttaa, että se kenestä välitämme ja se mitä ylipäätään näemme, on pohjimmiltaan täysin tuotettua ja manipuloitua. Tuota tuotantoa määrittävät tarpeidemme sijaan ennen kaikkea nationalistinen logiikka ja toimitusten mielivaltaiset rajaukset.

myrskysalama

Standard

Pakkopalautukset paljastavat, mitä konservatiivit kaikkein eniten pelkäävät

Nyt käytävä keskustelu pakkopalautuksista, paperittomista turvapaikanhakijoista ja heidän auttajistaan tuo näkyviin kiinnostavalla tavalla kaksi perustavan erilaista tapaa suhtautua järjestäytyneeseen yhteiskuntaan.

Paljon huomiota saa nyt tapa korostaa, että yhteiskunnan instituutioiden kyseenalaistaminen johtaa yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen. Näissä puheenvuoroissa yhteiskunta näyttäytyy eräänlaisen korttitalona, joka kaatuu kerralla ja lentää tuuleen, mikäli yhteenkin sen osaan kosketaan. Esimerkiksi Keskustan Mikko Kärnä kutsui vihreitä anarkistipuolueeksi kansalaistottelemattomuuden ymmärtämisen takia, Kokoomuksen Pauli Kiuru vaati mediaa valitsemaan järjestäytyneen yhteiskunnan puolen kysymyksessä poliisille vastarintaa tekevistä mielenilmauksista. Toimittaja Tuula Malin kirjoittaa turvapaikkapäätöksistä, että ”yhteiskunnan ydinrakenteet romuttuvat, mikäli tuomioistuinlaitoksen tuottamille ratkaisuille ei anneta arvoa.”

Tätä suhtautumistapaa voisi luonnehtia äärikonservatiiviseksi. Se näkee yhteiskunnan keskeiset instituutiot koskemattomina, ja siinä laki on aina tärkeämpi kuin moraali. Se on täysin historiaton, ja katsoo aina, että se mitä valtio tekee on oikein ja se mitä kansalaiset tekevät on arvioitava valtion instituutioiden näkökulmasta. Laki ja säännökset päättävät, mikä toiminta on hyväksyttävää ja mikä ei.

Toista näkökulmaa edustaa ruohonjuuritason kansalaistoiminta, jonka perusviesti ja toiminnan periaate on, että yhteiskunnan instituutioita on vahdittava, ja meillä on oikeus myös vastustaa niitä mikäli näemme niiden toiminnan kestämättömänä. Kansalaistottelemattomuus on kautta historian perustunut tälle näkemykselle, sillä on oikeuttanut toimintansa niin Ranskan vastarintaliike toisen maailmansodan aikana, musta kansalaisoikeusliike, Vihreän liiton yhtenä lähtölaukauksena toiminut Koijärviliike kuin EU-politiiikkaa vastustanut Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen raju maanviljelijöiden mielenilmaus Helsingissä 1990-luvulla.

Konservatiivit vetoavat moraaliseen närkästykseemme ja pelkoomme. He pelaavat halullamme nähdä selkeyttä kaoottisessa maailmassa. He korostavat, että meillä on nyt järjestys ja meidän on kaikin keinoin varjeltava sitä, ja pelottelevat sillä, että mikäli annamme kansalaistottelemattomuudelle pikkusormen, valumme täydelliseen kaaokseen. Suomessa kansalaistottelemattomuus on harvinaista, olemme kuuliaisia ja meihin todella vetoaa ajatus, että laki on aina ensisijainen suhteessa kokemuksiimme epäoikeudenmukaisuudesta. Maailmaan on helpompi suhtautua, kun lain tai poliisin kaltaiset turvan tuojat eivät ole ajatuksissamme häilyviä, vaan selkeitä.

