Mikä on Huhumylly ja miksi se tehtiin?

En luota mediaan. Toimittajan sanomana tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta itse näen sen ainoana kestävänä suhtautumistapana, jonka toimittaja voi omaksua. Kun luen lehtiä, pohdin samalla aina: Kenen intressejä palvelee, että tarina kerrotaan juuri näin? Mitä on nostettu otsikkoon ja miksi? Millaisia vaihtoehtoisia tapoja asiaan suhtautumisessa on? Nämä ovat yhteiskunnallisia ja osin filosofisia kysymyksiä: miten kokemustodellisuuttamme rakennetaan tarinoilla, miten media tuottaa toimijuutta, rakentaa ystävä-vihollinen –asetelmia, tekee asioista mahdollisia tai mahdottomia, valikoi elementtejä jotka kerrotaan ja jotka jätetään kertomatta. Tämä blogi on käsitellyt näitä kysymyksiä useasti.

Sitten on toinen taso. Sepite. Sepittäminen eroaa yllä kuvaamistani nyansseista siinä, että se ei tee eroa puhtaasti keksittyjen asioiden ja asioiden tulkinnanvaraisuuden välillä. Kaikki käy, pyrkimystä tarkkuuteen ei ole. Tulkinnoista voidaan kiistellä mielekkäästi. Siitä on vaikeampi kiistellä, tekikö Soldiers of Odin todella näkyvän uroteon julkisella paikalla, jos kukaan paikallaolija ei sellaista nähnyt. Tuollaiseen kiistaan lähteminen edellyttäisi koko tosiasian käsitteen asettamista kyseenalaiseksi, ja väittely voisi olla teoreettisesti kiinnostava, mutta tiedonvälityksen näkökulmasta etäinen.

Kaikki nekin mediat, joihin en luota, ovat sitoutuneet viime vuosiin saakka siihen, että ne korjaavat asiavirheet eivätkä tieten tahtoen sisällytä juttuihinsa virheelliseksi tietämiään asioita. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat pyhiä tai luotettavia medioita, sillä ne kertovat tarinat tyypillisesti niin, että valkoisen, vauraan, keski-ikäisen ja cis-sukupuolisen miehen katse on kaiken mitta, normaali. Ne eivät tyypillisesti kyseenalaista omaa erehtymättömyyttään eivätkä oman toimintansa näkymättömiä ehtoja, kapitalismia, sukupuolijärjestelmää ja valkoista ylivaltaa. Silti on tehtävä ero tällaisen ideologisen kehystämisen ja viime vuosina heränneen puhtaan sepittämisen välillä. Jälkimmäisen yleistyminen on asia, johon on tärkeää kiinnittää huomiota siitä huolimatta, että journalistin ohjeita seuraava ”perinteinen” media vaatii myös kriittisyyttä.

Sepitteen yleistyminen, todellinen sepiteaalto viime vuosina on syy, miksi tänään julkaistaan Huhumylly-niminen verkkopalvelu.

Huhumyllyn ajatus on yksinkertainen: tuoda näkyviin, millainen määrä sepitettä verkossa liikkuu ja laittaa pohtimaan, miksi sepitettä liikkuu, kuka sitä levittää ja miten siihen pitäisi suhtautua. Huhumylly muistuttaa mielekkään tiedonvälityksen minimistä, joka yksinään takaa vielä vähän, mutta jonkinlaisen minimin kuitenkin. Palveluun on alkajaisiksi koottu 70 vääräksi tiedoksi osoitettua turvapaikanhakijoita ja pakolaisia koskevaa huhua. Niiden levittäjiä ovat facebook-ryhmät, valemediat, populistipoliitkot.

Huhujen kautta näkee selvästi, mitkä ryhmät yhteiskunnassa halutaan painaa lokaan ja marginaaliin. Huhujen kautta näkee, keiden rinnalla pitää seistä, keitä tulee puolustaa.

Palvelun sivuilta löytyy lomake, jonka kautta projektiin voi osallistua. Projektin ovat toteuttaneet äärioikeistoa tutkiva journalismikollektiivi Kaivuri ja verkon disinformaatiosta tiedottava Sylttytehdas-kollektiivi.

huhut

Advertisements
Standard

Kokoomuksesta tuli muutamassa vuodessa Thatcher-fanien puolue

Yliopistonlehtori Vesa Vares kirjoitti Suomen kuvalehdessa vuonna 2012 siitä, miten Iso-Britannian pääministeri, ammattiliittovastaisuudestaan ja valtion omaisuuden myymisestä tunnettu Margaret Thatcher oli pitkään huonossa huudossa Suomen oikeistopiireissä. Artikkelissa ” Näin suomalainen oikeisto tuomitsi Margaret Thatcherin” kuvaillaan brittikonservatiivin kohtelua näin:

[Kokoomuksen virallinen puoluejohto ei] ole halunnut samaistua thatcherismiin. 1980-luvulla tämä johtui etenkin idänsuhteista, 1990-2000-luvulla Englanti on puolestaan ollut Suomen Eurooppa-henkisimmälle puolueelle EU-poliittisesti huonoa seuraa. Eikä edes oikeistonaisille Thatcher ollut hyvä esikuva, koska oikeistonaiset olivat yleensä puolueessaan sosiaalivaltion kannattajia, eikä Thatcher vastannut millään tavalla skandinaavista tasa-arvoideaalia.

