Askartele oma Ulla Appelsin –kolumnisi!

Iltasanomien päätoimittaja ja Vuoden journalisti –ehdokas vuodelta 2015 Ulla Appelsin on ollut viime päivinä esillä kirjoituksen takia, jossa hän vihjaa säveltäjä Kalevi Ahon pitävän mahdollisia poliitikkoihin kohdistuvia polttopulloiskuja oikeutettuina. Aho julkaisi kirjoitukselle vastineen, jossa yksikäsitteisesti kiistetään Appelsinin tulkinta.

Appelsin ei näe varsinaista ongelmaa omassa kirjoituksessaan, vaan twitterissä uudelleentwiittailee sitä ylistäviä viestejä. Kirjoitus ei tosiaan ole erikoinen Appelsinin kirjoittamaksi, vaikka se kärjistää tavallista enemmän. Kun hänen suomalaista politiikkaa teksteihinsä perehtyy, löytyy niistä selkeitä yhdistäviä piirteitä. Ahoa käsittelevä kirjoitus edustaa Appelsinin yhtä keskeistä tekstityyppiä.

Aho ei sattumalta joutunut Appelsinin silmätikuksi. Monilla Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevillä teksteillä on nimittäin sama ydin: vastakkainasettelun käsite. Vastakkainasettelut ovat Appelsinille aina ongelma. Ahoa käsittelevästä kirjoituksesta löytyy väliotsikko ”Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja”. Tässä tapauksessa Ahon esiin nostama vastakkainasettelu on suomalaisen yhteiskunnan yleinen polarisaatio ja osattomuuden kokemukset. Appelsin kirjoittaa:

Sivistys on myös avarakatseisuutta. Sivistynyt ihminen välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja. Aho itse toimii päinvastoin. Hän esimerkiksi kummallisella tavalla paheksuu urheilua.

Suomen useat ongelmat (talousvaikeudet, ääriryhmät, asiaton kirjoittelu, kyvyttömyys sopia asioista) tiivistyvät kirjoituksessa pohjimmiltaan yhteen ja samaan ongelmaan:

Ei ongelmilta voi sulkea silmiä, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Niihin voi reagoida hämeenanttilalais-holmalais-aholaismentaliteetilla: keskittyä valittamiseen ja vastakkainasettelun rakentamiseen. Harvassa kuitenkin taitavat olla ne ongelmat, jotka ovat riidanlietsonnalla ratkenneet?

Muista Appelsinin samaa tyyppiä edustavista kirjoituksista löytyy vastaavia lauseita. Olli Immosen monikulttuurisuuden vastaista sodanjulistusta ja sen vastareaktioita hän kommentoi:

— [T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen?

Sama ilmiö nousee esiin myös eräässä leikkauksia ja työmarkkinasopua käsittelevässä kirjoituksessa:

On vaikea välttyä ajatukselta, että meilläkin on omat tulliusintrigiuksemme – mutta toisin kuin Asterixissa, he eivät ole ikävä kyllä tulleet mistään rajojemme ulkopuolelta, vaan he ovat omiamme. Heitä on neuvottelupöytien molemmin puolin ja he lietsovat jatkuvaa epäluuloa ja riitaa niin toisiaan kohtaan kuin yhteiskunnassa ylipäänsä.

Näyttelijä Krista Kososen perussuomalaisiin kohdistuvassa kritiikissä on Appelsinin mukaan myös kyse samasta asiasta:

[M]eillä ei ole tarkoituksellisesti rakennettaviin raja-aitoihin varaa. Ei Suomessa, mutta ei henkilökohtaisellakaan tasolla.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma on siis selvä. Entä ratkaisut?

Ne ovat yksinkertaisia. Krista Kososen ”halveksuvan” asenteen sijaan tulevaisuuden ongelmia pitäisi ratkoa ”yhdessä”. Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, riitelyn sijaan SAK:n sopeutuminen elinkeinoelämän ja hallituksen vaatimuksiin on tapa välttää vastakkainasettelua osapuolten välillä. Antti Holman, Ahon ja Jaakko Hämeenanttilan ”valitusta” kypsempää ja rakentavampaa taas on “Suomen eteenpäin vieminen”, josta esimerkkinä toimii muun muassa energiayhtiön miljonääriomistajan harjoittama hyväntekeväisyys. Ja Meillä on unelma -mielenosoituksessa buuamista parempi olisi, jos suomalaiset voisivat ”juhlia maatamme ylpeinä – ja yhdessä”.

Appelsin puhuu näennäisen epäpoliittisesti konsensuksen puolesta. Hänen kirjoituksensa kuitenkin asettuvat usein vallitsevien valtasuhteiden säilyttämisen puolelle, kuten edellisistä ratkaisuesimerkeistä käy ilmi. Esimerkiksi palkkamaltti ja hyväntekeväisyys eivät ole pelkkiä neutraaleja eteenpäin vieviä ratkaisuja, jollaisina Appelsin ne esittää, vaan tyypillisiä poliittisen oikeiston ratkaisuja talousongelmiin ja köyhyyteen.

Appelsinin pahin vihollinen ja kritiikin kohde näyttää olevan kriittisyys itsessään. Siinä on kyse kyvyttömyydestä mennä eteenpäin ja sopia asioista yhdessä. Ei ole aivan harvinaista, että vallitsevia valtasuhteita vahvistavissa puheenvuoroissa kriittisyys tällä tavoin leimataan valittamiseksi. Sitä ei haluta nähdä vaihtoehtojen muotoilemisen ensimmäisenä askeleena, vaan hauraan kansallisen yhtenäisyyden uhkana. Vastaavaa strategiaa on käyttänyt myös esimerkiksi pääministeri Sipilä.

