Media heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle

 

hsjuttu

Yllä olevassa kuvassa on ylhäällä alkuperäinen versio Helsingin sanomissa julkaistusta Opetushallituksen uutta tasa-arvo-opasta käsittelevästä jutusta. Alapuolella on muokattu nykyinen versio. Kuvassa on muutama huomionarvoinen asia.

Ensinnäkin, otsikko on muutettu. Alkuperäisessä jutussa se on ”Opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista kouluissa, pelkästään etunimillä”. Jälkimmäinen kuuluu:  ”Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina”. Otsikointi on muutettu maltillisemmaksi, on lisätty sana “turhaan” ja muutettu sana “puhua” sanaksi “puhutella” Toiseksi, juttu on saanut aikaan lähes 30 000 facebook-reaktiota. Se tarkoittaa, että sillä on todennäköisesti satoja tuhansia lukijoita. Myös kuva on muutettu. Alkuperäisessä on vedetty räikeällä punaisella ruksilla yli mies- ja naissukupuoleen viittaavat symbolit. Jälkimmäisessä kuvassa nähdään opettaja luokassa, liitutaululla sukupuolten symbolit ilman yliviivausta. Vielä yksi huomioarvoinen asia löytyy alapuolella olevan kuvan oikeasta alalaidasta. Se on linkki juttuun otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”.

Linkki johtaa jutun kirjoittajan kommenttitekstiin, joka on julkaistu vain kolme tuntia alkuperäisen tekstin julkaisemisen jälkeen. Kommentissa toppuutellaan jutusta noussutta kohua:

Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa ja toimitukseen tulleissa sähköposteissa nousi esiin hätä: Sukupuolia ollaan kieltämässä! Ei saa enää sanoa edes ääneen sanoja nainen, mies, poika tai tyttö.

Ei, tästä ei ole kyse. Suomen kouluissa ei olla kieltämässä tyttöjen ja poikien olemassaoloa.

Kohu jutusta tosiaan nousi. Helsingin sanomien jutun jälkeen saatiin pian nähdä muissa medioissa sellaisia otsikoita kuin ”HS: Kouluissa ei kohta puhuta enää pojista ja tytöistä” (Karjalainen), ” Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä” (Iltalehti) ja ” Tynkkynen: Koulujen tehtävä ei ole levittää sukupuolineutraalia propagandaa” (Suomen Uutiset).  Opetushallituksessa alueen vastaava johtaja kertoi viisi tuntia HS:n jutun jälkeen sähköpostinsa olevan täynnä vanhempien palautetta.

Kiinnostavaa tässä on, että alkuperäisen jutun kirjoittaja puhuu asiasta kommenttitekstissään, ikään kuin kohu olisi ollut lehdelle yllätys ja tarkoittamaton asiallisen jutun seuraus. Näin ei tietenkään ole. Sukupuoliin liittyvät kysymykset ovat helposti kohuja synnyttävä aihe itsessään. Helsingin sanomat kuitenkin varmisti otsikoinnillaan ja kuvavalinnallaan, että syntyy väärinkäsitykseen perustuva huutokuoro, jota jokainen konservatiivipopulisti varmasti osaa käyttää hyväkseen. Asiaa koki asialliseksi kommentoida ominaiseen poeettis-paatokselliseen tapaansa samana päivänä muun muassa Suomen ulkoministeri.

Opetushallituksen tasa-arvosuunnitelman toteuttamisen käytännön opas ei itsessään ole kovin mediaseksikäs aihe. Varsinkaan sen toinen, muutettu painos, joka siis oli HS:n jutun aihe. Itse opas on julkaistu jo vuonna 2015. Siitä uutisoimisessa saa nähdä vaivaa jos haluaa saada ihmiset reagoimaan. Jos jutun olisi otsikoinut esimerkiksi ”Peruskoulutuksessa halutaan huomioida sukupuolen moninaisuus ja lapsen yksilöllisyys”, olisiko vastaavaa kohua koskaan tullut? Tuskin. Otsikkoon nostettiin “tytöt ja pojat” ja viitattiin kieltoon, vapauden viemiseen.

Kaikessa tässä on kyse tietenkin klikkauksista, liikenteen ohjaamisesta HS:n uutisportaaliin, facebook-reaktioiden aikaansaamisesta ja keskustelun herättämisestä. Haluttiin saada aikaan reaktioita, ja niinpä tehtiin otsikko ja kuvavalinta, joilla reaktioita syntyy (pitkän jutun sisältö on asiallinen, mutta moniko kommentoija sen lopulta luki?). Kyse on uutistapahtuman luomisesta. Sitten kun konservatiivien keskustelu on käynnistynyt, voidaan nyökätä myös liberaalien suuntaan kirjoittamalla kommentti, jossa hurskastellen ihmetellään kohua, joka syntyi. Myös otsikkoa maltillistetiin, mutta vasta kun oli selvästi aivan liian myöhäistä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Helsingin sanomat toimii näin. Kuukausi sitten julkaistiin juttu, jossa Jari Tervo puhuu uudesta kirjastaan. Otsikkoon ei kuitenkaan nostettu Tervon kirjaa, vaan se, että Tervo kutsuu sanoo suomalaisilla olevan autistisia piirteitä ja liittää tämän rasismiin. Samana päivänä samassa lehdessä julkaistiin autismin kirjolaisen vanhemman haastattelu, jossa kumotaan Tervon väitteitä. Ensin provokaatio, siten vastanäkökulma. Luodaan mahdollisuus loputtomille jatkojutuille ja lisäklikkauksille. Mitä siitä jos alkuperäinen aloitus onkin provosoivaa roskaa tai altis väärinymmärryksille.