Vareksen mukaan Thatcheriin ei oikein otettu kantaa eikä suhdetta suomalaisen oikeiston ja thatcherismin välillä käsitelty. Vares käsittelee myös neljän vuoden takaisessa artikkelissaan sitä, miten sen kirjoittamisajankohtana vuonna 2012 Suomen ”oikeistoälyköt” kuten Matti Apunen ja Paul Lillrank olivat alkaneet hehkuttaa Thatcheria. Tämä oli uusi ilmiö. Teksti ei kuitenkaan mainitse yhtään senhetkistä merkittävää thatcheristiksi julistautuvaa kokoomuspolitiikkoa, vaan käsittelee thatcherismiä puoluetta haastavana marginaali-ilmiönä.

Vuotta myöhemmin tapahtui pieniä liikahduksia Kokoomuksen suhteessa thatcherismiin. Vuonna 2013 emopuoluetta oikeistolaisempana tunnettu Kokoomusnuoret valitsi puheenjohtajakseen Susanna Kosken, joka julisti kolmeksi suurimmaksi idolikseen Ronald Reaganin, Sauli Niinistön ja Margaret Thatcherin. Koski nousi näkyväksi hahmoksi nuorisojärjestön uuden tiukkaa talouskuria kannattavan tavoiteohjelman myötä, jossa lisäksi muun muassa ehdotettiin Suomen laista poistettavaksi kohta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samoihin aikoihin Thatcher kuoli. Kokoomuksen tuolloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen lähetti surunvalitteluviestin, jossa Thatcherista sanotaan varovaisesti kehuen, että tämä ”näki, että Britannian oli uudistettava talouttaan ja vei välttämättömät uudistukset läpi kovasta vastustuksesta huolimatta.” Viestin sisältöä referoitiin lukuisissa Suomen medioissa.  Muistotilaisuuteen osallistui tuolloinen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb, joka luonnehti Thatcheriä vielä varovaisemmin sanoilla “[m]itä tahansa hänestä ajatteleekin, yhdestä asiasta voi olla samaa mieltä. Hän oli yksi 1900-luvun toisen puoliskon merkittävimmistä vaikuttajista”.

Kahta vuotta myöhemmin, vuonna 2015 kokoomuksen pää-äänenkannattaja Verkkouutiset haastatteli Matti Apusta Suomen politiikan tulevaisuudesta. Apunen sanoi haastattelussa näkevänsä oikeistossa merkittävän siirtymän mahdollisuuden.

Onko oikeistolla suuntaa?

– Toivoisin, että meillä olisi thatcherilainen oikeisto jossain kasvamassa, Matti Apunen sanoo.

– Thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta, Apunen sanoo.

Hän uskoo, että thatcherismin tie olisi myös tie SDP:n uudistumiseen. Kun vastakkainasettelu Thatcherin ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa oli käyty, ja talouspolitiikka nosti maan talouden uuteen nousuun, myös työväenpuolueen oli luotava itsensä uudelleen.

Viikkoa ennen Apusen haastattelun julkaisemista vuonna 2015 Susanna Koski nousi eduskuntaan. Vuotta aiemmin sinne nousi varasijalta Elina Lepomäki, joka ei itse usein viittaa Thatcheriin, mutta jota on mediassa toistuvasti verrattu brittipääministeriin.  Molemmat (1, 2) olivat YLEn vaalikoneessa vuonna 2015 täysin eri mieltä väitteestä ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle” ja kannattivat yleisesti tiukkaa talousliberaalia politiikkaa. Vuonna 2015 eduskuntaan pääsivät myös kokoomusnuorten vanhoina puheenjohtajina tunnetut Antti Häkkänen ja Wille Rydman. Thatcherismi oli saavuttanut merkittävän jalansijan Kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Rydman luonnehti Thatcheriä tämän kuoleman yhteydessä kiittävillä sanoilla:

Lepää rauhassa, rouva pääministeri. Margaret Thatcher oli yksi 1900-luvun parhaista poliitikoista ja pääministereistä. Thatcher nosti konkurssikypsän ja ammattiliittojen kurjistaman Britannian jälleen vauraaksi kansakunnaksi. Valitettavasti harvassa ovat ne poliitikot, joissa Thatcherin lailla yhdistyvät rohkeus, päättäväisyys ja henkilökohtainen karisma.

