Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Standard

Ally tahtoo keksin

Professori Alf Rehn on viime kuukausina osallistunut keskusteluun feminismistä Suomessa. Rehn kirjoitti toukokuussa kolumnin YLElle, jossa hän tunnustautui feministiksi ja käy läpi feministeihin liittyviä ennakkoluuloja. Nokkosia-blogin vastine Rehnille kannattaa ehdottomasti lukea.

Rehn julkaisi heinäkuun lopussa facebook-profiilissaan toisen feminismiä käsittelevän kirjoituksen. Aiheena oli jälleen feministiksi tunnustautuminen, mutta tällä kertaa Rehn keskittyi hänelle suunnattuihin kritiikkeihin. Rehn kirjoittaa feministisen toimintansa aiheuttamista reaktioista väkevästi:

[S]e että saa jatkuvasti kuulla että tekee väärin kun yrittää puhua jonkun asian puolesta, niiltä joita haluaisi tukea, se syö kyllä kovasti tahtoa edes käydä sitä keskustelua.

Eli jos alan tästedes pitämään pääni kiinni mitä tulee yhteiskunnan sukupuolitettuun järjestelmään, tämä on ainakin osasyy.

Kirjoitus on kerännyt laajaa suosiota ja liki sadan kommentin keskustelun. En käy tässä keskustelua läpi, mutta mielestäni Rehnin alkuperäistä postausta voi käyttää esimerkkinä sellaisesta ilmiöstä, jota Suomessa ei juurikaan ole tuotu esiin julkisessa keskustelussa, nimittäin liittolaisuuden ajatuksesta.

Liittolainen, ally, viittaa henkilöön, joka toiminnallaan tukee jotakin sorrettua ryhmää johon ei itse kuulu. Liittolaisia voivat olla esimerkiksi valkoiset antirasistit, miesfeministit, transoikeuksia ajavat cis-henkilöt ja niin edelleen. Ainakin teoriassa. Käytännössä liittolaisuus on kuitenkin erittäin ongelmallinen ilmiö erityisesti silloin, kun liittolainen itse määrittelee olevansa sellainen. Silloin etuoikeutettu henkilö arvioi itse oman toimintansa riittävän hyväksi ja hyödylliseksi, jotta voi katsoa auttavansa sorrettua ryhmää kamppailuissaan.

Esimerkiksi Rehn määrittelee itse feminisminsä oikeanlaiseksi. Ongelmia tällaisessa itsemäärittelyssä nousee tyypillisesti siitä, että innokkaat liittolaiset määrittelevät kamppailuja sorrettujen ryhmien puolesta, nostavat omat tunteensa ja kokemuksensa keskiöön ja tiedostamatta ylläpitävät sortavia käytäntöjä. Tämä on teema, jota olen pohtinut paljon myös oman kirjoittamiseni kohdalla eikä minulla ole selvää vastausta siihen, onko siitä mitään hyötyä sorretuille vai sen sijaan jopa haittaa.

Rehnin uusin ulostulo poiki joukon reaktioita, joissa häntä pyydettiin jatkamaan työtään. Muutamat ensimmäiset kommentit olivat miehiltä, jotka kannustivat Rehniä olemaan ”luovuttamatta”. Myös esimerkiksi RKP:n kansanedustaja Eva Biaudet kannusti Rehniä jatkamaan. Moni keskustelija julisti ”äärifeminismin” ongelmallisuutta. Rehn siis jokseenkin sai mitä välillisesti tilasi: oikeutuksen toimilleen hyvänä liittolaisena. Liittolaisuus-problematiikan kautta tarkasteltuna Rehn kuitenkin teki jotain hyvin ongelmallista: hän asettautui uhripositioon, ja tulkitsi omaan toimintaansa kohdistuvan feministisen kritiikin ongelmaksi.