Kansalaistoiminta on inhottava muistutus siitä, että äänioikeus on saavutettu Euroopassa mellakoimalla, että hyvinvointivaltiota on rakennettu lakkoilemalla, että yhteiskunnan instituutiot ylipäätään eivät ole ikuisia, vaan kaikki on muutoksessa. Ajatus, että voimme lopulta luottaa vain yhteiseen käsitykseemme siitä mikä on oikein emmekä voi tarkistaa sitä mistään suuresta moraalin kirjasta, on kaikkein kauhistuttavin konservatiivien näkökulmasta. Siksi se yritetään kovasanaisesti ja kaikin käytettävissä olevin keinoin painaa unholaan. Konservatiivi haluaa nukkua yönsä hyvin poliisin turvaamana, samalla kun yhdeksän kuun ikäinen vauva matkaa lentokoneella Suomesta Afganistaniin.

mustavalko

Standard

Twin Peaks on kuin Jumalan suuri suunnitelma

Tämän uuden Twin Peaksin myötä olen huomannut, että monien ihmisten puheenvuorot David Lynchiin liittyen muistuttavat läheisesti sitä, miten kuvittelen ihmisten aikoinaan selittäneen Stalinin tai Maon tekosia parhain päin. Myös Jumalan suuri suunnitelma tulee mieleen.

Ottamatta kantaa itse sarjan sisältöön, ihmisten puheet siitä jaksavat hämmentää hyväntahtoisuudellaan. Kaikki epäjohdonmukaisuudet ovat esimerkkejä Lynchin neroudesta. Hän leikkii odotuksillamme. Kun haluamme lineaarista draamaa, hän sotkee odotukset.

Kerronnan puuduttava hitaus, joka saa haluamaan lopettaa katsomisen. Se on tarkoituksellista. Se on osa suurta suunnitelmaa, jota tosin kukaan ei oikein osaa kokonaan artikuloida ääneen. Suunnitelma kuitenkin on olemassa.

Lynch koettelee meitä kuin Jumala Jobia. Palkinto on lopussa. Tai sitten ei ole.

Satunnaiset kuvassa käyvät henkilöhahmot ja heidän kesken jäävät tarinansa ovat pieniä tarinan alkuja, jotka saavat ajattelemaan elämän ja kohtaamistemme satunnaisuutta.

Se, että kukaan ei oikein osaa sanoa, mistä koko hommassa on kysymys, se vasta onkin osoitus siitä, miten suuri suunnitelma on niin laaja ja monisyinen, ettei sitä tavallinen pulliainen yksinkertaisesti voi pitää kerralla mielessä tai ratkaista.

Keskustelupalstat täyttyvät spekuloinneista: mitä tämä silmänisku/värivaihdos/vanhasta sarjasta tuttu hahmo merkitsi kokonaisuuden kannalta. Spekulointia rakastavat aivan erityisesti yli kolmekymppiset miehet, joita yhdistää viehtymys mieskirjailijoihin, amerikkalaiseen elokuvaan ja progeen/fuusiojazziin/taiderockiin. Se sama tyyppi, joka lukiossa mietti mitä Absoluuttisen nollapisteen ”pihalla liekehtivät oravat” olivat, katsoo nyt Lynchia hidastettuna man cavessaan ja hivelee partaansa.

David Lynch ei ole koskaan tehnyt yhtään virhettä. Tuntuisi houkuttelevalta itsekin sukeltaa tähän tarkoituksen ja virheettömyyden kerronnalliseen maailmaan. Tässä maailmassa monimutkaisuus on älyllisyyttä. Mitä vaikeammaksi juonikuvio menee, mitä vaikeampaa sitä on seurata, sitä taiteellisempaa ja syvällisempää kaikki on.

Kun progebändin kitaristi soittaa eri tahtilajissa kuin rumpali ja biisi kestää 22 minuuttia, se on hienoa. Siinä on tavoitettu jotakin ihmeellistä, koska se on monimutkaista. Se ei ole itsetarkoituksellista kerroksellisuuden lisäämistä. Se ei ole merkki siitä että mitään varsinaista ilmaistavaa ei ole ja jäljellä on pelkkä muodon kuori. Se on merkki jostakin suuremmasta.

Sitä on David Lynchin työ meidän puheissamme.

lynch_diagram.png

Standard

Minusta ei tullut puhdasta vegaania ja niin on parempi

Ryhdyin vegaaniksi noin vuosi sitten, koska koin että uusi työni eläinoikeusjärjestössä mahdollistaa helposti ratkaisevan askeleen ottamisen ja kaikista maitotuotteista luopumisen. Työyhteisö onkin osoittanut hyödylliseksi tuen tarjoajaksi tässä elämäntapamuutoksessa.