Kokoomus meni vuonna 2015 uuden armottomilla talousoikeistolaisilla vahvistetun eduskuntaryhmänsä voimin mukaan Sipilän porvarihallitukseen. Sen politiikassa on keskeistä thatcheristiseen tapaan valtion menojen leikkaaminen, ammattiyhdistysliikkeen vallan vähentäminen, työehtojen heikentäminen ja valtionomaisuuden yhtiöittäminen ja yksityistäminen. Kun hallitus päätti helmikuussa 2016 antaa työmarkkinajärjestöjen sopia itse paikallisesta sopimisesta, kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb totesi YLEn mukaan ”sydän huutaa, että Thatcherin ja Lepomäen linjalla pitkä päätyyn ja perään. Mutta järki sanoo, että edes pieni askel oikeaan suuntaan on plussaa”. Lausunto uutisoitiin jälleen laajasti. Kokoomuksen eduskuntaryhmään oli nyt noussut lukuisia avoimia thatcheriläisiä ja Stubbin kommentti ei koskenut enää Thatcheria muistopuheena, menneisyyden hahmona, vaan nykypolitiikan esikuvana.

Thatcheriin viittaamisesta tuli muutamassa vuodessa normaalia kokoomuksen kansanedustajille samalla kun thatcheristinen politiikka ja thatcheriläiset kansanedustajat ovat vahvistaneet asemaansa puolueessa. Vesa Vareksen kuvaamasta vuoden 2012 tilanteesta, jolloin thatcherismi haastoi puoluetta marginaaliälykköjen ja nuorisojärjestön suulla on tultu tilanteeseen, jossa puolueen puheenjohtaja saattaa puhua ihaillen thatcheriläisestä linjasta ilman lainausmerkkejä tai viittausta menneeseen. Niinpä ehkä enää harva hämmästyy lukiessaan 8.6. Iltasanomissa julkaistun kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaiden haastattelun, jossa kaikki kolme ehdokasta, Petteri Orpo, Elina Lepomäki ja Alexander Stubb vastaavat kysymykseen ”maailman paras konservatiivi?” jo tutuksi kokoomuslaisten puheissa tulleella nimellä Margaret Thatcher.

Kun muistellaan vielä Matti Apusen vuoden takaisia, heti vaalien jälkeen lausuttuja sanoja ”thatcherilaisyyden pitäisi tulla syvältä kokoomuksen sisältä ja jonkun etabloituneen poliitikon kautta”, tulee mieleen, että Apunen tiesi jo, mitä odottaa. Vuoden 2015 vaalit olivat viimeinen pisara, joka vahvisti uuden oikeistolaisemman kokoomuspolitiikan ja myös avoimet viittaukset siihen, mistä se hakee esikuvansa. Kävi kokoomuksen puheenjohtajavaalissa miten tahansa, tiukka talousoikeistolainen linja on nyt puolueessa vahvempi kuin ehkä koskaan ennen.

marge

 

 

Standard

Kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti

Katuruuassa piilee totuus kaupunkikulttuurista. Katuruoka-sana viittaa mutkattomuuteen. Siihen, että ruoka tehdään yksinkertaisesti ja sitä voi syödä ajattelematta syömisen etikettiä, ilman ruokailuvälineitä ja missä vain. Sen täytyy olla mutkatonta, tarjoillaanhan sitä rekasta! Todellisuudessa katuruoka tarkoittaa, että joku muutamasta Helsingissä toimivasta, tyypillisesti valkoisten miesten pyörittämästä yrityksestä myy ”etnistä” ruokaa yli kymmenen euron annoshintaan. Melkein kaikessa on korianteria. Katuruuan yksinkertaisuus tarkoittaa, että ruuassa on vain vähän aineksia. Se ei tarkoita, että sitä söisi kuka tahansa kaduntallaaja. Katuruuan syöminen on identiteettikysymys, ja sitä saa sellaisista paikoista kuin Etelä-Helsinki.

Kaupunkikulttuuri kuulostaa maaimaasyleilevältä käsitteeltä, mutta sillä ei yleensä tarkoiteta kaikkien kaupunkilaisten kulttuuria. Se tarkoittaa instagram-kuvissa hyvännäköisiä nuoria ihmisiä syömässä korianterilla kuorrutettuja katuruoka-annoksia ja juomassa craft beeriä. Kaupunkikulttuurilla rakennetaan vetoavaa, verkostoituvaa ja rentoa metropolia, jossa osaajat viihtyvät ja osallistuvat talouteen. Kaupunkikulttuuria Helsingissä määrittävät sen luomat mahdollisuudet kaapata taloudellista arvoa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Halutaan ”pöhinää”, josta syntyy taloudellista aktiivisuutta.

