Länsimetro täytyy politisoida

Länsimetron piti valmistua hankesuunnitelman mukaan syksyllä 2014. Aikataulua siirrettiin kahdella vuodella elokuuhun 2016. Elokuussa aikataulua siirrettiin edelleen.

Helsingin Sanomat antaa 28.10. julkaistussa jutussaan metron valmistumisen viivästymiselle teknisiä ja sattumaan liittyviä syitä, kuten asennusvirheet ja ”huono onni”. YLE julkaisi heinäkuussa laajahkon tutkivan reportaasin metron ongelmista. Näiden kahden jutun perusteella Länsimetron ongelmien ymmärtämiseksi huomio näyttäisi olevan hyvä kiinnittää erityisesti hankkeen toteuttamisen tapaan, organisaatiorakenteeseen ja läpinäkyvyyteen.

Länsimetrosta käytävässä julkisessa keskustelussa on luotava lisää tilaa yhdelle oleelliselle näkökulmalle: Länsimetro on ilmeinen esimerkki ongelmista kunnallisissa hankkeissa, jotka eivät ole teknisiä, eivät liity kommunikaatioon eivätkä yksittäisten henkilöiden epäpätevyyteen, tai Länsimetro-hankkeen ainutlaatuisuuteen. Ongelmat ovat syvästi yhteiskunnallisia.

Tässä muutama HS:n ja Ylen jutuista silmiin pistävä seikka:

1.

Ongelmista on vielä tälläkin hetkellä vaikeaa saada tietoa, koska Helsingin ja Espoon kaupunkien omistama Länsimetro oy on osakeyhtiö eikä kuulu julkisuuslain piiriin.

2.

Hankkeen käytännössä toteuttanut konsulttiyhtiö Sweco PM ei ole Länsimetro oy:n mukaan toimittanut yhtiölle riittävää tietoa hankkeen aikataulutuksesta, erityisesti viivästymisestä. Sweco PM ei itse saa kommentoida ongelmia julkisuuteen urakkasopimusten nojalla.

3.

Swecon lukemattomat rakennus- ja suunnittelualihankkijat eivät ole saaneet kommunikoida keskenään, vaan heidän on täytynyt lähettää viestejä Swecon viestijärjestelmän kautta. Kolme urakoitsijaa (YIT Rakennus, A-insinöörit, Destia) on haastanut Länsimetro oy:n oikeuteen. Länsimetro on nostanut vastakanteen yhtä urakoitsijaa, Destiaa vastaan. Destia on entinen valtionyhtiö, joka myytiin Ahlström Capitalille vuonna 2014.

4.

Koska tietoa on hankala saada suoraan Swecolta ja Länsimetro oy:ltä, nyt on tilattu erillinen selvitys viivästymisen syistä. Sen toteuttaa monikansallinen konsulttifirma Deloitte. Selvityksen tekeminen viivästyy, koska Länsimetro oy on tilannut oman selvityksensä ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

5.

Länsimetron nyt valmistuvan osuuden kustannukset ovat yli miljardi euroa, joista valtio maksaa 200 miljoonaa euroa ja loput jaetaan Helsingin ja Espoon kesken 15 ja 85 prosentin osuuksin.

Ongelmien juuri on siinä, että hankkeita toteutetaan loputtomasti pilkotuissa alihankintaketjuissa, jolloin kokonaisuudella ei enää ole yhteistä intressiä, vaan yksittäisten toteuttajien omat liiketoimintalogiikat sotkeutuvat hankkeen varsinaiseen päämäärään. Ongelma on myös siinä, että muodollisesti demokraattisesti toimivalla kunnalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia kertoa kuntalaisille, mitä verorahoilla toteutettavissa hankkeissa tapahtuu. Usein päättäjät eivät itsekään tiedä. Tämä on demokraattisesti, rahankäytöllisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestämätön tilanne.

Kunnilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia toteuttaa itse julkisia hankkeita, niiden organisaatioita kutistetaan ja sitä kautta ”tyhmennetään” jatkuvasti niin, että mahdollisuudet hupenevat entisestään. Käytännön seuraus voi olla, että kunta ”säästää” tilaamalla sellaista työtä, jonka se ennen henkilöstönsä supistamista olisi toteuttanut itse, konsulteilta, joille käytännössä maksetaan paljon korkeampaa palkkaa kuin kunnan omille työntekijöille. Julkista sektoria konsultoineena tiedän myös, että monet virkamiehet ovat omaksuneet ideologisen puheen julkisen sektorin ”saamattomuudesta”, ”hitaudesta” ja yksityisen sektorin ”ketteryydestä” ja yleisestä paremmuudesta toteuttajana. Aihepiiriä käsitellään tarkkanäköisesti muun muassa Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen teoksessa Konsulttidemokratia.