Kun on kyse sortomuodosta, joka ei kohdistu henkilöön itseensä, tämän pitäisi erityisen tarkasti kuunnella, mitä hänelle osoitettu kritiikki pitää sisällään. Pelkkä lukeneisuus, johon Rehn toistuvasti vetoaa, ei tarkoita, että omassa toiminnassaan onnistuisi toimimaan sorrettujen tukena. Mediapersoonana, jonka brändin merkittävä osa on julkisen keskustelun käynti omilla kasvoilla Rehn hyötyy siitä, että asettaa itsensä feminismikeskustelun keskiöön. Se on hänelle yksi tapa rakentaa Rehn-tuotetta, samalla kun hän varmasti aivan vilpittömästi pitää feminismiä tärkeänä asiana. Liittolaisuuden kannalta Rehn ei ole onnistunut erityisen hyvin: hän haluaa ja saa tunnustusta feministiselle työlleen samanaikaisesti kun tuhannet feministit kamppailevat arjessaan ilman mitään toivoa kuulla kiittäviä sanoja ponnistuksistaan. Sitten kun feministiyhteisö haluaa korjata Rehnin sanavalintoja, hän reagoi uhkaamalla lopettaa kokonaan feminismin puolesta puhumisen.

Mielestäni liittolaisuuteen kuuluu se, että ne etuoikeudet jotka tekevät sinusta sorretun sijaan liittolaisen, ovat riittävä kiitos kaikesta, mitä ikinä voit tehdä sorrettujen puolesta. Näin pitäisi myös Rehnin ajatella silloin, kun hänelle esitetään kritiikkiä omasta toiminnastaan. Se, että kukaan ei tartu sinuun baarissa, raiskaa sinua, ohita sinua rekrytoinnissa sukupuolensa perusteella tai steriloi sinua on se kiitos, joka sinulle liittolaisena kuuluu. Samalla kyse on myös velvoitteesta: meidän on tehtävä asioita nöyrästi sorrettujen rinnalla, koska muuten vain nautimme sorrettujen kustannuksella saamistamme etuoikeuksista. En aio kehottaa Rehniä jatkamaan kirjoitteluaan, mutta kehottaisin häntä pohtimaan omaa liittolaisuuttaan: miten siitä voisi tulla enemmän sellaista, että siinä on kyse aidosti muistakin kuin hänestä itsestään?

ally.jpg

Kuva: Richard Scott, Flickr.

Standard

White boyn vastaus Sonja Saarikoskelle

Olen tänä keväänä tutustunut ilmiöön nimeltä valkoinen hauraus. Sitä on määritelty muun muassa näin:

Valkoinen hauraus on tila, jossa vähäinenkin määrä rodullisuuteen liittyvää stressiä on sietämätöntä ja laukaisee joukon puolustusliikkeitä. Näihin liikkeisiin kuuluvat vihan, pelon ja syyllisyyden tunteiden ulkoinen ilmaisu, vastaväitteet, vaikeneminen ja stressiä tuottavasta tilanteesta poistuminen. Nämä käyttäytymismuodot palauttavat voimaan valkoisen rodullisen tasapainon. (Robin DiAngelo, White Fragility, suomennos oma)

Kun kirjoitin taannoin tehotuotannon holokaustiin rinnastavan tekstin, ja Ruskeat tytöt –blogia pitävä Koko Hubara puuttui siihen, vieläpä lempeällä otteella, kauhistuin. Kylmä hiki nousi otsalleni, ja kävin läpi ärsyyntymisen ja nurkkaan ajetuksi tulemisen tunteita. Vähän aikaa hengiteltyäni kuitenkin totesin, että tämä on nyt varmaan sitä. Pyysin anteeksi vertausta.

Olen sitä mieltä, että tilanne aiheutti minulle tavallista enemmän stressiä, koska se kyseenalaisti etuoikeuteni ja toi näkyviin, että kielenkäyttöni perustuu näkymättömään valtapositioon. Valkoisten käymä keskustelu omista etuoikeuksistaan on usein tahmeaa, koska menemme niin helposti puolustuskannalle.  Valkoisen haurauden käsite auttaa kyseenalaistamaan, onko niin kutsuttu ”call out” oikeasti aggressiivinen tai uhkaava, vai syntyykö uhan tunne syntyy siitä, että oma valta yhtäkkiä tuodaan näkyviin. Vielä pitäisi erikseen arvioida, onko aggressiivisuus, silloin kun sitä oikeasti esiintyy, edes ongelma.