Kaupunkikulttuuri voisi olla tapa määrittää uudelleen taloudesta riippumatta, mitä kaupungissa tehdään ja kenelle se kuuluu. Tällä hetkellä se sen sijaan toimii brändäyskoneena, jonka kautta keskiluokka kertoo tarinoita omasta arjestaan, vahvistaa asemaansa suhteessa muihin ja verkostoituu. Viihtyminen ja verkostoituminen taas hyödyttää niitä, jotka omistavat yritykset, joille kaupunkilainen keskiluokka työskentelee ja luo arvoa. Kaupunkikulttuurin lupaus tehdä kaupungista elettävämpi lunastetaan tyypillisesti luomalla keskiluokkaisia tiloja, joissa hienovaraisilla pukeutumisen ja ostamisen koodeilla osoitetaan omaa sijaintia sosioekonomisessa hierarkiassa. Tätä on enenevässä määrin Vaasankatu, tätä on Flow Festival, tätä on Teurastamo.

Tuntuisi aidosti vallankumoukselliselta idealta synnyttää sellaista kaupunkikulttuuria, johon voi osallistua sosioekonomisesta statuksesta riippumatta, sillä tapahtumia ja tiloja tyypillisesti määrittää keskiluokkainen hintataso ja kulttuurinen koodi. Tässä suhteessa vastarannankiiskinä toimivat kaupunginosafestivaalit, joissa vapaus nousee keskiluokkaisia kuluttamisen ja  erottautumisen tapoja tärkeämmäksi. Kaljakellunnassa vapaus vasta tiivistyykin, kun verkostoitumisen sijaan osallistujien tavoitteena on kieltäytyä toimimasta mitenkään yhteiskuntakelpoisesti tai rakentamasta seudulle houkuttelevan metropolin mainetta.

Kaupunkikulttuurin tarkoitus ei ole tehdä kaupungista sellaisenaan lähestyttävämpää. Sen sijaan se on tiettyjen, hyväosaisten ihmisten itselleen luomaa kulttuuria, johon osallistuminen näyttää mielekkäältä vain jos jakaa tuon ryhmän kulttuuriset preferenssit. Tyypillinen osallistumisen tapa on kuluttaminen. Sitä halutaan lisää, koska se sitoo oikeanlaisia ihmisiä metropoliin, ei siksi, että se olisi kaikille kivaa.

LISÄYS 9.5.2016 Kl 7.03: Kirjoituksen saamaan palautteeseen perustuva jatko-osa täällä

flow

Kuva: Alberto Garcia

Standard

Kuluttajan vapaus olla passiivinen

Ajatushautomo Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on kirjoittanut eräänlaisen vastineen Alepa-fillareita ja kaupallista kaupunkitilaa käsittelevään blogimerkintääni. Ulkomainontaa liittyvistä huomioistani kimmokkeen saaneena Pursiainen toteaa toivovansa, että ” kaupallisuus tunkeutuu joka puolelle kaupunkitilaa. ”

Ensinnäkin sanon, että kirjoitukseen ei olisi järkevää vastata, ellei siinä olisi jotain vetoavaa. Minäkin tunnistan kaupunkitilojen neonvalojen kutsuvuuden enkä halua, että kaupunki on pelkkiä hallintorakennuksia. Onneksi näin ei tarvitsekaan olla.

Julkkisfilosofi Slavoj Žižek on sanonut, että on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.  Pursiaiselle näyttää tämän toteamuksen hengessä todella olevan mahdotonta kuvitella kaupunkitilaan mitään muuta kuin lisää sitä, mitä siellä jo on. Olisiko tosiaan niin, että ilman ulkomainontaa Helsinki muuttuisi hallintorakennusten öiseksi saaristoksi?

Olen joskus viettänyt aikaa sellaisissa epäkaupallisissa tiloissa kuin Kalasataman konttiaukio ja Turun Kirjakahvila. Muutama asia joita niissä oli, olivat: valoja, ihmisiä, puhetta, musiikkia, ruokaa, aktiivisuutta. Kerran kävin katsomassa balkan-keikkaa kööpenhaminalaisen kirjaston yläkerrassa! Asioita, joita en nähnyt olivat ankeus, pimeys ja passiivisuus. Nämä paikat eivät olleet mustia hallintokortteleita, vaan kansalaisten oman aktiivisuuden määrittämiä, kaikille avoimia tiloja.