Veganismiini ei kuitenkaan kuulu esimerkiksi käyttämieni lääkkeiden tai kosmetiikan tarkka läpikäyminen, enkä usko, että tulee kuulumaan jatkossakaan. Sekä lääketeollisuus että kosmetiikkateollisuus ovat kuitenkin historiallisesti olleet valtavaa kärsimystä aiheuttavien eläinkokeiden hyödyntäjiä. Miten siis voin perustella itselleni tällaisia valintoja?

Perusteluni kulkee mutkan kautta.

Elämme aikaa, jona ihmiset kiinnittävät jatkuvasti huomiota itseensä ja omiin pieniin arjen valintoihinsa. Vaikeasti hallittava todellisuus on hallittavissa oman arjen mikromanageroinnin kautta. Epätäydelliseen maailmaan voi tuottaa täydellisen nurkan oman jääkaapin, oman kielenkäytön tai twittertilin kautta, jossa sortokoneistot eivät näy.

Tässä oman arjen puhdistamisessa on samalla nähtävissä jälkiä liberaalista pehmeästä hallinnasta: pysymme omassa yksilömaailmassamme, emme ajattele ”meitä” kollektiivisena yksikkönä, millaista vaikutusta voimme synnyttää yhdessä, vaan jokainen keskittyy korjaamaan omaa tonttiaan. Samalla myös syyllisyyden mekaniikka toimii yksilössä: koemme tekevämme väärin, olevamme pahoja, ja että meidän on opittava yksin olemaan parempia. Tämä voimattomuuden kokemus ja sisäänpäin kääntyminen on hyödyllistä ennen kaikkea asioiden nykyisen järjestyksen kannalta.

Vaikka puhdistaisin jääkaappiani loputtomasti, minun on mahdotonta yksilönä irtautua sortokoneistoista. Niistä, jotka jauhavat eläimiä murskaksi hyllyille asetettaviksi juuri niissä kaupoissa, joista minä ostan vegaaniset tuotteeni.

Jotta minulla olisi oman jääkaappini sijaan aikaa yrittää haastaa koko järjestelmä, joka julmuuden mahdollistaa, raja oman arjen ajattelemiseen käytetylle ajalle on vedettävä johonkin. Rajan vetäminen on aina satunnaista, minä päätin vetää sen lääkkeisiin ja kemikaaleihin. Olennaista on ehkä ymmärtää, että kenestäkään ei tule kuitenkaan yksinään puhdasta, eikö yksilön täydellinen puhtaus myöskään lopulta palvele niitä tavoitteita, joita ajamme.

Meillä kaikilla on tietenkin velvollisuus ajatella miten syömme, miten käyttäydymme, miten kulutamme ja niin edelleen. Samalla on ajateltava, miten voimme yhdistää erilliset mikromaailmamme, miten voimme luopua syyllisyyden tunteista ja toimia yhdessä. Siihen auttaa kokemukseni mukaan itseen kohdistuva armollisuus: että ei ajattele koko ajan, miten kuluttaa tai mitä kielenkäytön tai ajattelun virheitä tekee. Tärkempää on pitää huoli itsestään ja keskittyä yhteiseen.

 

 

Standard

Tässä oli ennen blogi

Aloitin yhteiskunnallisia aiheita käsittelevän blogin yksitoista kuukautta sitten. Alunperin sen ajatus oli yksinkertainen: kirjoittaa kannanottoja ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Blogin synnyttäminen oli seurausta vuonna 2015 tapahtuneesta asteittaisesta yhteiskunnallisesta aktivoitumisestani: porvarihallituksen valtaan tulo keväällä, päätökset suurista leikkauksista ja syksyllä turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisen myötä aktivoitunut rasistinen liikehdintä olivat suuria ulkoisia syitä.

