Älä ole se tyyppi, joka ilmoittaa että ollaan menty “liian pitkälle”

Metoo-kampanjan yhteydessä olen törmännyt enemmän kuin kerran yhteen tiettyyn kommentoinnin lajiin, joka hiertää minua pahasti. Sen kaava on suunnilleen tämä: ”Tässä ollaan nyt menty liian pitkälle ja tämä kääntyy itseään vastaan. Kannatan kyllä itse asiaa ja se on hieno, mutta joku raja.”

Esimerkiksi systemaattista seksuaalista ahdistelua eri ammattialoilla ja instituutioissa näkyviin tuonut Metoo on kuulemma mennyt väärille raiteille, nyt kaivellaan esiin vääriä asioita menneisyydestä ja toteutetaan jotain omia valtapyrkimyksiä ja niin edelleen.

Tällaisia kommentteja esittäviä yhdistää nähdäkseni muutama asia:

1) He ovat yleensä cis-miehiä.

2) Tämä ”meni liian pitkälle” on yleensä heidän näkyvin ulostulonsa asiaan liittyen.

Don´t get me wrong. Kaikki toiminta elää kritiikistä ja sitä on tärkeää esittää. On kuitenkin eri asia esittää punnittua kritiikkiä kuin olla se ääni, joka ainoana ulostulonaan on epämääräisesti toppuuttelemassa ”liian pitkälle” mennyttä kampanjaa.

Liian pitkälle menemisen kritiikkiä arvioidessa on tärkeää huomioida tämä: Joka ikinen yhteiskunnallisen vallan suhteita horjuttava avaus johtaa järkytyksiin. Jokaisessa niissä loukataan ihmisten tunteita ja ne aiheuttavat epävarmuuksia ja ahdistusta niissä jotka kuuluvat viiteryhmään, jonka valtaa horjutetaan. Ihmiset menettävät työpaikkojaan ja asemiaan. Metoo ei ole poikkeus: se kiinnittää huomion nimenomaan miesten tyypillisesti harjoittamaan ahdisteluun ja siten sitä joutuvat pohtimaan myös ne miehet jotka eivät tunnista itseään ahdistelijoiksi. Jokainen voi sitten valita, haluaako olla se tyyppi, jonka mielestä taas ollaan menty ”liian pitkälle”, vai hyväksyykö sen, että valtasuhteita ei voi muuttaa ilman että kaikki tuntevat värähtelyt ja jälkijäristykset.

Valtava, miljardien dollarien viihdeteollisuuden piiristä lähtenyt kampanja tietysti tuo mukanaan myös lieveilmiöitä: joku varmasti yrittää käyttää sitä oman asemansa parantamiseen. Lieveilmiöitä voi käsitellä, mutta samalla on hyvä tiedostaa, että ne ovat kuitenkin täysin marginaalisia suhteessa kokonaisuuteen. On myös tärkeää osata erottaa ei-toivottavat lieveilmiöt siitä, että kampanja yksinkertaisesti järjestää asioita uudelleen ja se voi tuntua järkyttävältä. Jälkimmäinen ei ole mikään ongelma, vaikka se voi siltä tuntuakin. Se ei myöskään ole lieveilmiö, vaan kampanjan päätarkoitus.

”Liian pitkälle” meneminen ei tosiaan ole mikään vain Metoo-kommentoinnin erityispiirre joka perustuisi syvälliseen analyysiin kampanjasta. Se esiintyy jokaisen merkittävän ihmis- ja eläinoikeuskysymyksen yhteydessä. Antirasismissa mennään liian pitkälle, samoin ”nykyfeminismissä” ja niin edelleen. Ilmiö on jokseenkin aina yllä kuvatun lainen: ne joiden mielestä mennään liian pitkälle eivät yleensä osallistu koko asiaan mitenkään muuten kuin yrittämällä horjuttaa kokonaisuutta. ”Liian pitkälle” menemisen kritiikki on ennen kaikkea vaientamisen tekniikka, jota ei voi arvioida ottamatta huomioon sen toistuvaa luonnetta ja siten piilevää kytköstä konservatismiin.

Summa summarum: mieti kaksi kertaa, haluatko olla se tyyppi, jonka ainoa kontribuutio on kertoa että taas ollaan menty liian pitkälle.

Advertisements
Standard

Lihateollisuus on se natsismi, jota sinä et pysäyttänyt

DISCLAIMER: Lue Ruskeiden tyttöjen tätä kirjoitusta koskeva oikeutettu kritiikki ennen kuin luet itse tekstin! Tässä myös vastaukseni kritiikkiin, jossa pyydän alta löytyvän tekstin tekemää vertausta anteeksi.

”Mitä helvettiä?!”, minä kiroan kun näen HK:n rasistisella stereotypialla leikkivän makkaramainoksen, jossa ”Hassan”-makkaraa kuvataan jalona villinä, ”rakenteeltaan karkeana, mutta luonteeltaan hienostuneena”. Tällainen ei voi käydä päinsä. Mutta samalla kun raivostun rasistisesta stereotypiasta, en kyseenalaista mitenkään sitä, että koko tuote on olemassa, koska meillä on täysin laillista pitää älykkäitä olentoja hirveissä oloissa ja syödä ne.