Kun Sonja Saarikoski  Helsingin sanomien kirjoituksessaan ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” puhuu siitä miten suomalaiset yliopisto-opiskelijat sukupuolentutkimuksen kursseilla kokevat ongelmallisten termien käytöstä huomauttamisen ”aggressiiviseksi” , mieleen tulee, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen haurauden variantti (tämä on tietenkin pelkkää arvailua). Tuntuu nimittäin merkilliseltä, että itse ongelmallisten termien aggressiivisuutta suhteessa niihin, joita ne sortavat, ei nosteta jutussa siteeratun sukupuolentutkijan kommentissa esiin. Sen sijaan keskeistä on, miten ikävästi sortavaan kielenkäyttöön puututaan.

Etuoikeutettujen hauraus on tapa kääntää sorron kokemus ylösalaisin, sorretusta sortajaan.

Haurauden käsitteen kautta voi pohtia laajemmin Saarikosken tekstin otsikon kysymystä ”saako mitään enää sanoa?”. Taloudellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti etuoikeutetut ihmiset eivät ole tottuneet pohtimaan sanomisiaan, ja niinpä ajatus siitä, että pitäisi olla varovaisempi tuntuu vaikealta. Entä jos se ajaa itsesensuuriin? Kaikki laadukas kielenkäyttö kuitenkin perustuu siihen, että esimerkiksi tieteellisiä käsitteitä, titteleitä, adjektiiveja ja niin edelleen käytetään tarkasti ja tietoisina siitä, millaisiin sosiaalisiin konteksteihin ne liittyvät (pohditaan vaikkapa Suomen sisällissodasta käytyä nimityskiistoja). Itsesensuurissa harkintana ymmärrettynä voi olla järkeä, jos aikoo sanoa jotain toisen oikeuksia loukkaavaa. Sorrosta vapaan kielenkäytön tai käytäntöjen harjoitteleminen (ja kyllä, se on jatkuvaa harjoittelua) ei pitäisi periaatteessa olla sen vaikeampaa kuin muukaan kontekstien huomioiminen kielenkäytössä.  Mutta kun kyse on sorretuista ryhmistä, kuten vaikkapa transihmiset tai rodullistetut, termien omaksuminen onkin yhtäkkiä ihan kamalan haastavaa. Onko se sattuma?

Itse olen ottanut lähtökohdakseni, että minulla on valkoisena miehenä paljon sokeita pisteitä, jotka johtuvat siitä, että olen oppinut pitämään kehoani ja näkökulmaani kyseenalaistamattomana normaalina. Olen white boy, joka voi yrittää olla hyvä liittolainen, mutta todennäköisesti kompuroi. Minusta hyvä lähtökohta on koko ajan kyseenalaistaa, tekeekö oma julkinen toiminta enemmän hallaa vai hyvää sen asian puolesta, jota väittää edustavansa. Olen lukenut myös perustellun kirjoituksen siitä, miten valkoinen antirasismi voi olla jopa mahdotonta. Se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Pitää yrittää, ja samalla muistaa, että ei välttämättä aina onnistu.

Saarikoski kirjoittaa: ”On pelottava ajatus, ettemme voisi samastua ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin itsellämme”. Nurinkäännettynä tuo ajatus on kuitenkin kaiken sorron tunnistamisen ja vastustamisen lähtökohta: ymmärtää, että oma näkökulma maailmaan ei välttämättä tavoita kaikkia muita näkökulmia. Jotta oikeasti voisi toimia antirasistisesti tai vastustaa seksismiä, pitää lukea ja kuunnella erilaisten kokemuksia  ja nähdä oma toiminta siitä perspektiivistä. Pitää lähteä siitä, että samastumisyritys ilman kunnollista itsereflektiota voi jättää sorron näkyvistä. Esimerkiksi Saarikosken puheet turvallisen tilan politiikoista eristävinä ei näytä perustuvan kunnolliseen yritykseen samastua vaikkapa transihmisten kokemuksiin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta julkisessa tilassa.