Blogia luettiin alusta asti paljon enemmän kuin osasin odottaa. Tuhansien lukijoiden saaminen ja samanaikainen freelanceriksi jättäytyminen innostivat kirjoittamaan paljon tekstejä, esimerkiksi maaliskuussa niitä kertyi yksi kuukauden jokaista päivää kohden. Blogiin kertyi lopulta lähes 150 kirjoitusta, ja vierailuja sivulla oli puolisen miljoonaa.

Samalla kun olen julkaissut tekstejä, olen yrittänyt pohtia yhteiskunnallisen toiminnan mielekkäitä muotoja. Alle vuodessa tapahtuneet siirtymät siinä, miten haluan toimia, ovat olleet niin merkittäviä, että ne ovat lopulta kriisiyttäneet koko blogin kirjoittamisen, ja nyt johtaneet siihen, että en halua enää kirjoittaa. En tiedä, tarkoittaako tämä strategian uudelleen miettimistä ja palaamista toisenlaisista lähtökohdista vai bloggaamisen lopettamista kokonaan.

Nämä pohdintani ovat laittaneet kysymään, kenen ehdoilla yhteiskunnallinen blogi lopulta toimii. Tämä kirjoitus on yritys hahmottaa niitä ristiriitoja, joiden koen lopulta vieneen pohjan omalta kirjoittamiseltani. Syistä on ollut ituja näkyvissä kirjoituksissani, mutta yritän tässä koota niitä yhteen pohditummaksi kokonaisuudeksi.

I Reaktiivisuus yhteiskunnallisen toiminnan ongelmana

Kun puuttuu ymmärrys siitä, mihin suuntaan pitäisi kulkea tai voimia kulkea haluamaansa suuntaan, päätyy helposti kiinnittymään muiden tekemiin aloitteisiin, juuttuu käymään muiden aloittamia keskusteluja. Tämä on ongelma, joka mielestäni on luonnehtinut eurooppalaista poliittista vasemmistoa viime vuosikymmeninä. Jossain muodossa tämä ongelma luonnehtii myös monia yhteiskunnallisia blogeja. Kirjoituksissa reagoidaan asioihin, joita vastustetaan. Kerrotaan, mikä niissä on vikana. Se on helppoa, koska lähtökohdan omalle tekemiselle voi tällöin poimia valmiina mediasta. Kun tulee päätös kaupunkipyöristä, voi sanoa, että ne ovat vääränlaisia. Tällöin vuoropuhelun, johon ryhdytään käynnistää aina joku muu.

Bloggaamisessani, samoin kuin kritiikissä yleensäkin, on ollut kyse eräänlaisesta symbolisesta sovituksesta: ilmiön tuomitseminen, sen repiminen osiin analyyttisesti, tuottaa kokemuksen toiminnasta ilman että maailmassa välttämättä liikahtaa mikään. Oman ajattelun kehittäminen, sen sanominen, mitä maailmassa pitäisi olla sen sijaan että kertoo mitä siinä ei pitäisi olla, on vaikeaa, aikaa vievää, eksyttävää ja lamaannuttavaa. Siksi kritiikkiin on helppo turvautua.

II Mediatapahtumien ehdoilla toimiminen

Se bloggaamisen kenttä, johon sijoituin, noudattaa nopeaa aikajännettä. Kirjoittajat seuraavat tarkkaan blogien lukijamääriä, ja alustat tarjoavat tähän hyviä työvälineitä. Käyttämäni WordPressin maksuton alusta tarjoaa erittäin tarkkaa analytiikkaa lukijamääristä ja liikenteen lähteistä. Tätä WordPress ei tietenkään tee hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen miljoonat pikku bloggaajansa aktiivisemmin parantamaan blogisuoritteitaan, jotka tuottavat mainostuloja alustalle. Myös ”ammattimaisemmat” alustat, esimerkiksi Imagen blogialusta, kannustavat liikenteen tarkkaan seuraamiseen, sillä ne tyypillisesti maksavat lukijamäärien perustaa kirjoittajilleen.

Ikkuna, jonka aikana blogitekstiä tyypillisesti luetaan, on erittäin lyhyt. Esimerkiksi eniten luettuja tekstejäni luettiin aktiivisesti muutamia päiviä. Suuri osa eniten luetuista teksteistä on ollut sellaisia, jotka kiinnittyvät johonkin käynnissä olevaan mediatapahtumaan.