Me kaikki osaamme kysyä samat kysymykset, kun luemme natsismin kauhuista: miksi tavalliset ihmiset eivät tehneet mitään? Miten tämän annettiin tapahtua? Näyttää käsittämättömältä, että ihmisten systemaattista tuhoamista on voitu harjoittaa vuosien ajan onnistuneesti. Tuhoamisleirien paluu on asia, jonka estämiseen tolkun ihmiset ovat sitoutuneet. Rasismista irtisanoutuvat kaikki puolueet, järjestöt ja yritykset, paitsi se yksi yhdistysrekisteriin eksynyt suuruudenhullujen pipopäiden katupartio. Osaamme kaikki sanoa rotusorto, ja jotkut valkoiset jopa myöntävät velvollisuudekseen tunnistaa rasisminsa tässä päivässä, koska ei se ole minnekään kadonnut.

Tuhoamisleirit ja avoin rasismi osataan nyt tuomita, koska tuo nimenomainen avoimen syrjinnän muoto on nyt kirjoitettu näkyviin koulukirjoihin, lakiin ja standardihistoriankirjoitukseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi rakenteelliselle rasismille osattaisiin tai haluttaisiin tehdä mitään. Se ei myöskään tarkoita, että osaisimme tunnistaa muita sortomuotoja. Koska natsismi oli niin hirveä asia, muita asioita ei helposti verrata siihen.

30 000 porsasta rahdattu Puolaan – Yle: Raskaat kuljetukset rikkovat säädöksiä”, kuuluu Länsiväylän uutisen otsikko 24. toukokuuta. ”Mitä helvettiä?!”, kiroan jälleen.  Ensimmäisenä mieleeni tuleva ongelma ei kuitekaan ole se, että 30 000 älykästä olentoa tuhotaan Puolassa, vaan se, että ne kuljetetaan sinne väärin. Muiden eläinten kuin ihmisten kohtelua parannetaan ennen kaikkea pienin lainsäädännöllisin reformein, mutta niiden kuolema ei ole itsessään kysymys, josta suurin osa meistä suostuu kiinnostumaan. Sitten kun porsaat saadaan sinne Puolaan asiallisesti, voidaan tuhoamista taas jatkaa.

Natsien tuhoamisleirit ihmisen ihmiseen kohdistamana käsittämättömänä julmuutena eivät saa unohtua, ja niiden vertaaminen muihin sortomuotoihin on ongelmallista, varsinkin jos vertauksen tekee kaltaiseni ihminen, jonka oikeutta olla olemassa rasistit eivät kyseenalaista. Jotakin tuhoamisen logiikasta on kuitenkin tärkeää nähdä nykyajassa: normaalius ja ”ensimmäisyys”.

Rotuaatteet olivat yleisiä Euroopassa ennen 1940-lukua. Ne olivat normaaleja tapoja ajatella ihmisistä. Natsismi oli ensimmäinen miljoonien ihmisten systemaattisen tuhoamisen laboratorio. Vasta sen jälkeen se oli olemassa tapahtuneena asiana. Natsismi voi vielä palata laajaan suosioon samassa muodossa, mutta se on epätodennäköistä. Aatteet ihmisen eriarvoisuudesta muuttavat muotoaan tunnistamattomiksi. Yhtäkkiä puhutaankin vaikkapa rodun sijaan islamista, vaikka pohjimmiltaan tavoitteena on edelleen pitää eri näköiset ja sopimattomiksi määritellyt omassa lokerossaan, alempana. Islam määrittää ihmistä rasistien puheissa pysyvänä ominaisuutena, ja silloin siitä on tullut rodullistettu uskonto.

Sinä ja minä emme näe tehotuotannon normaaliutta ja ensimmäisyyttä. Emme näe sitä, koska normalisointiin käytetään paljon aikaa ja rahaa. Edes tässä kirjoituksessa ei lue, että ”kaikki älykkäiden eläinten tappaminen on väärin”, vaan siinä puhutaan ”tehotuotannosta”, koska tuskin kukaan kuuntelisi noin radikaalia väitettä. Eläinten tuhoamisen valtava intensiteetin kasvu viimeisen sadan vuoden aikana ei ole asia, joka mainittaisiin historiankirjoissa.

Osaamme puuttua sortoon ainoastaan sen niissä muodoissa, jotka meille on opetettu. Ja kompuroimme siinäkin. Emme kysy “mitä helvettiä?!”, kun näemme lihapaketteja kaupassa. Emme osaa kuulla korvissamme lastenlastemme kysymysten kaikua tulevaisuudesta: ”Miksi te sallitte sellaisten asioiden tapahtua? Miksi sinä et tehnyt mitään?”.

Tämän takia on hyvä joskus verrata 1930- ja 1940-lukujen natsismia muihin asioihin: noita asioita tapahtuu ympärillämme juuri nyt.

animalia.jpg

Standard