Kun sanomalehti toimii tällä tavoin, se ei pyri asialliseen ja ymmärrystä lisäävään tiedonvälitykseen. Se pyrkii pysymään relevanttina ja näkyvänä, taistelemaan paikastaan auringossa nopeutta ja rajua otetta vaativassa mediaympäristössä. Vastuussa eivät usein ole yksittäiset toimittajat, sillä otsikoinnit ja kuvavalinnat ovat tyypillisesti toimitusten esimiesten käsissä. Muokkaukset otsikkoon ja kuvaan tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa käsittelevään juttuun vasta reilusti jälkijunassa. Ei myöskään myönnetty, että olisi tehty jotain väärin. Opettajana työskentelevä ystäväni sanoi minulle uutisoinnista kuullessaan, että kohu tulee vaikeuttamaan tasa-arvosuunnitelman läpiviemistä koulussa. Opettajanhuoneisiin ympäri Suomea ei välttämättä tartu tasa-arvosuunnitelman varsinainen sisältö, vaan moni muistaa vain iltapäivälehtien asialle naureskelut.

Kaunistelematta voi sanoa, että Helsingin sanomat yhdessä monien muiden medioiden kanssa heitti koulujen tasa-arvotyön bussin alle saadakseen lisää liikennettä verkkosivuilleen. Näin tullaan luultavasti toimimaan myös jatkossa, sillä elämme aikaa, jona media elää kohuista ja niiden lietsomisesta. Toimituksen kuukausiraporttiin jäävät vain klikkaus- ja jakomäärät ja niillä mitattuina mediat onnistuivat tällä viikolla tasa-arvouutisoinnissa erinomaisesti.

 

Advertisements
Standard

Kun olet tottunut sanomaan mitä huvittaa

Viime aikoina olen törmännyt usein samantyyppiseen tilanteeseen: Keski-iän ylittänyt kantasuomalainen mies esittää mediassa päällisin puolin edistyksellisiä mielipiteitä, mutta tekee sen tavalla, joka haiskahtaa pahasti. Maaliskuussa Riiko Sakkisen antirasistisesta taideprojektista huomautettiin että se antaa tilaa rasistiselle kuvakielelle, ja toukokuussa Alf Rehnin feministipuheenvuoron osoitettiin uusintavan seksistisiä puhetapoja. Molemmissa tapauksissa kritiikin kohde reagoi palautteeseen aggressiviisesti ja uhriutuen: Sakkinen ilmoitti lopettavansa yhteistyön blogialustan kanssa, jolla kritisoitu ulostulo julkaistiin ja Alf Rehn uhkaili feminismin puolesta puhumisesta luopumisella.

Nyt on Jari Tervon vuoro. Kirjailija puhuu 10.9. julkaistussa Helsingin sanomissa kahden sivun haastattelussa mitä sylki suuhun tuo, mutta antirasistiksi ilmoittautuen. Haastattelu alkaa sillä, että Tervo kuvailee suomalaisia ”autistiseksi” kansaksi perustuen lukemaansa autismitutkimukseen. Kliininen diagnoosi ja hämärä puhe kansanluonteesta sekoittuvat iloisesti ja lopputulos on vahingollinen: kuten Helsingin sanomien facebook-sivun kommentoija Mirkka Ojala asian ilmaisee, autismi-sanaa käytetään negatiivisessa merkityksessä, epätarkasti ja rasismiin kytkien. Voi myös ylipäätään kysyä, mitä iloa on antirasistisesta puheesta joka yrittää luonnehtia ”kulttuurin” määrittäviä ominaispiirteitä. Esimerkiksi islamvaltaisista maista saapuviin turvapaikanhakijoihin kohdistuva rasismi perustuu täsmälleen samaan logiikkaan.

Tervo esittelee haastattelussa myös uutta inkeriläisiä käsittelevää kirjaansa ja sitä varten tehtyä tutkimustyötä. Hän kertoo, miten sai projektin aikana paljon yhteydenottoja inkeriläisiltä jotka olisivat halunneet osallistua tarinan koostamiseen, mutta ”romaani ei ole ryhmätyö”. Tervo kertoo myöhemmin haastattelussa ”halunneensa kertoa inkeriläisistä muutakin kuin siloitellun tarinan”.  Hän siis ottaa oikeudekseen, kertoa muiden tarinan, mutta suhtautuu negatiivisesti ajatukseen, että noilla muilla voisi olla jotain sanottavaa tarinan sisältöön. Haastattelusta ei käy ilmi, onko Tervo ollenkaan kuullut inkeriläisiä heidän koettelemuksistaan, lähdeaineistoksi hän mainitsee ainoastaan kirjalliset lähteet. Onko toisten kokemuksia kunnioitettu? Kirjailijana hänellä on sananvapaus, mutta tapa jolla hän asettaa sanansa herättää kysymyksiä. Onko inkeriläisten tarina parhaiten kerrottu silloin kun kirjailija saa rauhassa kuvitella?