Saarikosken teksti ei päädy toteamaan, että nyt meihin valkoisiin cis-henkilöihin iskee sensuuri, ja kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita. Se ei kuitenkaan kunnolla haasta tarkastelemaan sorron kokemuksia, joista antirasistiset ja feministiset termit sekä tilapolitiikat nousevat. Ei riitä, että habermasilainen puheavaruus avataan erilaisille äänille, mikäli osa meistä edelleen voi puhua siellä tavoilla, jotka uusintavat ongelmallisia valtasuhteita tai laukaisevat sortoon liittyviä aiempia kokemuksia. Emme saa myöskään unohtaa, että politiikan tilassa ei ole pelkkiä ääniä, vaan myös kehoja, joita kohdellaan hyvin eri tavoin. Meidän on yritettävä ymmärtää toisiamme, mutta se ei onnistu niin, että oikaisemme omien etuoikeuksiemme ohi vain viittaamalla niihin ohimennen.

Saarikosken kirjoitukseen ovat jo vastanneet kiinnostavilla teksteillä Sonya Lindfors ja Anna Pöysä.

whiteboy

Kuva: Egisto Sani, Frog Hunter II

Standard

Hallituksen uusi tasa-arvo –ohjelma jättää tärkeimmän kritiikin huomiotta

Hallitus hyväksyi 4. toukokuuta tasa-arvo–ohjelman vuosille 2016-2019. Ohjelmaa on odotettu, sillä hallitusohjelma sai julkaisemisensa aikaan kovaa kritiikkiä tasa-arvovaikutusten arvioinnin laiminlyömisestä. Yli 80 professoria julkaisi kesäkuussa 2015 yhteiskannanoton, jossa käytiin läpi keskeisiä hallitusohjelman tasa-arvoa heikentäviä vaikutuksia. Pääministeri Sipilän tuolloinen kommentti kannanottoon on hiukan ristiriitainen:

Tehdään nyt ensin se uudistus ja katsotaan mitä saadaan aikaiseksi. Sitten arvioidaan sen suunnitelman vaikuttavuutta totta kai.

En ihan tarkkaan nyt tiedä, mihin nämä professorit ovat viitanneet. Enkä pysty vastaamaan tuohon, että tehdäänkö joku selvitys siitä sitten erikseen. Mitään päätöksiä mistään ei ole vielä tehty.

Selvästi  ministeriöissä on kuitenkin luettu kannanottoa, sillä vuosi kritiikin jälkeen ilmestyvässä tasa-arvo-ohjelmassa mainitaan muun muassa vanhemmuuden tasaisempi jakautuminen (tosin vanhempainvapaiden jakautuminen ohitetaan) ja perheväkivaltaa torjuvan Istanbulin sopimuksen toimeenpano, jotka professorien kannanotto nostaa näkyviin. Myös hallituksen kärkihankkeiden tasa-arvovaikutukset luvataan arvioida professorien vaatimuksen mukaisesti.

Tasa-arvo-ohjelma on selvästi yritys pelastaa kovan kritiikin kohteeksi joutunut hallituksen tasa-arvopolitiikka. Tämä käy ilmi jo esipuheesta, jossa selvennetään naureskelun kohteeksi joutunutta hallitusohjelman ”nykytila”-arvion kohtaa ”naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”. Nyt Sipilä ja tasa-arvoasioista vastaava ministeri Juha Rehula sanovatkin asian vähän toisin ja tasa-arvo ei olekaan selviö:

Hallitusohjelmassa todetaan, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia. Tämä on tavoite, jonka toteuttamiseen hallitus pyrkii.

Jätän ohjelman yleisen arvioinnin tasa-arvopolitiikan asiantuntijoille. Yksi asia siinä kuitenkin pistää silmään näin maallikolle: tasa-arvo-ohjelmassa ei luvata hallituksen jo tekemien leikkauspäätösten uudelleenharkitsemista, vaikka professorien kannanoton päähuomio on juuri niissä.

Pääministeri Sipilä ilmoitti huhtikuun alussa, että hallituksen kaavailemat neljän miljardin leikkauspäätökset on nyt tehty. Tämä oli siis kuukauden ennen tasa-arvoselvityksen julkaisemista. Selvityksessä leikkaukset näyttävät olevan jätetty taakse, puhe on ”seuraavista” uudistuksista:

Ministeriöt varmistavat, että seuraavissa keskeisissä yhteiskunnallisissa uudistuksissa sekä kärkihankkeissa pyritään määrittelemään tasaarvotavoitteita, arvioidaan sukupuolivaikutukset uudistuksen eri vaiheissa ja raportoidaan vaikutukset sukupuolten tasa-arvon kannalta.