Keväällä on kuntavaalit. Länsimetro on ainutlaatuinen mahdollisuus käsitellä selväsanaisesti kunnallisen demokratian ydinteemoja. Toivottavasti joku myös tekee niin, puoluepolitiikassa tai sen ulkopuolella.

metro

Tilaa oma Länsimetro-paitasi täältä!

Standard

Mikael Jungner on osa omaa ongelmaansa

Entinen demarikansanedustaja, nykyinen viestintäyhtiö Kreabin Helsingin yksikön toimitusjohtaja Mikael Jungner on kertonut facebookissa näkemyksensä ihmiskunnan ongelmien syistä. Jungnerin mukaan ”tyhmän enemmistön tonttuilu” on se liikevoima, joka suistaa maailman katastrofiin. Tilalle tarvittaisiin lisää ”avarakatseisia älykköjä”. Esimerkkejä tällaisista ongelmista ovat Jungnerin mukaan Donald Trumpin suosio, Brexit-äänestys, suomalaisten rasismi ja Turkin tilanne.

Jungner näyttää sijoittavan itsensä avarakatseisten puolelle. Hän on itse dynaaminen, nykyaikainen ja ratkaisukeskeinen ihminen, ei todellakaan osa ongelmaa. Hän on keski-ikäinen rikas valkoinen mies, poliittisesti keskeltä oikealla, hypännyt politiikasta lobbaajaksi ja halveksuu itseään heikommassa asemassa olevia. Täydellinen älykkö, mikäli älykön määritelmä on henkilö, joka sijoittaa itsensä kaikkien valta-asemien ulkopuolelle ja luulee näkevänsä maailman sen yläpuolelta.

Jos sitten katsotaan niitä konkreettisia esimerkkejä, jotka Jungner esittää tyhmän enemmistön tonttuilusta, melkein kaikissa näyttää jollain tavalla olevan kysymys demokratiasta, siis siitä, että ihmiset päättävät omista asioistaan. Juuri se on selvästi ongelmallista, koska ihmiset eivät ole riittävän kypsiä. Jungnerin tulkinnasta poiketen kuitenkin sekä Trump että Brexit voidaan kuitenkin nähdä ilmiöinä, joissa demokraattisen systeemin kriisi johtaa protestiin, joka toki on kamalalla tavalla suunnattu, mutta kuitenkin  protesti. Kyse ei siis ole vain Trumpista tai Brexitistä, vaan siitä, että valta pakenee ihmisiltä ja he haluavat ottaa sen takaisin, päättää itse ohi eliittien. Koko Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, samoin EU, tukevat taloudellisten eliittien vaurastumista ja ovat vaikeita hahmottaa kokonaisuuksina. Ihmisillä on kokemus, että heidän asemansa kurjistuu suhteessa muihin, ja että poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei muuta tätä tilannetta.

Jungner näyttää näkevän demokratian suurimpana ongelmana ihmisten tyhmyyden, ei järjestelmää itseään. Siinä voi olla järkeä silloin, jos oma asema taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä perustuu uusliberalistisille opeille esimerkiksi valtiosta markkinoiden häiriöttömän toiminnan takaajana, vyönkiristyspolitiikasta ja pankkien tukemisesta verorahoilla. Höttöinen puhe henkisestä kasvusta ja koulutuksesta kuulostaa ihan kivalta, mutta on muistettava että Jungner itse on poliittisessa toiminnassaan pyrkinyt nimenomaan pienentämään julkista sektoria ja pelotellut valtion velanotolla. Hänen menneistä vaalikonevastauksistaan saa kyhättyä helposti elinkeinoelämän ja rikkaiden valkoisten ihmisten etuja pönkittävien näkemysten kollaasin. Muun muassa kehitysyhteistyövarojen lisääminen oli vuonna 2011 Jungnerin mukaan mahdotonta valtion velkaantumisen takia.