Tervon, Rehnin ja Sakkisen ilmiöitä yhdistää, että nämä kulttuurisesti näkyvät puhevallan käyttäjät ovat selvästi tottuneet luottamaan oman toimintansa oikeellisuuteen. Siihen, että heidän näkökulmansa on puhdas sorrosta jota he vastustavat. Sakkisen ja Rehnin reaktioissa näyttää olevan taustalla ajatus, että heidän toimintansa sorrettujen puolesta on lahjahevonen, jonka suuhun ei sovi katsoa, sillä se nyt olisi epäkiitollista. Voisiko olla niin, että ajat ovat tässä suhteessa muuttumassa? Että meiltä tulevilta ja nykyisiltä sediltä odotetaan enemmän kuin vain rehvakasta kielenkäyttöä ja erilaisten sankariviittojen päälle pukemista? Helsingin sanomissa ei selvästi ajatella vielä näin, koska Tervon autistipuheisiin ei jutussa puututa, mutta valtajulkisuuden reunoilla näyttää jo kuohuvan.

Kaikkein vaikeinta etuoikeutetussa asemassa oleville oikeuden sotureille on tietysti myöntää, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Sen myöntäminen taitaa kuitenkin olla ainoa tapa, jolla voi oikeuttaa sen että jatkossa avaa suunsa. Mitä vastaat, Jari?

IMG_20160910_122709.jpg

Standard

HS:n toimittajan kokemus nousi Orlandon uhrien edelle

Orlandon ampumistapauksesta tiedetään toistaiseksi hyvin vähän, mutta yksi ensimmäisistä esiin nostetuista asioita on ollut ampujan uskonnollinen tausta ja tämän Afganistanista kotoisin olevat vanhemmat. Se, mikä on kuitenkin jäänyt Suomessa toistaiseksi vähemmälle huomiolle on uhrien tausta.

Lauantaina 11.6. vietettiin Pulse –yökerhossa Latin Saturdays –iltaa, jolloin klubilla oli erityisen paljon latinalaistaustaisia kävijöitä. Siksi myös uhrien joukossa on heitä paljon. Orlandon kaupunki on julkaissut nimilistan iskun uhreista, ja nimistä suuri osa viittaa uhrien latinalaistaustaan.

Yhdessä yökerhon kävijöiden taustaa käsittelevässä jutussa viitataan raporttiin, jonka mukaan rodullistettujen HLBTI-henkilöiden todennäköisyys joutua väkivaltaisen viharikoksen kohteeksi on Yhdysvalloissa 1,82-kertainen valkoisiin nähden. Tämä on merkittävä asia. Muun muassa Helsingin sanomat mainitsee ampujasta profiilijutussa, että tätä on kuvailtu rasistiksi, mutta ei rakenna yhteyttä ampumisen ja rasismin välille. Kaleva sen sijaan tuo latinalaistaustaiset uhrit näkyviin.

Helsingin sanomat julkaisi tiistaina 14.6. raportin Orlandosta, jossa toimittaja Saska Saarikoski haastattelee surevia ihmisiä Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla. Juttu on otsikoitu ”En tunne minkäänlaista vihaa” – HS:n toimittaja tapasi Orlandon massa­surmaa surevia ihmisiä ja hämmästyi reaktioista”. Jutun ingressi kuuluu seuraavasti:

Tunnelma Orlandon keskustassa sijaitsevalla aukiolla oli maanantai-iltana hämmästyttävän rauhallinen, kirjoittaa kaupungissa massasurmaa surevia ihmisiä tavannut HS:n toimittaja Saska Saarikoski. Ihmiset halailivat ja lohduttivat toisiaan, mutta kukaan ei huutanut eikä purkanut raivoaan.

Jutussa on syytä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin, sen otsikko ja ingressi kehystävät aiheen niin, että valkoinen toimittaja asettuu filtteriksi tapahtuman ja lukijan väliin. Hän on se, joka tapaa ihmisiä ja kertoo heidän surustaan. Toiseksi, otsikon sitaatin lausuja Dwayne Wesley Campbell on facebook-profiilinsa perusteella myös valkoinen. Hänen kokemuksensa siis nostetaan yhtä keskeiselle paikalle valkoisen toimittajan viereen.