Olen todistanut samaa kaavaa lukemattomia kertoja: kun jokin aihe on sosiaalisen median mittareilla ”kuuma”, jokainen media yrittää saada siitä oman osuutensa, sillä kuuma aihe on oiva tilaisuus profiloitua keskustelijana ja ohjata osa liikenteestä omalle alustalle. Tässä suhteessa kaupalliset mediat ja ilmaiseksi kirjoittava bloggaaja eivät juuri eroa toisistaan. Kiusaus kerätä näkyvyyttä on niin suuri, että tekstiä lähdetään tekemään riippumatta siitä, kokeeko asian lähtökohtaisesti relevantiksi tai onko kirjoittaja oikea henkilö käymään keskustelua.

Koska yksittäinen aihe voi olla ajankohtainen hyvin lyhyen aikaa, kasvaa paine kirjoittaa nopeasti ja lyhyesti. Lyhyys liittyy myös siihen, että ajankohtaisten tekstien parissa verkossa käytetty keskimääräinen aika on äärimmäisen lyhyt. Tekstin pysyessä 2000-4000 merkin pituisena se todennäköisimmin luetaan loppuun ja jaetaan. Usein kirjoitukset ovatkin vaan koonteja esimerkiksi twitteristä koottuja muiden aihetta käsitteleviä huomioita, jotka bloggaaja sitten kursii kasaan omaa nimeään kantavan tekstin rakennuspalikoiksi. Yritystä ajatella asiaa uudelleen ei välttämättä kirjoitukseen sisälly, eikä sitä kukaan osaa oikein odottaakaan.

III Työn ja ei-työn erottaminen

Bloggaaja on aina töissä halusi tai ei. Tulemalla suosituksi hän varmistaa samalla, että sekä hän itse että hänen lukijansa odottavat nopeaa reagointia ja jatkuvaa näkyvyyttä jokaisessa ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Monilla uuden talouden aloilla ihmisen arvo työmarkkinoilla määräytyy kaiken hänen julkisen toimintansa ja hänen nimeensä liitettyjen merkitysten kautta. Blogi on yksi tapa tulla relevantiksi ja brändätä itseään. Vaikka kirjoittamisestani ei ole maksettu mitään, olen kokenut jatkuvaa painetta ”tuottaa” ja pysyä relevanttina, profiloitua ja tehdä tämä kaikki vielä näennäisen välinpitämättömällä ja systeemiä kumartamattomalla tavalla, jotta mielikuva blogin riippumattomuudesta ei kärsisi.

Blogia tehdessään ihminen tekee töitä ainakin siinä mielessä että hän tuottaa sisältöjä alustoille, jotka hyötyvät noista sisällöistä taloudellisesti. On mahdotonta laskea, missä määrin kirjoittaja itse tästä työstä hyötyy. Oleellisempi kysymys on ehkä, haluaako työskennellä bloggaajana, ja näkeekö mahdollisuuksia kirjoittaa blogia ilman että se olisi työtä tai tuntuisi velvoittavalta.

Kokemus velvollisuudesta saa myös kirjoittamaan silloin kun ei ole mitään sanottavaa, tarttumaan aiheisiin vain koska niiden kautta on mahdollista pysyä näkyvillä ja ohjata liikennettä omalle alustalle. Silloin syntyy puoliksi ajateltuja tekstin raakileita, jotka korkeintaan toistavat aiheesta muualla jo sanonut asiat vielä kerran eräänlaisena kertosäkeenä.

IV Persoonaksi tuleminen

Bloggaaminen omalla nimellä ja naamalla tarkoittaa ajattelun kiinnittämistä tuohon naamaan ja nimeen. Yksi keskeinen huomiotalouden vaatimus on toimia tunnistettavana yksilönä eri medioissa. Sosiaalisten medioiden interaktiiviset syötteet pursuavat kasvokuvia, jotka kommentoivat ajankohtaisia asioita: ne liittävät mielipiteitä, nimiä ja naamoja toisiinsa. Poliittisten projektien ytimessä ei kuitenkaan pitäisi olla yksilöiden näkyviin nostaminen tai ainutlaatuisen persoonan valheelliseen lumoon uppoaminen, vaan ajatus ”meistä”. Tämän ”meiksi” tulemisen kannalta koen blogini olleen alusta saakka epäonnistuminen.