Koko keskustelu ulkomainonnasta, ajautuu sivuraiteille, jos se laitetaan koskemaan sitä, pitäisikö kaupungeissa olla aktiivisuutta. Totta kai pitäisi. Minä vain en oleta, että ainoa tapa synnyttää aktiivisuutta on täyttää puisto H&M:n mainostauluilla.

Pursiaisen puheenvuoro tarkastelee kaupunkitilan historiaa möykkynä ilman eroja. Aina on ollut kaupankäyntiä, joten miksi ei täytettäisi kaupunkia mainoksilla? Silloin hän ei kysy kysymystä siitä, millaista itse kaupunkitila on kokemuksellisesti? Millasta se on tänään?

Yksi vastaus tähän on: mikäli sinulla ei ole rahaa, et ehkä voi istua. Epäkaupalliset tilat eivät liity pelkkään kaupungin visuaalisuuteen vaan myös siihen, miten kaupunkitilaa voi käyttää ja kenelle se rajataan. Kaupallinen tila rajataan niille, jotka kykenevät osallistumaan taloudelliseen kiertoon. Ei-kaupallinen taas ei ole rajattua.

Laajempi kysymys koko keskustelun taustalla on kysymys vapaudesta. Minua ihmetyttää ajatus vapaudesta kuluttajan kapeana vapautena olla markkinointiviestinnän kohde. Paljon mielikuvituksettomampaa vapautta on vaikea kuvitella. Kuluttaja ei määritä itse, mitä kaupunkitilassa on, vaan alistuu globaalin kaupan voimasuhteisiin kaupunkitilassa, jonka ei edes tajua kuuluvan itselleen.

Vapauden käsitteeseen nimensä perustava ajatuspaja ei näe vapautta siinä, että paikallisesti ja omaehtoisesti määritetään mitä ympäristössä tapahtuu. Kansainvälisen suuryrityksen kaksikymmenmetrinen mainos talon seinässä on puhtain vapauden muoto, koska se edustaa yritysten omistajien vapautta omistaa, yrityksen vapautta mainostaa ja kansalaisen vapautta kuluttaa. Käytännöllisesti mitään passiivisempaa, kokemusta köyhdyttävämpää on vaikea kuvitella kuin tuon mainoksen katsominen, mutta teoriassa se on vapautta.

Pursiainen houkuttelee lukijaa samastuttavalla retoriikalla metrolaiturin nakkimyyjistä ja olutkojuista. Sellainen kuluttajuus onkin kivaa, mutta se ei kerro paljoakaan siitä, miten rajoittavaa ja ulossulkevaa läpikaupalliset, läpiyksityiset tilat todellisuudessa ovat. Vastakuvan tälle kivalle ja söpölle kuluttajuudelle löytää Helsingin Itäkeskuksesta, jossa vartijoiden yksi päätyö on rajata kuluttamiseen kyvyttömät ihmiset tilan ulkopuolelle. Onko heidän vapautensa vähemmän tärkeää, vai ovatko he mokaamalla omat asiansa luovuttaneet vapautensa pois?

Keskustelu kaupunkitilasta harhautuu helposti kohti abstraktioita: voi olla teoriassa johdonmukaista vaatia läpikaupallista kaupunkia, mutta ihan toinen kysymys on, voiko sellaisessa tilassa käytännössä elää ihmisarvoista elämää.

kbp

Kuningasidea-yhtye esiintymässä Kallio Block Partyssa vuonna 2014. Tämä kuva ei ole kaunis Alepan takia. Kuva: Maija Autio

 

 

Standard

Minä en vaihda pankkia, kerron miksi

Finanssikonserni Nordea on jäänyt kiinni varakkaille yksityishenkilöille perustamistaan veroparatiisiyhtiöistä osana Panama Papers –veroparatiisivuotoa. Nordean toiminta on tuomittu laajalti, muun muassa presidentti Sauli Niinistö on pyytänyt selvitystä asiasta ja SDP on vetänyt asiakkuutensa pankista. Facebookissa “eroanordeasta.fi“-sivu on kerännyt päivässä lähes 1000 tykkääjää.

On oikein ja kohtuullista, että Nordean asiakkaat eivät tue pankkia, joka murentaa hyvinvointivaltion perustaa mahdollistamalla veronkierron. Kaikki konsernin toimintaan kiinnitetty negatiivinen huomio on ansaittua.

Nordean veroparatiisikikkailu ei silti saa minua vaihtamaan pankkia. En nimittäin näe mitään syytä luottaa muiden pankkien eettisyyteen yhtään enempää kuin Nordean.

Paljastusjutuissa on taipumusta keskittyä syntipukkiin, jonka annetaan kaatua samalla kun muut huokaisevat helpotuksesta ja jatkavat kuten ennenkin. Verojen kohdalla Nordean paljastunut toiminta on todella härskiä. Jollain tavalla vielä rivommalta kuitenkin tuntuu se, mikä on Suomessa täysin normaalia arkea.

