Kaupunkikulttuuri revisited: jyvät ja akanat

Perjantaina istuin Turun Kirjakahvilan pihalla juomassa Club Mateta. Ympärilläni nuoret dudet laittelivat ruokarekkoja valmiiksi Street Food Carnevalia varten. Lähdin kävelemään kohti Helsingin bussia.

Bussissa aloin listata asioita, jotka nykykulttuurissa tuntuvat jotenkin hankalilta. Ruuan, oluen ja pukeutumisen ympärille on viime vuosina muodostunut monimutkaisia hienovaraisia erotteluja, joista olen kyllä keskiluokkaa hipovana prekaarina kaupunkilaisena jotenkin kärryillä, mutta vaivaa saa nähdä. Pohdin usein sitä, miten itsekin pelaan näitä erottautumisen pelejä, mutta koen ne uuvuttaviksi ja toisaalta ulossulkeviksi. Peleissä myös tulotasolla on väliä. Listan kohdat alkoivat paisua esseemäisiksi.

Mieleeni palasivat ne hetket, kun olen kokenut olevani parhaiten urbaanin kulttuurin pulssin tasalla. Kun tein Kallio Block Partyn viestintää ja rakensin aluetta yhtenä vuonna ja seuraavana vuonna tuotin tapahtumaan lavaohjelmaa. Block Party oli tapa saada Helsingistä ote muualta muuttaneena. Ilmainen tapahtuma, jossa otettiin katuja haltuun tuntui todella hienolta.

Block Partyn lisäksi olen tehnyt Flow Festivalin oheisohjelmaa Flow Talksia parina vuonna. Flow-ohjelmaan osallistuminen oli hienointa, mitä osasin kuvitella. Saada pohtia Helsingin parantamista ja kaupunkimaisuuden uusia ulottuvuuksia yhdessä tekijätyyppien kanssa. Flow´n ja Kallio Block Partyn lisäksi lisäksi olen pyörinyt kaiken maailman puistojuhlissa, Kalasataman konttiaukiolla, Ääniwallissa ja Herttoniemen pihakirppiksillä. Nämä tilat ja kontekstit ovat eronneet toisistaan merkittävästi sekä kävijäkunnaltaan että tunnelmaltaan.

Palataan bussiin. Totesin, että minua vaivasi sekä Flow´ssa että Kallio Block Partyssa jossain määrin se, että niiden kertomukset itsestään ovat ”kaupunkikulttuuria”, vaikka niiden kohderyhmät rajautuvat tekijäjoukkoa mukaillen: kulttuurista ja taloudellista pääomaa kerryttäneeseen keskiluokkaan. Flow´n kohdalla paljon enemmän kuin Kallio Block Partyn, mutta kuitenkin. Tämä liittyy musiikki- ja ruokatarjontaan, tapahtumamarkkinoinnin kieleen, kaikkeen mahdolliseen. Pohdin usein kulttuurista erottautumista ja luokkakysymyksiä, joten tuo näkökulma oli helppoa tuoda myös näihin kaupunkitapahtumiin. Pohdin keskiluokkaisten urbanistien, itseni mukaanlukien, hyvää tarkoitusta ”kehittää aluettaan”, jonka seurauksena alue muuttuu ja vuokrat nousevat. Pohdin myös viattomien, ilmaisten tapahtumien ruoka- ja musiikkitarjonnan luokkasidonnaisuutta.

Bussi alkoi lähestyä Helsinkiä. Laitoin otsikkoon sanat ”kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti”. Mielessäni olivat tietyt kaupunkikulttuurin ulossulkevat aspektit ja tendenssit, tietynlaiset puhetavat joihin olen usein törmännyt, kaikki ne valkoiset kolmekymppiset kulttuurintuottajat ja asiantuntijat tapahtumien taustalla. Se oli virhe, otsikko oli harhaanjohtava, ja jyviä ei eroteltu akanoista. Kaupunkikulttuuri on moneus, jossa hyvin erilaiset ihmiset tekevät hyvin erilaisia asioita. Se ei ole ongelma, vaan ihana asia. Luokka-aspekti kaupunkikulttuurissa on kiehtova kysymys, joka on mielestäni hyvä ottaa keskusteluun, mutta rajausta olisi pitänyt tarkentaa. Puhuin vain tietyistä osista kaupunkikulttuuria.

Teksti on herättänyt paljon kiinnostavaa keskustelua ja myös paljon negatiivista palautetta. Allekirjoitan sen osan, jonka mukaan rajaan kaupunkikulttuurin käsitettä keinotekoisesti liian kapeaksi. Allekirjoitan myös sen, että eri tahoilla on erilaisia intressejä kaupunkikulttuurin suhteen, jotkut haluavat parempaa arkea ja toiset kääriä rahaa. Sen sijaan pidän kiinni siitä, että urbanismissa on paljon elitistisiä ja konsumeristisia piirteitä, joita ei juuri nosteta esiin. Pidän kiinni myös siitä, että kaupunkikulttuurin tietyillä piirteillä on yhteys metropolin huippuosaajien houkutteluun ennemmin kuin kaikkien yhteiseen viihtyvyyteen. Näiden pointtien osalta teksti oli käsitteellinen päänavaus. Sen tarkoitus oli kielellistää pitkään minua vaivannutta tunnetta siitä, että jotkin urbaanin kulttuurin muodot ovat hienovaraisilla tavoilla ulossulkevia. Siinä mielessä se oli myös oman toimintani pohtimista, ei pelkästään ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä.