Orlandon isku kohdistui koko HLBTI-yhteisöön, ja Campbell on totta kai oikea ihminen kommentoimaan asiaa (paljon oikeampi kuin tämän tekstin kirjoittaja). Se ei kuitenkaan ole syy Helsingin sanomille jättää tuomatta esiin uutisoinnissa, että iskun uhreissa olivat selvästi yliedustettuna rodullistetut ihmiset. Tämä on asia, jonka rodullistetut kommentoijat ovat toivoneet tulevan nostetuksi esiin. Silloin olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuka ensisijaisesti kertoo surusta ja tapahtuman vaikutuksista. Kun Saarikoski ihmettelee jutussa vihan puuttumista “maassa, jossa vihaisuus tuntuu monille ihmisille olevan keskeinen itseilmaisun muoto”, hän tulee  yksinkertaistaneeksi monimutkaiset rotusortoon ja homofobiaan liittyvät valtasuhteet ja vastarinnan muodot pelkäksi tunneilmaisuksi. Hän löytää sen mitä etsii ja kertoo yksiäänisen tarinan siitä, miten iskuun reagoidaan. Sen mahdollistaa hänelle paikka sanomalehden äänitorvena asiassa, joka ei koske häntä itseään.

Helsingin Sanomat on välttänyt johtopäätösten vetämistä ampujan muslimitaustasta, ja otsikoi esimerkiksi häntä käsittelevän profiilijutun ”Orlandon ampujaepäilty oli kehonrakentaja ja väkivaltainen aviomies”. Olisi yhtä tärkeää välttää yksinkertaistamista uhrien kohdalla, ja nostaa toimittajan ohi keskiöön kaikki ne äänet, joiden vaientamisesta Orlandon ampumisessa oli kyse.

 

pulse.png

Standard

Sosiologian viisi syntiä Matti Apusen mukaan

EVA:n johtaja ja Helsingin Sanomien vakikasvo Matti Apunen on provosoiva kirjoittaja, joka haastaa erityisesti hyvinvointivaltiota koskevia näkemyksiä klassisen liberaalista perspektiivistä. Tehottoman pullamössöhyvinvointivaltioideologian ohella Apusella on muitakin kritiikin kohteita, kuten vasemmistolaisten taiteilijoiden päästäminen liian helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aivan hiljattain Apunen on myös nostanut taas esiin kestoaiheensa yhteiskuntatieteet ja erityisesti sosiologian. Apunen on kyllä suominut muitakin yhteiskuntatieteitä, esimerkiksi “Sedällä on asiaa” kirjoituksessaan, jossa kohteena on syrjäytymisen vastaisen Ihan tavallisia asioita –kampanjan saama kritiikki. Syytetyn penkillä istuu kasvatustieteilijä :

Olen ollut havaitsevinani, että huippuoppineita kasvatusteoreetikkoja korpeavat työryhmän yksinkertaisimmat ohjeet, kuten tämä: “Voitte tutkia lintu-, kasvi- tai karttakirjaa ja ihmetellä yhdessä havaintoja. — Ehkäpä dosentit malttavat tämän yhden kerran olla viisastelematta.

Ajoittaisesta muiden kriittisten tieteiden hutkimisista huolimatta sosiologia kuitenkin esiintyy Apusen vuosien varrella kirjoittamissa teksteissä erityisen usein. Tämä monenlaisia erilaisia tutkimusotteita ja teoriaperinteitä sisäänsä kätkevä yleinen yhteiskuntatiede on Apusen teksteissä aivan tietyssä roolissa: Sosiologia on kolumneissa aina hölmöläissatujen pölkkypää, jota käytetään jonkin Matin oman opetuksen kertomiseen. Teksteissä ei koskaan varsinaisesti viitata sosiologisiin tutkimuksiin tai yritetä tuoda näkyviin, että sosiologiassa on paljon sisäisiä erimielisyyksiä, tieteenteoreettisia kiistoja.  Apusen viittaukset sosiologiaan ovat järjestään ohimeneviä heittoja, mutta johdonmukaisen vittuilevia. Sosiologia on vitsin punchline, Timo Soinia mukaillen asian voisi ilmaista ”missä sosiologia, siellä ongelma”.

Opettavainen tapa käydä läpi sosiologian ongelmat Apusen mukaan on koota ne syntilistaksi, jonka kautta jokainen sosiologi voi pohtia, miten jatkossa tulisi toimia ja millaisia tekoja välttää.

 

1. Mumbo-jumbo (HS 7.6.2016)

obskyyri.jpg

Sitaatti:

Tieteeseen vetoaminen on sikälikin mutkallista, että tiede ei itsekään ole kuin ennen. Sosiologinen ”mumbo-jumbo” on hämärtänyt faktan ja uskomuksen rajaviivaa.

Apusen tuorein sosiologiviilto koskee tieteellisen auktoriteetin roolia mediassa. Siinä missä on ihan hyvä, että asiallisten alojen, kuten ravitsemustieteen ja ilmastotieteen ääni kuuluu, sosiologia on esimerkki näennäistieteellisestä roskasta, koska jotkut tiedonsosiologit ovat käsitelleet kysymystä tosiasioiden sosiaalisesta rakentumisesta. Tämä uhkaa koko tieteen uskottavuutta.