Pankkien kohdalla ilmeinen esimerkki on verosuunnittelu. Otetaan kolme esimerkkiä.

1.

Tervetuloa tutustumaan Private Banking palveluumme! Ammattitaitomme varainhoidossa, rahoituksessa ja verotuksessa palvelevat erityisesti varakkaita yksityishenkilöitä ja yrittäjiä. Sovimme mielellämme kanssasi tapaamisen, jonka yhteydessä voimme yhdessä suunnitella, kuinka voimme palvella sinua ja perhettäsi.

Varainhoito
Perhe- ja jäämistöoikeus
Verosuunnittelu
Yritysrakenteen suunnittelu
Sukupolvenvaihdokset Yrityskaupat
Ulkomaille muutto

Näin kertoo Ålandsbanken, yksi söpöläisistä, jonne Nordeasta kaikonneet perustavat juuri tiliä.

2.

Jos esimerkiksi vuonna 2007 realisoitui tappiota, niin nyt on viimeiset hetket vähentää nämä verotuksessa. Tappiot ovat nimittäin verovähennyskelpoisia kolme verovuotta kaupantekovuoden jälkeen. Siksi joku hyvin tuottanut sijoitus voi olla järkevää kotiuttaa vielä tämän vuoden puolella, ja voitot saa tavallaan verottomasti.

Näin taas kuvailee verosuunnittelua vuonna 2010  Helsingin OP:n silloinen sijoituspäällikkö Tiina Koivu.

3.

[N]yrkkisääntönä voitaneen suositella, että omistajayrittäjän kannattaa maksaa itselleen kohtuupalkkaa yrityksen tuloveroprosenttiin saakka, eli siten, että omistajayrittäjän henkilökohtainen ansiotuloveroprosentti on 20 % tienoilla. Tämän jälkeen omistajayrittäjä voi nostaa haluamansa tulot osinkoina, joiden lopullinen verorasitus on yhteydessä PK-yrityksen nettovarallisuuteen ja osakkeen matemaattiseen arvoon –

Tämä katkelma on Nordic Law –lakitoimiston ohjeista pk-yrityksen verosuunnitteluun.

Nämä kolme esimerkkiä ovat pisara meressä. Niiden ainoa tehtävä on osoittaa, että ei ole mikään Nordean erityisyys tarjota asiakkailleen tapoja minimoida yritystoimintansa verorasite. Se on täysin arkipäiväinen tapa, johon pankeilla on valmiiksi rakennettuja palveluja. Ero Nordeaan on, että nämä keinot ovat laillisia. Yhtäläisyys on, että tavoite on tukea julkista sektoria niin vähän kuin ikinä mahdollista.

Mitä tästä opimme? On turhaa odottaa, että yritykset koskaan ryhtyisivät massamitassa ylistetyn Supercellin kaltaisiksi hyviksi veronmaksajiksi vapaaehtoisesti. Tai kuten Nordic Law asian ilmaisee: ” Ottaen myöskin huomioon sen, että osakeyhtiön pääasiallisiin tehtäviin lukeutuu voiton tuottaminen, on se myös luonnollista, että verorasitusta pyritään optimoimaan mahdollisimman kevyeksi.”

Verot ovat yritysten näkökulmasta osa kuluja, jotka osakkeenomistajat pyrkivät minimoimaan. Vaikka yksittäiset yritykset toimisivat toisin, tätä yleissääntöä on vaikea kiistää. Sen voi muotoilla myös niin, että niillä, jotka elävät korkeilla pääomatuloilla ja käyttävät yksityisiä palveluita, on ristiriitainen intressi niiden kanssa, jotka elävät matalilla palkkatuloilla ja käyttävät julkisia palveluita. Tämä ristiriita on suurempi kuin Nordean sekoilu. Sen vaikutukset ovat laajempia kuin Islannin hallituksen toilailut.

Panama Papers –vuoto on jo saanut Islannin pääministerin eroamaan. Se, mikä jää nähtäväksi, on millaisia pysyviä muutoksia vuoto aiheuttaa yritysten toimintatavoissa ja ennen kaikkea niihin kohdistuvassa säätelyssä. Kun yrityksiin ei voi luottaa, voidaanko sitten luottaa kansanvaltaan? Kansan Uutiset muistuttaa, että Sipilän hallitus ilmoitti leikkaavansa harmaan talouden torjunnasta viime vuonna (kritiikin jälkeen tosin tultiin katumapäälle), ja Alexander Stubb on ajanut omaisuuden hallintarekisteröintiä. Muutosta ei siis ole luvassa, ellei sitä aleta vaatia tosissaan.