Alueiden asukkaat tekevät yhteisölliset projektinsa tyypillisesti ilmaiseksi ja saavat siitä lähes aina liian vähän positiivista palautetta. Siksi pahoittelen tekstin yleistävää sävyä. En missään nimessä halua vähätellä yhdenkään sellaisen puurtajan tekemiä asioita, vaan heille kuuluu kaikki kunnia. Kirjoituksella halusin avata keskustelua siitä, miten minä ja muut kaupunkilaiset voimme tulla tietoisemmiksi omista etuoikeuksistamme ja siten toivottavasti antaa tilaa kaupungissa myös niille, jotka eivät nyt ole määrittämässä, mitä ”kaupunkikulttuurilla” tarkoitetaan.

Siivouspäivä.jpg

Ihmisiä Siivouspäivässä. Kuva: Wikimedia Commons

Advertisements
Standard

Kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti

Katuruuassa piilee totuus kaupunkikulttuurista. Katuruoka-sana viittaa mutkattomuuteen. Siihen, että ruoka tehdään yksinkertaisesti ja sitä voi syödä ajattelematta syömisen etikettiä, ilman ruokailuvälineitä ja missä vain. Sen täytyy olla mutkatonta, tarjoillaanhan sitä rekasta! Todellisuudessa katuruoka tarkoittaa, että joku muutamasta Helsingissä toimivasta, tyypillisesti valkoisten miesten pyörittämästä yrityksestä myy ”etnistä” ruokaa yli kymmenen euron annoshintaan. Melkein kaikessa on korianteria. Katuruuan yksinkertaisuus tarkoittaa, että ruuassa on vain vähän aineksia. Se ei tarkoita, että sitä söisi kuka tahansa kaduntallaaja. Katuruuan syöminen on identiteettikysymys, ja sitä saa sellaisista paikoista kuin Etelä-Helsinki.

Kaupunkikulttuuri kuulostaa maaimaasyleilevältä käsitteeltä, mutta sillä ei yleensä tarkoiteta kaikkien kaupunkilaisten kulttuuria. Se tarkoittaa instagram-kuvissa hyvännäköisiä nuoria ihmisiä syömässä korianterilla kuorrutettuja katuruoka-annoksia ja juomassa craft beeriä. Kaupunkikulttuurilla rakennetaan vetoavaa, verkostoituvaa ja rentoa metropolia, jossa osaajat viihtyvät ja osallistuvat talouteen. Kaupunkikulttuuria Helsingissä määrittävät sen luomat mahdollisuudet kaapata taloudellista arvoa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Halutaan ”pöhinää”, josta syntyy taloudellista aktiivisuutta.

Kaupunkikulttuuri voisi olla tapa määrittää uudelleen taloudesta riippumatta, mitä kaupungissa tehdään ja kenelle se kuuluu. Tällä hetkellä se sen sijaan toimii brändäyskoneena, jonka kautta keskiluokka kertoo tarinoita omasta arjestaan, vahvistaa asemaansa suhteessa muihin ja verkostoituu. Viihtyminen ja verkostoituminen taas hyödyttää niitä, jotka omistavat yritykset, joille kaupunkilainen keskiluokka työskentelee ja luo arvoa. Kaupunkikulttuurin lupaus tehdä kaupungista elettävämpi lunastetaan tyypillisesti luomalla keskiluokkaisia tiloja, joissa hienovaraisilla pukeutumisen ja ostamisen koodeilla osoitetaan omaa sijaintia sosioekonomisessa hierarkiassa. Tätä on enenevässä määrin Vaasankatu, tätä on Flow Festival, tätä on Teurastamo.

Tuntuisi aidosti vallankumoukselliselta idealta synnyttää sellaista kaupunkikulttuuria, johon voi osallistua sosioekonomisesta statuksesta riippumatta, sillä tapahtumia ja tiloja tyypillisesti määrittää keskiluokkainen hintataso ja kulttuurinen koodi. Tässä suhteessa vastarannankiiskinä toimivat kaupunginosafestivaalit, joissa vapaus nousee keskiluokkaisia kuluttamisen ja  erottautumisen tapoja tärkeämmäksi. Kaljakellunnassa vapaus vasta tiivistyykin, kun verkostoitumisen sijaan osallistujien tavoitteena on kieltäytyä toimimasta mitenkään yhteiskuntakelpoisesti tai rakentamasta seudulle houkuttelevan metropolin mainetta.

Kaupunkikulttuurin tarkoitus ei ole tehdä kaupungista sellaisenaan lähestyttävämpää. Sen sijaan se on tiettyjen, hyväosaisten ihmisten itselleen luomaa kulttuuria, johon osallistuminen näyttää mielekkäältä vain jos jakaa tuon ryhmän kulttuuriset preferenssit. Tyypillinen osallistumisen tapa on kuluttaminen. Sitä halutaan lisää, koska se sitoo oikeanlaisia ihmisiä metropoliin, ei siksi, että se olisi kaikille kivaa.

LISÄYS 9.5.2016 Kl 7.03: Kirjoituksen saamaan palautteeseen perustuva jatko-osa täällä

flow

Kuva: Alberto Garcia

Standard