Hallitusohjelman linjaamia sopeutuksia ei oteta tarkasteluun, vaikka professorien kannanoton päähuomio oli juuri niissä ja siinä, että ennen niistä päättämistä ei ole arvioitu niiden vaikutuksia. Professorien kannanotossa sanotaan muun muassa kuntasektorin leikkauksista näin:

Sopeuttamistoimet ja kuntien kustannusten karsiminen miljardilla eurolla ennakoivat kuntasektorin irtisanomisia. Ne kohdistuvat lähinnä naisiin, sillä 79 % kuntasektorilla työskentelevistä on naisia. Subjektiivisen päivähoito­oikeuden purkaminen heikentää erityisesti naisten työssäkäynnin edellytyksiä ja toimii työllisyyden kasvattamisen tavoitetta vastaan.

Kuntiin kohdistuvia leikkauksia ei kuitenkaan tasa-arvo-ohjelmassa luvata tarkistaa. Ylipäätään ainoa leikkauksia koskeva arviointi luvataan toteuttaa jälkikäteisesti:

Toteutetaan hanke, jossa arvioidaan vuoden 2016 talousarvion vaikutuksia sukupuolten tasa-arvoon hallituksen puoliväliarvion yhteydessä vuonna 2017. Jatketaan tämän pohjalta talousarvion sukupuolivaikutusten arvioinnin kehittämistä. (STM, VM)

Professorien kannanotossa listataan suuri joukko leikkausten sukupuolivaikutuksia, jotka tasa-arvo –ohjelmassa joko ohitetaan tai luvataan ylimalkaisesti selvittää. Tällaisia ovat kuntasektorin leikkausten lisäksi paikallinen sopiminen ja vanhempainvapaiden jakaminen. Ohjelman kokonaisuuden kannalta valtion budjetin tasa-arvovaikutusten ohittaminen on kuitenkin erityisen huomionarvoista: professorien kannanottoa ei näytetä ottavan tosissaan tasa-arvoa heikentävien leikkausten osalta.

 

sori.jpg

Kyltti: Linnea Savisalo, Kuva: Salla Porra

Standard

Bachelorin edessä taipuu koko luomakunta

Mies. Valkoinen mies. Menestynyt valkoinen mies. Keski-ikäistyvä menestynyt valkoinen mies.

Etelä-Afrikassa mies katsoo kaukaisuuteen. Valkoinen nainen tulee hänen luokseen. He syleilevät.

bach4.png

Naiset ovat menestyvälle keski-ikäiselle valkoiselle miehelle ”tyttöjä”. Tytöille hän on Juha. Heitä on monta ja siksi heillä on yleisnimi, lajin nimi, Juhaa on vain yksi ja siksi hän on Juha.

Keski-ikäistyvän menestyvän valkoisen miehen katseen alle järjestetään koko luomakunta. Ylhäältä alas. Hänen tyttönsä. Hänen Afrikkansa.

Mies syleilee tyttöjä. Mies taluttaa villieläimiä. Ne tottelevat häntä. Mies ja tytöt hassuttelevat pukeutumalla asuihin. Tytöt sanovat olevansa ”inkkareita” tai ”vaarallisia” hunnutettuja naisia. He ovat matkimiaan rodullistettuja naisia vähän ylempänä, turvallisesti Juhan katseen alla.

bach2
bach3.png

Kaikki järjestetään yhden miehen takia, joka on tyttöjen kyseenalaistamaton halun kohde. Hänestä puhutaan:

Juha on on komea, kohtelias, pitkä ja urheilullinen herrasmies. Juha työskentelee mainostoimistossa liiketoimintajohtajana ja on luonut arvostetun uran myös kansainvälisesti. Hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset ovat hänen kaksi lastaan. Urheilu on aina ollut olennainen osa Juhan elämää, ja hän on harrastanut monia eri lajeja kamppailulajeista crossfittiin.

Juha haluaa pitää huolta tytöistä. Juha haluaa pitää huolta luomakunnasta. 300 000 silmäparia kääntyy Juhaan. Juha katsoo takaisin, alas maailman piirii.