Veroista keskustelemista ei kannata jättää Nordean tapaukseen. Sen takaa löytyy jokapäiväinen, hyväksytty ja normaalina pidetty sosiaalipalvelujen pohjan murentaminen, jota ei pankkia vaihtamalla ratkaista.

verot

 

Standard

Tylsä meemi suututti musiikkimarkkinat

Viime aikoina facebookissa on kiertänyt lista suomalaisten suurten festivaalien artistikiinnityksistä. Listalta löytyi seitsemän festivaalia, joilla esiintyvät Chisu, Sanni, Cheek, Antti Tuisku ja JVG. Tämän lisäksi  yhdeksällä muulla festivaalilla esiintyy ainakin kaksi näistä. Listaa on tämän tekstin kirjoittamishetkellä jaettu 1580 kertaa.

maksa

Listan viesti on ilmeinen: festivaalit haluavat maksimoida kävijänsä ja silloin etusijalle nousevat myydyimmät artistit ennemmin kuin pienempiä artisteja fanittavien toiveet. Chisua lukuun ottamatta Kaikki listan artistit ovat käyneet itkemässä Vain elämää –sarjassa. Kukaan ei tee musiikkia, jota voisi luonnehtia rockiksi, vaikka listan kuudentoista festivaalin nimistä kuudessa tuo sana esiintyy.

Miten listaan sitten reagoivat suurimmat musiikkimediat?

Soundissa  julkaistiin Saku Schilditin kommentti aiheeseen otsikolla ”Suomen festaritarjonnan pilkkaaminen ei aivan käy järkeen”. Siinä Schildt huomauttaa, että monia muitakin artisteja esiintyy festivaaleilla. Myös ainakin Porispere on jakanut listaa, jolta löytyy muita festivaalien artisteja. Schildt myös korostaa, että järjestäjät ottavat taloudellisen riskin, kun voi sataakin, ja että pitäisi olla kiitollinen.

No shit. Kaikki varmaankin tietävät, että tuolla listalla eivät ole festivaalien kaikki esiintyjät. Se minkä lista kuitenkin kertoo on, että jos haluaa nähdä ne muut, lipun hinnasta osa muodostuu kuudellatoista eri festivaalilla noiden artistien suurista keikkapalkkioista.

Meemi oli Schildtin mukaan ”tylsä”. Ja aika tylsä se taisi ollakin, kun niin Rumba, Soundi kuin Inferno jättivät facebookissa sen jakamatta. Schildtin teksti oli musiikkimediaestablishmentin ainoa reaktio koko asiaan.

Suomen suurimpien musiikkimedioiden nuiva suhtautuminen tällaiseen kritiikkin voi selittyä yksinkertaisella asialla. Viimeaikaisten monopolisoitumistendenssien tuloksena ne kaikki omistaa sama konserni Pop Media, jonka verkkotuottajana Schildt työskentelee. Näiden lehtien ohella Pop Media julkaisee myös 400 000 kappaleen painoksella METELI Festarilehteä, joka rahoitetaan festivaalien maksamilla mainoksilla. Kallein aukeamahinta on yli 10 000 euroa.

Noin riippuvaiselta medialta on ehkä turha odottaa festivaaleja vastaan kääntymistä ja ymmärrystä musiikinkuuntelijoiden turhautumista kohtaan. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Vaihtoehtojulkaisut Sue tai NRGM eivät enää vuosiin olleet tätä kuvaa monipuolistamassa.

Kaikille lienee selvää, että kitararock on tällä hetkellä ”kriisissä”, mikä tarkoittaa, että se ei kiinnosta musiikin kuuntelijoita samalla tavoin kuin viisitoista vuotta sitten. Vain elämää –tähdillä lippujen myyminen ei sinällään ole kenellekään mysteeri. Mutta voi sille silti nauraa. Se osoittaa, miten valtavirta paljaimmillaan pakottaa ihmiset puolelleen, myös ne, jotka pyristelevät vastaan. Lipusta on pakko maksaa myös se Cheekin osuus, vaikka haluaisikin eniten nähdä Qstockissa Cardigansin.

Tässä toivoisi musiikkimedian ymmärtävän kuuntelijoita enemmän kuin rahalla pyöriviä festivaalikoneistoja.

 

EDIT 19.3.2016 Kl 16.01: Tarkennettu Vain elämää -esiintyjälistaa ja muutettu yhtä sanamuotoa

 

Standard

Markkinataloutta ei halua kukaan

Jos voisin poistaa yhden sanan julkisesta keskustelusta, se olisi markkinatalous. Syy on yksinkertainen: sanan käyttö johtaa väistämättä väärinkäsityksiin ja sitä käytetään tahallaan harhaanjohtavasti. Markkinatalous on liian epämääräinen ja liian vahvasti mielikuviin nojaava käsite, että sitä voisi käyttää ymmärrettävästi.