Omaan nimeen kiinnitetty paljon luettu blogi on tarkoittanut myös mahdollisuuksia tulla mediapersoonaksi, jolta toivotaan kannanottoja ajankohtaisiin asioihin. Riittävän näkyväksi tullessaan mediapersoona tulee hyödylliseksi muille medioille, tavaksi kanavoida liikennettä omille alustoille. Ajankohtaisten asioiden mielipideautomaattina bloggaaja voi saavuttaa suosiota ja levittäytyä lehtien palstoille ja keskusteluohjelmiin. Valtavirtainen media tekee käsittelemänsä henkilöt vaarattomiksi määrittelemällä heidän projektinsa tavoilla, jotka eivät uhkaa yhteiskunnan keskeisiä instituutioita. Helsingin Sanomia ei ole kiinnostanut tekstini leikkauspolitiikan vastaisesta liikkeestä, äärioikeistosta tai thatcherismista pätkääkään, vaan lehti on nostanut näkyviin näkemykseni siitä, mitkä talot Helsingissä ovat rumia, ja mitä ajattelen kaupunkipyöristä. Lehti on alkanut konstruoida minusta hiukan hassua ja hankalaa ”vihaista” hahmoa osaksi yhteiskunnallisen keskustelun hahmogalleriaa.

Tällaisesta persoonan konstruoinnista ei voi olla hyötyä millekään poliittiselle projektille. Onkin hyvä kysyä itseltään, onko mielekäs tavoite saada näkyvyyttä medioissa, joiden toiminnan perusperiaatteiden kyseenalaistamiseen suuri osa omasta tähänastisesta julkisesta toiminnasta on keskittynyt.

Lopuksi

Yhteiskunnallisen keskustelun käyminen on aina riippuvaista julkisuudesta ja se joutuu aina kohtaamaan ongelmia, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Kohtaamani ongelmat koskevat erityisesti sitä kirjoittamisen tapaa, johon olen itse ajautunut, ja ne ovat vältettävissä. En siis ajattele, että yhteiskunnallisen blogin muoto olisi peruuttamattomalla tavalla kirottu, vaan katson vain oman projektini ajautuneen eräänlaiseen umpikujaan. Verkko on täynnä hienoja blogeja, joista monia olen omissa teksteissäni lainannut.

Yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivä ajattelu tarvitsee hitautta ja strategisuutta. Se tarvitsee myös kieltäytymistä sosiaalisen median dopamiinisyöksyjä tuottavista palkinnoista, tykkäysten ja jakojen parissa vetelehtimisestä.

 

Tämän kirjoituksen mikään kohta ei viittaa spesifisti mihinkään muuhun blogiin tai kirjoitukseen kuin omiini.

hallo

Standard

Länsimetro täytyy politisoida

Länsimetron piti valmistua hankesuunnitelman mukaan syksyllä 2014. Aikataulua siirrettiin kahdella vuodella elokuuhun 2016. Elokuussa aikataulua siirrettiin edelleen.

Helsingin Sanomat antaa 28.10. julkaistussa jutussaan metron valmistumisen viivästymiselle teknisiä ja sattumaan liittyviä syitä, kuten asennusvirheet ja ”huono onni”. YLE julkaisi heinäkuussa laajahkon tutkivan reportaasin metron ongelmista. Näiden kahden jutun perusteella Länsimetron ongelmien ymmärtämiseksi huomio näyttäisi olevan hyvä kiinnittää erityisesti hankkeen toteuttamisen tapaan, organisaatiorakenteeseen ja läpinäkyvyyteen.