Ja Juha näkee, että se on hyvä, että se ei koskaan muutu. Että se on hänen.

bach1.png

Standard

Konservatiivinen parisuhdekertomus

Keskustelun herättäminen on perustelu kaikelle mahdolliselle. Perussuomalaisten nuorten kaksinapaiseen sukupuolikäsitykseen perustuva #tyttö_poika-kampanja oikeutettiin keskustelun herättämisellä. YLEn paljon kiistelty A2 turvattomuus-ilta kiitteli paljoa ohjelman ympärillä käytyä keskustelua ennen ohjelmaa ja ohjelman jälkeen.

Keskustelun herättäminen kuulostaa ylevältä journalistiselta motiivilta. Sen toinen puoli on raadollisempi: klikkauksiin ja jakoihin perustuvien medioiden on edullista synnyttää keskustelua omilla alustoillaan aiheesta kuin aiheesta – ja ruokkia keskustelua loputtomiin. Keskustelun herättäminen on oiva savuverho ihan silkalle huomion hakemiselle ja usein myös kyseenalaisten näkemysten normalisoinnille.

Helsingin Sanomat on viime aikoina antanut paljon palstatilaa keskustelulle miesten asemasta parisuhteessa. Tärkeä aihe. Ihan oikeasti. Keskustelun käymisen tapa kuitenkin on paikoin ollut erikoinen.

Kaikki alkoi Rosa Meriläisen kolumnista ”Miehiä tulee ja menee, mutta ystävättäret pysyvät”. Siinä Meriläinen ylistää naisten jaettuja kokemuksia, joista osa on Meriläisen mukaan sellaisia, että mies ei voi ymmärtää niitä. Meriläisen teksti on ympärikäännetty versio miesten välisten siteiden ylistämisestä, jolle on englanninkielinen oma naisvihamielinen sanontansa ”bros before hoes” eli veljet ennen horoja. Tämä kulttuuriin syvälle uurtunut normi ei ole miesten kohdalla mitään erikoista, mutta kun nainen  kääntää asetelman ympäri, nousee äläkkä. Teksti ei oikeastaan edes käsittele miehiä kuin sivulauseessa. Se on ennemmin kertomus siitä, miten Meriläinen on oppinut arvostamaan vain naisten kanssa jakamiaan asioita.

Meriläisen tekstiin reagoi Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen mielipidekirjoituksella, jossa hän sanoo Meriläisen tekstin ilmentävän ”2000-luvun miehen ja naisen etääntymistä parisuhteessa ja naisen tarvetta – oikeastaan hätää – korvata menetetty läheisyys kavereilla.”

Meriläisen tekstissä onkin yhtäkkiä kyse hädästä ja puutteen, menetyksen korvaamisesta. Naiserityisyys ei Vaarasta kiinnosta. Hän kääntää Meriläisen tekstin koskemaan parisuhteita, nimenomaan miesten ja naisten välisiä heteroparisuhteita. Miehet ovat Vaarasen mukaan ongelmissa ja alakynnessä:

Väestöliiton palveluissa nähdään miehen kärsimys siitä, miltä tuntuu tulla parisuhteessa kohdelluksi välttämättömänä pahana tai tyttökavereita huonompana ystävänä.

Vaarasen teksti on otsikoitu ” Väestöliiton asiantuntija: Olen huolissani miesten väheksymisestä liitoissa ja sinkkuelämässä.” Hänet siis esitetään juuri asiantuntijaroolin kautta. Kuitenkaan asiantuntija ei esitä yhtään lähdettä tai selkeää faktaa väitteidensä tueksi. Miesten ahdinko kuulemma näkyy, mutta ei ole selvää miten. Vetoaminen omaan huoleen korostuu faktojen yli.

Meriläisen tekstin jälkeen HS:n sivuilla on julkaistu joukko toisiinsa linkattuja tekstejä, joissa on kyse samasta huolesta ja joissa keskustellaan miesten asemasta parisuhteessa. Tämä tuntuu kummalliselta, sillä Meriläinen ei aloittanut keskustelua parisuhteesta eikä Vaaranen häntä kommentoidessaan onnistunut osoittamaan muuta kuin oman huolensa.

taustat

Suomi on Euroopan parisuhdeväkivaltatilastojen kärkikolmikossa. Lähes joka kolmas nainen on kohdannut parisuhdeväkivaltaa. Miehiin väkivaltaa kohdistuu enemmän kodin ulkopuolella. Tämä on siis tilastotietoa, jonka pohjalta voi käydä keskustelua. Keskustelun käyminen on helpompaa, silloin kuin väitteen voi kiistää tai vahvistaa. Vaarasen puhe huolista ja yksilöimätön vetoaminen Väestöliiton kokemuksiin ei ole kiistettävissä.