Otetaan muutama viimeaikainen esimerkki.

SDP:n kansanedustaja Timo Harakka julkaisi hiljattain paljon huomiota herättäneen linjapaperin ”Liike 2020”. Siinä Harakka sanoo muun muassa haluavansa ”lisää markkinataloutta markkinatalouteen”. Harakka kirjoittaa:

Markkinatalous on hyvä tapa järjestää yhteiskunnan toimintaa – niissä tehtävissä, joihin se sopii ja silloin, kun se toimii. Julkisen vallan tehtävä on auttaa ja säädellä markkinataloutta – ja määrätä sille rajat.

markkina

Harakan linjapaperin otsikointia

Harakka siis ei oikeastaan halua markkinataloutta missään sen puhtaassa muodossa. Hän otsikoi raflaavasti, mutta markkinatalouden vaatiminen on vain retorinen temppu, hengessä ”katsokaa, minä olen demari ja uskallan käyttää tätä sanaa ja rikkoa tabuja!”. Oikeasti Harakka sanoo haluavansa säätelyä.

Toinen esimerkki löytyy Vihreistä viime hallituskaudelta. Kun Fennovoimalle myönnettiin porvarienemmistön turvin lupa ydinvoimalahankkeelle vuonna 2014, Ville Niinistö kirjoitti aiheesta voimakassanaisen tiedotteen. Siinä Niinistö sanoo, että Kokoomus ”hylkäsi markkinatalouden” ja että ”Vihreät haluaa Suomen olevan länsimainen markkinatalous”.

Vihreät kuitenkaan ei halua Suomen olevan pelkkä markkinatalous. Se haluaa Suomen olevan hyvinvointivaltio, jolla on säädeltyjä markkinoita tietyillä yhteiskunnan alueilla. Sanavalinnan tarkoitus ei ole asemoida puoluetta, vaan näpäyttää Kokoomusta valtiokapitalismin harjoittamisesta.

Vihreät tai Harakka eivät halua Suomeen markkinataloutta. Kukaan Suomessa ei halua.

Suomen talousjärjestelmää on luontevaa kuvata sekataloudeksi. Se tarkoittaa, että meillä on monilla yhteiskunnan alueilla, esimerkiksi kaupan alalla, kilpaillut markkinat. Se tarkoittaa myös, että meillä on tulonsiirtoja, valtionyhtiöitä ja paljon verorahoitettuja palveluja markkinaehtoisten rinnalla, esimerkiksi terveydenhuollossa ja koulutuksessa.

Markkinatalouden vaatimisella Suomeen näytetään tarkoittavan käytännössä, että halutaan vähentää julkisen vallan osuutta jonkin tietyn yhteiskunnan osa-alueen säätelyssä. Vaikka vaatija ei tätä sanokaan, kyse on aina paljon suppeammasta väitteestä kuin talousjärjestelmän perustan muuttamisen vaatiminen.

Suomessa kaikki eduskuntapuolueet ohjelmiensa perusteella ovat sekatalouden kannattajia, tosin hallituspuolueet menevät nyt eri suuntaan ja niin lujaa, että jopa Margaret Thatcher kaivetaan haudasta. Täysin markkinaehtoista yhteiskuntaa on silti vaikeaa edes kuvitella. Suomessa vain pieni talousliberaalien kerho pystyy tähän.

Markkinataloudesta puhumisen voisi lopettaa suosiolla, jos ei halua sanoa muuta kuin, että haluaa lisätä markkinaehtoisuutta tietyllä yhteiskunnan alueella. Voisi sanoa sen, mitä tarkoittaa. Sana ”markkinatalous” kaikuu kyllä mahtipontisena ja antaa epämääräisen kuvan siitä, että sen sanoja pyrkii ”eteenpäin” ja pois virttyneestä suunnitelmataloudesta. Säätelemätön markkinatalous on silti kävelevä katastrofi, jonka ei pitäisi vedota yhteenkään suomalaiseen, joka on saanut maksuttoman koulutuksen ja terveydenhuollon.

Kiinnostavasti Yhdysvalloissa tilanne on tällä hetkellä aivan toinen. Maassa, joka on ollut markkinauskovaisten paratiisi, pärjää nyt yllättävän hyvin sosialistiksi julistautuva presidenttiehdokas Bernie Sanders. Samaan aikaan kysely osoittaa, että USA:n demokraateista selvästi useampi sanoo kannattavansa sosialismia kuin kapitalismia. Retorinen flirttailu vapaalla markkinataloudella saattaa olla tullut tiensä päähän Yhdysvalloissa.

Ehkä Suomessakin vielä jonain päivänä?

Standard