Länsimetrosta käytävässä julkisessa keskustelussa on luotava lisää tilaa yhdelle oleelliselle näkökulmalle: Länsimetro on ilmeinen esimerkki ongelmista kunnallisissa hankkeissa, jotka eivät ole teknisiä, eivät liity kommunikaatioon eivätkä yksittäisten henkilöiden epäpätevyyteen, tai Länsimetro-hankkeen ainutlaatuisuuteen. Ongelmat ovat syvästi yhteiskunnallisia.

Tässä muutama HS:n ja Ylen jutuista silmiin pistävä seikka:

1.

Ongelmista on vielä tälläkin hetkellä vaikeaa saada tietoa, koska Helsingin ja Espoon kaupunkien omistama Länsimetro oy on osakeyhtiö eikä kuulu julkisuuslain piiriin.

2.

Hankkeen käytännössä toteuttanut konsulttiyhtiö Sweco PM ei ole Länsimetro oy:n mukaan toimittanut yhtiölle riittävää tietoa hankkeen aikataulutuksesta, erityisesti viivästymisestä. Sweco PM ei itse saa kommentoida ongelmia julkisuuteen urakkasopimusten nojalla.

3.

Swecon lukemattomat rakennus- ja suunnittelualihankkijat eivät ole saaneet kommunikoida keskenään, vaan heidän on täytynyt lähettää viestejä Swecon viestijärjestelmän kautta. Kolme urakoitsijaa (YIT Rakennus, A-insinöörit, Destia) on haastanut Länsimetro oy:n oikeuteen. Länsimetro on nostanut vastakanteen yhtä urakoitsijaa, Destiaa vastaan. Destia on entinen valtionyhtiö, joka myytiin Ahlström Capitalille vuonna 2014.

4.

Koska tietoa on hankala saada suoraan Swecolta ja Länsimetro oy:ltä, nyt on tilattu erillinen selvitys viivästymisen syistä. Sen toteuttaa monikansallinen konsulttifirma Deloitte. Selvityksen tekeminen viivästyy, koska Länsimetro oy on tilannut oman selvityksensä ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

5.

Länsimetron nyt valmistuvan osuuden kustannukset ovat yli miljardi euroa, joista valtio maksaa 200 miljoonaa euroa ja loput jaetaan Helsingin ja Espoon kesken 15 ja 85 prosentin osuuksin.

Ongelmien juuri on siinä, että hankkeita toteutetaan loputtomasti pilkotuissa alihankintaketjuissa, jolloin kokonaisuudella ei enää ole yhteistä intressiä, vaan yksittäisten toteuttajien omat liiketoimintalogiikat sotkeutuvat hankkeen varsinaiseen päämäärään. Ongelma on myös siinä, että muodollisesti demokraattisesti toimivalla kunnalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia kertoa kuntalaisille, mitä verorahoilla toteutettavissa hankkeissa tapahtuu. Usein päättäjät eivät itsekään tiedä. Tämä on demokraattisesti, rahankäytöllisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestämätön tilanne.

Kunnilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia toteuttaa itse julkisia hankkeita, niiden organisaatioita kutistetaan ja sitä kautta ”tyhmennetään” jatkuvasti niin, että mahdollisuudet hupenevat entisestään. Käytännön seuraus voi olla, että kunta ”säästää” tilaamalla sellaista työtä, jonka se ennen henkilöstönsä supistamista olisi toteuttanut itse, konsulteilta, joille käytännössä maksetaan paljon korkeampaa palkkaa kuin kunnan omille työntekijöille. Julkista sektoria konsultoineena tiedän myös, että monet virkamiehet ovat omaksuneet ideologisen puheen julkisen sektorin ”saamattomuudesta”, ”hitaudesta” ja yksityisen sektorin ”ketteryydestä” ja yleisestä paremmuudesta toteuttajana. Aihepiiriä käsitellään tarkkanäköisesti muun muassa Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen teoksessa Konsulttidemokratia.

Keväällä on kuntavaalit. Länsimetro on ainutlaatuinen mahdollisuus käsitellä selväsanaisesti kunnallisen demokratian ydinteemoja. Toivottavasti joku myös tekee niin, puoluepolitiikassa tai sen ulkopuolella.

metro

Tilaa oma Länsimetro-paitasi täältä!

Standard