 

2. Teknologian pelkääminen yhdessä taiteen ja median kanssa (Impulssi 17.12.2015)

tekki.jpg

Sitaatti:

Taide, media ja sosiologit myyvät mielellään ajatusta, että teknologia on uhka. Se on kasvotonta, epäinhimillistä ja epätasa-arvoistavaa.

Apunen ylistää kirjoituksessaan robotisaation ja digitalisaation maailmaa mullistavia vaikutuksia ja kehottaa hyväksymään niiden mukana tulevat globaalin kilpailun ja kasvavat tuloerot. Muutosvastarintaakin tietysti esiintyy, ja asialla ovat taide, media sekä tietenkin sosiologia. Kuka sosiologi sitten onkin sanonut, että ”teknologia on uhka”, on toinen, käsittelemättä jäävä kysymys.

 

3. Oikeiston syrjiminen (HS 16.6.2015)

tasa-ar.jpg

Sitaatti:

Ja seuraavan kerran kun lähisosiologinne painottaa moniarvoisuuden tärkeyttä, kysykää, kuinka monta julkioikeistolaista professoria hänen laitoksellaan on.

Yliopistojen hierarkisuutta ja tutkimusteemojen valikointia käsitellessään Apunen kiinnittää huomionsa erityisesti siihen, että näkemykset laitoksilla ovat vasemmistolaisia ja hyvinvointivaltiomyönteisiä. Ilmiötä havainnollistaa se, että sosiologit painottavat moniarvoisuutta, mutta sosiologian professorit eivät ole tyypillisesti oikeistolaisia. Muotoilu vihjaa, että oikeistolaisilla ei ole pääsyä akateemisiin tehtäviin, mutta sitä ei sanota ääneen sen paremmin kuin perusteluakaan tälle piilo-oletukselle.

 

4. Sentimentaalisuus (HS 18.11.2014)

weep.jpg

Sitaatti:

Ekonomistit ovat usein mainettaan parempaa porukkaa. Heillä on talouskysymyksissä kiusallisen sinnikäs tapa arvioida kansantalouden kokonaisetua. He ovat vähemmän sentimentaalisia kuin me, jotka harhauduimme hukkaamaan aikaa tiedotusopin ja sosiologian äärellä.

Apunen kehuu kirjoituksessaan ekonomistiblogi Asiatonta lehtikatsausta ja samalla taloustieteilijöitä. He ajattelevat kokonaisuutta, kansantalouden etua. Paras tapa kertoa tämä on verrata sitä sosiologiaan, joka sopii sentimentaalisuuden nälkäiselle lukijalle. Epäselväksi jää vain, mitä tällä tarkoitetaan. Sosiologia kuitenkin näyttää huonolta.

 

5. Juomisen selittely (HS 17.1.2012)

juopot.jpg

Sitaatti:

Kun ihmisten onnettomuuksiin ja surkeuteen haetaan syitä, jokainen median siteeraama sosiologi ottaa esiin syrjäytymisen ja elämän yleisen epäreiluuden. Juuri kukaan ei mainitse nimeltä juomista – paitsi entiset juopot, jotka raitistuivat AA:ssa absolutisteiksi, mutta eihän ilonpilaajista pidä välittää.

Alkoholismia pohtivassa kirjoituksessa Apunen tarkastelee alkoholismia ja sen kansanterveydellisiä vaikutuksia. Hän kyseenalaistaa kirjoituksessa ajatuksen, että juomiselle pitäisi löytää jokin ulkoinen syy. Sosiologien tehtävä kirjoituksessa on olla niitä pölkkypäitä, jotka selittävät asiaa ”elämän epäreiluudella” eivätkä pohdi juomista tekona sinänsä. Ilmi ei käy, keitä nämä sosiologit ovat, mutta samaa sanoo heistä jokainen.

 

Menkää rauhassa.

Toivottavasti jokainen sosiologi ottaa tämän syntilistan myötä opiksi ja jatkaa uraansa vapaana sentimentaalisuudesta, oikeistoa syrjimättä, teknologiaa pelkäämättä, juomistaan selittelemättä ja suu mumbo-jumbosta puhtaaksi pestynä. Faktoja kohti, sosiologi.

Standard

Sukkana läpi

Suomen medioissa asiantuntijuus on laaja käsite. Aamulehti uutisoi 2.4. ”tohtorikaksosista”, joiden mukaan parantumattomia sairauksia voi hoitaa positiivisen ajattelun voimalla. Artikkeliin kohdistuneen kritiikin jälkeen lehti poisti sen sivuiltaan ja mainitsi oikaisussa, että tohtorit eivät olleet lääkäreita vaan kauppatieteilijöitä ja kutsui omaa artikkeliaan ”huuhaaksi”.

Aamulehden juttu huomattiin ja lehteen kohdistettiin julkista painetta sen oikaisemiseksi. Toisenlaisiakin tarinoita löytyy. Lääketieteellisten asioiden kohdalla on helppoa vaatia eron tekemistä asiantuntijatiedon ja roskan välillä.  Tilanne on monimutkaisempi, kun on kyse elinkeinoelämän lobbaajista.