Jos siis olet kiinnostunut Appelsinin tyylin matkimisesta, edellä kuvatun kolumnityypin etenemislogiikka on helppo omaksua. Oman Appelsin-kolumnin askarteleminen käy kätevästi, kun seuraat näitä yksinkertaisia ohjeita:

  1. Valitse jokin ajankohtainen, ihmisiä jakava poliittinen kysymys
  2. Yksilöi henkilöitä tai muita tahoja, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti siihen, miten joku oikeistoon kuuluva ryhmittymä asiaa käsittelee
  3. Tuomitse kriittisyys ja vetoa kansalliseen yhtenäisyyteen, esitä ehkä myös näennäisen neutraali ratkaisuehdotus, joka pönkittää valtarakenteita

Appelsinin suomalaista politiikkaa käsittelevät kirjoitukset varmasti puhuttelevat monia juuri siksi, että niissä näyttäisi puhuvan tolkun ääni, joka välttää vastakkainasettelut ja ”poterot”. Mutta onko näennäinen epäpoliittisuus ja kriittisyyden valittamiseksi leimaava tyyli sittenkään sellaista tolkullisuutta, jota tarvitaan? Eivätkö vastakkainasettelut ole tarpeellisia esimerkiksi silloin, kun valtaapitävät eivät pidä heikoimmassa asemassa olevien puolta? Ehkä Appelsin voisi vastata näihin kysymyksiin nokkelalla kolumnilla.

 

SONY DSC

 

 

Advertisements
Standard

Laita 200 euroa sivuun ja kuole

Iltasanomissa julkaistiin yhteiskuntasopimusneuvottelujen alla piristävä artikkeli, jossa talousasiantuntija Terhi Majasalmi kertoo, miten jokaisella on mahdollisuus vaurastua halutessaan. Yhteiskuntasopimusneuvottelujen kuulemma pitäisi herätellä viimeistään pohtimaan uudelleen omia tuloja.

Majasalmi kannustaa:

Jokaisella on mahdollisuus säästää osa tuloistaan. Näillä säästöillä voi esimerkiksi ostaa osakkeita, jolloin on oikeutettu osinkoon, jos yhtiö sitä päättää jakaa.

Osinkotulot kuulostavat tosiaan houkuttelevilta, voihan niitä Suomessa nostaa useita miljoonia käytännössä maksamatta veroja, kuten MOT-ohjelma toi hiljattain ilmi. Tämä siis onnistuu, kunhan on ihan helvetin rikas jo valmiiksi.

Majasalmi käyttää esimerkkinä henkilöä, joka säästää 200 euroa  kuukaudessa kymmenen vuoden ajan ja sijoittaa ne osakkeisiin. Siinä tienaa tuhat euroa vuodessa sijoitettujen rahojen päälle. Kätevää. Hyvä esimerkki, joka on sovellettavissa jokaiseen suomalaiseen.

Jotta Majansalmen neuvot konkretisoituvat vielä paremmin, otetaan kuitenkin toinen esimerkki: Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2014 Suomen alimman tulokymmenyksen bruttotulojen keskiarvo oli 11 336 euroa vuodessa. Kuukausitasolla se tarkoittaa alle 950 euroa. Puoli miljoonaa ihmistä siis elää tällä rahalla. Summalla maksetaan vuokra, ruuat, liikkuminen ja kaikki muu.

Kun alle 1000 euron kuukausituloista laittaa 200 euroa sivuun, seuraus on yksinkertainen: useimmiten ihminen kuolee. Majansalmen neuvo voi tuntua hetkellisesti houkuttelevalta pitkittyneessä köyhyydessä elävälle, mutta aika brutaali hänen lähestymistapansa kyllä on.

Kokonaan perusturvan varassa eläviä ihmisiä on Suomessa yli 200 000. Työttömiä on eri arvioiden mukaan saman verran tai enemmän. Kun nyt käydään neuvotteluja sosiaaliturvaan tehtävistä kiristyksistä, tuntuvat Majasalmen neuvot suoranaiselta vittuilulta. Vaikka hän puhuu jokaisesta ihmisestä, hänen puheitaan ei todellakaan ole tarkoitettu ihmisille, joilla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta haaveilla rahojen laittamisesta syrjään, koska ei ole ollut perittyä omaisuutta, ei koulutusta, ei tarjolla työtä tai  kykyä sitä tehdä.

Majasalmi uskoo kaikessa yksilöön:

Kohtalo on otettava omiin käsiin ja lähdettävä hankkimaan osaamista ja näytettävä tuloksia, josta joku on valmis maksamaan.

Tällainen puhe on yleistä. Kaikki on ihmisestä ja hänen omista kyvyistään kiinni. Menestystarinat ovat tarinoita yksilön ponnistuksista. Vähän toisenlaisen kuvan asiasta saa lukemalla, mitä sosiaali- ja terveyden alan asiantuntijoilla on sanottavana ihmisen vapaista mahdollisuuksista. THL:n sivuilla kuvataan pienituloisia perheitä ja lapsuudessa alkavaa köyhyyttä näin:

Erityisesti nuorten perheiden elämään kasaantuu paljon asumiseen, työhön ja toimeentuloon liittyviä ongelmia, eivätkä jatkuvan sentinvenyttämisen uuvuttamat vanhemmat välttämättä jaksa keskittyä perhe-elämään niin paljon, kuin lapset toivoisivat. Kun lapsen kotoaan saamat taloudelliset eväät ovat niukat, jatkuu lapsena koettu köyhyys helposti vielä aikuisuudessakin.

Siitä sitten ponnistelemaan ja laittamaan rahaa sivuun.

veikkanen

Standard