Vaaranen ei tuo esiin, miten miehet keskimäärin kokevat parisuhteet. Hän ei kerro kotitöiden jakautumisesta. Hän ei sano mitään,minkä voisi kiistää.

Keskustelun uusin avaus on HS:n maaliskuun kuukausiliitteessä, jossa on pitkä Vaarasen haastattelu. Siinä Vaaranen kommentoi aiempaa käytyä keskustelua näin:

Olen oikeastaan järkyttynyt siitä, että tämä on sellainen tabu. Siis se, että miehellä on tunteet.

Kukaan tosin ei ole sanonut, että miehillä ei olisi tai saisi olla tunteita. Vaaranen esitetään jutussa herkkänä ihmisenä ja paljon kokeneena asiantuntijana. Siinä siteerataan pitkästi Vaarasen saamia palautteita. Mitään tutkimustietoa ei edelleenkään ole näkyvillä. On huomionarvoista, että kaikki, mitä Vaaranen miesten ja naisten välisistä suhteista sanoo, on hänen itsensä takana eikä sitä voi tarkistaa riippumattomista lähteistä. Toimittaja ei kyseenalaista sanomisia kertaakaan.

Miten Vaarasen tarinan sitten olisi voinut kertoa toisin kuin HS? Kokeillaan.

Feministisen ajatushautomon perustaja, punavihreä yhteiskunnallinen aktivisti kirjoittaa blogitekstin, jossa puolustaa naisten kokemusten erityisyyttä ja puhuu tilanteista, jotka eivät ole miesten tavoitettavissa. Kirjoitukseen vastaa Väestöliiton asiantuntija, joka ei juuri kommentoi tekstin väitteitä, vaan pitää puheen (ilman perusteltuja ja heteronormatiivisen tiukasti rajaten) heteroparisuhteissa elävien miesten puolesta, joita naiset eivät huomioi. Sananvaihdon taustalla väikkyy jotakin ainutlaatuista: 1900-luvun emansipaatiokehitys. Naiset ovat noin sadassa vuodessa taistelleet itselleen oikeuden haastaa mies avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta oikeuteen, käydä töissä, äänestää, olla mieltä ja omistaa. Moni on yrittänyt hidastaa kehitystä. Myös moni nainen.

Miten kirjoittajia voisi tämän kehityksen perusteella luonnehtia? Lyhyesti: liberaali Meriläinen ja vanhaa säilyttävä, konservatiivi Vaaranen. Vaikka Vaaranen esitetään asiantuntijana, puheenvuoro on yksinkertaisesti vailla osoitettua pohjaa ja ideologisesti konservatiivinen. Sitä ei Helsingin Sanomat sano. Vaaranen ei esiinny asiantuntijaroolin mukaisella tavalla puheenvuoroissaan, vaan peräänkuuluttaa tietynlaista normatiivista, heikoin väittein perusteltua tapaa olla parisuhteissa. Miesten ahdinko voimakkaiden naisten sorron ikeessä voi olla joskus totta, mutta siitä ei anneta mitään näyttöä.

Koko keskustelussa on keskeistä, että jokainen voi sanoa siihen ”olen samaa mieltä” tai ”en ole samaa mieltä” loputtomiin. Sitä voi jatkaa ilman että saavutetaan mitään muuta kuin klikkauksia ja mielenrauha konservatiiveille siitä, että heitä joku puolustaa. Moni mies pitää tarinasta, jossa hänestä tulee uhri siksi, että naisetkin osaavat haluta asioita. Ennen ei ollut niin.

Standard

Tasa-arvoritarit ja Suomen erinomaisuus

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja poliittisen historian professori Markku Jokisipilä kirjoittaa Turun Sanomissa julkaistussa kolumnissaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Jokisipilän mukaan Suomi on erityisen tasa-arvoinen maa, ja meidän pitäisi kunnioittaa historiaamme ja kulttuuriamme, kun pohdimme naisen asemaa täällä.