YLE julkaisi 30.3. artikkelin ”Laiska jättiläinen – tässä viisi syytä miksi valtion pitäisi myydä omistustaan”. Otsikointi tuntuu oudon päivänpoliittisesti kantaaottavalta valtiolliselle medialle. Kun jutun avaa, käy ilmi, että perustuu kokonaan Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n tuoreeseen raporttiin, jonka otsikko on ”LAISKA JÄTTILÄINEN – Viisi syytä, miksi valtion omistusten keventäminen hyödyttäisi Suomea”. Otsikko on siis lähes sanasta sanaan kopioitu YLEn juttuun.

Itse jutussa käydään läpi tarkalleen EVA:n raportin viiden kohdan lista perusteluista valtion omaisuuden myymiselle. Asiaan liittyy ainakin neljä ongelmaa:

1. Raportti ei ole tieteellinen tutkimus, vaan sitä voisi luonnehtia ennemmin pamfletiksi. Asiat perustellaan suppeasti.

2. Valtionomistus ei ole vain käytännöllinen, vaan myös poliittinen kysymys. Siinä on kyse muun muassa siitä, missä määrin meillä on demokraattista kontrollia koskien omaa Suomen infrastruktuuria, luonnonvaroja, liikenneyhteyksiä ja niin edelleen. On erikoista, että YLE uutisessaan täysin kritiikittä julkaisee kannanoton aiheeseen.

3. Elinkeinoelämän valtuuskunta on oikeistolainen lobbaajaorganisaatio yhtä paljon kuin se on asiantuntijaorganisaatio. Se ei tuota objektiivista ja neutraalia tietoa, vaan sen julkaisut palvelevat suomalaisen elinkeinoelämän intressejä. Tämä pitäisi aina tuoda EVAa koskevassa uutisoinnissa näkyviin.

4. YLE on mennyt helppoon ansaan, sillä pamfletti on muotoiltu niin että siitä saa paljon klikkauksia keräävän uutisen. Monet verkon uutissivut saavat sivuilleen suuren osan liikenteestä juuri erilaisilla ”viisi syytä” –listoilla. (Myös tämä blogi käyttää kikkaa toisinaan).

Elinkeinoelämän lobbaajien tuottama tieto on vaikeampaa kyseenalaistaa kuin lääketieteellinen huuhaa, koska se ei yleensä ole yksiselitteisesti epätotta. Ennemmin kyse on siitä, että se on vain yksi, kansalaisyhteiskunnan intressien kanssa usein ristiriidassa oleva, näkökulma, jota ei pitäisi käsitellä neutraalina  tietona. Elinkeinoelämän julkaisuihin liittyvä poliittinen intressi on helppo jättää uutisoinnissa taka-alalle, sillä julkaisut näyttävät asiantuntevilta ja peittävät oman poliittisuutensa parhaansa mukaan.

Helsingin Sanomat uutisoi EVA:n tutkimuksista säännöllisesti. Esimerkiksi tuore kysely kansalaisten talouskurimyönteisyydestä pääsi pääkirjoitukseen saakka. Mielipidemittauksesta oli vedetty otsikkoon mutkat suoriksi ja ilmoitettu, että ”kilpailukykysopimusta tarvitaan”. Sanomatta jää, että sopimuksen kannatus ei oikeasti  tarkoita, että se pelastaisi Suomen kansantalouden ja olisi siinä mielessä “tarpeellinen”.

Selvästi EVAn pamfletin kaltaisia julkaisuja kannattaa tuottaa, sillä kiireestä kärsivät, paljon jakoja keräävien juttujen perässä olevat tai omistajayritystensä etuja palvelevat mediat uutisoivat ne kuuliaisesti. Kysymyksiä kysymättä.

bingoo.jpg

 

Standard

Vain valkoiset ovat paikallisia

Maan suurin sanomalehti haluaa tietenkin nyt analysoida terrorismin syitä. Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kirjoittaa paperilehdessä kunniapaikalle nostetussa analyysissaan ”Euroopan todellisuudet erkanevat” Brysselin tapahtumien syistä. Yläjärvi nostaa osiin siinä esiin tärkeän kysymyksen polarisaatiosta. Hyvä avaus.

Kirjoituksessa on yksi valitettava ongelma: sen läpikeskiluokkainen ja tiukkoja rajoja meidän ja muiden välille vetävä näkökulma vetää maton tekstin tärkeimpien argumenttien alta.

Yläjärvi ottaa lähtökohdakseen suomalaisten kokemuksen Brysselin läheisyydestä. Lentokenttä on monille niin tuttu, että Yläjärven mukaan ”isku sinne on isku kotiin”. Me Euroopan toisella puolella asuvat suomalaiset siis voimme kutsua Brysseliä kodiksemme, kuulua samaan piiriin.