Jungner haluaisi, että ihmiset toimisivat poliittisessa järjestelmässä järkevämmin, mutta on omalla urallaan omistautunut verkostoitumaan taloudellisten ja poliittisten eliittien kanssa ja myös välittämään lobbarina näiden keskinäisiä suhteita. Jungner näkee jopa ongelmana sen, että siirtymiä näiden eliittien välillä ei tapahdu enemmän. Kuitenkin juuri Brexitin tai Trumpin kaltaisissa poliittisissa ilmiöissä on kyse siitä, että politiikasta vieraantuneet ihmiset etsivät tapoja horjuttaa rahan ja vallan ohjaamia järjestelmiä. Jungner on tässä suhteessa osa ongelmaa, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset pitävät politiikan ammattilaisten ja verkostoitujien käsissä, muiden ulottumattomissa.

Siellä missä Jungner näkee avarakatseisia älykköjä joku muu voisi nähdä hyvin pärjääviä ihmisiä, joilta kukaan ei ota pois ja joiden ei sen takia tarvitse vaatia muutoksia siihen, miten omistaminen, demokratia, tuloerot tai palvelut maassa makaavat. Sellaiset älyköt eivät näe asioita niiden yhteiskunnallisissa yhteyksissä, vaan höpisevät intohimosta ja henkisestä kasvusta. Osattomuuden ja rasismin selittäminen niiden puutteella on tapa irtisanoutua vastuusta, oman toiminnan vaikutuksista. Jungnerin ei tarvitse toki välittää häneen kohdistetusta kritiikistä, sillä hän ei lobbarina ole poliittisessa vastuussa, eikä hänen tarvitse kuunnella tonttuja, jotka kyseenalaistavat hänen avarakatseisuutensa. Voimme vain toivoa, että hän joskus epähuomiossa vilkaisee Kreabin wc-tiloissa peiliin, ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään mitä pinnalla näkyy: Katsooko kuvastimesta todella takaisin maailmaa parantava intellektuelli, vai vain rikas, oikeistolainen valkoinen mies, jota kuunnellaan hiukan liian usein?

jungner.png

 

Standard

Puoluedemokratia oli Iltalehdelle liikaa

Li Andersson voitti neuvoa-antavan jäsenäänestyksen vasemmistoliiton puheenjohtajasta ja muiden ehdokkaiden vetäydyttyä nousee puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. Tulos julkistettiin 6. kesäkuuta joitakin päiviä ennen Oulussa järjestettävää puoluekokousta, jotta puheenjohtajan lopullisesti valitsevat kokousedustajat voisivat ottaa jäsenten tahdon huomioon puheenjohtajaa valittaessa. Nyt muiden ehdokkaiden vetäytyessä kokousedustajat enää muodollisesti vahvistavat Anderssonin valinnan.

Vasemmiston jäsenäänestysmenettely on puolueen ensimmäinen laatuaan, aiemmin samanlaisen äänestyksen on järjestänyt vihreät vuonna 2011 puheenjohtajaa valitessaan. Puolueet ottavat haparoivia askelia suoran jäsendemokratian tiellä samaan aikaan, kun kokoomuksen pitkäaikaiset kansanedustajat ovat sitä mieltä, että Suomen Natoon liittyminen ei edellytä kansanäänestystä.

Kaikille vasemmiston puoluedemokratiaa lisäävä äänestysmenettely ei kuitenkaan ollut mieleen. Iltalehti, joka määrittelee itse olevansa ”poliittisesti sitoutumaton ja riippumaton kansanvallan puolustaja”, arvosteli pääkirjoitustoimituksensa suulla jäsenäänestystä tuoreeltaan tiukoin sanankääntein:

Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia.

Kun politbyroo joutuukin kuuntelemaan jäseniä eikä voi tehdä itsevaltaista ratkaisua, Iltalehti kutsuu menettelyä problemaattiseksi. Kirjoituksen peräänkuuluttamaa keskustelua puheenjohtajasta on toki käyty kevään mittaan ympäri Suomen lukuisissa paneeleissa, joissa Iltalehden toimittajien ehkä olisi pitänyt olla paikalla, jotta niiden olemassaolo voitaisiin lehdessä tunnustaa. Näinkin suora demokraattinen menettely ei tietysti ole länsimaiselle demokratialle kovin tyypillinen, mutta jäsenten kuuntelemista ei kai pidä sen takia tuomita?