Jokisipilä kirjoittaa myös todistamisen taakasta, siitä, miten väitteen esittäjän velvollisuus on esittää todisteita väitteilleen. Muuten ne voi oikeutetusti kumota ilman perusteita.

Jokisipilä ei itse esitä tekstissään mitään tutkimustietoa väitteidensä tueksi. Hän kuitenkin esittää väitteitä, kuten ”maailmassa on harvoja maita, jossa sukupuolten tasa-arvo on yhtä pitkällä kuin Suomessa” ja tekee pilkkaa väitteistä Suomen kodeissa tapahtuvasta seksuaalisesta väkivallasta:

Suomessa vallitsee kuulemma patriarkaalinen raiskauskulttuuri, jossa huorittelu ja kouriminen ovat maan tapoja ja jossa naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ei sen arkipäiväisyyden vuoksi oteta vakavasti. Vaarallisimpia paikkoja naisille eivät olekaan keskustan hämyiset sivukadut ja pimeät kaupunkipuistot vaan koti, jossa vaanii olennoista se hirviömäisin eli oma (kantasuomalainen) mies.

Jokisipilä haluaa korostaa, että ”islamilaisessa maailmassa” naisten asema on huonompi kuin Suomessa. Vaikka islamilainen maailma on erittäin epäselvä kategoria, hän voi olla oikeassa. Muslimienemmistöisissä maissa naisen asema voi olla huonompi kuin Suomessa. Tätä argumenttia ei kuitenkaan tarvitse perustaa suomalaisen parisuhteissa tapahtuvan laajamittaisen seksuaalisen ja muun väkivallan vähättelylle.

Samaan strategiaan on turvautunut myös Naisrauhan tärkeyden yhtäkkiä keksinyt äärioikeisto, joka haluaa puhua vain turvapaikanhakijoiden tekemistä raiskauksista suomalaisen tasa-arvon uhkana.

Jokisipilä sanoo arvostavansa todisteita, joten kaivetaanpa niitä.

EU:n Perusoikeuksien virasto julkaisi vuonna 2014 laajan selvityksen naisiin kohdistuvasta väkivallasta EU-maissa. Naisiin kohdistuvan väkivallan piiloon jäämisen vuoksi tutkimus perustuu kasvotusten tehtyihin kymmenien tuhansien naisen haastatteluihin EU:n 28 jäsenvaltiossa.

Selvitys on karua luettavaa eikä varsinaisesti kannusta ylistämään Eurooppaa, vaikka täällä olisivatkin asiat paremmin kuin jossain muualla. Mukana on muun muassa seuraavanlaisia lukuja:

  • Noin 12 prosenttia naisista ilmoitti joutuneensa jollain tavoin aikuisen harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön tai seksuaalisten tekojen kohteeksi ennen 15 vuoden ikää. Osuus vastaa 21:tä miljoonaa naista EU:ssa.
  • Puolet (53  prosenttia) EU:n naisista välttää ainakin toisinaan tiettyjä tilanteita tai paikkoja pelätessään joutuvansa fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi
  • Yksi nainen kahdestakymmenestä (5 prosenttia) on raiskattu 15-vuotiaana tai sitä vanhempana.

Mitä tulee Suomeen tasa-arvon mallimaana ja parisuhdeväkivaltaan, luvut ovat vielä karumpia.

Suomi, Tanska ja Latvia johtavat EU:n parisuhdeväkivaltatilastoja. En tiedä, mikä riittää todisteeksi siitä, että meistä ei ole tasa-arvon mallimaaksi. Riittäisiköhän se, että lähes kolmannes (30%) maan naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista parisuhdeväkivaltaa? Tai että 47% naisista on ylipäätään kokenut seksuaalista tai muuta väkivaltaa?

Mitä mieltä olette, Suomen ylivoimaisuutta ylistävät tasa-arvoritarit, onko tämäkin ”verbaalista oksennusta”, niin kuin verkkokeskustelua Jokisipilän tekstissä nimitetään? Vai onko ihan perusteltua vaatia, että myös Suomen kotoperäiseen naisten systemaattiseen kaltoinkohteluun kiinnitetään huomiota?

make

Lähde: Violence against women: an EU-wide survey. Main results report (2014)

 

Standard