Yläjärvi kertoo itse asuneensa Brysselin yhdellä ”siirtolaistaustaisella alueella”. Hän kirjoittaa:

Tuolloin kuitenkin halvat ja isot loft-asunnot houkuttelivat alueille vielä jonkin verran paikallisiakin, etenkin nuoria lapsettomia aikuisia. Jotain toivoa oli vielä ilmassa, vaikka perheelliset keskiluokkaiset kiersivät turvattomiksi koetut korttelit jo kaukaa ja radikalisoitumisesta keskusteltiin mediassakin huolestuneeseen sävyyn.

Brysselin lentokenttä voi siis olla suomalaisten koti, mutta Brysselin kaupunginosien maahanmuuttajataustaiset asukkaat eivät ole ”paikallisia”? Eikö tämä jos mikä ole rodullistavaa ulossulkemista? Ties kuinka monennen sukupolven brysseliläiset ja eurooppalaiset eivät kelpaa paikallisiksi, koska heissä vaan on jokin erilaisuuden pysyvä polttomerkki. Ovatko sitten suomalaiset vaikkapa toisen polven maahanmuttajataustaiset paikallisia täällä? Entä saako Brysselin lentokenttä olla heille koti?

Terroriuhat ja ratsiat ovat asioita, jotka Yläjärven mukaan brysseliläiset ovat yrittäneet ”ajatella pois”:

Vihanneksia markkinoilta, viiniä lähikaupasta – ai tuolla oli terroristiratsia, kappas, mitäs tehtäisiin ruoaksi tänään? Nyt ei enää voi [ajatella ratsioita pois].  

Brysseliläinen tarkoittaa tässä mitä ilmeisemmin sellaista ihmistä, jota poliisi ei ratsaa kadulla ihonvärin tai huivin perusteella. Ratsiat ovat Yläjärven määrittelemälle brysseliläiselle jotain, mitä katsellaan ulkopuolisena ja kummeksuen. Näkökulma on siis etuoikeutetun, todennäköisesti valkoisen brysseliläisen.

Yläjärvi nostaa esiin asuinalueiden eriytymisen ongelmat osana terrori-ilmiötä. Kauas toisistaan etääntyneet maailmat kohtaavat terrori-iskuissa:

Pahenevien rinnakkaistodellisuuksien arki on uhkakuva, jota useimmat eurooppalaiset eivät halua omakseen. Eurooppalainen sietää kyllä monia asioita yksilönvapauden nimissä – naapuri saa olla vähän erilainen, koska moninaisuus on meille arvo. Mutta juuri tästä syystä jokainen meidän omassa keskuudessamme suunniteltu terrori-isku on kuin meitä syljettäisiin naamalle kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei pidä tunteesta, että meidän moniarvoisuuttamme pidetään pilkkana jossain ihan lähellä, ehkä tuossa oman nurkan takana.

Tässäkin kohdassa vaikuttaa siltä, että ”meidän moniarvoisuutemme” ja eurooppalaisuutemme on muiden kuin Brysselin ongelma-alueiksi määriteltyjen kaupunginosien asukkaiden moniarvoisuutta ja eurooppalaisuutta. Ei siis niiden, joita ei lasketa paikallisiksi.

Yläjärven analyysi näyttää tarkoittavan hyvää. Se puhuu arvojen tasolla yhteisyyden puolesta. Käytännössä se kuitenkin sortuu näkökulma- ja sanavalinnoillaan juuri sen polarisaation vahvistamiseen, jota vastaan se puhuu.

Ongelmien kunnollinen kohtaaminen vaatisi vähän enemmän vaivannäköä ja oman position tutkiskelua.

 

New Image.jpg

Standard

Rasismia vastaan, tekopyhyyden puolesta

Eilen suomalaisia kosketti YLEn aamu-tv:ssä vierailleen Valtteri Saarisen puheenvuoro rasismista ja siihen puuttumisesta. Minäkin jaoin liikuttuneena videon ja ajattelin, että hienoa, kun rasismia kokeva itse pontevasti vetoaa ihmisiin, joihin se ei kohdistu.

Ruskeat tytöt –blogin facebook-päivitys kuitenkin käänsi ajatukseni YLEn rooliin asiassa. Saarinen oli sanavalmis ja rohkea ja voi saada ihmiset puuttumaan rasismiin julkisilla paikoilla, mutta asian käsittely Aamu-tv:n toimituksen puolesta jäi pinnalliseksi. Huomio on arjen tilanteissa ja puheissa, ja silloin helposti yksinkertaistamme. Ajattelemme rasismia yksilön tekona, jonka hän voi valita tehdä tai jättää tekemättä.

Silloin huomioimatta jää, että valkoiset ihmiset ryhmänä hyötyvät valta-asemastaan suhteessa rodullistamiinsa ihmisiin. Se näkyy globaalissa työnjaossa ja myös Suomen työnjaossa. Se näkyy globaalissa varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa ja myös Suomen varallisuuden ja poliittisen vallan jakautumisessa.