Myös kaikkea poliittista aktiivisuutta Mikael Jungnerista vasemmalle ahnaasti kritisoiva MTV uutisten politiikan ja taloustoimituksen päällikkö Timo Haapala sanoi sanansa jäsenäänestyksestä. Haapalan mukaan jäsenäänestys ”minimoi” mielenkiinnon varsinaista viikonlopun puoluekokousta kohtaan. Tämä perustelu ilmeisesti riittää syyksi hylätä jäsenäänestys ja ratkoa kysymyksiä kapeamman puoluekokousedustajajoukon kesken.  Äänestyksessä antoi äänensä 6339 ihmistä, mutta ketä se kiinnostaa, kun puoluekokouksesta nyt tulee Haapalalle liian tylsä?

haapala

Mahtaako valittelun pohjimmaisena syynä olla, että puoluekokousta varten valmiiksi tehty juttupohja joudutaan nyt kirjoittamaan uudelleen tai keksimään kokonaan uusia aiheita viikonlopulle, kun puheenjohtajavalinta meni tutkan alta? Vai onko kyse siitä, että vasemmistoliiton tekemänä demokraattinenkin ele on jotenkin epäilyttävä ja luultavasti piilottaa alleen stalinistisia hirmutekoja? Oli miten oli, Andersson saanee puheenjohtajana tottua siihen, että Iltalehden ja Timo Haapalan näkökulmasta on aika vaikeaa tehdä mitään oikein. Totalitarismin torjuminen Suomessa kun näyttää etenevän ennen kaikkea haukkumalla kaikkia yrityksiä muuttaa poliittista järjestelmää ihmisten näkemyksiä paremmin huomioivaksi.

 

iltsi.png

Standard

”Tää on täydellisen demokraattinen prosessi”

Yhdysvallat ja EU ovat kolmen vuoden ajan neuvotelleet vapaakauppasopimus TTIP:stä suljettujen ovien takana. Kansanedustaja Emma Kari kertoi hiljattain, millaiset mahdollisuudet hänellä yhtenä harvoista paperit näkevistä kansanedustajista on arvioida sopimusta:

Raportoijalla on mahdollisuus muutamana tuntina viikossa mennä turvallisuusvirkailijan valvomaan lukuhuoneeseen ja lukea ennalta ilmoitetut TTIP- asiakirjat. Lukuhuoneeseen ei saanut tuoda matkapuhelimia, tietokoneita, käsilaukkua tai muita henkilökohtaisia tavaroita. Ne lukittiin sitä varten tarkoitettuun, lukuhuoneen ulkopuolella sijaitsevaan lukolliseen lokeroon. Tunnelma oli jokseenkin absurdi.

TTIP:stä tiedetään hyvin vähän. Yksi keskeinen kritiikin kohde vuosien aikana on ollut monikansallisten yritysten mahdollisuus uhata oikeustoimin valtioita, jotka toimivat niiden kaupallisen edun vastaisesti. Nyt saksalaisille medioille vuodetut neuvotteluasiakirjat paljastavat, että USA kiristää EU:ta neuvotteluissa eikä esimerkiksi halua luopua yksityisten tuomioistuinten kautta käydyistä oikeusmenettelyistä.

TTIP on prosessi, joka tiivistää 2000-lukulaisen politiikan ongelmat oivallisesti: ylikansallinen prosessi, johon kansalaiset eivät vaikuta mitenkään ja josta ei ole saatavilla juuri muuta kuin vuodettua tietoa. EU, jonka pitäisi olla demokraattisessa ohjauksessa, salaa prosessia niin tarkkaan kuin pystyy. Kansalaisjärjestöjen kritiikki neuvotteluja kohtaan kuulostaa helposti tuuleen huutamiselta, koska kukaan ei oikein voi tietää tarkkaan, mistä puhuu.

Optimistejakin on. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä puolusti 26.4. TTIP:tä YLEn ykkösaamussa muun muassa väittämällä, että prosessi on ”täydellisen demokraattinen”, koska sopimus lopulta hyväksytetään Euroopan parlamentissa. Kaikki tietävät tällaisen demokratian arvon, jossa vuosien ajan salassa neuvoteltu valmis paketti lopulta annetaan hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Poliittinen prosessi koskee ennen kaikkea paketin sisältöä ja neuvottelumandaattia, mutta sen Penttilä sivuuttaa kokonaan.