Saarisen haastattelua seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin Terhi Kiemunkia ja vihapuhetta koskeva juttu, jossa haastatellaan akatemiatutkija Anna Rastasta. Siinä puhutaan poliitikkojen ”sortumisesta vihapuheisiin”. Sen alla on uutinen, jonka mukaan Kiemunki ei saa potkuja avustajan tehtävästään. Kansanedustaja Mäkipää sen sijaan “tuomitsee” puheet ja pyytää avustajaansa allekirjoittamaan paperin, jonka mukaan tällaista ei jatkossa tapahdu. Viereisellä sivulla on kommenttipuheenvuoro, jossa pyydetään rasisteja jättämään ”edes lapset vihanne ulkopuolelle”

Näitä kaikkia kolmea uutista yhdistää se, että rasistinen valtajärjestelmä pelkistetään puheiksi ja tunteiksi, joihin sorrutaan ja jotka voidaan helposti esimerkiksi rajata uudelleen. Rasismissa kuitenkin on historiallisesti ollut kyse muun muassa siitä, että tuottavuus paranee, kun määrittelemme että työvoimalla ei ole ihmisoikeuksia eikä siitä siten tarvitse maksaa. Myös maiden ja raaka-aineiden riistäminen helpottuu, kun voi määritellä niiden aiemmat haltijat ihmisyyden ulkopuolelle.

Satojen vuosien aikana kehkeytyneisiin muun muassa resurssien jakautumiseen liittyviin asetelmiin ei reagoida mitenkään, kun Kiemunki laitetaan allekirjoittamaan papereita tai rasistisia puheita levittävää pyydetään pesemään suunsa saippualla.

Poistaako allekirjoitettu paperi sen, että Kiemunki käyttää toistuvasti turvapaikanhakijoista sanaa “partavauva”? Poistaako se sen, että Kiemunki kertoo voivansa pahoin nähdessään ”mustia miehiä” keräämässä rahaa SPR:lle? Poistaako se sen, että Kiemunki on rasistisen Rajat kiinni! –liikkeen aktiivi? Voidaanko puhua siitä, että Kiemunki tai Teuvo Hakkarainen ”sortuisivat” rasistisiin puheiisin puhuessaan neekeriukoista tai partavauvoista?

Ei. Ei tietenkään. Kiemungin allekirjoittaman paperin viesti on, että kaikki jatkuu ennallaan, business as usual.

”Business as usual” viestittää Kokoomuksen puheenjohtaja, valtionvarainministeri Alexander Stubb facebook-päivityksellään, jossa hän kirjoittaa hymyilevän jakokuvan yläpuolella:

Rasismi on aina yksiselitteisesti tuomittavaa ja väärin. Aikuisina meillä on vastuu huolehtia, että kukaan ei syrji toista ja jokainen on arvokas omana itsenään.

Näin siis sanoo ihminen, joka johtaa perussuomalaisten kanssa hallitusyhteistyötä tekevää puoluetta. Hallituspuolueiden yhteisessä turvapaikkapoliittisessa ohjelmassa käytetään muun muassa epäinhimillistävää ilmaisua ”turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta”. Kokoomuksella on myös edustajissaan omat rasistista järjestelmää tukevat vahvat äänensä.

Rasismin pelkistäminen arjen tilanteissa tapahtuvaksi huuteluksi on hyödyllistä lehti- ja televisiotoimituksissa sellaisille, jotka haluavat kuulostaa oikeamielisiltä, mutta eivät halua horjuttaa valtaa. Politiikassa arjen tilanteisiin keskittyminen sopii niille, jotka haluavat samalla näyttää hyvältä ja tehdä eriarvoistavaa politiikkaa. Rakenteellisen rasismin torjuminen tarkoittaa muun muassa resurssien ohjaamista niille ihmisille, joilla niitä on yhteiskunnassa vähiten. Tällä hetkellä mennään päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat mukana samassa liberaalissa konsensuksessa, että avoimen rasistinen solvaaminen ei ole hyväksyttävää. Osa näistä puolueista kuitenkin haluaa tehdä Suomesta mahdollisimman vähän ”houkuttelevan” maan turvapaikanhakijoille ja leikkaa kehitysavusta, jonka yksi tehtävä on purkaa globaalia eriarvoisuutta. Leikkauspolitiikkaa kannatetaan myös yleisesti.

Tässä kontekstissa perussuomalaisten uutinen viime syksyltä koskien Suomen kotouttamisjärjestelmää kuulostanee tutulta:

Sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä kertoi Työmiehen tuumaustunnilla, että maahanmuuttajien tuki- ja kotouttamisjärjestelmään tulee merkittäviä tiukennuksia ja uudistuksia.

– Uudessa järjestelmässä maahanmuuttajien vastuu itsestään kasvaa ja rahoituksen taso tulee olemaan pienempi kuin työmarkkinatuki. Haemme tason niin, että se on varmasti alhainen, Mäntylä painottaa.

Rasisminvastainen viikko on oiva aika tehdä ulostuloja liittyen puheisiin. Laajempi kuva pysyy kuitenkin ennallaan: kaikki Suomessa ovat samanarvoisia paitsi ne muut.

racism-shooter

Standard