Penttilän etupiirejä TTIP saattaa hyödyttääkin, eikä hän aiemminkaan ole hävennyt yksinkertaistaa asioita ajaakseen pääoman intressejä. Penttilä muistetaan Aleksanterinkadulle ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja sijoitetusta ”velkakellosta”, joka populistisesti pelottelee valtionvelan suuruudella. Kun Penttilä laitettiin selkä seinää vasten kellon suhteen, olikin ääni kellossa erilainen:

Toimittaja:”Katsokaa esimerkiksi tätä tilastoa, jonka toin teille nähtäväksi. Tämä grafiikka kertoo maailman maiden nettovelasta. Ja Suomi on tässä tilastossa maailman seitsemänneksi rikkain.”

Penttilä:”Kyllä, ja tää velan määrä ei ole ongelma.”

Edes kultasormi Risto E.J. Penttilä ei saa TTIP:tä kuulostamaan demokraattiselta prosessilta. Kysyttäessä kuitenkin vain harva puolue Suomessa on onnistunut sanomaan mitään oikeasti kriittistä sopimusneuvotteluista, jotka ovat ilmeisellä tavalla kaiken kansanvallan vastaiset.

Saksassa TTIP-vastainen liike on tuonut kadulle parhaimmillaan yli 100 000 ihmistä, jotka haluavat joko keskeyttää neuvottelut tai merkittävästi lisätä niiden läpinäkyvyyttä. Olisiko Penttilän kaltaisten kapitalistipopulistien kuuntelemisen sijaan aika herätä vaatimaan suomalaispoliitikoilta edes jonkinlaista selkärankaa asiassa?

ttip2.jpg

 

 

Standard

Väkivaltainen äärioikeisto unohti suomalaisen kulttuurin

Sanottakoon aluksi, että yhdenmukaisesta suomalaisesta kulttuurista puhuminen ei ole kovin mielekästä. Koska kuitenkin kasvava joukko kansalaisyhteiskuntaa uhmaavia yrittää omia suomalaisen kulttuurin itselleen, koen tarpeelliseksi pelata hetken heidän peliään. Listaan alla tärkeimmät syyt, miksi väkivaltainen äärioikeisto ei voi sanoa edustavansa suomalaista kulttuuria.

odin

1. Suomalaiset uskovat lakiin

Ensinnäkin, suomalaiset uskovat lakiin erittäin vakaasti. Jopa niin vakaasti, että selvä vähemmistö katsoo, että lakia voi rikkoa silloin kun se on ristiriidassa oman moraalin kanssa. Se tarkoittaa, että kukaan ei voi ottaa lakia omiin käsiinsä ja esimerkiksi hyökätä vastaanottokeskusta ja turvapaikanhakijoita vastaan.

laki

YLE uutisgrafiikka 2014

2. Suomalaiset luottavat poliisiin

Suomessa väkivaltamonopoli on valtiolla ja järjestystä kaduilla valvoo poliisi. Se on kansalaisten mielestä toistaiseksi toimiva järjestely, väitti äärioikeisto mitä tahansa.

pollari

Suomen vaalitutkimusportaali 2012

 

3. Suomalaiset arvostavat demokratiaa

Suomalaiset uskovat myös demokratiaan, eli siihen, että kansa valitsee yhteiskunnan kehityssuunnan vaaleissa. Äärioikeisto ei ole perinteisesti vaaleissa pärjännyt, koska sille ei haluta antaa valtaa. Edes Perussuomalaiset ei nauti enää yli 10 %:n kannatusta, Muutos2011:sta tai Suomidemokraateista puhumattakaan.

demokratia

Suomen vaalitutkimusportaali 2012

puolueet.png

Polttopulloiskuja, tappouhkauksia tai katupartioita ei suurin osa suomalaisista tähän maahan kaipaa. Myös presidentti sanoi tämän uudenvuoden puheessaan.

Äärioikeiston puuhiin on Suomen presidentti toki joutunut puuttumaan aiemminkin. Kun Lapuan liikkeen jälkimainingeissa syntyi niin sanottu Mäntsälän kapina, presidentti P.E. Svinhufvud piti 2.3.1932 kapinan kukistumisen kannalta ratkaisevana pidetyn radiopuheen. Tihutöitä suunnittelevien on hyvä palauttaa mieleensä Svinhufvudin sanat tänäänkin:

Kukaan ei ole oikeutettu lähtemään paikkakunnaltaan aseistettuna ilman päällystön lupaa, eikä kenenkään myöskään pidä kallistaa korvaansa kiihottajille ja värvääjille, jotka yrittävät yllyttää kansalaisia lähtemään ase kädessä taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Standard